Browsing by discipline "Political History"

Tutkielmassa tarkastellaan kansandemokraattisen naisliikkeen ja Suomessa 1970–1980-luvulla vaikuttaneen toisen aallon feminismin yhteistyö- ja vaikutussuhteita sekä konkreettisesti että aatteellisesti. Tavoitteena on selvittää, miten kansandemokraattinen naisliike reagoi feministisen naisliikkeen yhteiskunnalle heittämään haasteeseen. Tarkastelu tapahtuu paitsi liikkeiden varsinaista yhteistyötä erittelemällä, myös analysoimalla naiskysymyksen uudelleenmäärittelyä kansandemokraattisen naisliikkeen puitteissa. Ilmiötä tarkastellaan aikakauden laajemman kansalaisuusaktiivisuuden murroksen kurkistusaukosta hyväksikäyttäen teoriaa uusista yhteiskunnallisista liikkeistä sekä teorian kerryttämää feminististä kritiikkiä. Kansandemokraattinen naisliike rajataan tutkielmassa kahteen toimijaan: Suomen Naisten Demokraattiseen Liittoon (SNDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) keskuskomitean naistyöjaostoon. SNDL oli demokraattinen yhteistyöjärjestö, naistyöjaosto taas perustettiin 1980 tekemään selvitystyötä ja uudelleenjärjestelemään puolueen naistyötä. Tutkielman aikarajaus 1977–1983 määräytyy Solveig Bergmanin (2002) muotoileman suomalaisen feministiliikkeen kehityskaaren mukaan: liikkeen läpimurto tapahtui vuosina 1977–1980 ja sen institutionalisoituminen vuodesta 1980 eteenpäin. Rajauksella mukaillaan SNDL:n liittokokouskausia 1977–1980 ja 1980–1983 sekä SKP:n naistyöjaoston elinkaarta. Tutkielman aineisto koostuu SNDL:n ja SKP:n naistyöjaoston arkistoihin kootusta materiaalista: pöytäkirjoista ja niiden liitteistä, seminaarimateriaaleista, puheista, painatteista, toimintasuunnitelmista ja -kertomuksista, poliittisista asiakirjoista sekä kannanotoista. Lisäksi tarkastellaan SNDL:n äänenkannattajana toiminutta naistenlehteä (Uusi Nainen) ja liiton sisäistä tiedotuslehtistä (Pippuri). Aineistoja säilyttää Kansan Arkisto. Uudet feministiliikkeet saivat 1970-luvun jälkipuoliskolla runsaasti huomiota julkisessa keskustelussa totutusta poikkeavilla toimintatavoillaan ja yksityiselämän sfääriin kiinnittyvillä kysymyksenasetteluillaan. Niiden suosio nähtiin kansandemokraattisessa naisliikkeessä haasteena, johon oli pyrittävä vastamaan, jotta edelleen annettaisiin omasta liikkeestä kuva relevanttina naisten aseman ajajana. SNDL:n keskusliittotason suhtautuminen feministiliikkeisiin pysyi vuosina 1977–1979 välttelevänä, mutta 1980-luvun alussa feministijärjestöjen yhteydenottoihin alettiin vastata omilla tapahtumakutsuilla ja yhteistyöehdotuksilla. Vuodesta 1981 eteenpäin konkreettinen yhteistyöalue paitsi uusien naisliikkeiden myös muiden 1980-luvun kansanliikkeiden kanssa löydettiin ydinaseita vastustaneesta uudesta rauhanliikkeestä, erityisesti pohjoismaisten naisten rauhanmarsseista, Ydinaseeton Pohjola -vetoomuskampanjasta ja kansainvälisen naistenpäivän laajapohjaisista yhteistyötoimikunnista. Jo ennen varsinaista yhteistyötä kansandemokraattinen naisliike pyrki tarjoamaan vastauksensa uusfeministien esittämiin kysymyksiin ja pääsemään osalliseksi aiheesta käytyyn keskusteluun. Tuttujen aiheiden, kuten äitiyssuojelun, matalapalkkaongelman ja naisten poliittisen edustuksen, lisäksi alettiin puhua yksityiselämän rakenteellisista ongelmista, kuten perheväkivallasta, seksuaali- ja lisääntymisterveyden puutteista, tasa-arvoisesta perhe-, parisuhde- ja seksielämästä sekä naista halventavasta mainonnasta, pornografiasta ja prostituutiosta. Liikkeessä alettiin myös lämmetä ajatukselle marxilaisen teoriaperinteen uudistamisesta sukupuolen näkökulmasta. Liiton ulospäin suuntautuvan työn välineenä toiminut Uusi Nainen koki täysimääräisen feministisen herätyksensä vuosina 1982–1983 päätoimittajan vaihdoksen myötä, mutta jo tuota ennen lehdessä puitiin naisten elämää varsin monipuolisesti ja poliittiset tasot huomioiden. Tutkielma osoittaa, että kansandemokraattisessa naisliikkeessä koettiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa painetta toiminnan uudistamiseen naisliikkeen tuolloiset vaatimukset paremmin huomioonottavaksi ja nuoriin, radikalisoituneisiin naisiin vetoavaksi. Liikkeen sortokäsitys, joka oli kiinnittynyt puhtaasti omistavan luokan ja työläisten taloudelliseen suhteeseen, sai tästä syystä rinnalleen teorian yhteiskuntaa läpileikkaavasta naisalistuksesta, patriarkaatista. Näitä käsityksiä yhdistellen liike asemoi itseään vanhojen poliittisten liikkeiden ja uuden naisliikkeen välimaastoon samalla olemassaolostaan kommunistien hajaannuksen kourissa kamppaillen.

