Browsing by discipline "Political Science, World Politics"

Undersökningen Mot ett gemensamt europeiskt försvar eller en åternationalisering av Europe? De europeiska försvarsalternativen på 2010-talet ur ett Waltziskt perspektiv granskar de europeiska försvarsalternativen ur den strukturella realismens perspektiv. Syftet med studien är att syna hur det internationella systemets struktur eller rättare sagt den globala maktfördelningen genom tiderna har inverkat på de europeiska säkerhetsarrangemangen. Studien utgår från den strukturella realismen, som teorin är utvecklad av den amerikanske samhällsvetaren Kenneth Waltz. Emellertid tar studien även andra strukturella realisters kontributioner i beaktande, däribland Stephen Walt, Barry Posen och Robert Jervis. Enligt den Waltziska realismen bör suveräna nationer i ett anarkiskt internationellt system ompröva sina säkerhetsarrangemang då den globala maktfördelningen justeras, eftersom avstående från en dylik granskning inte enbart riskerar den nationella överlevnaden, utan även den nationella framgången. Därmed är det främsta syftet i denna studie att granska hur den globala maktfördelningen genom tiderna påverkat de europeiska säkerhetsalternativen. Studien är tvådelad: Den första delen granskar hur den globala maktfördelningen under 1900-talet inverkade på utvecklingen av det europeiska säkerhetssamarbetet, som slutligen institutionaliserades i form av den Gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken under tidigt 1990-tai. En dylik analys kan hjälpa oss förstå de europeiska ländernas säkerhetspolitiska vägval och bidra med en förklaring till varför de otaliga försöken till enbart europeiskt säkerhetssamarbete fram till kalla krigets slut konsekvent mer eller mindre misslyckades. Den andra delen värderar för- och nackdelarna med fem centrala handlingsalternativ för den europeiska säkerheten i nutid. Detta är enligt den strukturella realismen en synnerligen central uppgift i en situation, där den amerikanska övermakten på global nivå håller på att avta och det internationella systemet glider allt längre bort från unipolaritet. Studien strävar därmed efter att svara på frågan hur nedgången i de Förenta Staternas maktposition påverkar på de europeiska säkerhetsalternativen på 2010-talet? Den centrala slutsatsen i denna studie är att enbart två utvägar, fortsatt samarbete inom transatlantiska ramar eller inom den Europeiska unionen, kan fortsättningsvis på 2010-talet lösa det europeiska säkerhetsdilemmat och garantera ett säkert Europa.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Niilin alueen poliittista kehitystä käyttäen viitekehyksenä Barry Buzanin, Ole Wæverin sekä Jaap de Wilden muodostaman Kööpenhaminan koulukunnan teoriaa turvallistamisesta sekä turvallisuuskomplekseista. Niilin kymmenen valtiota kattavan jokialueen poliittista historiaa on vuosikymmenet hallinnut valtioiden välinen epäluottamus, ja erityisesti Egypti, joka on täysin riippuvainen Niilin vesivaroista, on julistanut Niilin vesivarojen olevan sille kansallinen turvallisuuskysymys, ja se on uhannut käyttää myös voimakeinoja puolustaakseen vedenkäyttöoikeuksiaan. Egyptiä on myös voitu Niilin alueen hegemonina, sillä vanhat, alun perin siirtomaa-ajalta peräisin olevat sopimukset ovat antaneet sille lähes yksinoikeuden Niilin vesivarojen käyttöön. Samanaikaisesti erityisesti Etiopia, jonka alueelta suurin osa joen vesivaroista on peräisin, on pitänyt vanhoja sopimuksia epäreiluina, ja vedonnut maassa kasvavaan nälänhätään ja ruokapulaan, mutta myös useat muut alueen valtiot ovat esittäneet tyytymättömyytensä vanhoihin sopimuksiin. Vuonna 1999 kehityksessä tapahtui kuitenkin käänne, sillä jokilaakson valtiot perustivat tuolloin Niilin jokialueen yhteistyöjärjestön Nile Basin Initiativen (NBI). Tutkielma keskittyy NBI:n perustamisen jälkeiseen ajanjaksoon. Keskeinen tutkimuskysymys on, millä tavalla Niilin alueen jäsenvaltiot pyrkivät 2000-luvun alkupuolella keskinäisellä toiminnallaan muuttamaan alueella vallitsevaa kilpailu- ja konfliktiasetelmaa rauhanomaiseen suuntaan. Aineistona käytetään NBI:n omia kausijulkaisuja vuosilta 2006–2010, ja tutkimuksen menetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Tutkitun aineiston perusteella on esitettävissä, että Niilin alueen poliittisesta kehityksestä on selvästi erotettavissa diskursseja, jotka ovat NBI:n toiminnan taustalla. Nämä