Browsing by discipline "Poliittinen historia"

Ammatillinen koulutus uudistettiin ns. keskiasteen uudistuksessa 1970-luvun aikana. Keskiasteen uudistus alkoi virallisesti vuonna 1974, mutta sen toimeenpano ajoittui 1980-luvun puolelle. Uudistuksessa aikaisemmin eri hallinnonaloihin kuuluneet ammatillisen koulutuksen alat koottiin yhteen. Ammatillisesta koulutuksesta tehtiin yhtenäinen vaihtoehto lukion rinnalle, erityisesti peruskoulun päättäviä nuoria ajatellen. Suomalaisissa peruskouluissa ja lukioissa katsomusopetus, eli uskonnonopetus ja elämänkatsomustiedon opetus kuuluu opetusohjelmaan. Katsomusopetus on ollut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tärkeä asia, sillä suomalaisen koulujärjestelmän juuret ovat kirkon antamassa opetuksessa. Aikaisemman tutkimuksen perusteella kirkko on osoittautunut aktiiviseksi toimijaksi uskonnonopetuksen puolustajana ja se on käyttänyt verkostojaan torjuakseen esimerkiksi tuntimäärien vähennykset. Lukion katsomusopetuksen tuntimääriin verrattuna ammatillisessa koulutuksessa katsomusopetus on vähäistä. Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toiminut Kirkon Kasvatusasiain keskus oli aktiivinen toimija ammatillisen koulutuksen katsomusopetusta suunniteltaessa ja pyrki vaikuttamaan mm. ammattikasvatusjaostonsa kautta. Kasvatusasiain keskuksen toimijat olivat kiinnostuneita ammattikasvatuksen eettisestä ja ideologisesta perustasta uskonnonopetusta laajemmin, mutta sen ponnistelut katsomusopetuksen osuuden kasvattamiseksi jäivät vaille merkittäviä tuloksia. Neljän suuren eduskuntapuolueen: Kokoomuksen, Keskustan/Maalaisliiton, SDP:n ja SKDL:n 1960- ja 1970-luvuilla voimassa olleissa puolueohjelmissa ei ollut selkeitä kannanottoja ammatillisen koulutuksen katsomusopetuksen puolesta. Ammatillisen koulutuksen yleissivistävää opetusta uudistamaan asetettu työryhmä esitti, että katsomusasioita käsiteltäisiin osana yhteiskuntaoppi-nimistä oppiainetta. Muilta osin työryhmän laatima opetussuunnitelmaehdotus painottui yhteiskunnallisiin asioihin ja työelämäsisältöihin

Kannabis ja sen lainsäädännöllinen asema eroteltuna muista huumausaineista on toistuvasti esillä ja siksi kiinnostava, mutta yhä puutteellisesti keskusteltu aihe. Myös siinä missä suomalaisen tutkimuksen näkökulmaksi on rajautunut juuri kannabis, ei useinkaan ole pureuduttu tyydyttävästi ilmiön poliittiseen ulottuvuuteen. Voidaankin sanoa, että tällä tutkimuksella on kriittinen tiedonintressi, jolla tarkoitetaan pyrkimystä tuottaa tietoa, joka jäisi muuten vallitsevien rakenteiden pimentoon. Kannabispolitiikkaa tarkastellaan vallitsevan huumausainepolitiikan historiallisessa asiayhteydessä, minkä rinnalla 1990–luvulla muuttunut huumausainetilanne muodostaa laajemman sosiaalihistoriallisen kontekstin tutkimuksen taustalle. Toisin sanoen tavoitteena on jäljittää suomalaisen kannabispolitiikan kehitystä tilanteessa, jossa käyttö ja sallivammat asenteet yleistyvät sekä arvioida sitä kautta huumausaine/päihdepolitiikkaa nykyisyydessä. Aineistoksi on koottu huumausainepolitiikkaa ja kannabiskäsitystä konstruoivia puheenvuoroja Helsingin Sanomista ja Ilta–Sanomista, eduskunnan istuntopöytäkirjoista ja muista dokumenteista. Lisäksi tapauskohtaisesti on käytetty pääasiassa virallisluonteisia huumausainepoliittisia dokumentteja sekä Helsingin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Kannabiksen käyttöä ja yhteiskunnallista paikkaa nykyisyydessä määrittävän vallitsevan järjestelmän peruspiirteet valaneita vuoden 1997 huumausainestrategiaa, vuoden 2001 käyttörikosuudistusta ja niihin liittyvää keskustelua tarkastellaan toimijoiden ja niiden välittämien vaadeväitteiden muodostaman poliittisen kentän hahmottamiseksi. Kannabispolitiikan kehitystä kentän määrittämissä kehyksissä tutkitaan kolmessa yhteydessä. Helsingin kaupungin vuoden 1997 huumausaineohjelmaan liittynyttä keskustelua ja ratkaisua pohditaan kannabispolitiikan kehitystä selittävänä tapauksena. Tarkastelua syvennetään parlamentaariseen politiikkaan ja sen liepeille, olennaisesti keskusteluun osallistuneiden vihreiden ja vasemmiston huumausainepolitiikkaan 00–luvulla, selittäen niiden yhtäläisyyksien ja erojen kautta vallitsevan käsityksen jatkuvuutta ja sen kyseenalaistavan toiminnan liikkumatilaa määrittäviä tekijöitä. Kannabiskäsitystä määriteltiin jyrkän vastakkainasettelun varassa, jossa vallitsevan politiikan kannattajat olivat aktiivisimpia pyrkiessään pitämään kaikenlaiset kriittiset äänet keskustelun ulkopuolella. Niinpä vallitsevan politiikan ymmärretään muodostuneen itseään suojelevaksi ja uudelleentuottavaksi rakenteeksi. Kansallista huumausainepolitiikkaa määriteltäessä kannabiksen erityinen asema tunnistettiin, mutta sitä ei tunnustettu