Browsing by Title

Tutkimuksessa tarkastellaan yhtä esimerkkiä sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistukseen kytkeytyvästä kehittämisestä suomalaisten mielenterveys- ja päihdepalvelujen kontekstissa. Tutkimuskohteena ovat Terapiat etulinjaan -hankkeen ja erään hyvinvointialueen työntekijöiden kokemukset yhteistyöstä perustason mielenterveys- ja päihdepalvelujen kehittämisessä kyseisellä hyvinvointialueella. Tutkimuskysymyksinä on, millaisena kahden organisaation välinen yhteistyö näyttäytyy siihen osallistuneiden näkökulmasta ja millaiset tekijät ovat edistäneet ja toisaalta vaikeuttaneet kahden organisaation yhteistyötä. Tutkimus kytkeytyy ajankohtaiseen keskusteluun siitä, miten kahden organisaation välistä yhteistyötä olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa ja millaiset tekijät toisaalta edistävät ja toisaalta hankaloittavat tällaista yhteistyötä suomalaisissa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tutkimuksen aineistona toimivat tutkimukseen valikoituneen hyvinvointialueen ja Terapiat etulinjaan -hankkeen työntekijöiden haastattelut (n=8). Tutkimuksessa tarkastellaan yhtä hyvinvointialuetta ja siihen kytkeytyvää yhteiskehittämistä tapaustutkimuksen tyyppisesti. Aineistonkeruumenetelmänä toimi teema- eli puolistrukturoitu haastattelu. Aineiston analyysi aloitettiin koko aineiston temaattisella analyysillä, ja kunkin tunnistetun teeman sisällöistä toteutettiin aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimuksen perusteella kokemukset kehittämisestä ja arviot sen onnistumisesta ovat voittopuolisesti myönteisiä, ja tehtyyn yhteistyöhön ollaan laajasti tyytyväisiä. Keskeisiä kehittämistä edistäneitä tekijöitä ovat johtamiseen, dialogiseen toimintatapaan ja ongelmanratkaisuun liittyvät toimintatavat. Terapiat etulinjaan -toimintamalliin kuuluvan, hyvinvointialueella muutosta koordinoivan terapiakoordinaattorin keskeinen rooli paitsi toimintamallin alueellisena räätälöijänä, myös hankkeen ja hyvinvointialueen kumppanuuden keskeisenä mahdollistajana nousee vahvasti esiin. Johtajuudessa korostuvat hyvinvointialueen linjaorganisaation kokema vahva omistajuus, mutta myös jaettu johtajuus alueen ja hankkeen välillä. Dialogisessa toimintatavassa painottuvat avoimeen keskusteluun, yhteiseen oppimiseen ja molemminpuoliseen luottamukseen liittyvät piirteet. Ongelmanratkaisun tyyliä kuvaa pyrkimys mahdollisten ristiriitatilanteiden nopeaan selvittämiseen matalalla kynnyksellä. Yhteistyötä haitanneita tekijöitä nousee aineistossa esiin vain vähän. Alueellisten erityispiirteiden ajoittainen sivuuttaminen kuvautuu niistä keskeisimpänä. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että erityisesti hyvinvointialueen johtamisella, kehittämisestä koetulla omistajuudella ja alueellisten erityistarpeiden huomioimisella tavoiteasettelussa on ollut erityisen keskeinen rooli onnistuneessa kehittämisyhteistyössä. Luottamuksen, dialogisuuden ja matalan kynnyksen ongelmanratkaisutapojen rakentamiseen on tällaisessa yhteistyössä erityisen tärkeää kiinnittää huomiota. Tutkimus vahvistaa käytännön toiminnassa syntyneen käsityksen terapiakoordinaattorimallin toimivuudesta mielenterveys- ja päihdepalvelujen kehittämisessä. Tutkimuksen tuloksia kannattaisi hyödyntää kumppanuus- ja verkostojohtamisen suunnittelussa ja organisoinnissa esimerkiksi toimivien päätöksenteko- ja johtamisrakenteiden luomisessa, vuorovaikutuksen ja yhteydenpidon suunnittelussa sekä yhteisen tavoiteasettelun merkityksen ja alueellisten erityistarpeiden huomioimisessa.

