Browsing by discipline "Ekonomisk och social historia"

This thesis focuses on the representations of childhood that are portrayed in Suomen Kuvalehti during World War II. The years included in the research are between 1938 and 1946. The focus is on how children and childhood and their representations are portrayed in the issues published during the war and how the portrayal differs (if it differs) from those published during peacetime in 1938 and 1946. The subject has not been studied in the context of Suomen Kuvalehti before. This magazine was specifically chosen for this study because of its popularity and long history as a mirror of the Finnish society and everyday life. Childhood has been a reoccurring theme in wartime visual communications for decades. The juxtaposition between the innocence and hope of childhood and the horrors and trauma of war offer an interesting study on the representations of childhood that emerge in visual materials during crisis. This is particularly interesting from a historical point of view: how do these images communicate the ongoing crisis and the society surrounding them? How is childhood portrayed in them and what representations become central? The representations of childhood are linked to the context of war and Finnish society during wartime. The research questions are as follows: How does childhood appear in the cover photos? What representations are found and become central in these images? Are the children added to the context of war or removed from it? The aim is not to analyze every single cover photo but, after an overlook of the material, focus on a few examples that represent the whole. The photographs are analyzed in their publishing context using qualitative content analysis. The main themes of this thesis focus on the change in the concept of childhood in history, the use of childhood in photos in wartime publications and the historical context of these images in the Finnish society. The method used in this thesis is qualitative content analysis. The analysis consists of the cover photos are connected to childhood and thus selected into closer analysis. The theoretical framework regarding representation is based in the representational system as introduced by Stuart Hall. Visual materials construct representational systems since they produce meanings: photographs contain cultural meanings that are interpreted in their specific context. The cover photos analyzed in this thesis contain two levels of meaning: the world of things and the conceptual world. These levels are approximately the same as social constructionists’ material world that is visible for the eye as well as the symbolic world that ties meanings to the intangible. Social constructionism carries the analysis forward with emphasis on context-specificity. Childhood has been a way for the magazine to communicate life going forward during difficult times. The cover photos of Suomen Kuvalehti support the idea of the spirit of childhood. They show children in a happy atmosphere doing things that are typical to them. War is presented simultaneously with childhood in only a few photos. This means that the context of war is mainly detached from childhood and its representations. Children are not depicted doing work: they are mostly shown in their leisure time or in school. Wartime cover photos do deal with war when portraying soldiers etc., but the connection to the war’s topical events is almost nonexistent since this is not a news publication. Cover photos that include children and childhood in particular have little connection to the real-time world.

Muoviteollisuus kasvoi toisen maailmansodan jälkeen Suomessa selkeästi muuta teollisuutta nopeammin. Samanaikaisesti 1950- ja 1960 -lukujen Suomessa luotiin kansallista tiede- ja teknologiapolitiikkaa sekä rakennettiin sitä tukevia instrumentteja. Perustellusti voidaan sanoa, että myös teollisuuden piirissä tutkimus- ja kehittämistyölle alettiin antaa enemmän merkitystä. Tämä konteksti huomioiden näyttää mielenkiintoiselta, kun muoviteollisuutta edustanut Muoviyhdistys Ry alkaa 1960 -luvulla selkeästi edistää muoveihin liittyvän korkeakouluopetuksen ja -tutkimuksen aikaansaamista. Vuonna 1967 perustetaankin Helsingin yliopistoon puun ja muovien kemian professuuri sekä Teknilliseen korkeakouluun teknillisen kemian apulaisprofessuuri alanaan polymeeriteknologia. Tässä tutkimuksessa on kysytty, miksi kyseiset professuurit perustettiin ja miten ne ovat liitettävissä muoveihin. Samalla on voitu tarkastella kysymystä professuurien koetusta vaikutuksesta yhden teollisuudenalan kilpailukykyyn ja siitä, miten tämän vaikutuksen ajatellaan syntyvän. Tutkimusaihe ei perustu yhteen selkeään aineistoon, vaan se on rakentunut tutkimuksen aikana esiin nousseiden huomioiden ympärille. Keskeisimpiä lähteitä ovat Muoviviesti -lehti, Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun arkistot sekä, kauppa- ja teollisuusministeriön komiteamietinnöt. Tutkimuksessa kartoitetaan 1960- luvun yleinen ympäristö tutkimustyön tukemiselle sekä muoviteollisuuden omat mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan ja ottaa vastaan korkeakoulututkimukseen perustuvaa tietoa. Tästä kuva tarkentuu kemianteollisuuden kehittämisestä esitettyihin ajatuksiin ja kyseisten professuurien perustamiseksi annettuihin perusteluihin. Lopulta tarkastellaan professuurien virkanimityksiä sen kautta, miten työn ala ja merkitys lopulta määrittyy. Professuurien merkitys näyttää rakentuvan paljon ennakoitua laajemmalle pohjalle. Osaltaan oppituolien merkitys on liitettävissä Neste Oy:n ja Uolevi Raaden tavoitteeseen luoda Suomeen moderni petrokemiallinen teollisuus. Tätä tukemaan kehitettävä metsän ja polymeerikemian liitto edellyttää syntyäkseen pitkäjänteistä tutkimustyötä. Raadelle keskeisin tapa kehittää suomalaista talouselämää on nostaa puun jalostusarvoa. Samalla tavalla myös Helsingin yliopiston professorit ovat kiinnostuneempia keskittymään selluloosan liittyviin kysymyksiin kuin muoveihin. Professuurien ympärille rakentuva kuva kertoo niiden erilaisesta merkityksestä eri toimijoille. Sen sijaan professuurien vaikuttavuudesta ei tutkimuksen perusteella puhuta, eikä niiden mahdollisuuksia vaikuttaa teollisuuden kilpailukykyyn pohdita. Sen sijaan oppituolien merkitys näyttää olevan tarpeessa rakentaa mahdollisuus pysyä mukana ja seurata tieteellistä ja teknologista kehitystä. Helsingin yliopiston puun ja muovien kemian professuuri noudattelee vahvasti tieteen lineaariseen malliin perustuvaa ajatusta. Professuurit eivät toimenpiteenä kytkeydy mihinkään suurempaan kokonaisuuteen ja niiden kontrasti suhteessa 1960 -luvun lopulla luotuihin uusiin teknillistä tutkimusta tukeviin instrumentteihin on suuri.

