Browsing by Title

Epätäydellisen kilpailun muodot sekä markkina- ja monopolivoiman jakautuminen markkinoilla toimivien yritysten kesken ovat toimialantaloustieteelle ominaisia tutkimuskohteita. Tässä tutkimuksessa käsitellään toimialan taloustieteen sektorilta tuottajan, jälleenmyyjän ja kuluttajan välistä vertikaalista suhdetta. Erityisesti tutkimuksessa keskitytään tutkimaan, helpottaako tuottajan asettama vertikaalinen hintarajoite kartellisoitumista tuottajien tasolla. Vertikaalisella hintarajoitteella tuottaja määrää jälleenmyyntihinnan, jolla jälleenmyyjä myy tuotetta kuluttajille. Työn tavoitteena on analysoida vertikaalisen hintarajoitteen vaikutusta kilpailuun, hintoihin ja jakeluketjun toimijoiden tuottoihin sekä pohtia, tulisiko vertikaalisen hintarajoitteen käyttö olla sallittua. Tutkimuksen toisessa luvussa esitetään vertikaaliseen hintarajoitteeseen liittyviä yleispiirteitä ja syitä, miksi tuottajat haluavat käyttää rajoitetta. Kolmannessa luvussa puolestaan perehdytään kartellin teoriaan ja luodaan katsaus vertikaalisten ja horisontaalisten suhteiden yhteyteen. Sekä vertikaalisten rajoitteiden että kartellien osalta luodaan lyhyt katsaus myös kilpailulainsäädäntöön. Tutkimuksen päätarkastelun kohteena on Bruno Jullienin ja Patrick Reyn (2007) malli, jossa tutkitaan hintarajoitetta tekijänä, joka helpottaa tuottajien välisen kartellin muodostamista. Mallissa vertaillaan tilannetta, jossa tuottaja ei käytä vertikaalista hintarajoitetta, tilanteeseen, jossa tuottaja haluaa ja sille on kannattavaa ottaa käyttöön jälleenmyyntihinnoitteluun kohdistuva rajoite. Erityisesti tutkimuksessa analysoidaan kartellin vakauteen liittyviä kannustinrajoitteita, joiden pohjalta tuottajat tekevät päätöksensä, pysyvätkö he hintasopimuksessa vai rikkovatko he kartellin. Yleisesti ottaen tutkimuksessa on oleellista vertikaalisten rajoitteiden teorian ja kartellien teorian yhdistäminen. Tutkimus tarjoaa analysoidun näkemyksen, tulisiko vertikaalinen hintarajoite olla kilpailun taloustieteen näkökulmasta sallittua. Tutkimuksen mukaan hintarajoite helpottaa kartellin muodostamista, mikäli kartellin uhka on huomattava ja hintojen läpinäkymättömyys on ollut esteenä tuottajien väliselle hintasopimukselle. Toisaalta analyysissä huomioidaan myös tuottajien muut kuin kartelloitumiseen pyrkivät motiivit käyttää hintarajoitetta. Tutkimuksen johtopäätökset tukevat jo kilpailupolitiikassa esiintynyttä näkemystä, jonka mukaan vertikaalisen hintarajoitteen asema kilpailulainsäädännössä ei ole yksiselitteinen, mitä puoltaa tuottajan erilaiset motiivit rajoittaa jälleenmyyjänsä toimintaa. Mikäli kartelloituminen on vaarana hintarajoitetta käytettäessä, tuottajan oikeus määrätä jälleenmyyntihinta asettuu kielteiseen valoon. Tämän Pro gradu -työn pohjalta on todettavissa, että mikäli hintarajoite auttaa tuottajia sopimaan kartellin ehdoista ja helpottaa hintojen nostamista kilpailulliselta tasolta monopolitasolle, hintarajoite laskee kuluttajien ja yhteiskunnan hyvinvointia.