Tutkielma käsittelee ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana (1918—1939) esitettyjä suunnitelmia Euroopan yhdysvalloista ja niiden Suomessa saamaa vastaanottoa. Aikakauden keskeisin eurooppalaista valtioliittoa tavoitellut liike oli itävaltalaisen kreivi Richard Coudenhove-Kalergin vuonna 1923 käynnistämä Paneurooppa-liike. Sillä oli paikallisyhdistys myös Suomessa vuosina 1928 ja 1930—1937. Aihe oli mukana myös päivänpolitiikassa, sillä vuosikymmenen taitteessa Ranskan ulkoministeri Aristide Briand esitti Kansainliitossa eurooppalaista valtioliittoa. Suomalaisia Eurooppa-aatteen kannattajia olivat mm. ulkoministeri Hjalmar J. Procopé, filosofi Eino Kaila sekä suuri joukko Tulenkantajat-kulttuuriryhmittymästä. Työ tarkastelee Eurooppa-aatetta aate- ja käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Se erittelee vaiheita Euroopan yhdysvalloista käydystä keskustelusta ja Eurooppa-käsitteen ajallista liikettä. Aineistona toimii sanomalehtikirjoitukset erityisesti Helsingin Sanomissa, artikkelit yhteiskunnallisissa aikakauslehdissä, paneurooppalaista yhdistystä koskevat asiakirjat Ulkoministeriön ja Procopén arkistoissa sekä muut kirjalliset lähteet. Joukossa on myös aiempien tutkijoiden huomioimatta jättämiä lähteitä. Ajatus Euroopan yhdysvalloista esitettiin Suomessa jo heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Suomessa ei kuitenkaan käyty pitkin 1920-lukua aiheesta varsinaista keskustelua, sillä hanketta pidettiin pääasiassa utopiana. Vuosina 1928—1930 keskustelu vilkastui, kun Tulenkantajat ja rauhanliike kiinnostuivat Paneuroopasta. Varhainen keskustelu vertaili taloudellisesti menestynyttä Yhdysvaltoja ja talousvaikeuksista kärsivää, valtiollisesti hajanaista Eurooppaa. Vuosikymmenen taitteessa huomio keskittyi Briandin aloitteeseen ja suomalainen paneurooppalainen yhdistys vakiinnutti toimintansa. Fasismin voimistuttua 1930-luvulla suunnitelmat eurooppalaisesta valtioliitosta näyttivät aikalaisten silmin toteutuskelvottomilta. Samaan aikaan Paneurooppa-liike asemoitui selkeämmin Neuvostoliittoa vastaan. Ulostuloja Euroopan yhdysvalloista löytyy aina talvisodan syttymiseen saakka, mutta varsinainen keskustelu painottuu vuosikymmenen taitteeseen. Vastustus hankkeelle oli suurinta oikeisto—vasemmisto-askelin äärilaidoilla, mutta mielipiteiden kirjo yksittäisten puheenvuorojen välillä oli suuri. Euroopan yhdysvaltojen kannatus kumpusi idealistisesta suhtautumisesta kansainvälisiin suhteisiin ja vastustus kansallista valtapolitiikkaa painottavasta realismista. Maailmansotien välinen paneurooppalainen liike saattaa olla häviäjien historiaa, mutta käsitehistoriallisesta näkökulmasta sen merkitys oli suuri. Argumentaatiokulut, joilla Euroopan yhdysvaltoja perusteltiin (taloudelliset hyödyt, turva Neuvostoliittoa/Venäjää vastaan, kulttuurinen yhteys Eurooppaan), muotoutuivat tutkimuskohteena olevana aikana ja ne elävät lähes muuttumattomina yli puoli vuosisataa myöhemmin. Suomi kytkeytyy kiinteäksi osaksi yleiseurooppalaista historiaa myös Euroopan valtioliiton suunnitelmien osalta.