Länsimaissa on yleistä laiha kauneusihanne, jonka kriteerit koskevat erityisesti naisia. Etenkin mediaa pidetään syyllisenä laihuuden ihannoinnin leviämiseen. Laihuuden ihannoinnin sanotaan johtaneen etenkin naisten keskuudessa vääristyneeseen minäkuvaan ja jatkuvaan itseinhoon. Laihuuden tavoittelu on tuttua lähes jokaiselle naiselle ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa epäterveiden laihdutuskeinojen kautta syömishäiriöihin. Samalla kun kauneusihanne suosii hoikkuutta, on lihavuus viime vuosikymmeninä yleistynyt länsimaissa nopeasti. Esimerkiksi Suomessa lihavuus on määritelty merkittäväksi kansanterveysongelmaksi. 1950-luvulla naisihanne oli tiimalasivartaloinen kotirouva, jonka tehtävä oli huolehtia kodista ja lapsista. 1960-luku sosiaalisine ja kulttuurisine muutoksineen vaikutti myös naisten asemaan ja kauneusihanteeseen. Esimerkiksi naisten lisääntynyt työssäkäynti kodin ulkopuolella altisti naisvartalon muidenkin kuin oman aviomiehen katseelle. Myös suhtautuminen seksuaalisuuteen muuttui, mikä vaikutti naisihanteeseen: naisten tuli huolehtia vartalostaan, olihan se seksin väline ja sitä kautta avain miehen miellyttämiseen. Ihannenaisen tuli keskittyä muuhunkin kuin kodin- ja lastenhoitoon. Tutkimuksessa tarkastellaan naisiin Suomessa kohdistunutta laihuusihannetta 1950- ja 1960-luvuilla sekä siinä tapahtunutta muutosta. Tutkimuksessa käytetään aineistona naistenlehdessä (Kauneus&Terveys) vuosina 1956–1969 ilmestyneitä laihdutusmainoksia ja -artikkeleita. Tutkimuksessa selvitetään, miten naisruumiin ihanne painon suhteen muuttui ja missä vaiheessa laihuudesta tuli tavoiteltava kauneusihanne. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kauneusihanteen sukupuolittuneisuutta: miesten ihannevartalon normit ovat erilaiset kuin naisen. Myös motiivit naisten laihdutukselle eroavat miesten vaikuttimista. Naisten laihdutukseen kannustamiseen liittyy vahvasti ulkonäkö ja muiden miellyttäminen, kun taas miesten kohdalla korostetaan kunnosta huolehtimisen olevan tärkeää työtehon ja yleisen jaksamisen kannalta. Naisten on puolestaan näytettävä hyvältä, hyvä olo ja kunto tulevat mahdollisesti ikään kuin kaupan päälle unelmavartaloa tavoitellessa. Laihdutus- ja kauneudenhoito-ohjeiden sekä -tuotteiden elinehto on, ettei ihannetta koskaan saavuteta, vaan naiset (mikseivät miehetkin) tavoittelevat jatkuvasti parempaa versiota itsestään. Tutkimuksessa tarkastellun ajanjakson aikana Kauneus&Terveys toisaalta tarjoaa avuliaasti neuvoja, mutta samalla ruokkii tyytymättömyyttä ulkonäköön.