Tämä ympäristöhistoriallinen tutkielma tarkastelee vesivoiman rakentamissuunnitelmiin liittyvän ympäristönmuutoksen riskin synnyttämää keskustelua ja toimintaa Pohjois-Pohjanmaalla virtaavan Iijoen kontekstissa 1980-luvulla sekä paikallisella, että valtakunnallisella tasolla. Kiistaa tarkastellaan kolmen kysymyksen kautta: Miten paikallista sosiaalista todellisuutta konstruoitiin suhteessa vesivoimasuunnitelmista seuranneeseen ympäristönmuutoksen riskiin, millaista toimintaa ympäristönmuutoksen riski aiheutti paikallisesti sekä miten valtakunnalliset poliittiset tahot vaikuttivat lopulta kiistan ratkeamiseen? Aineistona käytetään arkistoaineistoa, sekä paikallislehtien yleisönosastokirjoituksia. Tutkielma on tapaustutkimus, jossa hyödynnetään diskurssianalyysiä ja sisällönanalyysiä. Diskurssianalyysin kautta tutkitaan sitä, miten ihmiset tulkitsivat ympäristönmuutosta paikallisessa sosiaalisessa todellisuudessa. Paikallista toimintaa sekä sen vaikutusta valtakunnalliseen päätöksentekoon analysoidaan sisällönanalyysin keinoin hyödyntäen paikallisista arkistoista kerättyä aineistoa. Analyysissa käytetään kansalaisvaikuttamisen, ympäristödemokratian sekä ympäristökysymysten institutionalisoitumisen käsitteitä. Tutkielma osoittaa, että paikallisesti kohdistunut ympäristönmuutoksen riski voi synnyttää laaja-alaista keskustelua sekä toimintaa niin paikallisesti, kuin valtakunnallisesti. Ympäristönmuutoksen riskillä on mahdollisuus muovata sosiaalista todellisuutta ja saada aikaan toimintaa kansalaisyhteiskunnassa, jolla on vaikutusta myös poliittiseen päätöksentekoon sekä yritystoimintaan. Tutkielma osoittaa myös, etteivät hankkeesta vastanneet Pohjolan Voima ja alueen kunnat noudattaneet ympäristödemokratian periaatteita hankkeen suunnittelussa, jolla oli paikallista vastustusta kasvattava vaikutus.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Bolivialaisten naisvankien (alkuperäisväestön) ja globaalin huumesodan ('War on Drugs') välistä yhteyttä. Keskustelu sijoitetaan laajemmin kokan viljelyn politiikkaan ja alkuperäisväestön kulttuuriin. Kokaa viljeleviä köyhiä maalaisia, joista huomattava osa on naisia, on vangittu Boliviassa kiihtyvää tahtia viime vuosikymmeninä. Moni naisista on kokan tuotannossa ja kaupassa mukana, sillä se on monesti ainoa keino taloudelliseen selviämiseen. Yleisesti ottaen naisvangit ja naisrikolliset ovat marginaalinen ilmiö. Kansainvälisesti tarkasteltuna naisvankien suhteellinen osuus koko vankilaväestöstä on noin 5,2 % (keskiarvo). Boliviassa osuus on vaihdellut 6,1 %:n ja 17,1 %:n välillä vuosina 2000-2008. Naisvankien määrä yleisesti ottaen on ollut rajussa kasvussa, suurin syy naisten vangitsemiseen on huumausaineisiin liittyvät rikokset. Näyttää myös siltä että vähemmistöt ja etnisen taustan omaavat henkilöt ovat yliedustettuina vankilaväestössä. Bolivia seuraa tätä kansainvälistä trendiä. Tämä tutkielma on rajattu kysymyksiin Bolivian intiaaniperäisten naisten osuudesta maan huumerikollisuudessa, sekä heidän suhteellisen korkeaa vangitsemisastetta selittäviin yhteiskunnallisiin tekijöihin. Kysymykset sukupuolesta, etnisyydestä ja kokan viljelyn politiikasta ovat keskiössä. Yleisiä kriminologisia teorioita peilataan kriittisesti suhteessa aineistoon ja Bolivian kontekstiin. Huumesodan ja Bolivian ankaran huumelainsäädännön seurauksista keskustellaan kriittisesti, sekä pohditaan köyhän alkuperäisväestön massavangitsemisen tarpeellisuutta. Tutkimuskysymykseni ovat: mitkä tekijät selittävät kohtuullisen korkean intiaaniperäisten naisvankien määrän Boliviassa, ja mikä on heidän asemansa globaalissa huumesodassa? Tutkielmassa on analysoitu kvantitatiivista ja kvalitatiivista aineistoa. Päälähteenä on ollut Bolivian tilastokeskuksen tuottamat rikostilastot. Tutkielman tärkeimpänä löydöksenä voidaan pitää havaintoa, että vastoin tiettyjä olettamuksia, intiaaniperäiset naiset ovat hyvinkin aktiivisia perinteisesti miehisiksi käsitetyillä aloilla kuten rikollisuudessa ja politiikassa. Tutkielmassa osoitetaan myös, että pidätysten määrät ovat moninkertaistuneet muutamassa vuosikymmenessä. Koska kokan viljelyssä on kyse pääasiallisesti taloudellisesta toimeentulosta, tämä tutkielma kysyy, onko hengissä pysyminen rikos?

