Browsing by Title

Yksinäisyys on piinallinen ja kielteissävytteinen kokemus omien sosiaalisten suhteiden riittämättömyydestä, joka voi koskea joko niiden määrää tai laatua. Tutkimuksen kohteena on kroonistunut yksinäisyys, jonka yksinäinen itse kokee ongelmalliseksi. Sen sijaan lyhytaikainen ja tilannetekijöihin sidottu yksinäisyyden kokeminen on normaalielämään kuuluvaa. Yksinäisyyden on todettu olevan yksi 2010-luvun keskeisiä yhteiskunnallisia ongelmia niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Pitkittyessään koettu yksinäisyys heikentää yksilön terveyttä sekä psykososiaalista hyvinvointia. Tässä pro gradu -tutkielmassa yksinäisyyttä lähestytään sen subjektiivisten kokemusten kautta. Subjektiivisuudella tarkoitetaan, että yksinäisyyden kokemus ilmenee eri tavoin kunkin yksinäisen havainnoissa, tulkinnoissa ja sosiaalisessa käyttäytymisessä. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on yksinäisyyden sosiaalinen ulottuvuus. Tavoitteena on valaista, kuinka yksinäisyyden sosiaalisuus näyttäytyy niissä tulkinnoissa, joita yksinäiset muodostavat omista yksinäisyyden kokemuksistaan. Pyrin muun muassa selvittämään, missä määrin he tulkitsevat oman toimintansa sosiaalisissa tilanteissa selittävän yksinäisyyttään. Tutkielman teoreettis-metodologisena viitekehyksenä on tulkitseva fenomenologinen analyysi IPA (interpretative phenomenological analysis), joka on laadullinen lähestymistapa ilmiöiden tarkasteluun subjektiivisten kokemusten ja merkityksenantojen näkökulmasta. Yksinäisyystutkimus on painottunut kvantitatiivisiiin tutkimuksiin, joten kokemuksellista tutkimustietoa ilmiöalueesta on vain vähän. IPA:lla tehtyä yksinäisyystutkimusta ei juuri ole, vaikka kummankin lähtökohtina ovat kokemuksen subjektiivisuus sekä kokijan omien havaintojen ja tulkintojen keskeisyys. Tutkielman aineisto koostuu viiden yksinäisyyttä kokevan henkilön puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Kokemus yksinäisyydestä on haastatteluaineiston perusteella monitasoinen, yksilöllinen ja vahvasti emotionaalinen. Yksinäisyys näyttäytyy vahvasti sosiaalisuuteen kietoutuvana ilmiönä: haastateltavat johdonmukaisesti tulkitsivat yksinäisyyden kokemuksiaan suhteessa toisiin ihmisiin – kuvailivat he sitten yksin tai seurassa koettua yksinäisyyttä. Yksinäisen oma sosiaalinen käyttäytyminen voi huomattavasti vaikeuttaa yksinäisyydestä eroon pääsemistä. Omat käyttäytymismallit ovat kuitenkin vain osittain tiedostettuja. Yksinäisyyden subjektiiviseen kokemukseen keskittyvää laadullista tutkimusta tarvitaan nykyistä enemmän, jotta kokonaiskuva ilmiöalueesta tarkentuisi. Yksinäisyyden vähentämiseen tähtäävää työtä tullaan lähitulevaisuudessa tarvitsemaan yhä laajemmin yhteiskunnan eri sektoreilla. Yksinäisten omia käsityksiä yksinäisyydestään tulisi hyödyntää tässä työssä nykyistä paremmin.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee yksinhuoltajien köyhyyttä aikuissosiaalityön ammattilaisten näkökulmasta. Tutkielman tarkoitus on tuoda esiin sosiaalialan ammattilaisten näkemykset yksinhuoltajien köyhyyteen ja ammattilaisten käsitykset omista mahdollisuuksistaan kyseisen asiakasryhmän köyhyyden ehkäisemisessä. Aikaisempi tutkimus Suomessa on painottunut keräämään tietoa yksinhuoltajien omista köyhyyskokemuksista. Myös yksinhuoltajien ja sosiaalityön suhdetta on arvioitu yksinhuoltajien omien kokemusten kautta. Yksinhuoltajaperheistä on tullut 2000-luvulla usein viitattu väestöryhmä, kun puhutaan köyhyyden ja erityisesti lapsiköyhyyden lisääntymisestä. Tutkimuksien mukaan yksinhuoltajuudella on merkittävä vaikutus köyhyysriskin kasvamiseen. Yksinhuoltajat ovat myös yliedustettuina aikuissosiaalityössä. Vuonna 2014 yksinhuoltajista lähes joka neljännes sai toimeentulotukea kun vastaava osuus avio/avopareilla, joilla on lapsia, oli noin viisi prosenttia. Köyhyyden ehkäiseminen on kautta aikojen ollut ammatillisen sosiaalityön keskeisimpiä tehtäviä. Aikuissosiaalityö tarjoaa ammatillista sosiaalityötä ja viimesijaiset etuudet yhteiskunnan rakenteellisten epäkohtien paikkaamiseksi. Tavoitteena on tasoittaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Köyhien asiakkaiden auttamisstrategioissa sosiaalityöntekijät painottavat sekä köyhyyden yksilöllisiä että rakenteellisia selitysmalleja. Tutkielman aineisto kerättiin fokusryhmähaastatteluilla ja aineisto analysoitiin fenomenografisen tutkimussuuntauksen oppien mukaisesti. Fenomenografia valikoitui tutkimusmenetelmäksi, koska tutkielmassa ollaan fenomenografia perinteen