Tutkielma käsittelee työläisvaltaisten osuuskauppojen keskusliittona toimineen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton naisille suunnatun valistuksen muodostumista 1920-luvulta 1930-luvun alkuun. Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa naisten valistustoimintaa järjestivät 1920-luvun lopulta alkaen Naiset Mukaan -toimikunnat. Tutkielman lähtökohtana oli kiinnostus etsiä mahdollisia sukupuolitettuun toimintaan vaikuttaneita syitä ja asenteita. Osuustoiminnan tasa-arvoisuuteen pohjaavat periaatteet myös sukupuolten suhteen tekivät juuri osuustoimintaan liittyvästä toiminnasta mielenkiintoisen kohteen sukupuolten valtasuhteiden tarkastelulle. Aikaisempi tutkimus osoittaa osuuskauppojen naisvalistuksen olleen kuluttajavalistuksen ohella paljolti kotitalousvalistusta kotitalouskursseineen. Tutkielmassa tarkastellaan niitä valintoja ja vaikutteita, joiden piirissä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa oltiin 1920-luvulla, kun naisvalistuksen tarpeellisuudesta keskusteltiin ja kun sen suuntaviivoista päätettiin. Kontekstina toimii kansainvälinen osuustoimintaympäristö, jolloin suomalaista osuuskaupoissa harjoitettua valistusta tarkastellaan suhteessa kansainväliseen ja ulkomaiseen kenttään. Pääasiallisena aineistona on Kulutusosuuskuntien Keskusliiton pöytäkirjoja vuosilta 1924 ja 1928 ja Naiset Mukaan -keskustoimikunnan pöytäkirjoja vuosilta 1928 ja 1931. Kansainvälistä puolta naisten osuustoiminnallisesta valistuksesta edustaa otos Osuustoimintanaisten Kansainvälisen Killan komitea- ja kongressijulkaisuista vuodesta 1924 vuoteen 1934. Moninaisen aineiston vuoksi tutkimusotetta voi kutsua triangulaatioksi, jolloin tutkimuskohteesta pyritään saamaan mahdollisimman kokonainen kuva erilaisia aineistoja hyödyntäen. Metodisina työkaluina käytetään sisällönanalyysiä ja tekstimassan teemoittelua. Lisäksi tutkielmassa esitellään ja vertaillaan kansainvälistä ja ulkomaista, erityisesti englantilaista valistusta ja pohditaan ulkomaisen osuustoiminnallisen naisvalistuksen vaikutuksia suomalaisen naisvalistuksen muodostumiseen. Teoreettiset käsitteet vallasta, toimijuudesta ja pätevyydestä määrittävät näkökulmaa. Näillä käsitteillä teoretisointi mahdollistaa sukupuolisensitiivisen tarkastelun ja tuo esiin naisten ja miesten valtasuhteita ja naisvalistustoiminnan muodostumisen rakenteellisia ehtoja. Naiset Mukaan -toimikuntien toiminnan muodostuminen oli osin vuorovaikutteinen prosessi miesvaltaisen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton johdon ja paikallisten naisaktiivien välillä. Monet hallitusneuvostossa vaikuttaneet miehet vastustivat aluksi naisten erillistoiminnan synnyttämistä. He pelkäsivät naisten täysin ohjaaman ja hallinnoiman erillisvalistuksen hajottavan liikettä, kuten englannin osuustoimintamiehet olivat raportoineet käyneen omassa liikkeessään ensimmäisen maailmansodan aikana. Toisaalta erillisvalistusta naisten ja miesten kesken pidettiin tasa-arvopyrintöjen vastaisena. Vuoden 1927 lopulla Kulutusosuuskuntien Keskusliiton Hämeen–Satakunnan osuuskauppaliiton naiset alkoivat itsenäisesti järjestää naisvalistustoimintaa perustaen keskustoimikunnan Tampereelle. Naisten toiminnan virikkeenä oli ulkomaisten naisten osuuskaupallinen valistustoiminta. Johtopäätöksenä voi todeta, että naisten oma aktiivisuus oli naiserityisen toiminnan perustamisen moottorina. Miesvaltainen johto oli pakotettu reagoimaan ja päätyi ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Naisvalistusta ryhdyttiin toteuttamaan keskusjohtoisesti. Naiset Mukaan -toimikuntien valistustoiminta suunnattiin naisille mutta toiminnan ohjauksessa olivat mukana myös miehet.

Tutkielma käsittelee suomalaisten tupakointia 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tupakointi nousi yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen Suomessa ja muualla länsimaissa vasta 1950-luvulta lähtien, kun tupakoinnin yhteys keuhkosyöpään todennettiin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Suomessa suhtauduttiin tupakointiin tätä ennen, tarkemmin ottaen 1900-luvun alussa, ja minkälaisia sosiaalisia konflikteja tupakoinnin ympärillä tuolloin esiintyi. Tutkielman avulla tuodaan esiin tupakoinnin vastustamisen pitkät juuret ja osoitetaan, kuinka tupakoinnista käytiin jo 1900-luvun alussa hyvin samankaltaista keskustelua kuin sata vuotta myöhemmin. Sanomalehdistössä vallitsi 1900-luvun alussa näkemys, jonka mukaan tupakointi oli räjähdysmäisesti lisääntynyt – tupakoinnista puhuttiin jopa suomalaisten 'kansallispaheena'. Luotettavaa tietoa tupakoitsijoiden määrästä ei vuosisadan alusta ole, mutta saatavilla olevien hajanaisten arvioiden mukaan miehistä