Tutkielmassa käsitellään Suomeen saapuneista pakolaisista eduskunnassa ja lehdistössä (Uusi Suomi ja Aamulehti) käytyä keskustelua vuosina 1917–1922 retorisen analyysin menetelmin. Tuona ajankohtana Suomeen saapui noin 33 000 pakolaista itärajan takaa. Pakolaisten saapuminen lyhyen ajan sisällä oli vasta itsenäistyneen maan viranomaisille ja poliittiselle kentälle suuri haaste. Suomen poliittinen tilanne oli itsenäisyyden alkuvuosina jakautunut ja pakolaiskeskustelua käytiin kärjistyneessä ilmapiirissä. Poliitikkojen puheenvuoroissa näkyi, että pakolaiskeskustelua käytettiin välineenä oman poliittisen agendan edistämiseen. Sosialidemokraatit kritisoivat oikeistohallitusta sanoen pakolaisten saapumisen johtuvan Itä-Karjalan heimosodista, jotka ovat oikeiston aiheuttamia. Vasemmisto vaatikin oikeistoa maksamaan pakolaisten saapumisesta koituneet kulut yksityisistä varoista. Sosialidemokraatit olivat huolissaan Suomen työläisten asemasta. Vasemmiston näkökulma pakolaiskysymykseen oli siis kansallista etua ja suomalaisten hyvinvointia korostava. Oikeisto oli hallitusvastuussa eikä ottanut selkeää kantaa argumentteihin, joiden mukaan pakolaisten saapumisen syy oli heimosodissa. Oikeisto pyrkikin esiintymään valtionhoitajana: pakolaisasia oli vaikea, mutta se piti tavalla tai toisella hoitaa. Maalaisliitto puolestaan kykeni profiloitumaan pakolaiskysymyksessä aloitteen tekijänä etenkin Santeri Alkion johdolla. Pakolaisten avustamiseen vaadittiin toistuvasti lisää määrärahaa. Eduskunta myönsi näitä määrärahoja värikkään keskustelun jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin valtion pakolaisavustuskeskus ja toiminta vakiintui sekä institutionalisoitui. Lehdistökeskustelu pakolaisista oli yhtä lailla vivahteikasta. Pakolaisista käytettiin luonnonilmiöihin viittaavia vertauksia ja keskustelun näkökulmana oli usein turvallisuus. Pakolaiset jaettiin lehdistökeskustelussa kohtalaisen selvästi kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli venäläiset pakolaiset, joiden epäiltiin muodostavan turvallisuusriskejä ja jopa uhkaavan Suomen itsenäisyyttä. Heidän motiivinsa maassa olemiselle kyseenalaistettiin laajasti. Toinen ryhmä oli suomensukuiset pakolaiset (inkeriläiset ja itäkarjalaiset), joihin suhtauduttiin huomattavasti suopeammin ja solidaarisemmin. Sadan vuoden takaisessa pakolaiskeskustelussa voi nähdä joitain yhtymäkohtia vuosien 2015–2016 keskusteluun pakolaisista. Tulijoista puhuttiin molemmissa yhteyksissä luonnonilmiöiden kaltaisena voimana ja heihin liitettiin monia pelkoja. Toiseuttamalla pakolaisia ja siirtämällä keskustelu turvallisuusnäkökohtiin keskustelussa voidaan jättää taustalle heidän inhimillinen hätänsä.

Verkoista on tullut yleinen termi arkikielessä. Puhutaan verkostojohtamisesta ja ihmisiä kehotetaan verkostoitumaan niin organisaation sisällä kuin organisaation ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Henkilö, jolla on paljon kontakteja, on verkostossa keskeisessä asemassa. Keskeiselle toimijalle nähty luontainen etu on sosiaalinen pääoma. On myös esitetty, että keskeisestä verkostoasemasta ei saa pelkästään etua vaan keskeinen asema voi myös aiheuttaa kuormitusta. Toisaalta positiivisten keskinäisten suhteiden työpaikalla on todettu olevan merkittävässä asemassa stressin vähentämisessä ja loppuun palamisen estämisessä. Tutkielmassa selvitetään kokevatko keskeisessä verkostoasemassa olevat toimijat enemmän kuormitusta kuin ei-keskeisessä asemassa olevat. Tutkielman teoria pohjautuu vahvasti Mongen ja Contractorin sekä Rayn näkemyksiin viestintäverkostoista ja sosiaalisesta tuesta. Keskeisenä lähtökohtana tutkielmassani on Mongen ja Contractorin näkemykset emergenteistä viestintäverkoista: verkoston muodostavat ihmiset, ja suhteet rakentuvat tiedon saamisesta sekä kanssakäymissuhteista. Organisaation emergenttejä viestintäverkostoja mallinnetaan uuden tiedon verkoston, työhön liittyvien asioiden verkoston ja epävirallisten asioiden verkoston osalta. Menetelmä perustuu Rayn 1990-luvulla tekemään tutkimukseen verkostoaseman, työstressin ja loppuun palamisen yhteydestä. Selvitän organisaation emergenttejä viestintäverkostoja uuden tiedon verkoston, työhön liittyvien asioiden verkoston ja epävirallisten asioiden verkoston osalta. Menetelmänä verkostojen mallintamiseen ja keskeisten toimijoiden tunnistamiseen käytetään verkostoanalyysia. Työn kuormittavuutta mitataan QPSNordic - Pohjoismainen työn psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden yleiskyselyä. Määrällinen aineisto on kerätty kahdessa osassa verkkolomakkeella. Kohdeorganisaationa on Pohjoismaissa toimiva ruoka- ja juoma-alalla toimiva yritys. Keskeisen aseman ja toimijoiden kokeman kuormituksen välillä ei ollut tutkimuksessa nähtävissä merkittävää yhteyttä. Tutkimuksessa selvitettiin myös, voiko tämä selittyä toimijoiden vahvoilla yhteyksillä, jotka antavat sosiaalista tukea ja toimivat stressin puskureina. Tulokset eivät olleet yksiselitteisiä, joten selkeää yhteyttä vahvojen yhteyksien ja kuormituksen puskuroinnin välille ei löytynyt.