käsityksen konstruoituessa kapealle alalle, huumausaineongelmaan yleensä. Helsingin huumausainestrategiaan liittyneen, samoin vastakkainasettelulle virittyneen keskustelun jälkeen tehdyssä ratkaisussa vallitseva järjestys muutti näennäisesti muotoaan eräänlaiseksi tolkun politiikaksi vallatakseen uskottavuutta saaneen kritiikin ottaman tilan. Parlamentaarisessakin politiikassa vallitsevan politiikan kyseenalaistavat maltillisetkin kommentit nostivat jyrkkää vastustusta ja vaara julkisesta kohusta oli aina läsnä. Vihreät joutuivatkin vuonna 2001 kohun pyörteisiin, mikä teki selväksi aiheen herkkyyden. Siten vaaleissa 2003 vielä kiivaamman kohun jäljiltä puolue tyytyi päihdepoliittisessa ohjelmassaan aiempaa maltillisempaan linjaan. Siinä missä vihreät olivat tuominneet puheillaan ja teoillaan järkyttäneen ehdokkaansa, hyväksyivät vasemmistonuoret kannabiksen kotikasvatuksesta vuonna 2006 kiinni jääneen piirijohtajansa toiminnan ja eriyttivät omassa ohjelmassaan kannabista muista huumausaineista lähemmäksi laillisia päihteitä. Kannabis on ollut oleellinen palanen huumausainepoliittisessa linjakeskustelussa, jossa sen kovista aineista erottelemisen tarkoituksena oli saada aikaan väline huumausaineongelman ratkomiseksi. Kannabiskysymys oli silti itsenäinen sosiaalinen ongelma, jonka eksistenssiä ei voi sitoa kytkökseen linjakeskustelussa ja typistää yleisen huumausaineongelman ratkaisuvälineeksi, sillä sen muotoa määritti myös kannabiksesta itsessään kiinnostunut toiminta. Kannabiskysymys on sosiaalisena ongelmana kuitenkin toistaiseksi ollut ennen kaikkea toistuvuudessaan julkisuuteen juurtunut kiistanaihe, sijoilleen jäätynyt konflikti. Vallitseva huumausainepolitiikka perustuu vuosituhannen vaihteen tilanteeseen, jossa kannabiksenkin käyttö oli vielä varsin vähäistä nykyiseen verrattuna. Huumausainepolitiikan voidaankin perustellusti katsoa epäonnistuneen, ainakin mitä tulee kannabiksen yleistymiseen. Kehitys kuumentaa kannabiskysymyksen konfliktitilaa ja ajaa kontrollitoimenpiteisiin nojaavaa huumausainepolitiikkaa yhä räikeämpään ristiriitaan muuttuvan päihdekulttuurin kanssa. Mikäli kehityksen suunta jatkuu, yhteiskunnan tehtäväksi jää määritellä suhteensa kannabikseen ja sen lainsäädännölliseen asemaan uudelleen jo lähivuosina.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee historian poliittista käyttöä Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1937. Maalaisliiton, sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja edistyspuolueen muodostama A. K. Cajanderin hallitus toteutti juhlan yhteydessä kaksi merkittävää poliittista hanketta. Se ohjasi kaksi miljoonaa markkaa itsenäisyyden historian tutkimusta varten ja järjesti Helsingin Messuhallissa suurjuhlan yli 5 000 osallistujalle. Hankkeet korostivat itsenäistymisen kansakuntaa yhdistävää muistoa. Samalla ne siirsivät syrjään keskeisen poliittisen jakolinjan eli vuoden 1918 sisällissodan muiston. Hallituksen porvarillisilla puolueilla ja sosiaalidemokraateilla oli sodasta täysin toisistaan poikkeavat käsitykset. Tutkielma tarkastelee, miten hallitus edisti ja perusteli tietoisen unohduksen politiikkaa ja miten oikeisto-oppositio pyrki sen kiistämään. Tutkielman lähestymistapana on tarkastella tutkimusajankohdan politiikan historiallista ulottuvuutta ja erityisesti historian poliittista käyttöä. Historian käyttöä on tutkielmassa jäsennetty Jorma Kalelan määrittelemien avainkäsitteiden historiapolitiikan, historiakulttuurin sekä historiakäsitysten avulla. Tutkielma asettuu nationalismin tutkimuksen kenttään, sillä kilpailevia käsityksiä kansallisesta historiasta ilmaistiin nationalistisen ideologian puitteissa. Hallituksen edustajien keskeisten kirjoitusten ja puheiden historiapoliittista retoriikkaa on tulkittu Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Pääasiallisena aineistona on käytetty valtiopäiväasiakirjoja, itsenäisyyshistorialautakunnan arkistoa sekä kuuden sanomalehden, Helsingin Sanomien, Ilkan, Suomen Sosialidemokraatin, Hufvudstadsbladetin, Uuden Suomen ja Ajan Suunnan julkaisemia kirjoituksia 27.11.