kenties noin kolme neljännestä tupakoi, kun taas naisten tupakointi oli erittäin harvinaista. Todellisuudessa tupakointi oli kuitenkin ollut Suomessa yleistä jo vuosisatojen ajan, eivätkä saatavilla olevat tilastot puolla tupakoinnin merkittävää yleistymistä 1900-luvun taitteessa. Lehdistön harha johtui 1800-luvun puolivälin jälkeen markkinoille tulleesta uudesta tupakkatuotteesta, savukkeesta eli paperossista, joka oli huomattavan lyhyessä ajassa syrjäyttänyt muut, perinteiset tupakkalaadut ja vienyt tupakoinnin pirttien pimeydestä kaupunkien kaduille, ravintoloihin, kokoustiloihin ja junavaunuihin. Räjähdysmäisesti yleistynyt paperossi teki aiemmin arkiseksi koetusta tavasta yhtäkkiä muodikasta. Paperossin nousun taustalla oli monia tekijöitä. Tarjonta lisääntyi suomalaisten tupakkatehtaiden koneistaessa tuotantonsa ja tuodessa markkinoille kymmenittäin eri hintaisia ja eri tavoin brändättyjä paperossimerkkejä: pankkiiri saattoi polttaa Pankkiiria, työmies Työmiestä. Suomessa eturintamassa olivat Strengbergin ja Rettigin tupakkatehtaat, ja tupakkateollisuutta pidettiin 1900-luvun alussa Suomen parhaiten kehittyneenä teollisuudenalana. Samalla paperossin kysyntä lisääntyi siinä määrin, ettei tehtaiden lyhyessä ajassa moninkertaistunutkaan tuotanto tahtonut pysyä kysynnän perässä. Vaivattomasti mukana kulkeva paperossi sopi piippua ja sikaria paremmin uuteen maailmanjärjestykseen, jossa ihminen oli jatkuvassa liikkeessä ja aika rahaa. Oma vaikutuksensa oli tehtaiden harjoittamalla aggressiivisella sanomalehtimainonnalla ja kilpailulla sekä paperossin muita tupakkalaatuja miedommalla maulla. Lisäksi köyhänkin suomalaisen oikeus edullisiin tupakkatuotteisiin oli Suomessa yleisesti hyväksytty verotuspoliittinen ajatus. Jokaisella voimalla on vastavoimansa, ja myös paperossi sai pian omansa, kun Suomeen syntyi 1900-luvun taitteessa tupakoinninvastainen liike. Todellisuudessa kyse ei ollut yhtenäisestä liikkeestä, vaan erilaisista, usein löyhästi raittiusaatteeseen liittyneistä yksilöistä ja ryhmittymistä. Tupakanvastaista liikehdintää esiintyi vuosisadan alussa muun muassa raittiusseuroissa, työväenyhdityksissä ja nuorisoseuroissa. Tupakoinnin vastustamisen näkyvin muoto olivat kohtalaista suosiota saavuttaneet julkiset tupakkalakot, joissa taustalla oli yleensä säästämisajattelu. Vastustajat yrittivät nostaa tupakoinnin sosiaaliseksi ongelmaksi alkoholin rinnalle, mutta saavutetut voitot jäivät vähäisiksi ja paikallisiksi. Edes tupakan myyntikieltoa alaikäisille ei lukuisista ulkomaisista esimerkeistä huolimatta onnistuttu saattamaan voimaan. Tupakoinnin vastustajien hyödyntämät argumentit voi jakaa neljään kategoriaan. Terveydellisessä argumentaatiossa tupakoinnin katsottiin heikentävän polttajansa terveydentilaa. Tupakan terveysvaikutuksista esiintyi sanomalehdistössä paljon tietoa, mutta suuri yleisö näyttäisi pitäneen vaikutuksia vähäisinä. Kuvaavaa on, että Suomessa esiintyi yhä vanhaa uskoa tupakan lääkinnällisiin vaikutuksiin. Moraalinen argumentaatio kohdistui usein lapsiin ja nuoriin, ja ajatuksena oli itsessään vähäisen paheen johtavan nuoren aina vain vaarallisempien paheiden tielle, alkoholismiin ja rikollisuuteen. Taloudellinen argumentaatio yhdistyi huoleen yksittäisten kansalaisten ja etenkin työväenluokan varallisuuden lipumisesta ulkomaisten tupakkaporvareiden taskuun. Talousargumenttiin liittyi aina ajatus tupakointitavan täydellisestä turhuudesta. Tupakointia vastustettiin myös viihtyisyyteen liittyvistä syistä: julkisissa tiloissa leijuvan sankan savun katsottiin estävän etenkin naisia osallistumasta yhteiskunnalliseen elämään. Kyse oli tupakoinnista tilaan liittyvänä ongelmana, ja oikeastaan vain tässä konfliktissa tupakoinnin vastustajat saavuttivat myös pieniä voittoja vaikuttaessaan julkisten tilojen uudelleenmäärittelyyn esimerkiksi lukuisien voimaan saatettujen tupakointikieltojen muodossa. Viihtyisyysargumentti erosi muista myös siinä, ettei sen yhteydessä yleensä vaadittu tupakoinnin täydellistä lopettamista, vaan ainoastaan sen siirtämistä toisaalle ongelmalliseksi koetusta tilasta. Tupakoinnin vastustajien yritys nostaa aihe koko kansan huulille epäonnistui, kun huulille sauhuamaan laitettiinkin yhä useammin paperossit. Tupakkavalistajat eivät saaneet asiansa taakse poliittista ja taloudellista tukea, ja 1900-luvun alussa syntynyt sukupolvi on ollut Suomen historian eniten tupakoinut sukupolvi. Merkkinä tupakkakriitikoiden mahdottomasta tehtävästä eivät tupakkateollisuus ja tupakointiin myönteisesti suhtautuneet massat kokeneet asemaansa vähimmässäkään määrin uhatuksi. Kun kriitikot julistivat tupakalle sodan, ei vastapuoli edes vaivautunut paikalle.