Vanhempien kyky yhteistoimintaan lapsesta huolehtimiseksi on keskeinen tekijä lapsen hyvinvoinnin rakentamisessa. Yhteishuoltajaperheissä erityisenä haasteena on, miten lapsen arkielämän eheys voisi säilyä huolimatta siitä, että vanhemmat eivät asu samassa osoitteessa keskenään. Tutkimuksessa selvitetään yhteishuoltajavanhempien yhteistoiminnan rakentumista perheissä, joissa vanhemmat huolehtivat lapsistaan sovussa ilman huoltajuusriitelyä. Tutkimusraportti koostuu kolmesta osasta. Alussa määritellään, mitä yhteishuoltajavanhempien yhteistoiminta on ja miten vanhempien yhteistoiminta jäsentyy teoreettisesti. Toinen osuus koostuu kerätyn aineiston aineistolähtöisestä analysoinnista ja tulosten raportoinnista. Kolmannessa osassa vertaillaan tutkimustuloksia muiden tutkimusten tuloksiin ja kootaan yhteen yhteisvanhemmoinnin kriteerit. Metodina tutkimuksen eri vaiheissa on käytetty aineisto-, teoria- ja menetelmätriangulaatiota. Aineiston keruu ja analyysi perustuu Layder Derekin adaptiiviseen teoriaan. Tutkimuksen kokonaisuuden jäsentämisessä ja sen eri vaiheissa on käytetty apuna yhteistoiminnan teoriaa. Tutkimuksen haastatteluaineisto koostuu seitsemän (7) vanhemman haastattelusta viidestä (5) eri perheestä. Haastattelumenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Lisäksi haastateltavat vastasivat kahteen kyselyyn. Haastateltaviksi valittiin vanhempia, jotka ovat toteuttaneet yhteishuoltajuutta sopimuksellisesti ja ilman huoltajuusriitelyä. Haastatellut vanhemmat käyttivät yhteisvanhemmoinnin saavuttamisen välineinä sopimuksellisuutta, luottamuksen osoittamista ja luottamuksen hankkimista, arvostuksen osoittamista, sitoutumista, kontrollia, joustamista ja yhteisesti neuvoteltuja omaisuudenjako- ja asumisratkaisuja. Yhteisvanhemmointi toteutui perheissä vaihtelevasti, mutta kuitenkin niin, että suurin osa toteutettiin aitona jaettuna yhteistoimintana ja niissä toteutui dialogisuus, kunnioittaminen, vastuu, luottamus, toimijuus sekä resurssien hyödyntäminen yhteisen päämäärän suuntaisesti. Yhteisvanhemmoinnin kahdeksan kriteeriä koottiin vertailemalla tutkimustuloksia ja jäsentämällä tuloksia yhteistoiminnan teorian avulla. Yhteisvanhemmoinnin kriteerejä ovat sitoutuminen, vastuu, luottamus, kunnioittaminen, resurssit, riittävä tiedonkulku, joustavuus ja suunnitelmallisuus. Tutkimuksessa yhteisvanhemmointi on tärkeä vanhemmoinnin sisältöä kuvaava käsitteellinen väline. Yhteisvanhemmointi kuvaa yhteishuoltajavanhempien aitoa yhteistoimintaa lapsen huoltajina. Yhteisvanhemmoinnissa vanhempien yhteistoiminnan päämäärä ja yhteistoiminnan ala määrittyvät lapsilähtöisesti. Yhteisvanhemmoinnissa molemmilla vanhemmilla on aktiivinen rooli ja molemmat vanhemmat kantavat lapsestaan vanhemmuusvastuuta.