Tutkielma käsittelee suomalaisuutta thaihierojista syksyllä 2007 käydyn keskustelun kautta. Tutkimuskysymys on kaksiosainen: 1) millaisina thaihierojat ja -hieronta esitetään suhteessa Suomeen ja suomalaisiin ja 2) millaista suomalaisuutta nuo esitykset peilaavat. Keskeisiä lähtökohtia ovat ajatus kansallisesta yhteisöstä andersonilaisena "kuviteltuna yhteisönä" sekä Edward Saidin viitoittama jälkikolonialistinen tutkimusperinne, jonka mukaan Lännen identiteetti on rakennettu eronteoissa ulkopuolisina esitettyihin toisiin. Aineisto koostuu lehtiartikkeleista, poliisin thaihierontaraportista ja verkkokeskusteluista syksyllä 2007. Kohun kontekstia jäljitän vuosien 1990-2007 Helsingin Sanomien artikkeleiden ja valtiopäiväasiakirjojen kautta, joissa Thaimaata ja thaimaalaisten maahanmuuttoa käsiteltiin lähinnä muusta maahanmuutto- ja prostituutiokeskustelusta erillään. Kysymyksenasettelussa sekä aineiston lukutavassa tukeudun lisäksi aikaisemmassa suomalaisuuden, prostituution ja maahanmuuton tutkimuksessa esiin tuotuihin teemoihin sekä representaatiotutkimuksen metodeihin. Syksyn 2007 thaihierontakeskustelussa hierojia kuvattiin toiseuttavien ja stereotyyppisten, ilmiasuun, kulttuuriin tai poliittis-taloudellisiin taustoihin kiinnitettyjen kuvausten kautta. Seksikauppa esitettiin yleensä köyhyyden, kouluttamattomuuden ja kielitaidon puutteen tuomana pakkona tai vaihtoehtoisesti thaimaalaiseen kulttuuriin luontaisesti kuuluvana. Uhkaavien rikollisten sijaan thaihierojat kuvattiin ennemminkin passiivisina seksibisneksen uhreina tai vaihtoehtoisesti verkkokeskusteluissa ahkerana ja yrittäjähenkisenä työvoimareservinä. Thaihieronnan problematisoinneissa toistui kuva Suomesta lain ja järjestyksen maana ja ongelmista ulkosyntyisinä. Lain ja järjestyksen näkökulma ei kuitenkaan ollut aineistossani yhtä hallitseva kuin olisi voinut olettaa. Sen sijaan thaihierojien esitettiin lähinnä jääneen osattomaksi naisystävällisen hyvinvointivaltion palveluista ja tasa-arvosta. Käsitys Suomesta tasa-arvon mallimaana kuitenkin myös haastettiin: vastakkain asettuivat feministinen näkemys thaihieronnasta naisten riistona ja toisaalta feminismiä vastustava näkökulma, josta katsoen prostituution rajoittaminen nähtiin miesten sekä osin myös naisten vapautta ja toimeentuloa rajoittavina. Keskittyminen hierontapaikkojen vero- ja kirjanpitorikkomuksiin sekä työoloihin tarjosi kaikupinnan seksityötä korostavalle näkökulmalle. Kilpailukykyyn perustuvan yhteisöllisyyden näkökulmasta avain suomalaiseen yhteiskuntaan oli tuottavuus ja verojen maksaminen – vaikka seksityöstä. Seksityön valinnanvapautta vakuuteltaessa ei aina huomioitu lähtökohtien asettamia rajoituksia tai prostituution sukupuolista erityisyyttä, vaan se saattoi vertaututua muuhun 'harmaaseen' työhön. Tutkielman johtopäätöksissä esitän, että thaihierojat olisi saatava mukaan päätöksentekoon. Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota prostituution sukupuolittuneisiin ja eriarvoisiin taustatekijöihin, joihin myös suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevat sukupuoliroolit ja instituutiot ovat osallisia.