Suomalainen korruptio on oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöiden mukaan luonteeltaan institutionaalista, rakenteellista ja piilotettua. Oikeusportaiden ja tiedotusvälineiden huomio on keskittynyt yksittäisiin rikkomuksiin ja laajempi vallankäytön analyysi on jäänyt vähäiseksi. Korruptiokeskustelu on ollut individualismi- ja legalismilähtöistä. Sidonnaisuudet, kaksoisroolit, huonot hallintotavat ja hyvä veli -verkostot tekevät pimeän puoluetuen kaltaisesta yksityisen ja julkisen rajapinnassa tapahtuvasta harmaan alueen toiminnasta vaikeasti havaittavaa. Julkisuuden ja avoimuuden on havaittu kitkevän korruptiota tehokkaasti, mutta medialla on myös vastuunsa: tiedotusvälineet eivät voi ryhtyä langettamaan tuomioita. 1980-lukua on kutsuttu rötösherrajahdin aikakaudeksi. Vuosikymmenellä paljastui useita korruptiotapauksia, jotka koettelivat suomalaisten oikeustajua. Tapauksia yhdisti usein se, että varsinaiset rikkomukset olivat tapahtuneet vuosia ennen kuin ne nousivat julkisuuteen. Tämä puolestaan johti väitteisiin uusmoralismin aallosta. Yksikään lahjontaepäily ei saanut niin paljon mediahuomiota osakseen kuin tamperelaisen rakennusliikkeen mukaan nimetty, niin kutsuttu Noppa-juttu. Syytteiden mukaan Noppa oli päässyt käsiksi rahakkaisiin aluerakennusurakoihin vastineeksi pimeästä puoluetuesta. Keskustelu tutkinnan motiiveista äityi kiivaaksi ja osapuolet syyttivät toisiaan tiedotussodasta. Presidentti Koivisto kritisoi tutkintaa äänekkäästi. Tutkinnasta vastannut ja sen etenemisestä ahkerasti lausuntoja antanut keskusrikospoliisin komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin lopulta tehtävästään. Hän itse uskoi astuneensa ”liian suurille varpaille”. Tutkielmassa tarkastellaan median roolia poliittisen skandaalin tulkintakehysten luojana ja välittäjänä. Aineisto koostuu Noppa-tutkintaa ja sitä seuranneita oikeudenkäyntejä koskevista artikkeleista (n=659), jotka on julkaistu Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä vuosina 1979-1989. Päähuomio on tutkinnan toisessa, puoluepoliittisen ulottuvuuden saaneessa ja valtakunnallisen kohun nostaneessa vaiheessa (1982-1986). Tutkimusmetodina on käytetty kehysanalyysia, jonka avulla Noppa-aineistosta nousee kolme erillistä, joskin usein risteävää pääkehystä: 1) moraalikehys, 2) jälkirikkomuskehys, ja 3) konfliktikehys. Moraalikehys korostui uutisoinnin alkuvaiheissa, kun vastakkain asettuivat syytteet rikkeiden vähättelystä ja uusmoralismista. Skandaaliuutisoinnissa väärinkäytösten peittely-yritykset nousevat usein varsinaisia rikkomuksia suuremmaksi uutisaiheeksi ja näin kävi myös Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan kohdalla. Paavolan kadotessa kuukaudeksi poliisin ja tiedotusvälineiden tavoittamattomiin sai lähes kaikki muu uutisointi väistyä jälkirikkomuskehyksen tieltä. Konfliktikehys korostui etenkin Noppa-tutkinnan toisen vaiheen loppupuolella, Aittoniemen hyllytysuutisen myötä. Kehykset ovat yhteensopivia aikaisemman poliittisten skandaalien tutkimuksen kanssa. Luokitteluhypoteesin mukaisesti oman näkökulmansa saivat Noppa-uutisoinnissa parhaiten esiin ne yksilöt, joilla oli eniten yhteiskunnallista valtaa ja/tai viestinnällistä kapasiteettia. Lehdistön suhtautuminen syytteisiin oli osittain alisteista poliittisen kontekstin tasoille ja lahjontakeskustelu korostui vaaliuutisoinnissa. Auktoriteetit kuitenkin ohjasivat korruptiokeskustelun suuntaa. Tämä välittyy etenkin Suomen Kuvalehden uutisoinnista, joka asettui pääosin syytettyjen ja heidän puolustajiensa puolelle. Ilta-Sanomat puolestaan piti poliisin, syyttäjänlaitoksen ja presidentti Koiviston kritisoiman oikeuskansleri Kai Kortteen puolta. Tiedotusvälineillä on lukuisia teknisiä ja retorisia kehystämisen keinoja, joista etenkin siteeraaminen korostui Noppa-uutisoinnissa. Siteeraamisen avulla artikkelin luoja voi ohjata lukijoita osoittamaansa suuntaan ja samalla siirtää tästä vastuun käyttämällensä lähteelle. Aineistosta ei voi havaita selviä merkkejä skandaalisyndroomasta tai trivialisaatioteoriasta, joiden mukaan markkinalogiikkaa seuraavan median kiinnostus epäolennaisuuksiin voi puurouttaa yhteiskunnallisesti merkittävää keskustelua. Päinvastoin, kaikki tarkastellut lehdet suhtautuivat varsin kriittisesti vähäpätöisempinä pitämiinsä kestityssyytteisiin. Noppa-jutun lehdistökäsittely on samalla kuvaus suomalaisen korruption kätketystä luonteesta. Syytteet eivät johtaneet merkittäviin rikostuomioihin johtavien poliitikkojen kohdalla, mutta niiden ympärille syntynyt julkinen keskustelu vaikutti osaltaan muun muassa vuoden 1990 virkarikoslainsäädännön uudistukseen. Noppa-skandaali oli taistelua politiikan moraalista.