–20.12.1937. Porvarillinen historiakäsitys sisällissodasta Suomen itsenäisyyden lunastaneena vapaussotana oli julkisessa historiakulttuurissa hallitseva. Keskustalaisten porvarien mielestä sodan luoma kuilu oli poistettava yhteiskunnallisten uudistusten kautta ja tekemällä yhteistyötä SDP:n kanssa. Oikeiston silmissä sosiaalidemokraatit taas olivat syyllistyneet petokseen isänmaata vastaan. Sosiaalidemokraatit korostivat puolueen tavoitelleen itsenäisyyttä ennen sotaa ja että sodassa oli kyse sisäisestä valtataistelusta. Vuonna 1937 alkanut keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö vaati kompromisseja myös suhteessa osapuolten ilmaisemiin historiakäsityksiin. Hallituksen antama esitys itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävästä määrärahasta perustui historiakäsitykselle, jonka mukaan vuonna 1917 julistettu itsenäisyys oli Suomen historiallisen kehityksen huipentuma. Se vaikeni lähes täysin sisällissodan tapahtumista. Samoin itsenäisyyspäivän juhlissa hallituksen edustajat välttelivät sodan suoraa käsittelyä ja määrittelyä. Pääministeri Cajander pyrki vakuuttamaan porvarillisen yleisönsä siitä, ettei sodan jakolinjalla tullut enää olla merkitystä isänmaallisten kansalaisten keskuudessa. Sosiaalidemokraattinen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja ammattiosastojohtaja Emil Skog vakuuttelivat nationalistisissa puitteissa esitetyissä puheissaan porvarillista yleisöä siitä, että työväenliike oli edistänyt itsenäisyyttä ja että sen tavoitteet olivat isänmaallisia. Hakkila sivuutti sisällissodan kokonaan, kun taas Skog käsitteli sitä erityisesti työväestön tragediana. Hallituksen argumentaatio oli suhteellisen tehokasta. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävän määrärahan yksimielisesti, eikä sen tarvetta juuri kyseenalaistettu julkisuudessa. Siitä käyty eduskuntakeskustelu toi kuitenkin julkisuudessa esiin kilpailevien historiakäsitysten ristiriidat. Itsenäisyysjuhlien puheet saivat hyväksyvän vastaanoton hallitusrintamaa tukeneissa lehdissä. Ne tukivat itsenäisyysjuhlissa ilmaistua käsitystä siitä, että kansallinen yksimielisyys vaati sisällissodan sivuuttamista itsenäisyyspäivänä. Käsitys hyväksyttiin varauksin myös kokoomuslaisessa Uudessa Suomessa. IKL:n Ajan Suunnassa argumentaatio kiistettiin ja sosiaalidemokraatteja syytettiin historian vääristelystä. Itsenäisyyden historian määrärahan käyttöä varten asetettu professori A. R. Cederbergin johtama ja vuosina 1937–1946 toiminut itsenäisyyshistorialautakunta rahoitti paitsi itsenäistymistä painottanutta historiantutkimusta myös vapaussotakertomusta tukenutta tutkimusta. Akateemiseen historiantutkimukseen teki katkoksen kaksi lautakunnan rahoittamaa tutkimusta työväenliikkeen ja SDP:n historiasta. Porvarillisessa maailmankuvassa ja akateemisessa historiantutkimuksessa vapaussotakertomuksen hallitseva asema säilyikin pitkään.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) alaista sotilasjärjestöä ja sen toimintaa Venäjän sisällissodassa vuosina 1918‒1920. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää, minkälaista toimintaa sotilasjärjestö kokonaisuudessaan harjoitti Neuvosto-Venäjällä, ja miten toiminta sijoittui suhteessa Venäjän sisällissotaan sekä suunnitelmiin Suomen vallankumouksen edistämiseksi. Myös näiden kahden suuntautumisen välistä suhdetta sekä niiden muutoksia käsitellään jokaisen toimintamuodon kohdalla. Tutkimusaineistona käytetään sotilasjärjestön kannalta tarkastelemattomia Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkiston SKP:ta koskevia mikrofilmikokoelmia. Tutkielmassa käytettävät Opis 2 ja Opis 3 -kokoelmat saatiin käsiteltäviksi Kansallisarkiston kautta, ja suurin osa tutkielmassa käytetystä materiaalista sisälsi kirjeenvaihtoa sekä raportointia sotilasjärjestön ja muiden sisällissodan toimijoiden välillä. Aineisto mahdollisti uuden tiedon tuomisen esiin puutteellisen tutkimuskirjallisuuden valossa, ja vaikka aikaisemmissa tutkimuksissa on jossain määrin käsitelty sotilasjärjestön toimintaa Venäjän sisällissodan aikana, ei sen toiminnallista kokonaiskuvaa oltu kunnolla kartoitettu. Tutkielmassa käsitellään sotilasjärjestön sijoittumista SKP:n sisällä sekä sen suhteita suomalaisiin joukko-osastoihin ja puna-armeijaan. Tämän lisäksi tarkastellaan sotilasjärjestön harjoittamaa sotilaskoulutusta, poliittista agitaatiotyötä sekä erinäistä tiedustelu- ja maanalaista toimintaa. SKP:n ja erityisesti sen sotilasjärjestön puheet maailmanvallankumouksesta omaksuttiin vahvasti bolsevikkien esikuvan kautta. Sotilasjärjestö oli mukana mobilisoimassa Suomesta tulleita toimeentuloa tarvitsevia punapakolaisia puna-armeijaan bolsevikkien tueksi, ja näin ratkaistiin myös osa kasvanutta pakolaisongelmaa. SKP:n sotilasjärjestö toimi puolueen keskuskomitean alaisuudessa ja oli sen alajaostoista vaikutusvaltaisin. Sotilasjärjestöllä ja varsinkin sen johdossa toimineilla Rahjan veljeksillä oli usein eriäviä mielipiteitä suhteessa muuhun puolueeseen. Suomalaisia sotilaita lähetettiin punaupseerikouluun, joka toimi sotilasjärjestön alaisuudessa suhteellisen itsenäisesti sisällissodan aikana. Sotilasjärjestö oli tämän lisäksi perustamassa ja tukemassa Pietarin suomalaista lentosotakoulua, josta ei ole juurikaan tietoa aikaisemmissa tutkimuksissa. Myös suomalaisen sotilassairaalan rahoittaminen sekä lääkintämieskurssien