Tutkielmassa tarkastellaan YK:n rauhanrakennusta ja diskursseja toimijuudesta. Toimijuutta analysoidaan feminististen ja postkoloniaalisten näkökulmien kautta. Tutkielman tavoitteena on näyttää, millaisia rauhanrakennuksen subjektipositioita YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa luodaan diskursiivisesti, millaista maailmaa subjektipositioiden tietynlainen rakentuminen luo, ja millaisia mahdollisuuksia toimijuuden rakentuminen sulkee ulkopuolelle. Tutkielman aineistona on YK:n turvallisuusneuvoston, yleiskokouksen ja pääsihteerin päätöslauselmia sekä raportteja liittyen YK:n rauhanrakennuskomissioon. Subjektipositioiden diskursiivista muodostumista analysoidaan diskurssianalyyttisen luennan avulla, jossa toimijuutta tarkastellaan predikaation, subjektien asemoitumisen ja taustaolettamusten tekstuaalisten mekanismien kautta. Tutkielman analyysi näyttää, kuinka YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa muodostuu viisi subjektipositiota: YK rationaalisena ja legitiiminä toimijana, abstrakti ja suvereeni sekä liberaaleille oletuksille perustuva valtio, YK:lle ja valtiolle alisteinen kansalaisjärjestöistä muodostuva kansalaisyhteiskunta, naiset essentiaalisena ja yhtenäisenä ryhmänä, sekä nuoret toimijoina, jotka tulee sisällyttää rauhanrakennustoimiin. Subjektipositioiden muodostuminen perustuu yhtenäiselle logiikalle, jossa toimijuus muodostuu hierarkkisesti, ennalta määriteltynä ja subjektit empiirisesti oletettuina. Toimijuuden muodostuminen nojaa liberaaleille oletuksille, mikä estää sukupuolistuneiden ja koloniaalisten valtasuhteiden merkitysten tarkastelun osana konfliktien juurisyitä ja rauhanrakennuksen dynamiikkoja. Aineistossa muodostettavat rauhanrakennuksen subjektipositiot uudelleentuottavat liberaaleja oletuksia, mikä luo tietynlaisia toimintamahdollisuuksia sulkien vaihtoehtoisia tapoja ulkopuolelle.

Rauhanrakentamisen tarve on lisääntynyt huomattavasti kylmä sodan jälkeen. Rauhanrakentamisella pyritään saavuttamaan pysyvä rauha konfliktista kärsineeseen maahan. Tämä tehtävä on vaikea ja sen onnistumiseen vaikuttaa monet eri tekijät yhteiskunnan kaikilta eri aloilta. Tärkeää rauhantyössä on pyrkiä poistamaan ne perimmäiset syyt, miksi konflikti syttyi. Rauhanrakentamisen työhön osallistuu erittäin laaja joukko erilaisia toimijoita kansainvälisistä organisaatioista valtioihin, kansalaisyhteiskunnan toimijoista alueellisiin järjestöihin, unohtamatta itse paikallista väestöä. Näiden toimijoiden rooli on ollut suuressa kasvussa viime vuosina, mikä on johtanut toimijoiden välisen koordinointiongelman syntymiseen. Yhdistyneet kansakunnat perustivat turvallisuusneuvoston ja yleiskokouksen alaisien YK:n rauhanrakennuskomission vuonna 2006, jonka yhdeksi tavoitteeksi asetettiin juuri koordinoinnin selkeyttäminen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan YK:n rauhanrakennuskomission roolia rauhanrakentamisen kentällä juuri koordinointihaasteeseen liittyen. Tämän saavuttamiseksi YK:n rauhanrakentamisen kenttää tutkitaan organisaatioiden valossa, etenkin verkostomallin kautta. Verkostomallin mukainen toiminta edesauttaa koordinoinnin paranemista organisaatioiden välillä. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia haasteita rauhanrakennuskomission toiminnassa on sen ensimmäisten vuosien aikana ollut ja millaiseksi sen roolin toivotaan muodostuvan. Lisäksi tarkastellaan millainen organisatorinen malli sopisi parhaiten YK:n rauhanrakentamisen kentällä ja millainen rooli rauhanrakennuskomissiolla voisi siinä olla. Lopuksi pyritään selvittämään komission tulevaisuuden näkymiä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus, jossa aineistona toimii rauhanrakentamisen tutkijoiden arvioita komission toiminnasta sekä YK:n rauhanrakennuskomission toiminnan viisivuotisselonteko. Aineiston käsittelyssä käytetään apuna teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkimus osoittaa, että YK:n rauhanrakentamisen kentässä on verkostomallin piirteitä mutta täydellinen verkosto ei ole kyseessä. Tutkimuksen edetessä keskusorganisaatiollinen verkostohallinnon malli nousee kuitenkin koordinointihaasteen kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tutkimustulosten mukaan YK:n rauhanrakentamisen kentällä on runsaasti sekä rakenteellisia että laajempialaisia haasteita, joiden ratkaiseminen on vaativaa. Tulokset komission tulevaisuuden roolista ovat kuitenkin positiivisia ja toiveikkaita. Rauhanrakennuskomission ja YK:n rauhanrakentamisen kentän tarttuessa haasteisiin voi myös keskusorganisaatiollisen verkostohallinnon mallin sisäistäminen olla mahdollista.