Tutkimus käsittelee protektionismia ja itsenäisen Suomen tekstiilitulleja maailmansotien välisenä aikana. Protektionismi on jälleen ajankohtainen aihe, kun toisen maailmansodan jälkeen alkanut vapaakaupan ja yhdessä toimimisen ilmapiiri on viime vuosina saanut toinen toistaan ikävämpiä kolhuja ja suorastaan takaiskuja. Nopean talouskasvun hidastuttua ollaan tilanteessa, jossa oman maan edun tavoittelu protektionismin keinoin saattaa jälleen nousta keskiöön. Yhdysvallat ja Kiina ovat jo ajautuneet tullisotaan ja Britannian ero EU:sta horjuttaa koko Unionin tasapainoa. Tutkimusmetodina on sisällönanalyysi ja tutkimusaineistona kirjallisuus, tieteelliset artikkelit ja kotimainen lehdistö, jotka samalla toimivat lähteinä. Maailmansotien välinen ajanjakso oli taloudellisen toiminnan kannalta epävarmaa aikaa, jakson keskivaiheilla koettiin suuri lama, ja muutenkin tullipolitiikka tempoili nopealla ja ennalta arvaamattomalla tavalla koko käsiteltävän ajanjakson ajan. Protektionismin vaikutuksista on tehty paljon tutkimusta ja tieteellinen keskustelu käy yhä vilkkaana. Tutkielmassa käydään läpi protektionismin vaikutukset teollistumiselle, maataloudelle ja hyvinvoinnille. Protektionismilla katsotaan yleisesti olevan negatiivinen vaikutus talouskasvulle, mutta selvästi oli löydettävissä myös hyviä perusteita protektionismin harjoittamiselle ja jopa todisteita sen hyödyllisyydelle. Oman osansa tutkielmasta muodostaa itsenäisen Suomen harjoittama tekstiilitullipolitiikka. Suomen kauppapoliittinen tilanne oli muuttunut äkisti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, sillä kauppa tärkeimmän kauppakumppanin Venäjän kanssa oli lakannut täysin. Suomen tekstiiliteollisuus oli rakentunut laajamittaista Venäjän-kauppaa silmällä pitäen. Tekstiiliteollisuus muuttui pitkälti kotimarkkinateollisuudeksi ja tutkimuksen mukaan olisi myös tarvinnut enemmän suojelua selviytyäkseen, sillä maailmanmarkkinat olivat jo sekaisin liikatarjonnan vuoksi. Kolmannen osuuden tutkimuksestani muodostaa aikalaistunnelmat Suomessa, liittyen tulleihin ja kaupansäännöstelyyn, tätä tutkin kotimaisen lehdistökirjoittelun kautta. Sotien välissä lehdistössä otettiin kantaa tullipolitiikan tiukennuksiin puolesta ja vastaan hyvinkin värikkäin sanankääntein, mutta mitä lähemmäksi 1930-luvun lamaa tullaan, sitä yhtenäisemmäksi vaatimus tullienkorottamiseksi käy.

Tutkielman aiheena ovat 1910- ja 1920-luvuilla rakennetut helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot. Keskuskeittiötalot olivat kerrostaloja, joihin oli rakennettu ensimmäiseen tai kellarikerrokseen keskuskeittiö, jossa palkattu henkilökunta valmisti ruuat kaikille talon asukkaille. Keskuskeittiöstä tilattu ruoka lähetettiin asuntoihin ruokahissillä ja aterioinnin jälkeen astiat lähetettiin takaisin keittiöön palvelijoiden tiskattavaksi. Sen lisäksi, että keskuskeittiötalojen ajateltiin sopivan perheille, niitä pidettiin hyvänä asumismuotona myös naimattomille, työssäkäyville naisille. Nykypäivän näkökulmasta standardikeittiön ja sen muotoutumista tukeneen kotitalousideologian voittokulku näyttäytyy lähes itsestään selvänä. Tutkimuksen pyrkimyksenä on haastaa tämä kuva ja avata siihen uusia näkökulmia, joissa keskuskeittiötaloihin tai niiden edustamaan kotitaloustöiden kollektivisointiin ei viitata vain sivuhuomautuksena. Tutkimuksen lähtökohtana on mikrohistoriallinen lähestymistapa. Ensimmäinen päätutkimuskysymys koskee sitä, miksi keskuskeittiötaloja haluttiin ja päätettiin rakentaa. Toisen päätutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää, minkälaista keskuskeittiötalojen toiminta oli käytännössä. Molempien päätutkimuskysymysten kohdalla tarkastellaan kysymystä erityisesti sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Teoreettisena lähtökohtana sovelletaan tilaa koskevaa