ovat luottamuksen rakentamisen, yhteisten haasteiden voittamisen, yhteistyön tärkeyden sekä saavutusten diskurssit. Aineiston perusteella on nähtävissä, että valtioiden välisen luottamuksen vähitellen lisääntyessä yhteistyötä aletaan yhä enemmän legitimoida aikaisemmin yhteistyöstä saavutetuilla hyödyillä. Toisaalta diskurssianalyysin perusteella on myös nähtävissä, että alueella on ratkaisematta yhä fundamentaalisia ongelmia; uutta vesisopimusta ei ole vielä vuoteen 2010 mennessä aikaansaatu ja NBI:n jäsenvaltioiden suhteissa on myös nähtävissä kiistaa periaatteista, joihin yhteistyön olisi pohjauduttava. Tutkielma pyrkii analyysin avulla kehittämään myös Kööpenhaminan koulukunnan teoriaa turvallistamisesta. Kööpenhaminan koulukunta jättää turvallistamisen purkamiskehityksen kirjoituksissaan taka-alalle keskustelun painottuessa siihen, kuinka jokin asia tuodaan esille julkiseen turvallisuuskeskusteluun. Tältä osin tutkimuksen tavoitteena on esittää mahdollinen kehityskulku turvallistamisen purkamisdiskurssista. Teoriaosuudessa käytetyt keskeiset lähteet: Allan 2001,2009; Buzan 1991; Buzan ja Wæver 2003; Buzan, Wæver ja de Wilde 1998; Jutila 2008; Schulz 1995; Stritzel 2007; Turton 2001; Wæver 1995; Wendt 1992, 1999.

The purpose of this thesis is to examine the Cyprus conflict, the role of United Nations (UN) in the conflict resolution and the gender perspective adopted by the UN in the peace process. The interest for this study arises from the extensive role of the UN on the island and from the fact that the peace negotiations failed again, after decades of mediation, in July 2017. The research question of the thesis is divided into two parts. The first research question is: “How could the observations of Security Council and Secretary-General on the Cyprus question be illuminated?” and the second question is: “What could be the implications of these observations for the resolution of the conflict?” The theoretical framework of the thesis builds on Feminist International Relations and Feminist Security Studies. More specifically, this thesis focuses on Poststructuralist Feminism, which examines language, discourses and power relations embedded in language. Drawing from these approaches, central to this thesis is the concept of hegemonic masculinity. It refers to practices that legitimize the position of the hegemonic group in the society and enforces the subordination of other groups. The concept has been formulated into four analytical tools that are used in the analysis. They are the Greek citizen-warrior model, the patriarchal Judeo-Christian model, the honour/patronage model and the Protestant bourgeois-rationalist model of masculinity. The data of this thesis consists of the reports of the Secretary-General and Resolutions of the Security Council from May 2015 to July 2017. The analysis is conducted through a qualitative content analysis. As results, this thesis proposes that the observations of the UN can be illuminated mostly through the bourgeois-rationalist model of masculinity. Some observations can be highlighted with the citizen-warrior model. Some hints of the patriarchal Judeo-Christian and the honour/patronage model are also present in the data. The analysis suggests that the gender perspective of the UN in Cyprus is limited by nature. It is a mix of bourgeois-rationalist egalitarian values and patriarchal values from the other masculinity models. The peace process imposed by the UN is argued for with rationality and is technical by nature. The actions encouraged by the UN on the island focus on technical aspects of the peace process but they lack in building trust between the communities. The actions of the UN on the island are also argued for with traditional security values such as hard security and survival and hints of superiority and paternalism. The results suggest that power relations exist in the UN that result in gender hierarchies. This implies that the peace process and peacekeeping operation of the United Nations in Cyprus lacks a genuine gender perspective. The lack of genuine gender perspective has negative effects on the peace process, its chances of succeeding and a solution to be found and implemented successfully. Women have not been equally included in the peace negotiations and this sets limits to the possibilities of the peace process resulting in a successful solution.