Tutkielmassa tarkasteltiin Schwartzin (1992) arvojen yhteyttä muutokseen suhtautumiseen ennen muutosprosessia ja muutoskokemukseen muutosprosessin jälkeen organisaatiofuusion kontekstissa. Tutkimuksessa oletettiin, että muutosvalmiuteen ja säilyttämiseen liittyvät arvot ennustavat muutokseen suhtautumista sekä mandollisuutena että uhkana. Arvojen ja muutoskokemuksen välille oletettiin epäsuora yhteys. Toisin sanoen oletettiin, että muutokseen suhtautumisesta muodostettu käsitys (mandollisuus/uhka) välittää arvojen ja muutoskokemuksen välistä yhteyttä. Tutkimuksen aineistona käytettiin pitkittäisaineistoa, joka kerättiin kyselytutkimuksena Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) perustamisprosessista. Aineisto kerättiin kahtena eri ajankohtana. Molempiin aineistonkeruisiin osallistui 159 vastaajaa. Analyysimenetelminä käytettiin hierarkkista regressioanalyysia. Hypoteesit saivat osittain tukea. Muutosvalmiuteen ja säilyttämiseen liittyvät arvot ennustivat odotusten mukaisesti tulevaan muutokseen suhtautumista uhkana. Vastoin odotuksia muutosvalmiuteen ja säilyttämiseen liittyvät arvot eivät olleet tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä tulevaan muutokseen suhtautumiseen mandollisuutena. Välittäjäanalyysi antoi osittain tukea tehdyille oletuksille arvojen epäsuorasta yhteydestä muutoskokemukseen. Suhtautuminen muutokseen uhkana välitti osittain muutosvalmiuteen ja säilyttämiseen liittyvien arvojen yhteyttä muutoskokemukseen, kun tuloksia tarkasteltiin välittäjäanalyysin väljempien ehtojen mukaan. Oletus muutokseen suhtautuminen mandollisuutena -muuttujan välittävästä roolista arvojen ja muutoskokemuksen välillä ei sen sijaan saanut tukea. Tutkimus antoi viitteitä arvojen ja muutoksen välisestä yhteydestä, mutta tuloksia tarkasteltaessa on huomioitava, että selitysosuudet jäivät suhteellisen vaatimattomaksi.

Psykoterapia on vuorovaikutukseen perustuva psykososiaalinen hoitomuoto, jonka tutkimus voidaan päälinjoiltaan jakaa vaikuttavuus- ja prosessitutkimukseen. Tutkimuksen historiassa kokeellisen ja korrelatiivisen tutkimusparadigman rinnalle on rakentunut kehitysparadigma, joka hahmottaa psykoterapeuttisen muutoksen kehitystapahtumana. Helsingin Psykoterapiatutkimus taas on suurin Suomessa toteutettu psykoterapian vaikuttavuustutkimus. Tutkimuksessa yhtenä potilasarvioinnin osa-alueena olivat puolistrukturoidut, diagnostiset arviointihaastattelut ennen psykoterapiaa sekä terapian jälkeen toteutuneissa seurantapisteissä. Osana potilasarvioinnin lomakkeistoa käytettiin Target Complaints –kohdeongelmakyselyä, jossa potilaat määrittelivät kolme keskeisintä psykoterapiaan hakeutumisen syytä. Yksilölliset kohdeongelmat luokiteltiin ja muodostettiin edelleen kaksi yhdistelmämuuttujaa, Oireryhmä- sekä Persoonallisuus- ja toimintakykyongelmat -muuttuja. Tämän systemaattisen tapaustutkimuksen tavoitteena oli analysoida potilaan ilmaisuissa välittyvää muutosta ennen lyhytpsykoterapiainterventiota ja sen jälkeen. Lisäksi havaittua muutosta tarkasteltiin suhteessa Persoonallisuus- ja toimintakykyongelmat –yhdistelmämuuttujan määrällisiin tuloksiin. Aiemman tutkimuksen perusteella kyky itsereflektioon on osa psykologista kyvykkyyttä. Lisäksi on havaittu, etteivät psykologiselta kyvykkyydeltään heikommat potilaat hyötyneet merkitsevästi lyhytpsykoterapiasta. Näihin tuloksiin perustuvana taustaoletuksena tutkimuksessa oli, että potilaan raportoinnin keskittyessä oireryhmämuuttujan sisältöihin kyky ongelmien reflektioon saattaa psykoterapian alkutilanteessa