mukaisesti kiinnostuneita sosiaalityöntekijöiden erilaisista käsityksistä, tai laajemmassa merkityksessä näkemyksistä tutkittavaan ilmiöön. Tutkimusaineiston perusteella voidaan todeta, että sosiaalityöntekijöiden käsitykset köyhyyden syistä liittyivät tasaisesti sekä yksilöllisiin että rakenteellisiin selitysmalleihin, eikä selvää painotusta kumpaankaan suuntaan ollut havaittavissa. Taloudellinen ahdinko on usein vain se näkyvin syy, jonka vuoksi yksinhuoltaja ottaa yhteyttä sosiaalityön palvelupisteeseen. Sosiaalityöntekijät näkevät yksinhuoltaja-asiakkaiden kohdalla laajempaa elämänhallinnan ongelmaa, johon talous liittyy yhtenä osana. Sosiaalityöntekijät painottavat psykososiaalista auttamistyötä köyhyyden ehkäisemisessä. Taloudellinen tuki ei korostu tutkimusaineistossa vaan se nähdään osana suunnitelmallista sosiaalityötä. Sosiaalityön roolia köyhyyden ehkäisemisessä on ajankohtaista pohtia, kun viimesijainen taloudellinen tuki siirtyy kuntien sosiaalitoimelta Kelaan vuoden 2017 alusta. Tutkimusaineiston perusteella sosiaalityön keinot köyhyyden ehkäisemiseksi eivät ole sidottuja taloudelliseen tukeen, joten sosiaalityöllä on jatkossakin tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden tasoittamisessa.

Suomalainen yhteiskunta kansainvälistyy ja muuttuu yhä monimuotoisemmaksi. Vaikka maahan on tullut vuonna 2020 uusia turvapaikanhakijoita verrattain vähän, ei pakolaisuus globaalina ilmiönä ole ohimenevä. Myös aiempina vuosina pakolaisina Suomeen tulleet henkilöt tarvitsevat edelleen apua ja tukea uudessa asuinmaassaan. Sosiaalipalveluiden järjestäminen on tässä keskeisessä roolissa. Yksin alaikäisenä Suomeen turvapaikanhakijoina tulleet nuoret ovat täysi-ikäistyessään erityisen tuen tarpeessa. Heinäkuussa 2020 voimaan tullut uusi kotoutumislain muutos mahdollistaa heille jatkossa jälkihuollon palvelut 25-vuotiaaksi asti. Tämä pro gradu -tutkielma keskittyy yksin tulleiden pakolaisnuorten tarpeisiin ja arjen kansalaisuuden rakentumiseen jälkihuollon kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, millaisia tuen ja avun tarpeita erään suomalaisen kunnan jälkihuollon työntekijät tunnistavat yksin tulleilla nuorilla olevan ja miten niihin jälkihuollon käytänteissä vastataan. Sen lisäksi tutkimus tuottaa arjen kansalaisuuden teorian avulla tietoa nuorten arjen kansalaisuuden rakentumisesta. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet maahanmuuttajilla olevan erityistarpeita, joiden vuoksi myös kotoutumisaika on nähty liian lyhyenä. Arjen kansalaisuuteen keskittyvät tutkimukset ovat osoittaneet kansalaisuuden juridispoliittisen näkökulman olevan riittämätön sosiaalipalveluissa. Sen sijaan vuorovaikutukseen, kohtaamisiin ja käytäntöihin keskittyvä moniulotteinen kansalaisuus kuvaa paremmin maahanmuuttajien läpikäymää kansalaistumisen prosessia. Tutkimus lähestyy aihetta laadullisesti tarkastellen jälkihuollon työntekijöiden kertomuksia. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta jälkihuollon sosiaalialan ammattilaisen teemahaastattelusta, jotka on kerätty toukokuussa 2020. Analyysimenetelmänä on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysiä. Arjen kansalaisuuden teoreettinen viitekehys on ohjannut tutkimuksen tekoa koko prosessin läpi. Tutkimustulosten perusteella nuorilla tunnistetaan olevan monenlaisia tarpeita, joihin työntekijät pyrkivät jälkihuollon käytänteissä vastaamaan. Kaikkiin tarpeisiin vastaaminen ei ole mahdollista yhteiskunnallisten rakenteiden ja palvelujärjestelmän puitteissa. Nuorten arjen kansalaisuuden voidaan nähdä rakentuvan erilaisista elementeistä, joista keskeisimpiä ovat luottamuksellisen suhteen luominen sekä nuorten autonomian ja toimijuuden vahvistaminen. Arjen kansalaisuuden rakentumista sen sijaan heikentävät kiristynyt maahanmuuttopolitiikka, jotkin yhteiskunnalliset rakenteet ja riittämättömät sosiaalipalveluiden resurssit. Tutkimustulokset luovat kuvaa yksin tulleista pakolaisnuorista, jotka rakentavat omaa arjen kansalaisuuttaan yhteiskunnallisten ja poliittisten paineiden alla. Sosiaalialan ammattilaisten tarjoama aika, psykososiaalinen tuki, käytännön apu ja kumppanuuteen perustuva turvallinen sekä luottamuksellinen ihmissuhde ovat merkittävässä roolissa arjen kansalaisuuden rakentumisen kannalta. Tutkimus tuottaa tietoa työntekijöiden näkökulmasta nuorten kohtaamista haasteista sekä hyvistä jälkihuollon käytänteistä, joiden keskiössä ovat yksin tulleet nuoret yksilöllisine tarpeineen turvaa, pysyvyyttä ja huolenpitoa etsien.