Euroopan unioni edistää kauppapolitiikassaan globaalia, harmonisoitua immateriaalioikeusjärjestelmää. EU:n edistämän järjestelmän perustana toimii unionin sisäinen immateriaalioikeusjärjestelmä. Koska immateriaalioikeudet ovat oikeuksia, joiden myöntäminen yhdelle toimijalle vaikuttaa rajoittavasti muiden toimijoiden mahdollisuuksiin, on tärkeää tutkia edistettävän järjestelmän luonnetta. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaista immateriaalioikeusjärjestelmää EU oikeuttaa ja pyrkii edistämään globaalissa immateriaalioikeusstrategiassaan 2000-luvulla. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan edistettävän järjestelmän oikeudenmukaisuutta John Rawlsin määrittelemien oikeudenmukaisuuden kriteereiden avulla. Tutkielma yhdistää teoreettisen keskustelun immateriaalioikeuksien oikeuttamistavoista Euroopan unionin 2000-luvun immateriaalioikeusstrategian empiiriseen tutkimukseen. Tutkielmassa todetaan EU:n käyttävän immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen pääasiassa John Locken ajatteluun sekä utilitaristiseen perinteeseen perustuvia omistusoikeuksien oikeuttamistapoja, jotka vaikuttavat EU:n immateriaalioikeusstrategian taustalla globaalisti edistettävän järjestelmän muotoutumista. Lockelainen oikeuttamistapa keskittyy omistusoikeuden syntymisen perusteluun kohteeseen käytettävän työvoiman kautta. Utilitaristinen oikeutustapa puolestaan perustelee omistusoikeuden syntyä siitä saatavien hyötyjen avulla. Tutkielman aineisto koostuu pääasiassa Euroopan komission 2000-luvun kauppapoliittisista julkaisuista. Täydentävinä aineiston osina on käytetty muutamia muiden unionin toimielinten immateriaalioikeuksiin liittyviä julkaisuja. Aineisto koostuu yhteensä 30 julkilausumasta, joita analysoidaan teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta on poimittu immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen tähtäävät osat, jotka on sen jälkeen koottu uudeksi kokonaisuudeksi sekä tyypitelty taustateorioiden mukaisesti oikeuttamistyyppeihin. Oikeuttamistyyppien luomista ohjaavat tutkielman omistusoikeuksien legitimointiin käytettävät teoreettiset lähestymistavat. Luokittelun jälkeen tutkielmassa arvioidaan Euroopan unionin käyttämiin oikeuttamistapoihin perustuvan immateriaalioikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuutta rawlsilaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan perustuvin kriteerein. Keskeisin kriteeri on se, että immateriaalioikeusjärjestelmän tulee hyödyttää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia toimijoita, jotta se on oikeudenmukainen. Tutkielmassa todetaan Euroopan unionin käyttävän immateriaalioikeuksien legitimointiin kahta keskeistä oikeuttamistapaa, lockelaista sekä utilitaristista oikeuttamistapaa. Lockelaista oikeuttamistapaa käytetään sekä työn varsinaisen tekijän oikeuksien perustelemiseen että innovaatioiden tekemiseen sijoittaneen toimijan oikeuksien ajamiseen. Aineistosta poimitut lockelaisen perinteen mukaiset oikeuttamiset on siten jaettu kahteen tyyppiin, työn tekijän oikeuksia sekä sijoittajan oikeuksia painottavaan. Utilitaristinen oikeuttamistapa on tyypitelty kolmeen luokkaan. Ensimmäisen luokan mukaiset oikeuttamistavat korostavat immateriaalioikeuksien kannustinvaikutuksia. Toiseen luokkaan sijoittuvat oikeutukset, jotka painottavat immateriaalioikeuksia Euroopan unionin kilpailukyvyn lähteenä ja säilyttäjänä. Kolmanteen luokkaan on kerätty utilitaristiset legitimointitavat, joissa perustellaan immateriaalioikeuksia niiden puuttumisen aiheuttamien haittojen kautta. Utilitaristisia legitimointitapoja (yhteensä 350 kpl) esiintyi aineistossa selvästi lockelaisia legitimointitapoja (yhteensä 85 kpl) enemmän. Järjestelmän oikeudenmukaisuutta arvioidaan tutkielmassa luotujen oikeutusluokkien