Browsing by discipline "Social and Moral Philosophy"

Tutkielman tarkoitus oli selvittää, pitävätkö Sterban kirjassa ’The Triumph of Practice Over Theory of Ethics’ (2005) esittämät väitteet paikkansa. Sterba väittää, että traditionaalisia kantilaisia ja utilitaristisia teorioita on jouduttu muokkaamaan nykyyhteiskuntaan sopiviksi siinä määrin, että teorioiden moraalisesti hyväksyttävimmät muotoilut eivät enää eroa toisistaan. Erityisesti käytännön ongelmien määrittelyjen ja ratkaisujen suhteen teoriat ovat samankaltaisia. Tähän liittyy myös kysymys, voidaanko yhdistää deonttinen etiikka ja seurausetiikka. Analysoin Sterban väitteitä yhtäältä hänen määrittelemiensä lähtökohtien perusteella ja argumentaation valossa ja toisaalta yleisten päätös- ja peliteoreettisten viitekehysten perusteella. Sterba kohdentaa ongelmat empiirisestä näkökulmasta seuraaviin seikkoihin: Ihmisten liian suuri kulutus, kulutuksen suhde luonnonvarojen rajallisuuteen ja ihmisten liian suuri määrä maapallolla. Hän laajentaa tarkastelun näkökulman globaaliksi ja tulevia sukupolvia koskevaksi, jolloin ongelmat kärjistyvät ja konkretisoituvat. Sterba keskittyy siihen, mikä on välttämätöntä ihmisen ja muiden lajien olemassaololle. Siten käytäntö määrittää teorioita. Sterba pyrkii helpottamaan preferenssien määrittelyjä ja perusteluja selkeillä lähtökohdilla. Hän määrittelee moraalisen päätöksenteon lähtökohdiksi egoistisen ja altruistisen näkökulman, jotka voidaan sovittaa yhteen rationaalisella kompromissimallilla. Hän laajentaa etiikan näkökulman antroposentrisestä biosetriseen etiikkaan yhdistäen nämä näkökulmat prinsiipeillään. Valittujen lähtökohtien määrittelyt ja niiden hyväksyttävyys jäävät kuitenkin avoimiksi. Sterba esittää lyhyessä tekstissä monia teemoja useiden näkökulmien valossa, jolloin hänen esityksensä jää hajanaiseksi ja luonnostelun tasolle. Tämä heikentää hänen argumentaationsa pätevyyttä ja vaikeuttaa hänen esityksensä ymmärrettävyyttä. Sterban mukaan perinteisiä moraaliteorioita on jouduttu muuttamaan voimakkaasti, jotta ne voitaisiin hyväksyä nyky-yhteiskunnassa. Vanhat teoriat joutuvat vastaamaan samoihin nykyajan käytännön ongelmiin ja ratkaisemaan ongelmat tässä ajassa hyväksyttävällä tavalla. On kuitenkin eri asia väittää, että teoriat olisivat samoja joko toistensa suhteen tai käytännön ongelmien määrittelemisen ja ratkaisujen suhteen. Tätä Sterba ei pysty todistamaan. Deonttisen ja konsekventalistisen etiikan yhdistäminen on mahdollista joiltakin osin. Tarvitaan myös kokonaisvaltainen käsitteellinen viitekehys. Sterban esityksen eri teemat ja prosessit jäävät yhtäältä määrittelemättä ja toisaalta irralleen, jolloin hänen väitteittensä todistamiseksi vaadittua pätevää kokonaisuutta ei synny. Myöskään Sterban rationaalinen kompromissimalli ei ratkaise vaikeita ristiriitatilanteita hänen väittämällään tavalla.