Tutkielmassa selvitetään sitä, kuinka maahanmuuton ensimmäiseen ja toiseen polveen kuuluvat nuoret käyttävät viestintäteknologioita vuorovaikutuksessa maantieteellisesti erilaisissa sosiaalisissa suhteissaan. Tarkastelun kohteena ovat nuorten transnationaaliset suhteet omassa tai vanhempien lähtömaassa asuviin sukulaisiin sekä paikalliset perhe- ja kaverisuhteet. Tutkielman pääkysymys on: 1) Minkälainen on viestintäteknologioiden rooli nuorten maantieteellisesti erilaisissa läheissuhteissa? Pääkysymystä täydentämään esitetään kaksi lisäkysymystä: 2) Minkälaista nuorten viestintäteknologioiden käyttö on ja millä tavoin erilaiset sosiaaliset suhteet muovaavat viestintäteknologioiden käyttöä näissä suhteissa? 3) Miten kokemukset läsnäolosta ja kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta ja näille asetetut merkitykset suhteutuvat viestintäteknologioiden rooliin nuorten erilaisissa läheissuhteissa? Viestintäteknologioiden käyttöä läheissuhteissa lähestytään tässä tutkielmassa liikkuvuuden sosiologisesta ja verkostoanalyyttisestä näkökulmasta. Vuorovaikutusta maantieteellisesti erilaisissa läheissuhteissa tarkastellaan John Urryn määrittelemien liikkuvuuden muotojen sekä kuvitteellisen läsnäolon käsitteen kautta. Sosiaalisten suhteiden tarkastelussa käytetään apuna Karen F. Olwigin verkostoanalyyttistä sosiaalisten suhteiden prosessien analyysia. Lisäksi tutkielmassa valotetaan nuorisotutkimuksellista näkökulmaa viestintintäteknologioiden käyttöön sekä kasvokkaisen vuorovaikutuksen teoretisointeja. Tutkimusaineisto koostuu yhdentoista 16–20-vuotiaan maahanmuuttotaustaisen nuoren puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Haastattelut toteutettiin pari- ja yksilöhaastatteluina. Tutkimuksen metodologisena lähestymistapana on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, johon on liitetty myös teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimuksessa havaitaan, että nuorten viestintäteknologioiden käytön tavat eroavat toisistaan maantieteellisesti erilaisissa läheissuhteissa. Paikallisissa perhe- ja kaverisuhteissa sosiaalista mediaa käytetään paljolti kasvokkaisten tapaamisten jatkeena ja arkisista asioista sopimiseen, kun taas transnationaalisissa sukulaissuhteissa sosiaalista mediaa käytetään suhteiden ylläpidon välineenä. Viestintäteknologioiden avulla pyritään tuottamaan tunnetta läsnäolosta tilanteissa, joissa ollaan fyysisesti kaukana toisistaan. Tunne läsnäolosta kulkeutuu erilaisten sosiaalisissa suhteissa risteilevien liikkuvuuksien mukana, joihin tutkielmassa viitataan John Urryn määrittelemien liikkuvuuden muotojen kautta. Keskenään erilaisten sosiaalisten suhteiden luonteet ja niihin liittyvät sosiaaliset prosessit suuntaavat sitä, kuinka viestintäteknologioita käytetään näissä suhteissa vuorovaikutuksen välineinä. Viestintäteknologioiden tarjoamat mahdollisuudet eivät kuitenkaan tämän aineiston perusteella korvaa tarvetta kasvokkaiselle vuorovaikutukselle läheissuhteissa. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että nuorten viestintäteknologioiden käyttö erilaisissa sosiaalisissa suhteissaan on moninaista, ja että tunne toisen läsnäolosta on mahdollista saavuttaa sosiaalisen median kaltaisten välineiden avulla. Toisaalta huomataan, että viestintäteknologioiden monipuolisista ominaisuuksista huolimatta niiden avulla ei pystytä korvaamaan vastavuoroisuutta ja läheisyyttä, joka kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa saavutetaan. Nuoret käyttävät viestintäteknologioita osana arkeaan ja hyödyntävät niiden erilaisia ominaisuuksia eri tavoin riippuen siitä, minkälaisia tavoitteita liittyy tilanteeseen ja sosiaaliseen suhteeseen, jossa vuorovaikutus tapahtuu.