mukaisesti. Oikeudenmukaisuutta arvioidaan sekä Euroopan unionin sisäisesti että globaalisti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Euroopan unionin edistämä ja oikeuttama immateriaalioikeusjärjestelmä on rawlsilaisten kriteereiden mukaan unionin sisäisesti tarkasteltuna monilta osin oikeudenmukainen, mutta globaalisti arvioituna pääasiallisesti epäoikeudenmukainen. Unionin immateriaalioikeusstrategia ajaa globaalia järjestelmää, joka luultavasti keskittää siitä saatavat hyödyt EU:n sisälle, jolloin hyöty ei kohdistu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville toimijoille. Tutkielmassa esitetään myös epäilyksiä immateriaalioikeusjärjestelmän väitettyjen hyötyjen toteutumista kohtaan, mikä osaltaan johtaa epäoikeudenmukaiseen globaaliin järjestelmään, mikäli järjestelmä rakennetaan EU:n strategian mukaisesti.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin (EU) liikkuvuuspolitiikkaan sisältyviä taloudellisia intressejä. Liikkuvuuspolitiikkaa on aikaisemmin tarkasteltu pääsääntöisesti turvallisuuteen liittyvänä kysymyksenä. Muualla maailmassa tehdyn tutkimuksen valossa on kuitenkin syytä selvittää, onko liikkuvuuden kontrolloinnissa myös taloudellisen eduntavoittelun piirteitä. Tutkimuskohteena on kuusi itäistä EU:n naapurimaata, jotka kuuluvat alueellista yhdentymistä edistävän Euroopan naapuruuspolitiikka -instrumentin (ENP) piiriin. Kohdemaat ovat Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Georgia, Armenia ja Azerbaidzhan. Maiden kansalaiset ovat viisumivelvollisia Schengen-liikkuvuusalueelle. Tutkimus koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä vaiheessa esitetään tutkimusaineiston laadullisen sisällönanalyysin avulla, että Euroopan naapuruuspolitiikka pyrkii edistämään alueellista integraatiota. Samalla osoitetaan kuitenkin, että liikkuvuuspolitiikka, joka on tärkeä osa yhdentymistä, tukee lähinnä markkinatalouden kannalta keskeisten ihmisryhmien matkustamisen vapautta. Sisällönanalyysin tutkimusaineistona on käytetty neljää Euroopan naapuruuspolitiikkaa käsittelevää tiedonantoa sekä yhteensä kuutta EU:n ja ENP-maiden välistä liikkuvuuskumppanuus- ja viisumihelpotussopimusta. Tutkimusaineiston avulla voidaan peilata retoriikkaa politiikan käytäntöihin ja havaita tutkimuksellisesti mielenkiintoinen ristiriita. Tutkimuksen toisessa osassa liikkuvuuden painottumista markkinatalouden tukemiseen on tulkittu kahden teorian – uusliberalismin ja osallistavan uusliberalismin – avulla. Molempien teorioiden globaaleista vaikutuksista on käyty runsaasti keskustelua. Teoriat on tässä tutkimuksessa ymmärretty käsitejärjestelmiksi, joiden avulla voidaan hahmottaa – ei niinkään selittää – poliittisia käytäntöjä. Teoreettisten erojen pohjalta on muotoiltu kuusi tutkimushypoteesia, joiden avulla on testattu, kuinka hyvin liikkuvuuspolitiikka vastaa kumpaakin teoreettista diskurssia. Hypoteesit liittyvät 1) markkinatalouden rooliin, 2) sosiaaliseen vastuuseen ja 3) kehitykseen. Hypoteesien vertailun perusteella voidaan havaita, että taloudellisessa liikkuvuudessa on niin osallistavan uusliberalismin kuin uusliberalisminkin piirteitä. Osallistava uusliberalismi esiintyy kuitenkin lähinnä retorisena keinona, ei niinkään johdonmukaisesti toteutettuna politiikkana. Liikkuvuus heijastaa sen sijaan vahvasti uusliberalismille tyypillistä EU:n taloudellista omaneduntavoittelua, joka on markkinoiden avaamistakin keskeisemmässä asemassa. Tulosten perusteella voidaan havaita, että uusliberalistiset käytännöt ovat saaneet jalansijaa EU:n liikkuvuuspolitiikassa, jolle taloudellisen eduntavoittelun arvot ovat lähtökohtaisesti vieraita. Uusliberalismi herättää myös kysymyksen demokratiaperiaatteen toteutumisesta. Jatkotutkimuksen selvitettäväksi jää, miten uusliberalistinen diskurssi on muodostunut.