Ikääntyneiden osuuden kasvaessa muistisairaiden määrä väestössä lisääntyy. Sosiaali- ja terveyspolitiikan haasteena on tarjota oikea-aikainen ja riittävä tuki sairastuneille tilanteessa, jossa hoivapolitiikka suosii itsenäistä selviytymistä kotona ja moni ikääntyneistä asuu yksin. Hoivan ja tuen puuttuessa muistisairas joutuu hoitamaan asioitaan itsenäisesti, vaikka selviytymisen edellytyksiä ei enää olisi. Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa muistisairaan hoivan ja tuen puutteiden esiin tulemista yksityisellä palvelusektorilla. Keskeisenä käsitteenä käytän hoivaköyhyyttä, joka tarkoittaa yksilöllisistä ja rakenteellisista ongelmista johtuvaa tarvittavan avun riittämättömyyttä. Tutkimuksen pääkysymyksenä selvitän: Minkälaisena muistisairautta oirehtivan yksinään asioivan asiakkaan kohtaamiset toteutuvat apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden näkökulmasta? Tämän alakysymyksinä esitän: 1. Minkälaiset tekijät saavat asiakaspalvelijat epäilemään asiakkaalla muistisairautta? 2. Miten asiakaspalvelijat suhtautuvat ja toimivat epäillessään asiakkaalla muistisairautta? 3. Minkälaisia velvollisuuksia, keinoja ja rajoitteita asiakaspalvelijat mieltävät itsellään olevan tukea tarvitsevan asiakkaan kohtaamisessa? Tutkimusaineistona käytän keräämiäni apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden kerronnallisia haastatteluja (n=10) ja analyysimenetelmänä kategorista sisällönanalyysia. Muistisairaan hoivaköyhyys tulee esiin yksityisen sektorin asiakaspalvelutilanteissa. Apteekissa ja pankissa lääke- ja taloudellisen turvallisuuden sekä pystyvyyden ja pärjäämisen puutteiden havaitseminen luo asiakaspalvelijoille paineen toimia muistisairaan asiakkaan hyväksi. Asiakaspalvelijoiden toimijuutta kehystää sääntely. Asiakaspalvelutilanteen laatuun vaikuttavat julkisen sektorin palveluiden toimivuus, työorganisaation toimintamallit sekä asiakaspalvelijoiden yksilökohtaiset ominaisuudet ja suhtautumisen tapa. Pulmallisesta asiakaspalvelutilanteesta selviytyminen edellyttää yhteistyötä asiakkaiden, muistisairaan läheisten, työyhteisön sekä viranhaltijoiden kanssa. Havainto muistisairaan hyvinvoinnista viittaa virallisen tai epävirallisen tuen toteutumiseen. Palvelutilanteesta koituva asiakaspalvelijoiden turhautuminen ja kuormittuminen puolestaan indikoi rakenteiden puutteita ja/tai toimimatonta yhteistyötä. Edunvalvontavaltuutus ja muut ennakkoon laaditut valtakirjat helpottaisivat muistisairastuneen asioiden hoitamista. Selkeä toimintamalli muistisairautta oirehtivan asiakkaan kohtaamisen varalle yrityksissä sekä toimiva julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö edistäisivät muistisairaiden hyvinvointia ja helpottaisivat asiakaspalvelijoiden työtä. Apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden huoli-ilmoitusten tulisi olla vakava signaali hoivan ja tuen puutteesta ja niiden tulisi aina johtaa palvelutarpeen arviointiin.