järjestäminen kuuluivat sotilasjärjestölle. Suomalaiset puna-armeijan joukko-osastot saivat erinäistä tukea sotilasjärjestöltä niin materiaalihankintoihin kuin yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Sotilasjärjestön suhde suomalaisiin joukkoihin oli läheisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty. Se pyrki kurinpitotoimillaan valvomaan huonoissa oloissa taistelevia upseereita ja sotilaita, jotka toisaalta myös vastustivat määräyksiä ja kritisoivat sotilasjärjestön toimintaa. Tämän lisäksi sotilasjärjestö oli vastuussa puna-armeijan suomalaisten laajasta poliittisesta agitaatiotyöstä, jonka tarkoituksena oli lujittaa taistelumoraalia neuvostovallan puolesta. Sotilasjärjestön propagandamateriaalia lähetettiin myös Suomeen siinä toivossa, että entiset punakaartilaiset kääntyisivät upseereitaan vastaan. Sotilastiedustelun avulla sotilasjärjestö välitti tietoa puna-armeijalle ja pyrki saamaan selville sotilasasioita Suomen varuskunnista sekä rajan tuntumassa toimivista joukoista ja yksittäisistä henkilöistä. Vastavakoilunsa avulla sotilasjärjestö yritti suojella omaa maanalaista toimintaansa, ja sotilasjärjestö perusti myös oman Suomen byroon tiedustelutoimiaan varten. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käytetty monilta osin Etsivän keskuspoliisin aineistoja sotilasjärjestön tiedustelutoiminnan kartoittamiseksi, minkä takia tutkielmassa pystytään tuomaan uutta tietoa myös tältä kannalta. Tutkimuksesta selviää, että sotilasjärjestön toiminta kohdistui kaikilla osa-alueilla sekä neuvostovallan puolustamiseen että vallankumouksen synnyttämiseen Suomessa. Sisällissodan ilmapiiri vaikutti sotilasjärjestön toiminnan luonteeseen ja sen ongelmiin. Aikaisemmin luultua moniulotteisemman toiminnan harjoittaminen oli suhteellisen itsenäistä sisällissodan aikana, vaikka sotilasjärjestön kansallisten intressien kehys luotiinkin bolsevikkien hyväksynnän alaisuudessa. Sotilasjärjestö toimi kokonaisen suomalaisyhteisön kurinpitoelimenä suhteessa tavallisiin pakolaisiin ja sotilaihin, upseereihin sekä puolueen muihin alajaostoihin. Suomalaisista pakolaisista tuli sotilasjärjestön vallankäytön välineitä bolsevikkeja tukevassa toiminnassa, ja myös laajaa yhteistyötä harjoitettiin puna-armeijan kanssa sisällissodan aikana. Sotilasjärjestön harjoittama agitaatiotyö, tiedustelu sekä joukko-osastojen kokoaminen Suomen rajalle edistivät sotilasjärjestön tavoitetta vallankumouksen sytyttämiseksi Suomessa, vaikka toiminnan vähäisiin saavutuksiin vaikuttivatkin monet ongelmatekijät. Yleisenä tavoitteena oli edistää Suomessa ja sen armeijassa syntyvää kapinaa, jonka puhjettua puna-armeijan suomalaiset joukot voisivat antaa tukensa Suomen punaisille. Pääosa sotilasjärjestön toiminnasta keskittyi kuitenkin Neuvosto-Venäjän alueelle. Itsenäisintä toiminta oli vuonna 1919, jolloin Venäjän sisällissodan ja maailmanvallankumouksen leviäminen nähtiin mahdollisimpana ennen Tarton vuoden 1920 rauhanneuvotteluja. Myös vuoden 1918 hävittyyn Suomen sisällissotaan ja vanhoihin viholliskuviin vedottiin niin sotilasjärjestön propagandassa kuin vallankumoussuunnitelmissa. Sotilasjärjestön toiminnan tarkastelu toi uutta tietoa varsinkin suomalaisten joukko-osastojen, tiedustelutoiminnan ja sotilaskoulutuksen kannalta. Riittävän venäjän kielen taidon takia suurimmaksi puutteeksi tutkielmassa jäi sotilasjärjestön ja neuvostoelinten välisen suhteen tarkempi analysointi. Tutkielman kautta pystytään avaamaan uusia näkökulmia koskien suomalaisten toimia Venäjän sisällissodassa.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen osallistumista kylmän sodan aikaisiin laulukilpailuihin ja kilpailujen saavuttamaa vastaanottoa Suomessa. Kylmän sodan aikana Suomen Yleisradio kuului ainoana eurooppalaisena yleisradiona sekä Länsi- että Itä-Euroopan yleisradioliittoihin. Molemmilla yleisradioliitoilla oli omat kansainväliset musiikkitapahtumansa. Länsi-Euroopan yleisradioliitto EBU oli järjestänyt Eurovision laulukilpailut vuodesta 1956 lähtien. Itä-Euroopan yleisradioliitto OIRT lanseerasi vuonna 1977 Sopotin musiikkifestivaalien yhteyteen Intervision laulukilpailut. Yleisradio oli 1960-luvun puolivälistä lähtien toiminut aktiivisena sillanrakentajana EBU:n ja OIRT:n välillä. Yleisradion toiminta kuvasti Suomen aktiivista ulkopoliittista linjaa, joka pyrki etsimään ratkaisuja kahtiajakautuneen Euroopan blokkien välille. Suomella oli aloitteellinen rooli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa, jonka Helsingin päätöslauselman tulkittiin sinetöineen Eurooppaan rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteen. Vuosien 1978 ja 1980 välillä Yleisradio valitsi samassa televisiolähetyksessä edustussävelmät Eurovision ja Intervision laulukilpailuihin. Kilpailujen niputtaminen yhteen synnytti mielikuvan institutionaalisesta tasapainosta. Kilpailuja luonnehdittiin lehdistössä länsi- ja itäviisuiksi. Vaikka kilpailuissa oli yhtäläisyyksiä, niiden formaatit olivat hyvin erilaisia, minkä vuoksi Intervision laulukilpailut eivät onnistuneet saavuttamaan samanlaista vastaanottoa kuin Eurovision laulukilpailut. Esimerkiksi Yleisradio välitti Eurovision laulukilpailut suorana lähetyksenä, mutta Intervision laulukilpailut lähetettiin useimmiten jälkilähetyksenä. 