Tässä pro gradu -tutkimuksessa perehdytään Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) päätöslauselmaan 1325 kansainvälisenä ihmisoikeusnormina ja sen paikallistumiseen. Tutkimuksessa eritellään myös päätöslauselman 1325 sisältämiä potentiaaleja käytännön asiantuntijatyössä. Päätöslauselmaa 1325 voidaan käsitellä kansainvälisenä ihmisoikeusnormina, sillä YK on vuodesta 2000 lähtien kehoittanut jäsenmaitaan toimimaan Naiset, rauha ja turvallisuus -teeman eteenpäin viemiseksi. Päätöslauselman keskiössä on ajatus, että naisten ja tyttöjen asema aseellisissa konflikteissa ja selkkauksissa tulee turvata, mutta huomiota tulee kiinnittää myös naisten toimijuuteen eikä vain uhriasemaan. Päätöslauselmaan 1325 kirjattuja periaatteita noudatetaan sekä YK:n, EU:n että NATOn kriisinhallintatehtävillä. Missioihin on myös viime vuosina ryhdytty perustamaan omia, tasa-arvokysymyksiin perehtyviä tahoja - gender-asiantuntijoita. Gender-asiantuntijat toimivat missioilla läheisesti paikallisten valtiollisten toimijoiden kanssa, mutta pyrkivät samalla kiinnittämään huomiota myös mission sisäisiin tasa-arvokysymyksiin. Tämän pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella päätöslauselman 1325 merkittävyyttä gender-asiantuntijan käytännön työssä ja eritellä, mitä keinoja gender-asiantuntija käyttää pyrkiessään paikallistamaan päätöslauselmassa 1325 asetettuja periaatteita sekä valtiollisten toimijoiden että oman organisaation kanssa toimiessaan. Tutkimuksessa gender-asiantuntijan käyttämiä vaikutuskeinoja peilataan Thomas Rissen käsityksiin kansainvälisten ihmisoikeusnormien paikallistumiskeinoista. Tätä pro gradu -tutkimusta varten haastateltiin viittä Suomen Kriisinhallintakeskuksen missioille lähettämää gender-asiantuntijaa. Gender-asiantuntijoista kolme oli naisia ja kaksi miehiä. Haastattelujen avulla kartoitettiin kokemuksia päätöslauselman 1325 sisältämistä vahvuuksista ja heikkouksista käytännön työssä pyrkien vastaamaan kysymykseen: mitä keinoja gender-asiantuntija käyttää pyrkiessään edistämään päätöslauselmassa 1325 kirjattuja periaatteita? Päätöslauselmaa 1325 tarkastellaan siis tässä tutkimuksessa kansainvälisenä ihmisoikeusnormina. Analyysissa gender-asiantuntijoiden kokemuksia peilattiin Thomas Rissen näkemyksiin kansainvälisten ihmisoikeusnormien paikallistumisesta. Rissen mukaan kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja on mahdollista sitouttaa paikalliseen kontekstiin kolmen eri tavan; määräyksen, institutionalisoinnin ja kommunikoinnin keinoin. Analyysissa tarkasteltiin gender-asiantuntijoiden käyttämiä keinoja kahdella eri tasolla: valtiollisten toimijoiden kanssa toimittaessa ja oman organisaation tasa-arvotyössä. Tutkimuksen perusteella ilmeni, että jokainen Thomas Rissen erittelemistä kolmesta elementistä on myös keino, jota gender-asiantuntija käyttää työssään pyrkiessään edistämään päätöslauselmaan 1325 kirjattuja tavoitteita. 1325-normin käsittely määräyksenä, sen institutionalisointi sekä normin vahvistaminen kommunikaation ja dialogin keinoin korostuivat sekä valtiollisten tahojen kanssa toimittaessa että oman kriisinhallintaorganisaation sisäisessä tasa-arvotyössä. Gender-asiantuntijoiden käytännön kokemusten perusteella voidaankin todeta, että vaikka päätöslauselmaa 1325 on usein pidetty jäykkänä, strategioihin lisättynä politiikkanormina, päätöslauselma 1325 voi toimia tehokkaana viitekehyksenä naisten aseman parantamiseen tähtäävissä toimissa. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella huomiota tulisikin kiinnittää siihen, miten gender-asiantuntijat ja kriisinhallintaoperaatiot osaavat hyödyntää päätöslauselman 1325 täyttä potentiaalia.