Tutkimus käsittelee 1970-luvulla C-kasettiteknologian myötä kasvuun lähtenyttä yksityistä äänitekopiointia. Kiinnostuksen kohteena on, että oliko yksityinen kopiointi todellinen uhka ääniteteollisuudelle vai ainoastaan ääniteteollisuuden luoma uhkakuva, jonka avulla ääniteteollisuus pyrki ajamaan läpi haluamiaan muutoksia tekijänoikeuslainsäädäntöön. Yksityisen kopioinnin uhkan on katsottu kytkeytyvän vahvasti osaksi ääniteteollisuuden 1970-luvun loppupuolella kokemaa lamaa, mutta samalla C-kasettiteknologia, joka mahdollisti yksityisen kopioinnin laajassa mittakaavassa, oli keskeisimpiä tekijöitä alan kokemalle 1970-luvun voimakkaalle kasvukaudelle. Samalla yksityisen kopioinnin haittavaikutuksia on perustelua lähteä tarkastelemaan juuri ääniteteollisuuden näkökulmasta, koska ääniteteollisuus oli taloudellisilla mittareilla tarkasteltuna musiikkiteollisuuden tärkein osa-alue. Lähestyn kysymystä kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin kartoitan ääniteteollisuuden taloudellista kehitystä Suomessa vuosina 1970 - 1985. Taloudellisen tilan ymmärtäminen auttaa arvioimaan, että oliko yksityinen kopiointi todellinen uhka. Toiseksi käsittelen kuluttajien suhtautumista C-kasetteihin ja yksityistä kopiointia ilmiönä. Tämä auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, että mikä todellisuudessa oli C-kasettien mahdollisesti ääniteteollisuudelle muodostama uhka. Kolmanneksi nostan esille tekijänoikeudellisen keskustelun ja ääniteteollisuuden toiveet tekijänoikeuskehityksen suhteen. Lähestyn tutkimuksessani perimmäistä kysymystä siten laaja-alaisesti, mikä on nähtävissä myös valikoituneessa aineistossa ja metodeissa. Keskeiset aineistoni ovat kvantitatiivisia ja keskeinen analyysimenetelmäni aikasarja-analyysi, mutta näiden aineistojen lisäksi käsittelen tutkimuksessani myös aikakauslehtien uutisointia sekä komiteanmietintöjä lähiluvun keinoin. Tulkitsen tuloksiani osin uuden institutionaalisen taloustieteen teorian näkökulmasta. Institutionaalisessa taloustieteessä organisaatioiden toimintaa ohjaavat sekä viralliset (esimerkiksi lainsäädäntö) että epäviralliset (esimerkiksi normit ja käyttäytymismallit) instituutiot eli pelisäännöt. Teorian pohjalta voidaan käsitellä sekä kuluttajuudessa tapahtuneita muutoksia että organisaatioiden pyrkimyksiä muuttaa virallisia instituutioita omien toimintaedellytystensä turvaamiseksi tai parantamiseksi. Ääniteteollisuus ajautui merkittäviin rakenteellisiin vaikeuksiin 1970-luvun lopulle tultaessa. Kilpailu kiristyi, minkä lisäksi monille suurille levy-yhtiöille tärkeä maahantuonti kärsi suoratuonnin vaikutuksista. Tämän lisäksi kustannuskehitys oli voimakasta. Samaan aikaan ääniteteollisuudelle kohderyhmän eli nuorison ostovoima heikkeni, nuorisotyöttömyys kasvoi ja demografiset tekijät alkoivat heikentää nuorison asemaa äänitemyyntiä kannattelevana voimana. Lisäksi yksityisen kopioinnin mukanaan tuomat muutokset kuluttajuudessa heijastuivat ääniteteollisuuteen sen asemaa heikentävästi. Ääniteteollisuuden voidaan siten katsoa ajautuneen merkittävään kriisiin 1970-luvun lopulla, mutta yksittäisen uhkakuvan sijaan olisi parempi puhua uhkakuvista, vaikka usein syyttävä sormi kohdistui vain yksityisen kopioinnin haittavaikutuksiin. Ääniteteollisuuden keskeinen toimintamalli on pyrkimys kontrolloida markkinoita, ja tässä suhteessa pyrkimykset rajoittaa yksityistä kopiointia muodostuvat kuitenkin ymmärrettäviksi. Yksityisen kopioinnin vastainen kampanja oli kansainvälinen ja tehokas. Tutkimuksen johtopäätökset antavat tukea aikaisemmille havainnoille, joiden mukaan yksityinen kopiointi ei ollut suorien taloudellisten menetysten osalta yhtä haitallista kuin mitä ääniteteollisuus esitti. Tästä huolimatta ääniteteollisuudella oli perusteltuja syitä olla huolissaan yksityisestä kopioinnista, koska monet yksityisen kopioinnin epäsuorat haittavaikutukset olivat uhkaavia. Ala kuitenkin pyrki tietoisesti luomaan yksityisestä kopioinnista suuremman ongelman kuin mitä se todellisuudessa oli, ja esimerkiksi poliittisten päättäjien lobbaus oli voimakasta. Ääniteteollisuus pystyi ajamaan osaltaan olosuhteiden ansiosta läpi haluamansa tekijänoikeusinstituution muutokset.