olla heikompi. Tämä saattaa edelleen erityisesti lyhytpsykoterapiassa näyttäytyä heikompina muutoksina. Vastaavasti raportoinnin keskittyminen persoonallisuus –ja toimintakykyongelmiin saattaa ennakoida merkitsevämpää hyötymistä lyhytterapiasta. Tutkimuksen aineisto muodostui kahden Helsingin Psykoterapiatutkimukseen osallistuneen potilaan haastatteluaineistosta. Aineistoa tarkasteltiin ennen psykoterapiaa toteutuneista haastatteluista sekä kahdesta seurantapisteestä terapian jälkeen. Aineistoa rajattiin niin, että toinen potilaista oli kuvannut useita Persoonallisuus- ja toimintakykymuuttujan mukaisia ongelmia, toinen ei lainkaan. Lisäksi aineistoa rajattiin molempien potilaiden osalta psykodynaamiseen lyhytpsykoterapiaan sekä terapian toteutumiseen suunnitellulla seitsemän kuukauden ajanjaksolla. Aineistoa analysoitiin dialogisen sekvenssianalyysin (DSA) menetelmällä. DSA on teoriaperustainen, mikroanalyyttinen menetelmä ilmaisun tutkimiseen. Analyysi toteutui datasessioryhmässä haastattelunauhoitteiden ja litterointien avulla. Työskentelyssä muodostettiin tapausformulaatio alkuarviohaastatteluissa näyttäytyvästä ongelmallisesta kokemuksesta, jota vasten seurantapistehaastatteluiden ilmaisua tarkasteltiin. Havaittua muutosta tarkasteltiin edelleen suhteessa potilaan raportoimien persoonallisuus- ja toimintakykyongelmien määrään. Analyysin tuloksena oli, että useita persoonallisuus –ja toimintakykyongelmia ennen terapiaa raportoineen potilaan kokemuksessa näyttäytyi kehityksellinen muutos. Toisen, kyseisiä ongelmia raportoimattoman potilaan kohdalla muutoksia ongelmallisen kokemuksen suhteen ei juurikaan tapahtunut. Toteutunut laadullinen analyysi tukee näiltä osin kohdeongelmista laadittua luokittelua sekä oletusta oireryhmämuuttujaan painottuvan raportoinnin ja heikomman lyhytterapiasta hyötymisen yhteydestä. Lisäksi analyysin tulos tukee kehitysparadigman näkökulmaa psykoterapeuttisen muutoksen kehityksellisestä luonteesta, sekä useimpien psykoterapiasuuntausten jakamaa hahmotusta jonka mukaan onnistuneen psykoterapian myötä myös potilaan itsehavainto kehittyy.

Akrasia on jo Antiikin filosofiassa esiintynyt ilmiö, jonka ongelma on se, voiko ihminen toimia vapaasti omaa parempaa arvostelmaansa vastaan. Kreikankielinen termi ”akrasia” tarkoittaa voiman, kratoksen, vajavuutta. Akrasia voidaan kääntää itsekontrollin puutteeksi tai vajavaiseksi itsekontrollin kyvyksi. Akrasia nousi uudelleen filosofiseksi kiinnostuksen kohteeksi 1900-luvun puolivälissä, ja siitä lähtien akrasiaa on tarkasteltu toiminnan filosofisena ongelmana. Toiminnan filosofian kontekstissa on tarkasteltu akrasiaa yksilön toimintaa koskevana ongelmana, jolloin kyseessä on jonkinlainen häiriö toimijan arvostelmien, intentioiden ja toteutetun toiminnan välillä. Tällaisissa käsittelyissä toiminnan perusteet ovat puhtaan yksilöllisiä. Kuitenkin inhimilliseen toimijuuteen kuuluvat olemuksellisesti sosiaaliset perusteet. Tutkielma tarkastelee noiden sosiaalisten perusteiden, eli sosiaalisen ulottuvuuden, vaikutuksia yksilön toiminnassa ilmenevään akrasiaan. Tutkielman lähtökohtana on, että inhimillinen toimija on sosiaalinen toimija. Akrasian voidaan Antiikin filosofien tavoin katsoa tarkoittavan luonteen heikkoutta. Nykyaikana akrasia sijoittuu toiminnan filosofian tutkimuskohteeksi, ja tässä tutkielmassa akrasiaa tarkastellaan myös pikemminkin toiminnan kuin luonteen ulottuvuudessa. Tutkielman toisen luvun tarkoituksena on määritellä akraattiselle toiminnalle olemuksellisia tekijöitä. Koska akraattinen