Tutkielma on netnografinen analyysi Punk in Finland -keskustelupalstalla tapahtuneesta keväällä 2017 järjestetyn maahanmuuttovastaisen Suomi-Maidan-mielenosoituksen vastustavasta seurannasta. Suomi- Maidan oli Helsingin keskustassa neljän ja puolen kuukauden ajan seissyt mielenosoitusleiri, joka ajoi muun muassa tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten kotiuttamista sekä Suomen eroa Euroopan unionista. Mielenosoittajat lähettivät leiristä säännöllisiä suoratoistoja, joita Punk in Finlandilla seurattiin hyvin omistautuneesti. Seuranta on muistuttanut viestinnän vastaanottotutkimuksessa tunnistettuja antifaniuden ja vihakatsomisen käytänteitä – mediatekstiä on siis seurattu tiiviisti siitä huolimatta, että se on herättänyt vastaanottajassa kielteisiä tunteita. Omassa yhteisössään Punk in Finlandin keskustelijat ovat purkaneet tunteitaan huumoria hyödyntäen. Samanaikaisesti keskustelijat ovat pyrkineet edesauttamaan mielenosoituksen purkamista digitaalisen vigilantismin eli digilantismin hengessä. Robert V. Kozinetsin kehittämää netnografista menetelmää hyödyntäen tutkielmassa on näiden teoreettisten käsitteiden avulla tunnistettu viesti- ja videoaineistosta seurannan kaksi keskeistä näkökulmaa: Suomi-Maidan viihteenä ja Suomi-Maidan uhkaavana toimijana. PIF:lla tapahtunut digilantismi on ollut luonteeltaan Benjamin Loveluckin (2020) sanoin tutkivaa ja vainoavaa: mielenosoittajia on pyritty häpäisemään, ja heidän toiminnastaan on kerätty ja levitetty netissä tietoa, jolla on pyritty edistämään mielenosoituksen purkamista. Olennaista aktiiviselle tiedonhankinnalle on ollut vihakatsomiseen liittyvä voimakas omistautuminen, jonka ansiosta keskustelijat ovat pystyneet vastustamaan mielenosoitusta perusteellisesti. Poliittisesti motivoitunutta digilantismia on harjoitettu keskusteluketjun yhteisössä, mutta osa käyttäjistä on esimerkiksi rikosilmoituksia tekemällä pyrkinyt myös saamaan poliisin puuttumaan mielenosoitukseen. Tutkielman havainnot täydentävät kuvaa nykyisestä mediaympäristöstä, jossa mediatekstien tuottajien ja niiden yleisöjen väliset merkityksenantoprosessit sekä valtasuhteet ovat hämärtyneet ja monimutkaistuneet. Yhä useammat mediatuottajat, joita voivat nykyisin hyvin olla niin suuret yhtiöt kuin tavalliset kansalaiset, voivat jatkossa joutua vihakatsomisen ja digilantististen kampanjoiden kohteiksi, minkä takia tällaisten tapausten tutkimiselle on oma paikkansa myös viestinnän tutkimuksen kentällä.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten suomalainen radikaalioikeisto pyrkii hyödyntämään sosiaalista mediaa toiminnassaan ja rekrytoimaan ihmisiä mukaan toimintaan. Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että radikaalioikeistolaiset liikkeet ovat hyvin verkostoituneita keskenään. Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä väline radikaalioikeistolaisille liikkeille ideologiansa levittämiseen, uusien jäsenten rekrytoimiseen, tuen saamiseen ja vihollisten uhkaamiseen. Sosiaalisen median palveluiden algoritmit tarjoavat käyttäjäprofiililtaan samanmielisille ihmisille samankaltaista sisältöä. Näin sosiaalinen media ”pakottaa” samanmielisiä ihmisiä yhteen, mikä synnyttää kaikukammioita ja mielipiteiden sekä ajatusten kärjistymistä. Näin sosiaalisen median vihayhteisöissä normalisoidaan ajatuksia, joita ei välttämättä muualla yhteiskunnassa pidettäisi hyväksyttävinä. Sosiaalinen median alustat kannustavat kierrättämään vihamielistä sisältöä. Radikaalioikeistolaiset pyrkivät hyödyntämään vihasisältöä tavoittaessaan erilaisia yleisöjä, koska alustojen algoritmit suosivat vihamielisen sisällön levittämistä sosiaalisessa mediassa. Tutkielmassa sovelletaan sosiaalisen mobilisaation teoriaa käyttäjien mobilisoimiseen sosiaalisessa mediassa. Tutkielmassa selvitetään, millaisten aiheiden ympärille syntyy vihaa ilmentäviä vuorovaikutuksellisia verkostoja, millaiset aiheet ylläpitävät näitä verkostoja, millaisia eroja on näissä verkostoissa ja millaisia erilaisia tehtäviä niillä voidaan nähdä olevan. Aineistona käytetään Facebookin verkostodataa vastamediasivulta ja viharyhmästä. Verkostodata koostuu julkaisusta ja niiden kommentoijista. Havaintoaikana on 30.11.-7.12.2016. Menetelminä käytetään sosiaalista verkostoanalyysia ja sisällönanalyysia. Sosiaalisessa verkostoanalyysissa on hyödynnetty Gephi-verkostoanalyysiohjelmistoa. Sisällönanalyysin avulla merkitään lähdekirjallisuuden ja empiiristen havaintojen perusteella kategorioittain verkostojen oleellisimmat julkaisut. Gephi-ohjelman avulla rajataan aineiston solmujen astelukuarvot, jotta saadaan selville eniten vuorovaikutusta aiheuttaneet julkaisut. Tulokset osoittavat, että radikaalioikeistolaisilla verkostoilla on erilaisia tehtäviä. Vastamediaverkoston päätehtävänä on tavoittaa erityisesti uusia jäseniä liittymään mukaan toimintaan. Viharyhmäverkoston mobilisoiva tehtävä on yhteydenpito ihmisiin, joiden radikaalioikeistolainen maailmankuva on jo vakiintunut. Facebookissa vastamedia- ja viharyhmäverkostot pyrkivät hyödyntämään julkaisuja, jotka käsittelevät mm. maahanmuuttajia anomaliana, eliittivastaisuutta, sosiaalipolitiikkaa, liikkeen ulkopuolisia kansalaisia vihollisina sekä oman yhteisöllisyyden ja ”me”-kuvan luomista. Näistä eniten vuorovaikutusta herättävät julkaisut, jotka käsittelevät maahanmuuttajia, eliittivastaisuutta ja sosiaalipolitiikkaa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastustava julkaisu esiintyy vain viharyhmän verkostossa. Seksuaalirikollisia käsittelevät julkaisut esiintyvät vain vastamedian verkostossa. Tulokset osoittavat, että radikaali oikeisto pyrkii hyödyntämään mobilisoinnissa sosiaalista mediaa alustana vihan levittämiselle. Erityisesti vihaa, inhoa ja pelkoa sisältävät affektiiviset julkaisut ovat tähän tehokas väline. Samalla radikaali oikeisto pyrkii valkopesemään omaa toimintaansa ja huolestuttamaan potentiaalisia kannattaryhmiä, jotka muuten voisivat väheksyä liikkeeseen osallistumista, ja edelleenlevittämään arvojaan. Näin tavoitteena on heittää ihmisiä radikaaliin ajatusmaailmaan huolestuttamalla julkaisujen lukijoita ja saada heidät mukaan toimintaan, edes hetkellisesti.