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheid-liikehdintä sai paljon nostetta. Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheid-kysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan.. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheid-liikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.

The thesis studies the rhetoric of two United States presidents, Gerald Ford and Jimmy Carter, through the historically developed idea of American exceptionalism which states that the United States is qualitatively different from other countries. The main objective of the thesis is to show how both presidents, Ford and Carter, used the language of American exceptionalism in their rhetoric in order to unite the American public behind the policies of the presidents after the Vietnam War and the Watergate scandal that eroded the American public’s trust in the integrity of the government. As primary material, the thesis studies the public speeches of the two presidents from the day of Gerald Ford’s inauguration on August 9, 1974 to Jimmy Carter’s last day in office in January, 1981. By qualitatively analyzing the speeches and studying them within the theoretical framework of constructivism and the rhetorical 'premises' between the presidents and the public, it is shown that invoking American exceptionalism rhetorically was a useful tool for both presidents when they encountered political problems with regards to economy or foreign policy crises. American exceptionalism is studied in this thesis with the help of the United States foreign policy traditions described by Walter Russell Mead (Jeffersonian, Jacksonian, Hamiltonian, Wilsonian), along with the more conventional dualistic description of realism and idealism. Analyzing the speeches and foreign policy goals of Ford and Carter, it is possible to place Ford under the group of Hamiltonian realists, whereas Carter will fall securely under the grouping of Wilsonian idealists. Both presidents used the language of American exceptionalism to attain their political goals even though they represented different political parties, and even though Carter was vehemently trying to set himself apart from the previous Nixon/Ford administrations. The results of this thesis suggest that when it comes to using the notion of American exceptionalism in rhetoric, the party affiliations of the presidents do not matter to a considerable extent. They also suggest that since the idea of American exceptionalism has its roots in the historical tradition of the formation of the United States, it is also a tempting tool for presidents to use to rally the public around the policies of the presidents.

This master’s thesis examines German teachers’ initial experience of the first PISA (Programme for International Student Assessment) study. German pupils’ low PISA scores caused a public and political shock in German educational discussion at the beginning of the 2000s. As a case example, teachers in the largest union of educational workers in Germany, the Gewerkschaft Erziehung und Wissenschaft (GEW) are scrutinised using the GEW’s membership magazine, Erziehung und Wissenschaft (E&W) as research material. Examining teachers as a case group provides deepening insights into the extent to which PISA affected the educational self-understanding in Germany. The objective is to contribute to the understanding of how international comparative studies influence educational discourse in a national context. Educational researchers have criticised the acceptance of PISA as an indicator of success between school systems and the extent it affects educational policy, drawing attention to PISA’s institutional background as initiated by the Organisation for Economic Cooperation and Development (OECD). In the light of the criticism, the analysis focuses on the GEW actors’ perception of PISA as an institution. The research material is analysed from the perspective of history of ideas and policy analysis with an attempt to trace the experiences of the various actors within the GEW. Through Reinhard Koselleck’s concepts of space of experience and horizon of expectations, the actors’ conceptualisation of their past, present and future is elucidated. Carol Bacchi’s analytic tool for studying problem representations by probing them with questions guides the methodological approach. The analysis shows that the PISA results were seen to reveal the problems of German education and to indicate the successful educational policy of the high-ranking countries. The PISA discussion concentrated on arguing against certain structural and cultural aspects of German education that were perceived to be problematic. Although the research material illustrated some multiplicity of political opinion within the organisation, the GEW’s resistance to the tripartite German school system became a prominent message in the magazine. The high PISA scores in other countries thus functioned as arguments for comprehensive schooling. Additionally, teachers’ attitudes and values were depicted as the problems of German education compared to successful countries. These discourses portrayed Germany to be far behind in international educational development. Consequently, other countries were often viewed as a homogeneous group. German education was likewise treated as an entity, despite the federal structure of the German school system. Attention was, therefore, hardly paid to the contextual factors behind each country’s educational system. Rather, the ranking positions were seen to indicate the success or failure of the system. Based on the E&W material analysed in this thesis, the institutional background of PISA was not discussed within the GEW. It is noteworthy that although free trade and market-orientation were perceived to threaten public education, PISA and the OECD were not discussed in this context. Moreover, German educational tradition, known as Bildung, was not considered to be in conflict with the OECD’s conceptualisation of education, although this has caused criticism among many German educationists. There was a selective tendency of how arguments were framed with PISA and what was considered successful. The assumptions and silences conveyed a tone of absolute certainty regarding what ought to result from PISA; it was represented as scientific evidence contrasting the perceived ideological policymaking in Germany. Despite the rigid dichotomies in the arguments, the assertions surrounding PISA came to reflect the ambiguity of the argumentation that previous research has also pointed out in the PISA discourses. The assertions and beliefs concerning PISA were not eventually coherent, yet the contradictions were not discussed in the magazine. The analysis of the E&W material demonstrates a typical example of taking PISA as a given authority and using the assessment results to legitimise political arguments in national debates. The results support previous concerns regarding the need for further consideration of the political function and influence of large-scale educational assessments.