1970-luvun jälkipuoliskolla Eurovision laulukilpailuihin suhtauduttiin suomalaisissa kulttuurikeskusteluissa kriittisesti. Kilpailu saavutti poikkeuksellisen suuret katsojaluvut, mutta siihen kohdistettiin runsaasti esimerkiksi massakulttuurikritiikkiä. Kilpailu ei sopinut Yleisradion informatiivisen ohjelmapolitiikan ihanteisiin eikä 1970-luvun ilmapiiriin, jossa kaupallinen ja ylikansallinen viihdeteollisuus herätti arvostelua. Sekä suomalaiset lauluntekijät että Yleisradion edustajat ilmaisivat lehdistössä Itä-Euroopan musiikkitapahtumien edustavan parempia arvoja. Suomalaiset eivät kuitenkaan missään vaiheessa nostaneet Intervision laulukilpailua samanlaiseen asemaan kuin Eurovision laulukilpailua. Suomalaiset viihdetaiteilijat kokivat itäisen kulttuuriympäristön itselleen vieraaksi. Suomen kansan reaktiot selvisivät voimakkaasti vuonna 1980, kun yleisönosastokirjoitusten mukaan yleisö piti Suomen interviisuedustajasta enemmän. Kansalaiset olisivat toivoneet, että kansan suosikki olisi lähetetty Interviisujen sijaan Eurovision laulukilpailuihin.

Suomesta Kanadaan muutti vuosina 1945-1960 noin 17 000 siirtolaista, mikä joukko oli osa viimeistä Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaa suurta muuttoliikettä. Vuoden 1951 väestönlaskennassa suomalaisten määrä oli 43 745, ja vuoteen 1961 mennessä määränsä nousi 59 436:een. 1960-luvulle tultaessa Suomesta Kanadaan suuntautunut siirtolaisuus väheni merkittävästi. Aiemmassa tutkimuksessa on selvitetty suomalaisten siirtolaiseksi lähtöpäätöksen syitä, heidän sopeutumistaan Kanadaan sekä paluumuuttoa Suomeen erilaisten kotimaahan liittyvien työntötekijöiden ja kohdemaahan liittyvien vetotekijöiden valossa. Omassa työssäni tarkastelen sitä, kuinka Kanadan siirtolaisuuspolitiikka vaikutti suomalaisten osalta maahantulon kontrolliin, pysyvään oleskeluun ja kansalaisuuteen. Kanadan siirtolaispolitiikalla oli voimakas ohjaava vaikutus suomalaisyhteisön kehitykseen, ja suomalaisten siirtolaisuus korreloi vahvasti vastaavan aikakauden yleisiä siirtolaisuustilastoja. Kanadan valtio omaksui toisen maailmansodan jälkeen aiempaa suuremman roolin myös erilaisissa siirtolaisten sopeutumiseen liittyvissä tekijöissä, kuten paikallisen kielen oppimisessa, toimeentulon turvaamisessa ja kansalaisuuden hankkimisen edistämisessä. Kanadan vuonna 1947 hyväksymän kansalaisuuslain myötä Kanadalla oli oma, Britanniasta erillinen kansalaisuus, mikä mahdollisti identiteettipolitiikan harjoittamisen Kanadan kansalaisuuden puitteissa. Eri etnisten ryhmien ja ryhmittymien merkittävä rooli sopeutumisessa tunnustettiin viranomaisten taholta, ja Kanadassa etsittiin uusia lähestymistapoja vastaamaan yhä heterogeenisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. Myös etnisten ryhmien haluun säilyttää omia kulttuuripiirteitä suhtauduttiin aiempaa myönteisemmin, mikäli nämä piirteet eivät olleet ristiriidassa kanadalaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Suomalaisyhteisön kehitykseen vaikutti voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen saapuneiden siirtolaisten oikeistolainen ajatusmaailma, missä taustalla oli muun muassa siirtolaislainsäädäntöön sisältyneet toimet kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Konservatiivista aatemaailmaa edustava toiminta syrjäytti asteittain yhteisössä aiemmin voimakkaan vasemmistolaisen toiminnan, ja leimallista toisen maailman jälkeiselle ajanjaksolle oli painottuminen kulttuuritoimintaan. Siirtolaisuus vaikutti merkittävällä tavalla myös Kanadan ja Suomen suhteiden kehitykseen. Suomi omaksui 1950-luvulla aktiivisen roolin suhteessa siirtolaisuuteen ja ulkosuomalaistoimintaan. Kylmän sodan ilmapiirissä Suomen lähetystö ei kuitenkaan voinut noudattaa täydellistä puolueettomuutta ja tasapuolisuutta suhteessa Kanadan suomalaisyhteisön toimintaan. Suomalaisyhteisön muiden ristiriitojen ohella sekä Kanadan että Suomen viranomaistoiminta vaikutti siihen, että maan suomalaisyhteisön jo 1900-luvun alussa syntynyt syvä jakautuminen jatkui aina 2000-luvulle saakka. Tämä heikensi myös suomalaisten mahdollisuuksia omaksua yhteisesti hyväksytty suomalainen identiteetti osana Kanadan etnistä mosaiikkia.