Keskustelu yksityisyydestä nousee pintaan eritoten silloin, kun jonkun yksityisyyttä on loukattu. Uudet teknologiat mahdollistavat halvan ja tehokkaan tiedonkeruun ihmisistä. Elinympäristöömme ja käyttämiimme teknologioihin liittyykin enenevissä määrin mahdollisuus, että joku ulkopuolinen tarkkailee meitä. Tiedonkeruu on kuitenkin yhä useammin automatisoitu niin, että järjestelmä kerää tietoa itsestään riippumatta järjestelmän käyttäjän havainnoinnista. Tutkielmassa kysytään, kaventaako tällaisella automatisoidulla valvonnalla kerätty tieto ihmisten yksityisyyttä. Yksityisyydellä on monipuolinen merkitys inhimilliselle elämälle. Sosiologi Erving Goffmanin sosiaalisia rooleja koskevan teorian pohjalta voidaan sanoa, että ihmiset välttämättä tarvitsevat yksityisyyttä elämässään. Tämä johtuu siitä, että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tarkkailun alaisena ihminen joutuu jatkuvasti muokkaamaan käytöstään suhteessa muihin. Yksityisyys tarjoaa ihmiselle levähdyspaikan kuluttavasta vuorovaikutuksesta. Yksityisyydellä nähdään olevan arvoa, minkä vuoksi filosofisessa keskustelussa on muodostunut käsitys oikeudesta yksityisyyteen. Filosofi Judith Thomson kuitenkin esittää, että tällaista itsenäistä oikeutta ei ole olemassa, sillä yksityisyys palautuu muihin ensisijaisiin oikeuksiin. Siksi puhe yksityisyydestä on turhaa. Thomsonin reduktionistisen argumentin analyysi kuitenkin osoittaa, että oikeutta yksityisyyteen ei voi kokonaan palauttaa muihin oikeuksiin. On esimerkiksi epäselvää, miten jonkun intiimejä kirjeitä julkaisemalla tapahtunut yksityisyyden loukkaus voidaan paremmin ilmaista muiden oikeuksien nojalla. Näin ollen yksityisyyden käsitteellä on tärkeä rooli esimerkiksi automatisoitua valvontaa koskevassa keskustelussa. Kirjallisuudessa nousee esiin kaksi vaikutusvaltaista tapaa käsittää yksityisyys. Hallintaan perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun henkilö menettää hallinnan tiedoistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu esimerkiksi silloin, kun joku ottaa haltuunsa tämän päiväkirjan. Pääsyyn perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun joku muu pääsee käsiksi häntä koskeviin tietoihin. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu vasta silloin, kun joku lukee hänen päiväkirjaansa. Käsitysten välinen vertailu osoittaa, että pääsyyn perustuva käsitys yksityisyydesta onnistuu paremmin tavoittamaan yksityisyyttä koskevat huolemme. Automatisoidulla valvonnalla kerätään ihmisistä valtavasti tietoa. Kevin Macnishin argumentaation mukaan yksityisyys kuitenkin kaventuu vain niissä tapauksissa, joissa joku ihminen tarkastelee näitä tietoja. Tutkielman tulos on, että automatisoitu valvonta ei kavenna yksityisyyttä siinä määrin kuin usein pelätään. Meistä kerätyt tiedot aiheuttavat kuitenkin toisenlaisen, tietojen hallintaan liittyvän haitan. Kun ihmiset menettävät hallinnan tiedoista, he joutuvat ihmiset elämään sen uskomuksen varassa, että he saattavat olla milloin tahansa tarkkailun kohteena. Tästä syystä automatisoidulla valvonnalla on ihmisen elämän kannalta haitallinen vaikutus. Se pienentää elämän piiriä, jossa ihmisen on mahdollista levähtää vuorovaikutuksesta todellisen tai kuvitellun tarkkailijan kanssa.

Tutkimuksessa selvitetään, mitä on ikääntyvän päihdekuntoutujan toimijuus ja millaisia kokemuksia ikääntyvillä on erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista päihdekäyttäjän näkökulmasta. Tarve ikääntyvien päihdetutkimukselle on ajankohtainen, sillä päihteiden runsas käyttö on opittu suurten ikäluokkien ja heitä nuorempien sukupolvien nuoruudessa. Nyt tämä runsas alkoholinkäyttö jatkuu vanhuuteen ja tuo päihdeongelmaan lisäksi ikääntymisen ulottuvuuksia ja haasteita. Tutkimushaastattelut on tehty Ridasjärven päihdehoitokeskuksessa, jossa yhtenä kuntoutusyhteisönä on ikääntyvien yhteisö. Haastateltavat ovat poikkeuksetta kulkeneet koko päihdepalveluketjun avopalveluista laitoshoitoon, joten heillä on lähtökohtaisesti kokemuksia erilaisista päihdepalveluista. Vyyhtiytyneen päihdeongelman kanssa rinnalla kulkevat usein somaattiset sairaudet ja ongelmat, joita alkoholin liikakäyttö aiheuttaa, joten ikääntyvällä päihdelaitoskuntoutuksessa olevalla on kokemuksia myös terveydenhuollon palveluista. Toimijuuden analyysi on toteutettu Jyrki Jyrkämän kehittämiä toimijuuden ulottuvuuksia eli modaliteetteja käyttäen. Laadullisessa sisällönanalyysissä on pyritty löytämään ne toimijuuden konkretiat, joita