toiminta tarkoittaa intentionaalista, vapaata toimintaa vastoin toimijan omaa parempaa arvostelmaa, tarkastellaan toisessa luvussa intentioita, vapaata toimintaa, sekä parempaa arvostelmaa. Akraattista toimintaa käsittelevän alaluvun tarkoituksena on ensinnäkin selventää sitä, mitä akraattinen toiminta voi olla ja toiseksi tuoda ilmi akraattisen toiminnan moninaisia ilmenemismuotoja. Luvussa käsitellään myös itsekontrollia, sillä on esitetty, että akrasiaa ja akraattista toimintaa ei voida ymmärtää ilman käsitystä itsekontrollista. Itsekontrolli mahdollistaa esimerkiksi ryhmään kuulumisen ja laajemmin ilmaistuna sosiaalista toimintaa. Tutkielman kolmas luku tarkastelee sitä, miksi akrasia on filosofinen ongelma. Akrasia on sekä teoreettinen että käytännöllinen ongelma. Teoreettiset ongelmat liittyvät siihen, onko akrasia ylipäätään mahdollinen ilmiö. Esimerkiksi Sokrates on kiistänyt olevan mahdollista, että ihminen voisi toimia vastoin sitä, minkä tietää olevan hyvää. Akrasian loogisuutta ja todellisuutta on problematisoitu myös nykyajan filosofisissa käsittelyissä. Tutkielmassa oletetaan, että akrasia on mahdollinen ilmiö. Tutkielman näkökulma on teoreettisten ongelmien sijaan akrasian käytännön ongelmissa. Akrasia vaikeuttaa esimerkiksi suunnitelmien toteuttamista. Lisäksi akrasian ilmentämä puutteellinen itsekontrolli on itsessään ongelma: toimija ei niin sanotusti ole itsensä hallinnassa. Tutkielman neljäs luku tuo ilmi akraattiseen toimintaan kykenevän toimijan ominaisuuksia sekä toimijuuden sosiaalisuutta. Toimijuuden sosiaalisuuteen liittyvät tekijät ovat osa akrasian sosiaalista ulottuvuutta. Sosiaalista ulottuvuutta voidaan tarkastella läheisten ja kaukaisten suhteiden kautta. Läheistä suhdetta edustaa esimerkiksi toimijan ryhmä ja kaukaisia suhteita edustavat puolestaan esimerkiksi kulttuuri tai sosiaaliset instituutiot, joita toimijat puolestaan voivat ilmentää toiminnassaan. Toiminnan filosofiassa akrasia tarkoittaa vapaata, intentionaalista toimintaa toimijan omaa parempaa arvostelmaa vastaan. Tämä määritelmä rajaa osaltaan sitä, mitä yksilön toimintaan vaikuttavat sosiaaliset tekijät voivat olla. Esimerkiksi hypnoosi ja pakottaminen ovat poissuljettuja, sillä niiden voidaan yleisimmissä tapauksissa katsoa kumoavan toimijan vapaan tahdon. Akrasian sosiaalisessa ulottuvuudessa voi olla kyse sosiaalisesta vaikutuksesta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka toimija ei voi vaikuttaa suoraan esimerkiksi sosiaalisiin instituutioihin, niin hän voi päättää, toimiiko hän niiden mukaan. Akraattisen sosiaalisen ulottuvuuden tekijöiden on oltava toimijalle volitionaalisia ollakseen akraattisia. Edellä mainitusta huomataan, että akraattisella toimijalla on oltava kehittynyt itsereflektion kyky tietääkseen toimintansa perusteet ja niihin mahdollisesti vaikuttavat tekijät. Tutkielman pääluvut ovat viides ja kuudes luku. Viidennessä luvussa esitellään akrasiastrategíoita, eli keinoja, joilla akraattiseen toimintaan voidaan päätyä. Näitä keinoja ovat huomion akrasiastrategia, habituaalinen akrasiastrategia sekä sosiaalisuuden akrasiastrategia. Sosiaalisuuden akrasiastrategia ilmentää selkeästi akrasian sosiaalista ulottuvuutta: esimerkiksi karismaattinen johtaja voi vedota toimijaan siten, että toimija toimii akraattisesti. Lisäksi sosiaaliset instituutiot voivat myötävaikuttaa akrasian ilmenemiseen toiminnassa. Kuudennessa luvussa käsitellään akrasiakatkoksia eli niitä käytännön järjen päätöksenteon kohtia, joissa akrasia voi ilmetä. Näitä kohtia ovat luonteen