Tämä tutkimus käsittelee globalisaation konkreettisia vaikutuksia kansallisesti määrittyneisiin toimintoihin. Lähtökohtana on kiinnostus globalisoituvan maailman aiheuttamiin mentaliteetinmuutoksiin. Globalisaatio merkitsee valtioiden, kansojen ja yksilöiden välisen keskinäisriippuvuuden lisääntymistä taloudellisten realiteettien sekä luonnonvarojen rajallisuuden vuoksi. 1900-luvun lopulla kiihtynyt globalisaatio, jonka sisään voi laskea EU-integraation, lisää myös ihmisten liikkuvuutta. Niin työpaikat kuin työntekijätkin muuttavat aiempaa enemmän paikasta toiseen. Vaikuttaako tämä ihmisten käsitykseen kansallisista identiteeteistä? Tutkimuskohteena on kansallisiin puitteisiin ankkuroituneen suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen – tarkemmin sanottuna Rakennusliiton – suhtautuminen työperäiseen maahanmuuttoon. Tarkoituksena on ollut tutkia kuinka kyseisen liiton äänenkannattaja, Rakentaja-lehti, on artikkeleissaan ruotinut ulkomaista työvoimaa 20 vuoden aikajaksolla. Pääasiallinen tutkimuskysymys on seuraava: millaisena ulkomaisen työvoiman problematiikka näyttäytyy Rakentaja-lehdessä ja millaisia muutoksia teeman käsittelyyn sisältyy vuosina 1988-2007? Tämän kysymyksenasettelun kautta on pyritty selvittämään Rakennusliiton omaksuman globalisaatiostrategian luonnetta. Kaikista Suomessa toimivista ammattiliitoista valikoitui tutkimuskohteeksi Rakennusliitto siksi, että rakennusala kuului ensimmäisiin ulkomaista työvoimaa palkanneisiin aloihin Suomessa ja on 2010-luvulla tunnettu suhteellisen suuresta ulkomaisen työvoiman osuudestaan. Tarkastelujakso alkaa taloudellisen nousukauden huippuvuodesta 1988 ja ulottuu vuoteen 2007. Todellisten muutosten jäljittämiseksi oli aikajakson oltava riittävän pitkä. Se sisältää myös kiinnostavia poliittisia tapahtumia, kuten sosialistisen itäblokin hajoamisen, EU:n laajenemisen ja integraation syvenemisen. Lehden kahdestakymmenestä vuosikerrasta suodattui analysoitavaksi 353 artikkelia. Metodina on käytetty diskurssianalyysiä, jossa keskityttiin artikkeleiden sanomaan ja niiden sisältämiin vivahteisiin. Tutkimustulokset kertovat, että ulkomainen työvoima muodosti Rakennusliitolle todellisen pulman vaikeuttamalla suomalaisten rakentajien hyväksi tehtävää edunvalvontatyötä. Lehdessä nostettiin esille kymmeniä erilaisia syitä ulkomaisen työvoiman vastustamiselle, joista tärkeimmiksi osoittautuivat laillisuuden varjeleminen ja moraalisuuden ylläpitäminen. Aineisto jakautui kahteen aaltoon sen perusteella, että ulkomaista työvoimaa koskeva kirjoittelu oli runsasta 1989-91 ja 2001-2007. Nämä aallot korreloivat suurin piirtein taloudellisen noususuhdanteiden kanssa mutta merkittävässä roolissa oli myös kansainväliset tapahtumat, etenkin EU:n itälaajentuminen vuonna 2004. Toinen aalto sisälsi paitsi monipuolisempia perusteluja ulkomaisen työvoiman ongelmallisuudelle myös uudenlaisia ratkaisukeinoja ongelmallisuuden vähentämiseksi. Tiedottamisen ja työmaavalvontojen rinnalle nousi viranomaisten kanssa tehtävä yhteistyö sekä rakenteellisten ja lainsäädännöllisten muutosten aikaansaaminen. Suurin muutos tapahtui kuitenkin Rakentajan ulkomaalaisiin kohdistuvassa katseessa. Pitkän ekskluusiovaiheen tilalle asettui ulkomaalaisten läsnäolon hyväksymisestä juontuva inkluusio: ulkomaalaisten otettiin liiton jäseniksi, heille perustettiin oma ulkomaalaisosasto, tietoa alettiin antamaan viron ja venäjän kielellä. Rakentajasta paljastui kaksi ylätason diskurssia. Ensimmäinen on nationalistinen, suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten työntekijöiden hyvinvointia korostava puhetapa, joka pysyy vahvana läpi aineiston: 'resurssit suomalaisille!' Toinen diskurssi on toisessa aallossa muodostuva 'oikeuksia kaikille!'- linjaus, joka suhtautuu tasa-arvoisesti ulkomaalaisiin työntekijöihin, ottaen huomioon heidän näkökulmansa ja rinnastaen heidät monella tapaa suomalaisiin. Ulkomaalaiset eivät tässä diskurssissa muodosta ulkopuolisten massaa, vaan heihin suhtaudutaan neutraalisti – heistä tulee kunnioitusta ansaitsevia normaaliyksilöitä. Suunnanmuutos saattaa johtua juurikin globalisaation asettamista paineista: ei ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä ulkomaisen työvoiman läsnäolo ja yrittää kääntää ilmiö voitoksi. Ryhtyessään puolustamaan universaaleja työntekijän oikeuksia ja valvomaan kaikkien halukkaiden jäsentensä etuja kansalaisuudesta riippumatta Rakennusliitto ottaa kiinnostavan askeleen kohti ylikansallista ammattiyhdistysliikettä. Siinä onkin kenties ay-liikkeen tulevan menestyksen avain: irrottautuminen kuluneen vuosisadan ajalta tarttuneesta kansallisesta katseesta ja energian kohdistaminen uudenlaisiin toimintamalleihin ammentamalla työväenliikkeen varhaiskauden ihanteesta, nimittäin universaalista solidaarisuudesta.