haastateltavat puheessaan kuvaavat. Toimijuuden modaliteettinäkökulma tarkastelee toimijuutta yksilön sisältä päin, ja keskittyy kokemisen ja kykenemisen sisältöihin. Modaliteettinäkökulman ydin syntyy käsitteistä haluta, täytyä, tuntea, voida, kyetä, osata. Näiden käsitteiden kantajana ihminen arvioi, mitä kykenee tekemään esimerkiksi alkoholinkäyttönsä suhteen. Tutkimustulokset jakautuvat kahteen osaan tutkimuskysymysten mukaisesti. Toinen tutkimuskysymys pyrkii vastaamaan siihen, millaisia toimijuuden konkretioita ikääntyvä päihdekuntoutuja puheessaan kuvaa. Toinen tutkimuskysymys vastaa siihen, millaisia toimijuuteen suhteutettuja kokemuksia haastateltavilla on sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista. Haastateltavat kuvaavat, että alkoholinkäyttö on nuoruudessa liitetty hauskanpitoon ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vaikka siitä on tullut jossain vaiheessa elämää ongelma, työ on ollut juomista hillitsevä ja rajoittava tekijä. Työelämästä eläkkeelle siirtyminen on vaaranpaikka, joka mahdollistaa kokopäiväisen alkoholinkäytön. Samaan aikaan alkoholinkäytön havaitaan vaikuttavan herkemmin terveyteen, ja myös sosiaaliset suhteet kärsivät. Avioero on monille haastateltavista yksi juomisen seuraus. Samaan aikaan koetaan yksinäisyyttä, ja seuraa haetaan sieltä, mistä sitä helposti koetaan saatavan: ryyppyporukoista ja juomaseurasta. Palveluista ylivoimaisin raittiuden tukija ja siihen kannustaja on vertaistuki. Sitä haetaan sekä AA:sta että matalan kynnyksen päivätoimintakeskuksista. Kuitenkin tueksi tarvitaan myös monipuolisia päihdehuollon avo- ja laitospalveluita. Terveydenhuollon palvelut näyttäytyvät osin negatiivisessa valossa. Haastateltavat ovat kokeneet leimautumista päihdeongelman vuoksi, ja yksilö ja hänen terveysongelmat peilataan terveydenhuollossa alkoholin ongelmakäytön läpi. Ikääntyvä päihdekuntoutuja on relevantti tiedonantaja oman päihdeongelmansa hoidossa ja palvelutarpeissa. Terveydenhuollossa asenneilmapiiri tarvitsee muutosta, jotta kasvava määrä ikääntyviä päihdekäyttäjiä osataan kohdata ja ohjata päihdepalveluiden piiriin. Päihdepalveluissa ja päihdekuntoutuksessa ikääntyvän ääni tulisi saada kuuluviin palveluita räätälöitäessä ja sisältöä suunniteltaessa.

Tämä tutkielma tarkastelee yleistä kunnallista kirjastoa julkisena paikkana. Se lähestyy aihetta tilan ja paikan antropologisesta tutkimustraditiosta käsin ja lainaa Setha Lown kulttuurin tilallistamisen kehikkoa, jossa paikat nähdään poliittisten prosessien tuloksena syntyneinä ja valtasuhteiden kyllästäminä, mutta samalla ihmisten symbolisen merkityksenannon kautta olemassa olevina sekä ihmisten kehollisesta toiminnasta erottamattomina. Tutkielma kysyy näitä kolmea kirjastopaikan ulottuvuutta tarkastelemalla, minkälaista julkista kulttuuria ja siihen liittyvää tasa-arvon käsitystä neuvotellaan ja tilallistetaan kirjastossa. Toisin kuin aikaisemmat kirjastoa julkisena paikkana tarkastelleet tutkimukset, tämä tutkielma ymmärtää julkisen tilan alueena, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat ja jossa näiden toisilleen tuntemattomien välistä yhteiselämää koskevat kulttuuriset arvot ja moraalikoodit tulevat ilmaistuksi – siis julkisena kulttuurina. Tutkielma ammentaa julkisen kulttuurin tarkastelussa pohjoismaisesta antropologiasta, joka on pitänyt tasa-arvon ymmärtämistä samanlaisuutena keskeisimpänä vuorovaikutusta ohjaavana kulttuurisena uskomuksena Pohjoismaissa, mutta myös haastanut tämän teorian liian yksinkertaistavana. Tämän tutkielman julkisen kulttuurin tarkastelussa keskitytään edellistä keskustelua seuraten siihen, millaiset tasa-arvokäsitykset ohjaavat julkista elämää ja vuorovaikutusta kirjastossa. Tutkielma on tapaustutkimus ja se keskittyy Espoon Matinkylässä sijaitsevan Ison Omenan kirjaston tilalliseen todellisuuteen. Aineisto on kerätty Ison Omenan kirjastossa vuonna 2019 yhteensä kolme kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyön aikana. Kenttätyö piti sisällään osallistuvaa havainnointia kirjaston tiloissa, keskusteluja kirjaston asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, seitsemän asiakashaastattelua, kolme kirjaston johdon haastattelua sekä sisutusarkkitehdin haastattelun. Tutkielma esittää dialogisen paikan tuottamisen näkökulma kautta, että kirjastopaikassa vallitsee kahtalaisuus sen välillä, että kirjasto on toisaalta asiakkaiden omalle luovuudelle ja omalle toimijuudelle avoin paikka ja toisaalta Michel