teoretisointia. Tila nähdään tutkimuksessa sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneena unohtamatta kuitenkaan tilan materiaalisuutta. Tilan tuottaminen on jatkuva, monikerroksinen prosessi, jossa tila ja toimija ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto koostuu lehtiaineistosta, vuoden 1921 Naisten Asuntopäivien alustuksista julkaistusta kirjasesta, arkkitehtipiirustuksista, henkikirja-aineistosta sekä kolmen turkulaisen keskuskeittiötalon arkistoaineistosta. Menetelmänä käytetään sisällönanalyysia ja sisällön erittelyä. Keskuskeittiötalojen rakentamista perusteltiin erityisesti järjestelmän myötä syntyvällä niin rahan, ajan kuin työvoiman säästöllä. Keskuskeittiöiden rakentaminen oli osa laajempaa pyrkimystä rationalisoida yhteiskuntaa ja ihmisten elämää. Järjestelmän uskottiin myös edistävän ihmisten terveyttä sekä mukavampaa kotielämää. Kotitaloustöiden kollektivisointia kannatettiin sekä porvaris- että työläisnaisten parissa mutta eri lähtökohdista: porvaristolle keskeistä oli säästön lisäksi mahdollisuus helpottaa palvelijaongelman myötä hankalaksi muuttunutta tilannetta ja yksityisestä palvelijasta luopumisesta huolimatta säilyttää säädynmukaiset elämäntavat. Tavoitteena ei ollut vapauttaa naisia työelämään. Selkein keskuskeittiötaloja vastustanut ryhmä oli Martat, jotka kannattivat perheenemäntä- ja kotitalousideologiaa. Keskuskeittiöjärjestelmän nähtiin vähentävän kotien kotoisuutta ja sitä kautta olevan uhka perheiden ja edelleen yhteiskunnan hyvinvoinnille. Suunnittelijoiden ja rakennuttajien motiiveista ei käytettävissä olleen aineiston kautta saatu juurikaan tietoa. Taloja rakennuttivat ja taloissa asui 1910- ja 1920-luvuilla niin säätyläistön, porvariston kuin keskiluokankin edustajia. Keskuskeittiötalot eivät juuri eronneet muista samaan aikaan rakennetuista kerrostaloista. Erottavia tekijöitä olivat lähinnä keskuskeittiö, ruokahissit ja keittiön puuttuminen osasta asuntoja. Tarkastelun kohteena olleissa taloissa keskuskeittiön toiminta oli järjestetty osuustoiminnan periaatteiden mukaisesta. Tavoitteena ei ollut asukkaiden välinen yhteisöllisyys, vaan yhteistoiminta oli keino tuottaa asukkaille taloudellista hyötyä. Suomalaiset keskuskeittiötalot muistuttivat niin muodoltaan kuin tavoitteiltaan pitkälti 1900-luvun alussa muissa Euroopan maissa rakennettuja vastaavanlaisia taloja, mutta taloja rakennettiin Suomeen kansainvälisesti verrattuna paljon. Keskuskeittiötalojen toiminnassa vaikeuksia aiheuttivat erityisesti taloudelliset tekijät, jotka linkittyivät muihin ongelmiin. Säästön syntyminen rahallisessa mielessä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin lehdissä esitetyissä perusteluissa annettiin ymmärtää. Huonot kokemukset ja alkuhankaluudet oli helppo kääntää osoitukseksi koko ajatuksen toimimattomuudesta. Paljon merkitystä oli myös ihmisten asenteilla: ihmiset eivät olleet valmiita tai halukkaita joustamaan ruokailua koskeneista tavoistaan tai makumieltymyksistään. Ruuanlaiton siirtäminen kodin ulkopuolelle muutti tai olisi muuttanut ihmisten arkea liian radikaalisti etenkin aikana, jolloin kotikulttuuri nousi tavoiteltavaksi yhteiskuntaihanteeksi ja naisella oli keskeinen rooli sen vaalimisessa. Keskuskeittiötalot olivat yhdistelmä uutta ja vanhaa sekä poikkeuksellista ja tyypillistä. Rationalisoinnin kautta pyrittiin säilyttämään entinen elintaso sekä säädynmukainen elämäntyyli, johon kuului palvelijoiden pitäminen. Keskuskeittiötaloja rakennettiin lopulta vain noin 30 ja kotitaloustöiden kollektivisoinnin kannattajat jäivät vähemmistöön. Keskuskeittiötaloissa näkyvät kuitenkin monet ajan tyypilliset ilmiöt: rationalisointipyrkimykset, osuustoiminnan suosio, asuntosuunnittelun ja –rakentamisen vanhojen ja uusien mallien samanaikaisuus sekä ydinperhe- ja kotiajattelun normatiivisuus.