This is an analysis of the evolution of the policy process concerning the eastward expansion of 2004 into the Central and Eastern European countries and the potential implications this has for the Finnish labour market. Through a method of policy analysis using the policy process specifically, key documents that shaped the debate and issues around the topic are used. Labour market organisation reports and governmental reports, government drafts, parliamentary committee reports and parliamentary debates from 2004 and 2006 were used as the key primary sources. The two time periods studied are the 2004 process for imposing the restrictions in and the subsequent lifting of restrictions in 2006. Also relevant and crucial to the discussion is the 2002 SAK report that details many of their key predictions and positions towards the issue. Crucial background information concerning the topic of intra-EU labour migration in general, the Finnish context of intra-EU labour migration and the neo-corporatist nature of Finnish policy making is also given in order to usher the reader through an understanding of the important topics of concern before considering the analysis. lmportantly, throughout the policy analysis, specific issues are constantly discussed and debated that become reoccurring themes for the nature of the entire debate for both the imposition of restrictions and their subsequent lifting. Through the policy analysis, the framework of Europeanisation in Finnish labour market policy ushers through to documents and the key issues and debates discussed throughout the policy process. The most important results lie in the presentation of key issues that reoccur throughout the policy process. These issues shaped the core affects of the transition period onto the Finnish labour market, which had both positive and negative affects. Certain issues such as free movement of services not being limited in the initial transition period ultimately cause significant affects on the characteristics of the Finnish labour market. Furthermore, Europeanisation of Finnish labour market policy can be found as the focus of the policy has also moved in line with Finlands ties with the European Union and is not only based on negotiations with important labour market organisations.

Tutkin Vasemmistonaisten kaksoisstrategiaa, eli tapaa toimia osana vasemmistolaista puoluetta ja hoitaa sen naisjärjestölliset tehtävät sekä pyrkimyksenä toimia samaan aikaan osana itsenäistä naisliikettä ja muotoilla oman naispolitiikan sisältöjä. Tutkin Vasemmistonaisten perustamista lokakuussa 1990 sekä naisverkoston perustamista edeltävää valmistelutyötä Suomen Naisten Demokraattisessa Liitossa (SNDL) vuosina 1988-1990. Kysyn, miten tässä murroskohdassa erillistä naistoimintaa ja toisaalta uuteen puolueeseen kiinnittymistä perustellaan. Tutkimusajankohtanani suomalainen vasemmistolaisuus oli murroskohdassa, kun kansandemokraattinen liike osapuolitaisteluineen oli tullut tiensä päähän. Vanhan naisliiton lopettamisen ja uuden naisverkoston perustamisen taustalla vaikuttivat vahvasti myös keskustelut, joita käytiin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnan uudistamisesta perustamalla uusi puolue, Vasemmistoliitto. Tärkeimmät lähteeni ovat SNDL:n ja Vasemmistonaisten Pippuri-lehti, SNDL:n viimeisten liittokokousten materiaalit, vuonna 1988 pidetyn Akanvirtaa uuteen -naisfoorumin materiaalit, Vasemmistonaisten perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn Vastustamaton arki -naisfoorumin ja näitä valmistelevien työryhmien materiaalit sekä toimittamani Vasemmistonaisten 20-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 2010 sekä Sirpa Puhakan kirjoittama kirja Vasemmistoliiton synnystä. Pyrin näyttämään, kuinka SNDL:n ja Vasemmistonaisten keskustelut ovat osa feministisessä liikkeessä käytyjä keskusteluja, erityisesti feminismin toista aaltoa sekä niin kutsutuissa uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä käytyjä keskusteluja ja tapoja toimia politiikassa. Puolueiden naisjärjestöillä on pitkät perinteet Suomessa. Osoitan kuinka Vasemmistonaisten kaksoisstrategia ei ole vain vanhan perinteen jatkamista, vaan sille pyrittiin uuden naisverkoston perustamisvaiheessa antamaan myös uudenlaisia naispoliittisia