akrasia, suunnan tai tähtäyksen akrasia, irrationaalisuuden akrasia, sekä tulkinnan akrasia. Tulkinnan akrasiakatkos voi ilmetä puolestaan akraattisena havaitsemisena tai akraattisena puheena, kognitiivisena akrasiana tai emotionaalisena akrasiana. Kukin näistä käytännöllisen järjen päätöksen teon kohdista voi olla toimijan volition alaisuudessa, jolloin ne voivat olla akraattisia: esimerkiksi emootioita voidaan säädellä, jolloin toimijan on mahdollista pykriä vaikuttamaan esimerkiksi emootioidensa voimakkuuteen. Tutkielman seitsemäs ja viimeinen luku tuo ilmi tutkielmaan liittyviä pohdintoja sekä mahdollisia lisätutkimuksen aiheita. Tämän tutkielman näkökulma on yksilön akraattinen toiminta ja siihen vaikuttavat sosiaaliset tekijät. Tutkielmassa oletetaan ja esitetään, että toimijuus on sosiaalista. Tätä toimijuuden sosiaalisuutta ei oteta usein huomioon yksilön akraattista toimintaa tarkasteltaessa. Akrasiaa ja siihen liittyviä sosiaalisia tekijöitä on mahdollista tarkastella myös kollektiivisesta näkökulmasta, mutta aihe vaatii oman tutkielmansa. Akrasia on melko arkipäiväinen ilmiö, minkä mahdollistanee sen useat strategiat ja käytännön päätöksen teon kohdat, joissa akrasia voi ilmetä.

Tutkielma lähtökohta on tarkastella yksilön vastuuta globaalissa maailmassa moraalifilosofian näkökulmasta. Pyrkimyksenä on hahmottaa tapoja arvioida yksilön moraalista vastuuta maailmassa, jossa yksilötason toiminnan vaikutuskenttä on laajentunut sekä maantieteellisesti että ajallisesti. Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti yksilön moraalisten vastuiden ehtoja ja määritelmiä, sekä pyritään antamaan vastaus kysymykseen, miten yksilön moraaliset vastuut tulisi määritellä ja ottaa huomioon suhteessa ajankohtaisiin ja globaaleihin eettisiin ongelmiin. Tutkielman keskeinen teema on moraalisten vastuiden arviointi yksilön velvollisuuksien kautta. Päälähteenä on Thomas Poggen teos World Poverty and Human Rights (2008), jossa Pogge määrittelee yksilön moraaliset vastuut ihmisoikeuksien kautta. Poggen mukaan ihmisoikeuksia koskevat vain negatiiviset velvollisuudet, eli velvollisuus olla aiheuttamatta vahinkoa toiselle. Poggella yksilön moraalinen vastuu on negatiivinen velvollisuus olla loukkaamatta toisen ihmisoikeuksia tai estämättä niiden toteuttamista. Työn alussa pyritään kartoittamaan aihealuetta koskevia kysymyksiä laajemmin Peter Singerin, Henry Shuen, Simon Caneyn sekä David Millerin näkökulmista. Poggen teoria syventää moraalista vastuuta koskevaa analyysiä, ja tarjoaa rungon, jota vasten näitä muita vastuita ja velvollisuuksia koskevia teorioita tarkastellaan. Koska sekä tutkielman aihe että päälähteenä käytetty Poggen teoria ovat sisällöltään laajoja, on tutkielma pyritty rajaamaan vain yksilötason vastuiden ja ihmisoikeuksia koskevien velvollisuuksien tarkasteluun. Poggen teoria ihmisoikeuksia koskevista vastuista on kattava ja laaja, mutta se sisältää myös kiistakysymyksiä ja käsitteellisiä epäjohdonmukaisuuksia. Poggen teorian kriittinen tarkastelu tuokin ehkä parhaiten esiin moraalisten vastuiden arviointiin liittyvät ongelmat. Tutkielman lopussa nostetaan esiin vielä yksi kysymys, joka koskee moraalisten vastuiden ja positiivisten ja negatiivisten velvollisuuksien tarkastelun vakiintuneita menetelmiä. Judith Lichtenberg ottaa kantaa vallitsevaan keskusteluun ja väittää, että käsitykset ihmisten velvollisuuksista toisia kohtaan eivät ole enää ajankohtaisia, koska globalisaation seurauksena sekä vaikutuskenttämme että oma roolimme maailmassa on muuttunut.