Palestiinan pakolaistilanne on maailman pisimpään jatkunut pakolaiskriisi. Pakolaisten paluuoikeus haastaa kahden valtion mallin toimivuuden ja pakolaiskysymys muodostaa yhden suurimmista Lähi-idän rauhanprosessin ongelmista. Vastuu Palestiinan pakolaisten hyvinvoinnista ja oikeuksien toteutumisesta kuuluu suurelta osin YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWA:lle, josta on muotoutunut kansainvälisen humanitaarisen työn symboli. Tämä tutkielma selvittää, miten YK:ssa nähdään palestiinalaisen pakolaisen ja kansallisvaltion suhde. Työ tarkastelee foucault’laisen diskurssianalyysin keinoin pakolaisuudesta ja kansallisvaltiosta tuotettuja diskursseja ja niiden rakentamia valtasuhteita. Lisäksi pohditaan sitä, miten nämä käsitykset yhdistyvät universaalien ihmisoikeuksien vaatimukseen ja UNRWA:n epäpoliittiseen humanitaariseen mandaattiin. Analyysin pohjana ovat Agambenin ja Arendtin pakolaisuuden ja kansallisvaltion teoretisointi ja käsitteet. Tarkastelun kohteena on YK:n neljännessä komiteassa syksyllä 2014 käyty keskustelu UNRWA:n toiminnasta. Hannah Arendtin (s. 1906 – k. 1975) mukaan pakolaiseen tulisi kiteytyä puhtaaseen ihmisyyteen perustuvat oikeudet, mutta nimenomaan pakolaiskriisit osoittavat kansainvälisen yhteisön heikkouden puolustaa universaaleja ihmisoikeuksia. Tämä osoittaa, että ihmisoikeudet perustuvat syntymän sijaan kansalaisuuteen. Pakolaiset nähdään yksilöiden sijaan passiivisena massana ja biologisena ongelmana. Myöhemmin Giorgio Agamben (s. 1942) on jatkanut osin Arendtin ajattelua ja osin Michel Foucault’n biopolitiikan teoretisointia. Agamben on esittänyt, että pakolainen on hahmo, joka haastaa nykyiset maailmanpolitiikan rakenteet ja syntymään ja alueeseen perustuvan kansallisvaltion. Agamben esittää pakolaisen modernina homo sacerina: oikeuksista riisuttuna pyhänä ihmisenä, joka on mahdollista tappaa rikokseen syyllistymättä. Pakolainen on suvereenin tahdon alainen paljas elämä vailla poliittisia oikeuksia. Agambenin mukaan poikkeustilasta on tullut modernin politiikan pysyvä toimintaparadigma ja (pakolais)leirit ovat tämän oikeudesta pidättämisen ilmentymä. Aineisto vahvistaa teoriaa ja sen pohjalta on havaittavissa, että YK:ssa tuotetaan Palestiinan pakolaisista kuvaa viattomina passiivisina uhreina ja homogeenisena massana. Vaikka kansainvälisellä yhteisöllä on moraalinen vastuu heidän hyvinvoinnistaan ja vaikka ihmisyys nähdään universaalina, puheiden perusteella vasta oma kansallisvaltio turvaa oikeudet. Keskustelussa pakolaiset jätetään marginaaliin eikä heitä nähdä poliittisina toimijoina. Pakolaiskriisi nähdään humanitaarisensa ja politiikasta irrallisena. Näin pakolaiset redusoidaan biologiseksi ongelmaksi ja avustustyön kohteeksi. He ovat agambenilainen paljas elämä, jota kansainvälinen yhteisö humanitarismin nimissä suojelee. Tutkimus osoittaa, että kyseisessä kontekstissa YK ei kykene ylittämään kansallisvaltiota ja se tukee itseään ylläpitävää, pakolaisen ulossulkevaa kansallisvaltiodiskurssia. Kun YK redusoi pakolaisongelmat humanitaarisiksi kriiseiksi, se epäonnistuu universaalien ihmisoikeuksien turvaamisessa.

Tarkastelen tutkielmassani Ranskan vuoden 2005 niin kutsuttujen lähiömellakoiden politisoitumista ja niiden myötä syntyneitä kansalaisosallistumisen muotoja. Analysoin ensinnäkin julkisissa keskusteluissa mellakoista esitettyjä tulkintoja ja niille annettuja poliittisia merkityksiä. Peilaan näitä sitten Seine-Saint-Denis’n departmentissa haastattelemieni neljän paikallisten kansalaisjärjestöjen näkökulmiin mellakoista, lähiöistä ja poliittisen osallistumisen ongelmista. Lisäksi analysoin itse järjestöjen roolia lähiöiden poliittisen diskurssin luojina; ja sitä missä määrin ne pystyvät rakentamaan lähiöiden asukkaille tarttumapintaa poliittiseen julkisuuteen. Mellakoiden tarkastelu poliittisena aktina perustuu Pierre Rosanvallon vastademokratian ja Chantal Mouffen radikaalin demokratian käsitteisiin. Näiden kautta laajennan 'perinteisen' poliittisen osallistumisen käsitettä kohti mellakoita ja ruohonjuuritason järjestötoimintaa. Lähtökohtana on, että Habermasin määrittelemä julkisen ja yksityisen tilan rajanveto ei enää vastaa sitä jälkimodernia poliittista julkista tilaa, jota esimerkiksi tässä tutkielmassa etsin kansalaisjärjestöjen, lehtien, blogien ja muiden medioiden 'seiniltä'. Tutkin työssäni konfliktin kautta demokratian ja poliittisen osallistumisen käsitteitä. Ranskan lähiöiden 'mellakat' loka-marraskuussa 2005 olivat spektaakkeli, joka nosti valokeilaan eurooppalaisille kaupungeille sekä länsimaiselle demokratialle keskeisiä kysymyksiä eri ryhmien poliittisen osallistumisen mahdollisuuksista ja muodoista erityisesti maahanmuuttajataustaisten nuorten näkökulmasta. Haastatteluaineisto ja julkisen keskustelun tekstit luovat yhdessä kuvan syvistä ideologisista jaoista lähiömellakoiden tulkinnassa ja niiden synnyttämissä poliittisissa vastauksissa. Samalla yllättävän vahvana korostuu ranskalaisen universalistisen tasavaltalais-ideaalin vahva ote niin valtiovallan kuin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden jaettuna taustaoletuksena.