Den schweiziska läkaren Guido Piderman fick genom flera sammanträffanden följa med Internationella Röda korskommitténs (ICRC) delegat på ett besök till finska fångläger. Han reagerade starkt på de sovjetiska krigsfångarnas situation och bestämde sig under hösten 1942 att publicerade en pamflett och starta en kampanj för dessa fångar. Pidermans kampanj väckte starkt motstånd både hos ICRC samt finska och schweiziska myndigheter och det är dessa reaktioner som analyseras i denna forskning. Det empiriska materialet är insamlat i ICRC:s arkiv i Geneve och en stor del av materialet har inte varit tillgängligt i Finland tidigare. Genom att utforska Pidermanaffären ur ett mikrohistoriskt perspektiv framkommer nya aspekter av ICRC:s krigstida arbete. I denna forskning uppfattas ICRC som en normentreprenör i enlighet med Finnermores och Sikkinks idéer. Pidermans pamflett försatte ICRC i en krisartad situation som kom att ha sin mest intensiva fas i november och december 1942. Forskningen rör sig från det marginella till det allmänna, och börjar med att beskriva Pidermanaffären på nära håll (mikronivå) för att sedan övergå till att analysera vilka delområden i ICRC:s arbete som den påverkar. Forskningens mål är att förstå varför Pidermans kampanj, ett initiativ i marginalen, kom att väcka reaktioner hos så många parter. Pidermanaffären visar att ICRC:s överlevnadsstrategi under kriget – att ty sig till neutralitetsprincipen – inte längre fungerade på önskat vis då organisationen inte längre förmådde leva upp till rollen som normentreprenör. Frågan om de sovjetiska krigsfångarna är känslig och ICRC:s dåliga relationer till Sovjetunionen paralyserar organisationen.

Romanien asema on ollut aina sekä kansainvälisesti että suomalaisittain heikko. Suomessa evakkoon lähtö vei pohjan Karjalan romanien perinteisiltä toimeentulokeinoilta ja evakkoromanien asuttamisongelmien katsotaan johtaneen heidän asemansa kurjistumiseen entisestään. Tässä tutkimuksessa pyritään muistitietoaineistojen avulla selvittämään, millä tavalla Karjalan ja itärajan romaniväestö koki evakkoajan. Romanien kokemuksia tarkastellaan pääasiassa suhteessa karjalaisesta siirtoväestä tehtyihin tutkimuksiin. Tutkielman tarkoitus on valottaa sekä Karjalan siirtoväen heterogeenisyyttä että sodan vaikutuksia jo ennestään niukasti eläneen väestönosan elämään. Tutkimuksen lähdemateriaali muodostuu muisteluaineistoista, jotka koostettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston tekemistä romanihaastatteluista. Ensin aineistoa analysoitiin grounded theoryn periaatteita hyödyntäen: aineistosta pyrittiin löytämään kaikki mahdolliset koodit, joista tärkeimpien avulla muodostettiin kokonaiskäsitys tutkittavasta ilmiöstä. Grouded theorysta poiketen keskeisiksi nostettiin kuitenkin myös joitakin kontekstoivassa kirjallisuudessa esiintyneitä koodeja, vaikka niiden rooli aineistossa oli verrattain pieni. Analyysivaiheessa sovellettiin muistitietotutkimuksen metodeja siten, että päähuomion saivat muistelijoiden kokemukset. Aineiston luotettavuutta pohdittaessa arvioitiin jonkin verran myös haastateltavan tapaa puhua aiheesta. Evakkoromanien elannon hankkiminen ei muisteluaineiston perusteella vaikeutunut huomattavasti sota-aikana, mutta asumisjärjestelyihin haasteita liittyi enemmänkin. Etenkin evakkoajan alun majoitusvaihe, jolloin yöpyminen väliaikaismajoituksissa oli tavallista, oli romaneille vaikea ja silloin myös heidän etninen identiteettinsä asetti heille eniten haasteita. Myös sotien jälkeen evakkoromanien oli vaikea päästä muuttamaan hyväkuntoisiin asuntoihin. Osittain romaneilla on evakkoajasta melko samantapaisia kokemuksia kuin muillakin evakoilla. Esimerkiksi koulunkäyntiä ja maksettuja korvauksia koskevat muistot ovat saman suuntaisia kuin Karjalan evakoilla keskimäärin. Korvauksia maksettiin romaneille vähän, mutta heillä ei ollut niiden hakemiseen usein perusteitakaan, sillä heillä ei tavallisesti ollut Karjalassa kiinteää omaisuutta. Romaninaisen asemasta sodan aikana puhutaan haastatteluissa vähän. Onkin todennäköistä, että romanit liikkuivat varsinkin evakkoajan alussa isommissa ryhmissä, jolloin yksittäisen naisen taakka ei korostunut. Kanssakäyminen valtaväestön kanssa ja sopeutuminen uusille paikkakunnille tulee aineistossa esiin moneen kertaan. Sota-ajan koettiin lähentäneen romaneita keskenään mutta myös Karjalan siirtoväen ja valtaväestön suuntaan laajemminkin. Monessa haastattelussa tosin käy ilmi, että yhteenkuuluvuuden tunne pääväestön kanssa oli luonteeltaan väliaikainen. Toisinaan myös romaneilla oli ennakkoasenteita valtaväestöä kohtaan, vaikka he eivät voineetkaan näyttää niitä ulos päin. Vielä useammin haastatteluissa kuitenkin puhutaan syrjinnästä, johon kantaväestö syyllistyi romanien lisäksi kaikkia muitakin karjalaisia kohtaan. Tutkimusaineiston romanit kertovat evakkoajan myönteisistä kokemuksista kielteisiä enemmän. Heidän käyttämänsä kerronnan muodot kuitenkin viittaavat siihen, että ennakkoluulot evakkopaikoilla olivat ainakin aluksi yleisiä ja vaikeuttivat usein sopeutumista. Oman ahkeruuden ja asenteen merkityksen korostaminen haastatteluissa tuokin epäsuorasti esiin romanien heikon aseman evakkovuosina. Toisaalta se kertoo myös siitä, ettei tilanne ollut pitkällä tähtäimellä toivoton.