Tutkimusten mukaan viheralueen määrä asuinympäristössä on yhteydessä asukkaiden hyvinvointiin. Luontomaisessa ympäristössä vietetyllä ajalla tai sillä, kuinka kaukana lähin viheralue sijaitsee on todettu olevan yhteys koetun terveyden ja hyvinvoinnin, stressistä toipumisen sekä fyysisen kunnon välillä. Vaikka aiheesta on kasvavassa määrin tutkimustietoa, ovat aikaisemmat tutkimukset keskittyneet pääasiassa työikäisen väestön tarkasteluun. Tutkimukset ovat kuitenkin antaneet viitteitä siitä, että viheralueiden terveyteen ja hyvinvointiin liittyvä yhteys on voimakkain lapsilla ja vanhuksilla, jotka viettävät enemmän aikaa rajatulla alueella kodin läheisyydessä. Yhä suuremman osan ihmisistä asuessa kaupungeissa, joissa kosketus luontoon on ohuempi, on tärkeää tutkia, miten kaupunkien puistot ja muut viheralueet voivat vaikuttaa asukkaiden terveyteen ja hyvinvointiin. Tämän tutkimuksen tavoite on antaa lisää tietoa ikääntyneiden kaupunkiasukkaiden ajan vietosta kaupunkiviheralueilla. Tarkoitus on tutkia, mitkä tekijät ovat yhteydessä viheralueilla vierailuun, sekä tarkastella, onko ajanvietolla viheralueilla tai etäisyydellä lähimmälle viheralueelle yhteyttä koettuun elämänlaatuun. Tarkoitus on myös aineistolähtöisesti rakentaa teoreettisesti perusteltu malli vastanneiden elämänlaatuun vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksen aineistona on Ikäinstituutin keräämä määrällinen kyselyaineisto. Aineisto kerättiin osana Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa Vanhuksen koti keskellä kaupunkia -projektia syksyllä 2008. Kysely lähetettiin kaikille Helsingin Kampinmalmin alueella kotonaan itsenäisesti asuville 75 vuotta täyttäneille henkilöille (N=1981). Kyselyn tarkoituksena oli kartoittaa ikääntyneiden arkiselviytymistä ja toimintakykyä. Kyselyyn vastasi 1395 henkilöä, 456 miestä ja 939 naista. Vastausprosentti oli 71 %. Tutkimusote on kvantitatiivinen, ja aineiston analysointimenetelminä ovat muuttujien väliset korrelaatioanalyysit, pääkomponenttianalyysi sekä lineaarinen regressioanalyysi. Tämän tutkimuksen tulokset ovat pääasiassa linjassa aiheen aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Näyttää siltä, että viheralueilla vierailu saattaa parantaa koettua elämänlaatua, ja mitä lähempänä lähin viheralue sijaitsee kotoa sitä useammin viheralueilla vieraillaan ylipäänsä. Etäisyyden lisäksi vastanneiden toimintakyky, yksinäisyyden kokeminen ja masentuneisuus ovat yhteydessä viheralueilla vierailuun. Masentuneisuus ja yksinäisyyden kokeminen näyttäisivät lientyvän mitä useammin vastanneet vierailevat viheralueilla. Tämä tulos on samansuuntainen kuin aikaisempien tutkimusten tulokset, joissa viheralueiden yhteys stressin ja uupumuksen helpottumiseen on todettu. Toisin kuin useissa muissa tutkimuksissa, ei etäisyydellä lähimmälle viheralueelle ollut tässä tutkimuksessa itsenäistä yhteyttä elämänlaatuun tai masentuneisuuden tai yksinäisyyden kokemiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että etäisyydet lähimmälle viheralueelle olivat verrattain lyhyitä koko tutkimusalueella, eikä kunnollista vertailua alueen sisällä voitu toteuttaa.

Tutkielman lähtökohtana on syventyä siihen, kuinka identiteettikonflikti rakentuu, millaiset viholliskuvien psykologiset ilmiöt kärjistävät sitä ja ennen kaikkea kuinka identiteettikonfliktin rauhanomaista ratkaisua voidaan tukea väkivallattoman vuorovaikutuksen teorian näkökulmasta. Työssä rakennetaan ensin teoreettinen pohja yhdistämällä kolmea eri teoriaa tai laajempaa näkökulmaa: identiteettipolitiikan tutkimusta, viholliskuvatutkimusta ja väkivallattoman vuorovaikutuksen teoriaa. Tämän jälkeen luotua näkökulmaa sovelletaan Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin dynamiikan tutkimiseksi. Identiteettitutkimuksella on politiikan tutkimuksessa pitkät perinteet. Myös viholliskuvien tutkimus on rauhan- ja konfliktintutkimuksessa oma vakiintunut tutkimusalansa. Sen sijaan väkivallattoman vuorovaikutuksen menetelmä eli NVC on akateemisessa kontekstissa uusi tulokas. Sitä ei ole yhteiskuntatieteissä aiemmin juuri sovellettu, eikä politiikan tutkimuksessa lainkaan. NVC on edesmenneen psykologian tohtorin Marshall Rosenbergin elämäntyö ja käytännön menetelmä eritasoisten konfliktien ratkomiseksi. Sen pohjalta on syntynyt yli 