Tarkastelen pro gradu -työssäni ilmastonmuutosta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua yksilön vastuun ja vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta. Aineistoni muodostuu aihetta käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista Helsingin Sanomissa vuonna 2019. Yhteensä tarkastelussa on mukana 339 kirjoitusta. Tutkin, millä tavoin kyseisissä sanomalehtiteksteissä representoidaan yksilön vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia ilmastonmuutokseen. Erottelen ilmastonmuutosjulkisuuden representaatioista diskurssianalyysin avulla useita itsenäisiä merkitysjärjestelmiä eli diskursseja, jotka merkityksellistävät yksilön vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia eri tavoin. Aineistosta esiin nousevat merkitysjärjestelmät eli diskurssit ovat vapaaehtoisten valintojen diskurssi, sääntelydiskurssi, poliittisen vastuun diskurssi sekä erilaiset vastuun kyseenalaistamisen diskurssit. Vapaaehtoisten valintojen diskurssi korostaa yksilön vastuuta omista kulutusvalinnoistaan. Tässä diskurssissa yksilö representoidaan vastuullisena ja ekologisesti motivoituneena kuluttajana, joka tekee kestäviä valintoja. Kuluttajavalinnat toimivat markkinavoimien lailla ja ohjaavat yrityksiä ekologisempaan tuotantoon. Vapaaehtoisten valintojen diskurssissa oletetaan, että tieto ympäristövaikutuksista ohjaa yksilön valintoja. Sääntelydiskurssissa ei kielletä yksilön vastuuta ilmastotoimiin, mutta päättäjien vastuu korostuu: heillä on vastuu yksilön valintojen mahdollistamisesta. Sääntelydiskurssin mukaan kestävät kulutusvalinnat vaativat ohjausta ja sääntelyä. Tarvittava muutos on mittakaavaltaan niin suuri, että pelkät kuluttajien vapaaehtoiset valinnat eivät riitä. Poliittisen vastuun diskurssissa yksilö on kansalainen, jonka ensisijainen vastuu ja vaikuttamismahdollisuus ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi on poliittinen vaikuttaminen. Tässä diskurssissa ilmastonmuutos representoidaan rakenteellisena ongelmana, jonka ratkaisemiseksi vaaditaan laajamittaisia järjestelmätason toimia ja poliittista päätöksentekoa. Kyseenalaistamisen diskurssit pyrkivät kyseenalaistamaan vastuun ilmastonmuutoksesta monin eri tavoin. Vapaaehtoisten valintojen diskurssi nousee aineistossa ilmastonmuutoskeskustelun hallitsevaksi yksilön vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia representoivaksi merkitysjärjestelmäksi. Diskurssilla voi olla vaikutusta siihen, minkälaiset politiikkatoimenpiteet nähdään keskeisinä.

Suomi on saanut Euroopan ihmisisoikeustuomioistuimelta 19 langettavaa tuomiota sananvapauden rikkomisesta. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on pureutua suomalaisen sananvapauden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen välillä vallitseviin ristiriitoihin. Tarkastelun näkökulmana ovat sananvapauden yhteiskuntafilosofiset lähtökohdat. Tutkielman teoriaosuudessa tarkastelen yksilön, yhteisön ja vapauden käsitteiden rakentumista eri filosofisista lähtökohdista. Käsitteiden erittelyn kautta pyrin muodostamaan kuvaa sananvapausajattelun loogisesta muodostumisesta filosofisten lähtökohtien pohjalta. Esitän tältä pohjalta näkemyksen yksilölähtöisestä ja yhteisölähtöisestä sananvapaudesta. Empiirisessä osuudessa tarkastelen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Suomen korkeimman oikeuden päätöksiä sananvapauden filosofisten lähtökohtien näkökulmasta. Tavoitteena on luoda kuvaa siitä, miten yksilön, yhteisön ja vapauden käsitteisiin liittyvät filosofiset lähtökohdat näyttäytyvät tuomioistuinten sananvapausajattelussa. Tutkielman perusteella Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sananvapaus määrittyy vahvemmin yhteisöllisenä ja positiivisena vapautena. Korkeimman oikeuden sananvapaus puolestaan näyttää kehittyneen positiivisen, vastuullisen sananvapauden käytön käsityksestä kohti negatiivista yksilöoikeuksia korostavaa vapauskäsitystä.