sisältöjä, joilla pyrittiin myös luomaan uudenlaisia tapoja toimia politiikassa. Toisaalta Vasemmistonaiset näkivät itsensä myös osana pitkää työläisnaisten ketjua ja oman liikkeen historia oli vuonna 1990 läsnä esimerkiksi työläisnaisliikkeen 90-vuotisjuhlina ja historiankeruuprojektina. Kaksoisstrategia ei siis ole muuttumaton, vaan on saanut erilaisia sisältöjä eri aikakausina ja erilaisissa poliittisissa ideologioissa. Suhde erilliseen naistoimintaan on ollut Suomessa ja muualla erityisen jännittynyt vasemmistolaisessa liikkeessä, sillä se rikkoo ajatusta työläisten yhteisestä taistelusta. Erillistä naistoimintaa puolustettiin tutkimusajankohtanani paljon, mutta muunlaisiakin tapoja tehdä naispolitiikkaa puoluepolitiikassa pohdittiin. SNDL:ssä keskusteltiin aktiivisesti siitä, lähtevätkö naiset mukaan perusteilla olevaan Vasemmistoliittoon. Kritiikki miesvaltaista puoluepolitiikkaa sekä ammattiyhdistysliikettä kohtaan oli vahvaa. SNDL asetti mukaan tulolleen uuteen puolueeseen myös selkeät ehdot. SNDL:ssä pyrittiin sen viimeisinä vuosina saamaan naistoiminnalle enemmän arvostusta, jotta sitä ei nähtäisi vain esipoliittisena toimintana. Tämä näkyi pyrkimyksenä tehdä naisliitosta entistä selkeämmin poliittinen naisjärjestö ja myös feministinen diskurssi oli SNDL:n viimeisinä vuosina vahvaa. Feminismin vaikutus näkyi myös uuden naisverkoston valmistelussa ja perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn naisfoorumin sisällöissä.

This thesis aimed to examine Japan’s lawmaking process that lead to the passage of the PKO law, also known as the peacekeeping law of 1992. The focus was on the government discussions that occurred during the period from September 1991 to June 1992. The issues revolving around the topic were extremely controversial. The root of the problem lies in Japan’s history, and the country’s international standing. This thesis is built on political discourse analysis. The primary objective is to aid in an understanding of the reasons behind the PKO law's creation. Most of the materials cited are government discussions about the law including the explanation of purpose, question rounds, committee reports, and plenary sessions in the House of Councillors and the House of Representatives. The analysis was focused on the expressed views shared by the speakers in the Diet on a micro level, while at the same time showing the effects of the proposed bill on a macro level. Also included were questions about the role played by the leading party, the Liberal Democratic Party, who was the main instigator in the law drafting process. The main questions can be limited to two: Was there a shift in the country's politics as it relates to the issues surrounding the bill's contents? What was the reason that the government strove so hard to pass this bill into law? Through the years, Japan’s foreign policy can be said to be evasive on some points, but with taking part in the peacekeeping operations, there was a slight shift in politics. Japan’s foreign policy was already UN-centered, so participating in the PKO operations was not that massive of a change. Overall, the result of the Gulf Crisis gave the Liberal Democratic Party a reason to make a push for the passing of the PKO bill, and some saw the dispatch of the Self-Defense Forces as the party's last significant effort to redefine Japan as a normal state. In June of 1992 the passed PKO law turned out to be a compromised law. What can be seen from the overall discussions in both houses was that they centered in the perceived unconstitutionality of the bill as well as the use of the army and possible use of force. In some public hearings lawyers and legal advisors stated that they were against the law. Despite this, the opposition, however, did not take into an account changing public opinion, and the government was able to pass the law successfully. Discussion of the bill, in Japan as well abroad, presented a variety of reactions, at the center of them was fear of dispatching the Self-Defense Forces. In conclusion, the army and the peacekeeping operations were two separate matters, and the passing of the bill was a chance for the country to be more active in an international setting.

Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.