Foucault’n tarkoittama panoptikon, jossa asiakkailta oletetaan tietynlaista käyttäytymistä ja tiettyjen sääntöjen sisäistämistä. Ensinnäkin kirjaston uudet tilakonseptit ja äänimaailman vapauttaminen pyrkivät siihen, että yhä erilaisemmat asiakkaat voisivat toimijoina valjastaa kirjaston osaksi omaa elämäänsä ja käyttää sitä vapaasti. Kirjasto liikkuu jatkuvasti asiakkaidensa tarpeiden perässä kokeillen ja reagoiden. Asiakkaat kokevat kirjaston moniäänisesti mitä erilaisempien yksilöllisten merkitystensä kautta. Tutkielmassa esitetään, että kirjastopaikan tuottamisessa kirjastoon tilallistuu henkilökunnan radikaalin avoimuuden ja toisaalta avoimuuden radikalismin kautta niin samanlaisuutta kuin erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vuoroin ottaa asiakkaat vastaan sokeina heidän identiteeteilleen sekä vuoroin huomaa heidän erityistarpeensa ja rakenteellisesta epätasa-arvosta johtuvat erilaiset madollisuutensa yhteiskunnassa. Toiseksi kirjaston etenkin ihmisten erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vaatii, että hyvin monenlaisten ihmisten pitää mahtua samaan aikaan kirjastoon, näyttäytyy kirjastossa institutionaalisena vallankäyttönä. Asiakkaat joutuvat altistumaan tälle vaatimukselle astuessaan kirjastoon, vaikka eri asiakasryhmät häiriintyvät toistensa läsnäolosta ja pyrkivät ajoittain neuvottelemaan kirjaston henkilökunnan kanssa kirjastoon tiukempaa kehollista kontrollia. Tutkielma esittää Pierre Bourdieun habitus-käsitteen ja Foucault’n vallan teorian kautta, että henkilökunnan vaatimus erilaisuuden mahtumisesta kirjastoon sisäistyy asiakkaiden kirjastomerkityksiin ja vaikuttaa siihen, kuinka he suhtautuvat sosiaalisiin toisiin kirjastossa. Asiakkaiden jaettuihin kirjastomielikuviin sisäistyy ajatus siitä, että sen sijaan, että kaikilla olisi oikeus tulla kirjastoon vain samalla tavalla lukemaan ja olemaan rauhassa, kaikilla toisistaan erilaisilla on oikeastaan oikeus löytää kirjastosta itselleen jotain. Tutkielma argumentoi, että vaatimalla erilaisuuden mahtumista kirjastoon, kirjasto opettaa sallivampaa suhtautumista myös niitä kohtaan, joiden kanssa itsellä ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen samanaikainen tilallinen todellisuus – siis julkista kulttuuria ja tasa-arvon käsitettä, jonka mukaan myös sosiaalisilla toisilla on oikeus olla.

Tutkielmassa pohditaan yleisradiotoiminnan ja nuoren sukupolven välistä etääntynyttä suhdetta. Uusi mediaympäristö ja kiristynyt kilpailu yleisöistä ovat pakottaneet Yleisradion muuttamaan strategiaansa. Kasvanut valinnanmahdollisuuksien määrä, uuden mediateknologian mahdollistamat suoratoistopalvelut ja internetin yleistyminen ovat johtaneet etenkin nuorten mediakäyttäytymisen muuttumiseen. Nuorten ja nuorten aikuisten mediakäyttäytymistä määrittelee yhä enemmän internet perinteisen median, kuten television, sijasta. Nuorta sukupolvea onkin kutsuttu nettisukupolveksi. Muuttunut mediakäyttäytyminen ja kiristynyt kilpailu yleisöistä on Yleisradion kohdalla näkynyt etenkin nuorten televisiosuhteessa ja Yleisradion televisiokanavien hupenevissa katsojamäärissä. Legitimiteetin säilyttääkseen Yleisradio on joutunut uudistumaan ja etsimään uusia, nuoria houkuttelevia, sisällöntuotantotapoja. Uuden mediaympäristön ja nettisukupolven mediatottumuksien tuomiin haasteisiin on lähdetty vastaamaan moni- ja transmediallisella sisällöntuotannolla. Nettisukupolvi on ottanut Yleisradion uusista sisällöistä omakseen etenkin transmediallisen Docventures-sarjan, jonka konsepti-ideaa luonnehtii vuorovaikutuksellisuuden ja yleisön osallistavuuden merkitys. Tutkielman oletuksena onkin, että vuorovaikutteisuudella, osallistavuudella ja monikanavaisemmalla mediatuotannolla voidaan tavoittaa nuoret perinteistä lineaarista sisällöntuotantoa tehokkaammin. Teoriaosuudessa esitellään täten muun muassa vuorovaikutteiseen televisioon, yleisön osallistumiseen, transmediallisuuteen ja mediasukupolviin liityvää aikaisempaa tutkimusta. Tutkielman keskeisin teoriakehys liittyy Henry Jenkinsin transmediallisuuden määritelmään sekä tutkimukseen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä konkreettista lisäarvoa transmediallisella, vuorovaikutteisella ja osallistavalla sisällöntuotannolla voidaan saavuttaa yleisön ja julkisen palvelun näkökulmista katsottuna. Tätä varten työssä tarkastellaan transmediallisen Docventures-konseptin toista tuotantokautta laadullisen haastattelututkimuksen keinoin. Yleisön ja julkisen