Tutkimukseni käsittelee Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toimintaa 1930-luvulla. Suomen Norden-yhdistys ryhtyi vuonna 1933 yhdessä muiden Pohjoismaiden Norden-yhdistysten kanssa tarkastamaan Pohjoismaiden historian oppikirjoja. Jokainen Norden-yhdistys muodosti oman kansallisen tarkastuslautakuntansa, jonka tehtävänä oli muiden Pohjoismaiden historian oppikirjojen tarkastaminen oman maan historian osalta. Tarkastustoiminnan myötä suomalaiselle historian oppikirjojen tarkastuslautakunnalle syntyi mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten Suomen historiaa muiden Pohjoismaiden historian oppikirjoissa esitettiin. Suomalainen tarkastuslautakunta ryhtyi lisäksi tarkastamaan suomalaisia historian oppikirjoja Pohjoismaiden historian esitysten osalta. Tutkimuksessani analysoin tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja niiden taustalla vaikuttaneita historiapoliittisia motiiveja. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja historiapoliittisia motiiveja tarkastelen historian käytön näkökulmasta. Tutkin tarkastuslautakunnan Suomen historian esittämistä koskevia kannanottoja siitä lähtökohdasta, että tarkastustoiminnassa on ollut kyse historian käytöstä siten, kuin se ymmärretään tietoisena ja tarkoituksellisena toimintana. Tärkeimpänä lähteenä olen työssäni käyttänyt Pohjola-Norden ry:n arkistomateriaalia, jota säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toiminnasta ei ole tehty aiempia tutkimuksia. Oman tutkimusaiheeni kannalta tärkeimmän edeltävän tutkimuksen on tehnyt Monika Janfelt, joka on teoksessaan Att leva i den bästa av väridar tutkinut pohjoismaisuudelle annettuja merkityksiä Norden-yhdistysten toiminnan ensimmäisenä vuosikymmenenä. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksissä korostui toisaalta erityislaatuisen suomalaisuuden olemassaolo ja toisaalta Suomen pohjoismaisen aseman korostaminen. Nämä kaksi identiteettiä eivät tarkastuslautakunnan silmissä sulkeneet toisiaan pois, vaan kansallisen erityislaatuisuuden katsottiin ennen kaikkea vahvistavan pohjoismaisen identiteetin olemassaoloa. Tutkimukseni osoittaa, että historian oppikirjojen tarkastustoiminnan avulla suomalainen tarkastuslautakunta käytti tietoisesti hyväkseen mahdollisuutta vaikuttaa muissa Pohjoismaissa vallitsevaan Suomi-kuvaan. Tarkastuslautakunnan muodostamaan Suomi-kuvaan vaikutti tarkastustoiminnassa mukana olleiden ja Suomen Norden-yhdistyksessä vaikuttaneiden henkilöiden kuuluminen poliittiseen keskustaan. Tarkastustoiminnan avulla Suomen asemaa Pohjoismaana pyrittiin vahvistamaan samalla kun Pohjoismaista pyrittiin Suomessa muokkaamaan maan luonnollista viiteryhmää.

Tutkielmassa tarkastellaan kuinka Suomen ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista syntyi. Tutkielma keskittyy etenkin sopimuksen kymmenenteen, niin kutsuttuun vähemmistöartiklaan ja siihen millaisia motiiveja Suomella oli ehdottaa kyseistä artiklaa sopimukseen. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaan etenkin sopimuksen vähemmistöartiklan muotoutumisen kautta sitä, millainen Suomen ulkopoliittiseen asemaan liittyvä tilannekuva ja odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli suhteessa Suomen itäiseen naapuriin kyseisessä historiallisessa murroskohdassa. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus korvasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hallinneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen yya-sopimuksen. Pohja Suomen ja Venäjän välisille sopimussuhteille luotiin kesäkuussa 1991 tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin tapaamisessa. Tuolloin kuitenkin kaavailtiin vain Suomen ja Venäjän sopimussuhteiden luomista. Kesällä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto ei tehnyt aloitetta yya-sopimuksen korvaamisesta. Tilanne muuttui Moskovan elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen myös yya-sopimuksen korvaamisesta. Taustalla vaikutti etenkin arvio siitä, että yya-sopimus oli este Suomen EY-integraatiolle. Syntyivät kaksiraiteiset sopimusneuvottelut, joissa Suomen ja Venäjän välille kaavailtu sopimus oli alisteinen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle sopimukselle. Sopimukset laadittiin pitkälti samansisältöisiksi, joskin Suomen ja Venäjän sopimukseen sisällytettiin myös yksityiskohtaisempia yhteistyötä käsitteleviä artikloita, kuten vähemmistöartikla. Suomen ulkopoliittisen johdon prioriteetti oli pitkään korvata yya juuri Neuvostoliiton kanssa tehtävällä sopimuksella. Joulukuussa Neuvostoliiton olemassaolo kuitenkin lakkasi. Suomen ja Neuvostoliiton jo parafoima sopimus ja Suomen ja Venäjän välillä aiemmin neuvoteltu sopimus yhdistettiin sopimukseksi suhteiden perusteista. Käytännössä tämä sopimus perustui kuitenkin lähes täysin Venäjän kanssa jo aikaisemmin neuvoteltuun sopimukseen. Sopimuksen vähemmistöartikla kuvaa sitä uudentyyppistä ulkopoliittista pyrkimystä, johon kylmän sodan päättyminen oli Suomen ulkopoliittisen aseman osalta johtamassa ja johon myös ulkopoliittinen johto pyrki. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen asema korostui. Vähemmistöartikla, jossa luvataan edesauttaa suomensukuisten ja suomalaisten kansojen omaperäisyyttä ja kulttuuria Venäjällä sekä vastavuoroisesti Venäjältä tulleiden kansojen omaperäisyyttä Suomessa, osoittaa sopimusosapuolten sitoutumista YK:n peruskirjaan ja ETYKin asiakirjoihin ja uudentyyppiseen sopimuskieleen. Toisaalta vähemmistöartiklan voi nähdä myös jatkumona heimo-, tai sukulaiskansojen tukemiselle, jota oli toteutettu Suomessa osana kansallista identiteettiprojektia 1800-luvulta lähtien. Vähemmistöartikla oli myös osa etenkin ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen korostamaa 1990-luvun alussa syntynyttä lähialuepolitiikkaa, jossa haluttiin edistää rajat ylittävää kanssakäymistä. Lähialueyhteistyön korostaminen ja osana tätä vähemmistöartikla liittyivät myös yya-sopimuksen korvaamisen yhteydessä odotettavissa olleeseen julkiseen kiinnostukseen Karjalan palauttamista ja suomensukuisia kansoja kohtaan. Suomen ulkopoliittisen johdon tilannekuvassa erottuu sopimusneuvottelujen aikana kaksi linjaa. Ensinnä kokemukset Neuvostoliiton kanssa olivat opettaneet varovaisuuteen ja etenkin presidentti Koiviston johdolla ulospäin korostettiin tätä pidättyväistä linjaa. Toiseksi ulkopoliittista toimintaa ohjasi odotus käänteestä, jossa Suomen ulkopolitiikka perustuisi yhteistyöhön ja kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen muun maailman ja etenkin lännen kanssa. Neuvostoliiton jatkuvasti muuttuvassa ja sekavassa tilanteessa syksyllä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto pyrki Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen asti varmistamaan hyvän pohjan suhteille sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa, ettei Suomi ”istuisi tuolien väliin”. Kuvaavaa on, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus olisi ehditty allekirjoittaa, olisi se ollut Neuvostoliiton viimeiseksi jäävä sopimus. Suomen ja Venäjän sopimus oli puolestaan Venäjän federaation ensimmäinen valtiona allekirjoittama sopimus

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen Itä-Euroopassa, Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa toteutetun kahdenvälisen kehitysyhteistyön puiteohjelman, Laajemman Euroopan aloitteen syntyä ja ensimmäistä vaihetta vuosina 2008–2014. Aloitteen tavoitteena oli edistää vakautta, hyvinvointia sekä paneurooppalaisen yhteistyön luomista kohdealueella. Tutkielmassa tarkastellaan, miten kehitysyhteistyö toimi keinona toteuttaa Laajemman Euroopan aloite ja toisaalta, miten aloite muokkasi kehitysyhteistyön toimintatapoja. Tutkimustuloksiin päästään tarkastelemalla aloitteen toimintaa, sen oikeutuksia, Suomen toimijuutta sekä alueellisia yhteyksiä, joita aineistossa luodaan. Ajallisesti aihe sijoittuu Georgian ja Ukrainan sotien väliin, EU:n itäisen kumppanuuden aloittamiseen sekä Venäjän ja EU:n välien kiristymiseen. Tutkielman tärkeimpänä aineistoina toimivat ulkoministeriön julkaisemat aloitteen toimeenpanosuunnitelmat, aluetta käsittelevät politiikkalinjaukset sekä ministeriön aihetta koskevat uutiset ja tiedotteet. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään ulkoministeriön arkiston arkistolähteitä. Aineistoa analysoidaan historian tutkimukselle tunnusomaisella lähdekriittisyyteen perustuvalla päättelyllä. Analyysia tukevat lisäksi diskurssianalyysin ja suostuttelevan retoriikan analyysin keinot. Aihetta lähestytään kielen merkityksiä painottavan kriittisen geopolitiikan lähtökohdasta, jossa maantieteelliset käsitteet ja merkitykset ymmärretään poliittisissa ja sosiaalisissa prosesseissa tuotettuina ja muuttuvina. Keskeisinä tuloksina esitetään, että Laajemman Euroopan aloitteeseen liittyi ulko-, turvallisuus- ja kauppapoliittisia tavoitteita kehityksen käsitteen mukaisten kehitystavoitteiden lisäksi. Aloite syntyi reaktiona Georgian sodan aiheuttamiin jännitteisiin Euroopassa. Toiminta sai oikeutuksensa toimijuuden kuvauksista, jotka heijastelivat suomalaisen kansallisvaltion identiteetin piirteitä. Lisäksi toimintaa oikeutettiin ajankohdalla sekä developmentalistisilla ja korostetun julkilausutuilla instrumentalistisilla tarkoituksilla. Silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen käsitykset kehityksestä sekä Eurooppa-politiikasta vaikuttivat keskeisesti aloitteeseen ja sen sisältöön. Tärkeimpinä johtopäätöksinä esitetään, että laaja turvallisuuden käsitys mahdollisti kehitysyhteistyön käyttämisen keinona toteuttaa Laajemman Euroopan aloite. Ajankohtana suomalaisessa kehitysyhteistyössä tapahtui ilmeisiä muutoksia, jotka muokkasivat kehitysyhteistyön totuttuja toimintatapoja. Laajemman Euroopan aloite heijasteli merkittävästi näitä muutoksia, mutta se kiinnittyi myös suomalaisen kehitysyhteistyön tyypillisiin, epäjohdonmukaisiinkin toimintatapoihin. Aineistossa konstruoitiin entisen Neuvostoliiton alueen ja EU-Euroopan käsittävää laajempaa Eurooppaa. Laajemman Euroopan geopoliittinen konstruktio törmäsi tosin yhteen kehitysyhteistyön sisäänrakennettujen hierarkioiden kanssa. Toimijuuden kuvauksissa Suomea sijoitettiin maailmanpoliittiselle kartalle. Kuvaukset Suomen kansallisvaltion identiteetistä palauttivat kylmän sodan aikaista jatkumoa tai löysivät sille uusia merkityksiä eri kontekstissa yksittäisestä toimijasta riippuen.