I denna pro gradu avhandling granskas flyktingkrisen år 2015 och dess inverkan på den nordiska flyktingpolitiken från en konceptuell synvinkel. Mera specifikt ligger avhandlingens tyngdpunkt på en granskning av debatterna och argumenten i de nordiska parlamenten under en tidsperiod mellan 2014 och 2015. Syftet med denna tyngdpunkt är värderingen av argumentationen och dess förändringar så att man kan dra slutsatser om ifall ett konceptuellt skifte har ägt rum i det hegemoniska tankesättet på grund av flyktingkrisen. Som teoretiskt tillvägagångssätt har denna avhandling använt Quentin Skinners iakttagelser om hur konceptuella förändringar kan ses via en granskning av argumentationen och dess kontext då man talar om ett visst ämne. I praktiken betyder detta att avhandlingens fokus har legat på identifieringen av de olika tankesätten inom flyktingpolitiken samt argumenten och de retoriska medel som utnyttjats via de olika tankesätten. Då denna teoretiska referens tillämpades på flyktingpolitikdiskursen i de nordiska parlamenten kan man dra följande slutsatser om den hegemoniska diskursen före flyktingkrisen år 2015. Alla nordiska länder följer en restriktiv multikulturalistisk flyktingpolitik där den humana restriktiva tolkningen var den allmännaste (Norge och Finland), medan Danmark representerade en strängare tolkning av restriktiviteten och Sverige en mera human linje än de andra länderna. Flyktingkrisen påverkade denna hegemoniska konstellation så att en intern förändring mot den strängare varianten av restriktivitet ägde rum i det hegemoniska tankesättet. Det här är på grund av att Danmarks restriktiva tolkning fick sällskap av Finland och Norge då man talar om den mest allmänna tolkningen i parlamenten. Sveriges tolkning ändrades också till den humana restriktiva varianten på grund av flyktingkrisen. Således kan man konstatera att ingen konceptuell förändring har ägt rum då man talar om själva hegemoniska tankesättet även om det har gått igenom en mindre förändring. Mera anmärkningsvärt är dock att alternativa tankesättets (nationalistisk restriktiv) legitimitet har ökat på grund av att partier som representerar det hegemoniska tankesättet har börjat utnyttja vissa argument och nyckelord från den alternativa diskursen. Också förändringen i den svenska flyktingpolitiken till en human restriktiv flyktingpolitik har ökat det alternativa tankesättets legitimitet då det finns färre alternativ till den redan stränga tolkningen av det hegemoniska konceptet. Andra anmärkningsvärda slutsatser är att Norge och Finland är relativt nära en konceptuell förändring då man granskar debatten i parlamenten samt att de socialdemokratiska partierna har en vågmästarroll i framtiden då det talas om en möjlig konceptuell förändring. Slutligen öppnar avhandlingen en dörr för vidare forskning inom ämnesområdet via exempelvis ett utvidgande av materialet till att innefatta också politiska uttal i andra instanser såsom medier i stället för enbart parlamentens plena.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii, kuinka eurooppalaistumisen, Itämeren alueellistumisen ja vierekkäisen internationalismin näkemykset pohjoismaisen mallin tulevaisuudesta sopivat selittämään Suomen, Ruotsin ja Tanskan sekä Baltian maiden yhteistyötä Euroopan unionin päätöksenteossa. Tutkielmassa tarkastellaan Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteistyötä eri politiikka-aloilla, ja teorioiden yhteistyötä selittäviä tekijöitä verrataan aikaisemmissa tutkimuksissa selitysvoimaisiksi havaittuihin ideologisiin ja institutionaalisiin muuttujiin. Eurooppalaistumisen teorian perusteella kansalliset