palvelun näkökulmien selvittämiseksi tutkielmaa varten haastateltiin Docventuresin toista tuotantokautta seuranneita yleisön edustajia (n=12) sekä Yleisradion ja tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin henkilöstöä (n=4). Haastatteluaineiston analysointi toteutettiin teemoittelemalla litteroitu haastatteluaineisto eri teemaluokkiin. Tutkimuksen tuloksissa esitetään yhdeksän Docventures-konseptin transmediallisuuteen, vuorovaikutuksellisuuteen ja osallistavuuteen liittyvää lisäarvoa. Yleisön näkökulmasta uudenlaisella konseptoinnilla voidaan monipuolistaa mediakokemusta, edistää julkiseen keskusteluun pääsyä, lisätä ja jäsentää tietoa sekä aktivoida yleisöä. Yleisradion näkökulmasta lisäarvot liittyvät keskeisesti laissa määritellyn julkisen palvelun velvoitteen toteuttamiseen ja vahvistamiseen. Tutkimuksen analyysissä ja tuloksissa osoitetaan, että Docventuresin transmediallinen, vuorovaikutteinen ja osallistava konsepti onnistui tavoittamaan Yleisradiolle ongelmallisimman, alle 45-vuotiaiden miesten ja naisten, yleisösegmentin sekä muuttamaan nettisukupolven käsitystä Yleisradion imagosta nuorekkaampaan suuntaan. Konseptin tuottama sosiaalisen median aktiivisuus loi Docventuresille ja Yleisradiolle lisäksi ilmaista näkyvyyttä. Tutkimuksen johtopäätöksenä esitetään, että nettisukupolvi kaipaa yleisradiotuotantoon entistä moniulotteisempaa, rohkeampaa ja yleisön osallistumisen paremmin huomioivaa sisällöntuotantoa. Osallistavien konseptien tuotannossa on tärkeää rakentaa vuorovaikutuksellisuutta niin, että yleisö kokee pääsevänsä aidosti osaksi ohjelmaa sekä julkista keskustelua. Pelkkä vuorovaikutuksellisuuden elementti ei siis yksin takaa konseptin menestymistä. Lisäksi johtopäätöksenä esitetään, että nuori mediasukupolvi vierastaa puhtaasti kaupallisia ja selkeästi nuorille kohdennettuja sisältöjä. Nettisukupolvi toivoo sen sijaan lisää transmediallisia konsepteja, tutkivaa journalismia, keskusteluohjelmia sekä muuta mielipiteellistä sisältöä. Nuoria ja nuoria aikuisia näyttää kiinnostavan vahvoja tunteita herättävät aiheet, moraaliset kysymykset sekä nuorten omaan elämänpiiriin liittyvät asiat. Tutkimustuloksiin ja -kirjallisuuteen pohjautuen tutkielman johtopäätöksissä ehdotetaan, että Yleisradion kannattaa jatkossa keskittyä transmediallisten, vuorovaikutteisten ja mielipiteellisten sisältöjen tuottamiseen. Samalla Yleisradion tuotannossa on kuitenkin syytä välttää liian selkeästi nuorille kohdennettuja sisältöjä, sillä nettisukupolvi mieltää ne helposti epäuskottaviksi.

Yleistetty additiivinen sekamalli on tilastollinen menetelmä, jolla voidaan saada helposti selville käyräviivaisia vasteita. Tästä ominaisuudesta on erityistä hyötyä silloin, kun selitettävän ja selittävän tekijän välisen suhteen muodosta ei ole selvää etukäteistietoa. Additiivisissa malleissa käytetään epäparametrisiä tasoitusmenetelmiä, jotka seurailevat selitettävän ja selittävän muuttujan välistä pisteparvea ja siten löytävät vasteen käyräviivaisen muodon. Additiivisen mallin estimoinnin yhteydessä selitettävä tekijä voidaan muuntaa lineaariseksi sopivan jakauman ja linkkifunktion avulla kuten yleistetyillä lineaarisilla malleillakin. Kun additiiviseen malliin lisätään vielä havaintoyksiköiden korreloituneisuuden huomioivia satunnaistekijöitä, voidaan puhua yleistetystä additiivisesta sekamallista. Yleistetyt additiiviset sekamallit perustuvat yleistettyihin lineaarisiin sekamalleihin, johon menetelmään epäparametrinen tasoituskin matemaattisesti palautuu. Yleistettyjä additiivisia sekamalleja käytettiin sovelluksena esitettävän pihlaja-aineiston analysoimisessa. Pihlajantaimet ovat runsastuneet viime vuosina huomattavasti asutuksen läheisyydessä sijaitsevissa kaupunkimetsissä. Siksi tavoitteena oli selvittää, vaikuttavatko puuston määrä ja puulajisuhteet pihlajan runsauteen, sillä kaupunkimetsien puusto poikkeaa talousmetsien puuston rakenteesta. Tutkielman tulokset osoittavat, että puusto vaikuttaa melko vähän pihlajantaimien runsauteen. Pihlaja sietää hyvin muiden puiden – kuten kuusten – varjostusta, mutta rauduskoivujen määrän vähentäminen ja muiden lehtipuulajien (harmaaleppä, tervaleppä, raita, vaahtera, tuomi, paatsama, tammi, jalava ja isotuomipihlaja) lisääminen voivat rajoittaa liiallista pihlajien määrää kaupunkimetsissä. Myös yksittäisten pihlajien kasvattaminen puuksi voi auttaa pihlajavesakoiden hillitsemisessä, sillä runsas suurten pihlajien määrä vähensi pihlajantaimien määrää.