60 maahan levinnyt kansalaisjärjestötoiminta. Viime vuosina NVC:n tutkimisesta tai soveltamisesta on kiinnostuttu myös akateemisesti, mutta valmista tutkimusta on melko vähän. Koska työssä käytetään NVC:tä ensi kertaa politiikan tutkimuksessa, osoittautui tutkielmaa tehdessä tarpeelliseksi käyttää tieteen-filosofiseen pohdintaan tavanomaista enemmän tilaa. Siksi työssä on oma kappaleensa NVC:n kritiikistä sekä NVC:n suhteesta rauhan- ja konfliktintutkimuksen vallitsevaan traditioon. Tieteenfilosofisen käsittelyn ja kriittisen otteen tarvetta lisäsi se, että NVC teoretisoi tunteet ja myötätunnon keskeiseksi osaksi konfliktinratkaisuprosessia, mutta niiden tutkimus ja käsitteellistäminen ovat vasta tulossa politiikan tutkimukseen. Työn varsinainen fokus on kuitenkin NVC-menetelmän soveltamisessa, eikä sen tutkimisessa itsessään. Teorioiden yhdistämisessä tukeudutaan väljästi diskurssianalyyttiseen lähestymistapaa ja käytetään niin sanottua teorioiden triangulaatiota, koska käytettävät kolme teoriaa eroavat joiltain osin tieteenfilosofisilta perusteiltaan toisistaan. Triangulaation käytön tarvetta perustellaan sillä NVC:n olettamuksella, että konfliktin ratkaisussa on tarpeellista käyttää eri logiikka, kuin minkä pohjalta konflikti on syntynyt. Eri logiikat nousevat erilaisista ihmiskäsityksistä. Tässä työssä pidetään tärkeänä ymmärtää molempia puolia: sekä identiteettikonfliktin rakentumisen että sen ratkaisuun tähtäävää logiikkaa. Aineistona käytetään Israelin ulkoministeriön verkkosivustoja, jossa se määrittelee omaa kansallista identiteettiään. Palestiinan puolelta vastaavana aineistona käytetään Gazaa hallitsevan Hamasin ylläpitämää Palestiinan tiedotuskeskuksen verkkosivustoa. Lisäksi työssä analysoidaan televisioväittely, jossa osapuolten edustajat väittelevät tunteikkaasti kasvotusten samassa studiossa konfliktista. Keskeiset tutkimustulokset ovat, että analysoidusta aineistosta löytyy kaikkia analyysivälineiksi otettuja viholliskuvapsykologian mekanismeja: Ylipäätään molemmat osapuolet käsittivät vastapuolen uhkaavaksi, aggressiiviseksi ja tuhoisaksi, mutta itsensä ne ymmärtävät pohjimmiltaan rauhanomaisena. Molempien osapuolten havaitaan tuottavan kansalliset identiteettinsä sekoittamalla sekä tieteellistä arkeologian ja historiantutkimuksen että uskonnollismyyttistä diskurssia keskenään. Uskonnollinen diskurssi nousee keskeiseksi identiteettipolitiikan välineeksi. NVC:n näkökulmasta aineisto on tulvillaan myötäelämistä estäviä vuorovaikutustapoja. Tunteiden tasolla molemmat osapuolet kokevat muun muassa vihaa, pelkoa, huolta, turvattomuutta ja luottamattomuutta. Täyttymättömien tarpeiden tasolla odotetusti keskeistä molemmilla osapuolilla on turvallisuuden tarve. Israelin puolella keskeiseksi nousee myös luottamuksen tarve. Palestiinan aineistossa taas tasavertaisuuden tarve sekä fyysiset perustarpeet korostuvat. Työssä eritellään osapuolten käyttämiä konfliktia tuottavia strategioita erilaisten havaittujen tarpeiden saavuttamiseksi, ja lopuksi pohditaan hypoteettisesti vaihtoehtoisia ja rauhan kannalta suotuisimpia strategioita havaittujen tarpeiden täyttämiseksi. Päällimmäiseksi ehdotetaan kielen käytön tasolla väkivallattomaan vuorovaikutustapaan sitoutumista, jotta osapuolet voisivat puhua konfliktista herättämättä vihaa ja loukkaantumista toisissaan, pääsisivät dialogiin keskenään ja voisivat alkaa kehittää sellaista yhteistä todellisuuspohjaa, jonka molemmat pystyisivät hyväksymään, ja jonka puitteissa konfliktin kipupisteistä voitaisiin neuvotella. Jatkotutkimustarve ilmenee vallitsevien väkivaltaisten puhe- ja ajattelutapojen yksityiskohtaiselle kääntämiselle NVC-menetelmän mukaiselle väkivallattomalle kielelle. Siihen tarvitaan mukaan myös molempien osapuolten edustajia. NVC osoittautuu analyysimenetelmänä vastaaviin identiteettikonflikteihin toimivaksi, mutta työssä todetaan, että NVC:n osalta tarvitaan lisää teoreettista ja empiiristä tutkimusta sekä rakentavaa monitieteistä kriittistä keskustelua menetelmän vahvuuksista ja heikkouksista, koska menetelmä on akateemisessa kontekstissa uusi tulokas. Tunteen ja myötätunnon tutkimus todetaan ylipäätään tärkeäksi uudeksi tutkimusalaksi, jota on tarpeen tuoda yhteiskuntatieteisiin ja kehittää sitä myös politiikan tutkimuksen näkökulmasta.