intressit selittävät Pohjoismaiden yhteistyötä, ja yhteistyö näkyy eniten ympäristöpolitiikan, sosiaalisen hyvinvoinnin ja kehityspolitiikan sektoreilla. Itämeren alueellistumisen mukaan yhteistyö johtuu ruohonjuuritason integraatiosta, selittyy yhteisillä arvoilla ja keskittyy unionin politiikassa Itämeren alueen vakauden ja vaurauden lisäämiseen. Vierekkäisen internationalismin teorian mukaan Baltian maiden normatiivinen oppiminen on johtanut yhteisiin arvoihin, jotka näkyvät erityisesti ulkopolitiikan alalla. Tutkimusasetelman kautta tarkastellaan, voisivatko maailmanpolitiikan koulukunnat tarjota Euroopan integraation ja päätöksenteon tutkimukseen näkökulmaa, joka auttaisi Euroopan yhtenäisyyttä uhkaavien jakolinjojen selittämisessä sekä pirstoutuneen ja dikotomisen tutkimuskentän kehityksessä. Kahden tarkan tutkimuskysymyksen pohjalta muotoillaan kolme kaksiosaista hypoteesia, joita testataan korrelaatiokertoimien, moniulotteisen skaalauksen ja regressioanalyysin keinoin. Aineistoina toimivat kaksi EU:n päätöksenteon eri tasoja ja aineistonkeruutapaa edustavaa aineistoa: Mattilan keräämä aineisto ministerineuvoston erimielistä äänestyksistä sekä Naurinin ja Lindahlin keräämä haastatteluaineisto ministerineuvoston työryhmien valmistelutason yhteistyöstä. Tutkielmassa keskitytään vain EU:n ministerineuvoston ja sen valmistelevien työryhmien päätöksentekoon 1.5.2004–31.12.2006, ja tarkastelun ulkopuolelle jäävät Pohjoismaista Norja ja Islanti, EU:n instituutioista komissio, parlamentti ja EU:n tuomioistuin sekä politiikka-aloista I pilarin ulkopuoliset asiat. Tämän tutkielman tulosten mukaan Pohjoismaat, Viro ja Latvia muodostavat unionin kauppapolitiikassa ja ulkopolitiikassa muista jäsenmaista erottuvan ryhmän. Valtaosa äänestyksistä koskee kauppapolitiikkaa ja polkumyyntitullien asettamista. Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteistyössä Euroopan unionin päätöksenteossa on havaittavissa säännönmukaisuuksia, joita Itämeren alueellistuminen ja vierekkäinen internationalismi sopivat selittämään. Teorioiden yhteistyötä määrittävät sosiaaliset muuttujat selittävät yhtä kolmasosaa yhteistyön vaihtelusta, kun aikaisemmissa tutkimuksissa selitysvoimaisiksi havaitut ideologiset ja institutionaaliset muuttujat eivät selitä yhteistyösuhteita. Vaikka eurooppalaistuminen ei kykene selittämään sektorikohtaisia säännönmukaisuuksia, kykenee teoriasta johdettu muuttuja selittämään pientä osaa Pohjoismaiden ja muiden jäsenmaiden välisestä yhteistyöstä. Itämeren alueellistumisen ja vierekkäisen internationalismin hypoteeseja ja teorioita vastaan taistelee se, ettei Liettua tee yhteistyötä Pohjoismaiden kanssa. Rohkaisevista tuloksista huolimatta tutkielma ei pysty vastaamaan kysymykseen siitä, johtuuko Pohjoismaiden, Viron ja Latvian kauppapoliittinen yhteistyö EU:n päätöksenteossa Itämeren alueellistumisen teorian mukaisesta alueellisesta ruohonjuuritason integraatiosta tai maiden yhteistyö EU:n ulkopolitiikassa vierekkäisen internationalismin mukaisesta normatiivisesta oppimisesta. Tutkielma onnistuu kuitenkin tavoitteessaan osoittaa, että perinteisen integraatioteorian ulkopuolelta lainatut maailmanpolitiikan skenaariot tarjoavat toimivan vaihtoehtoisen selitysmallin maiden yhteistyölle Euroopan unionin päätöksenteossa. Lisäksi tutkielma osoittaa, että sosiaalisten muuttujien vaikutus verrattuna ideologisiin ja institutionaalisiin muuttujiin pystytään todistamaan kvantitatiivisilla menetelmillä, minkä toivotaan herättävän vuoropuhelua rationaalisia intressejä korostavan tutkimusperinteen ja konstruktivistisempaa otetta suosivan tutkimusperinteen välillä.