Sukupuoli on rakenteellinen kategoria, joka vaikuttaa yksilön identiteettiin, ruumiiseen sekä seksuaalisuuteen. Se jakautuu biologiseen sekä sosiaaliseen ulottuvuuteen. Sukupuoli on käsitteellinen kategoria, jonka avulla yksilön ruumis, seksuaalisuus sekä identiteetti pyritään saattamaan näennäiseen koherenssiin. Tämän työn tarkoituksena on tutkia, missä mielessä sukupuolen käsite voidaan ymmärtää vallankäyttönä ja mitä vaikutuksia tällä on yksilön kannalta. Tämän työn valtateoreettisena kontekstina toimii Michel Foucault’n filosofia ja feministisenä päälähteenä Judith Butler. Foucault’n mukaan valta on perusluonteeltaan tuottavaa, ja sillä on erityisiä kurinpidollisia muotoja. Foucault’n mukaan sukupuoli ei ole luonnollinen ilmiö, vaan osa vallankäytöllistä kontekstia, joka on muodostunut kapitalististen arvojen lomassa. Judith Butlerin mukaan sukupuoli ja seksuaalisuus asetetaan heteroseksuaaliseen matriisiin, jonka binaarinen jäykkyys rajoittaa yksilön itseilmaisua. Sukupuolen käsite jaetaan biologiseen ja sosiaaliseen muotoonsa, mutta Butler osoittaa tämän olevan lähinnä retorinen yritys parantaa kyseisen käsitteen selittävää voimaa. Tässä kontekstissa sukupuoli tulee ymmärtää keinotekoisena käsitteenä, jonka rajallinen selitysvoima rajoittaa yksilön ruumiista, seksuaalisuutta sekä identiteettiä. Sukupuolen käsitteen aiheuttamat vallankäytön jäljet on luettavissa yksilön ruumiista. Tämä ilmenee erityisesti naisen ruumiilleen suorittaman kurinpidon yhteydessä. Susan Bordo ja Sandra Lee Bartky kirjoittavat siitä, kuinka nainen valvoo omaa ruumistaan ja alistaa sen lukemattomille kurinpidollisille toimille. Bartkya seuraten voidaan todeta, että naisesta on tullut ruumiissaan kuin foucault’laisen panoptikonin vanki. Tämän työn johtopäätöksenä voidaan todeta, että sukupuoli on vallankäytön kategoria, joka pyrkii luomaan keinotekoista koherenssia ruumiin sekä seksuaalisuuden eri olomuotojen välille. Sukupuoli sisäistetään subjektivaation kautta osaksi identiteettiä ja sen merkitys foucault’laisen tuottavan vallan ulottuvuutena on merkittävä. Sukupuoli tulee kuitenkin foucault’laisessa kontekstissa ymmärtää myös tuottavaksi kategoriaksi, eikä sitä tule nähdä ainoastaan negatiivisena käsitteenä. Aiheen jatkotutkimuksen tärkeinä teemoina voidaan pitää seksuaalisuuden luonnetta sekä miehen sukupuolisuutta.

Tutkielma kuuluu filosofian historian alaan ja käsittelee taloustieteilijänä tunnetun Adam Smithin moraaliteoriaa. Smithin ajattelua lähestytään tekstuaalisesti The Theory of Moral Sentiments -teoksen pohjalta. Tutkielmassa keskitytään Smithin deskriptiiviseen teoriaan moraalitunteista ja esitetään yksityiskohtainen analyysi sen keskeisistä käsitteistä. Tekijä kiinnittää huomiota teorian aatehistorialliseen kontekstiin ja sijoittaa sen osaksi varhaismodernin etiikan traditiota. Smithin moraalifilosofista teosta käsitellään myös suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. Lisäksi tutkielmassa taustoitetaan Smithin moraaliteoriaa perehtymällä hänen käsitykseensä ihmismielen toiminnasta, erityisesti tunteiden ja mielikuvituksen suhteen. Smithin pyrkimyksenä on tarjota teoksessaan naturalistinen selitys moraalille eli yhteisille käsityksille hyveistä, paheista ja oikeudenmukaisuuden säännöistä. Hänen näkemyksensä edustaa Francis Hutchesonin ja David Humen teorioiden tapaan sentimentalismia, sillä teoria perustuu moraalitunteille, joita toisten tunteet ja käytös aiheuttavat katsojissa. Smithin keskeinen haaste on selittää, miksi tietynlaiset tunteet herättävät katsojissa säännönmukaisesti hyväksyntää tai paheksuntaa. Tässä selityksessä Smith vetoaa tunteiden ominaispiirteisiin, mielikuvituksen toimintaan sekä erityisesti sympatiaan. Smithin moraaliteoria muistuttaa monin tavoin Humen teoriaa, mutta on silti omalaatuinen. Tutkielmassa osoitetaan muun muassa sympatia-käsityksen omintakeisuus suhteessa Humen vastaavaan. Sympatia tarkoittaa Smithille kanssatunnetta eli katsojan taipumusta kokea tarkkailemansa henkilön tunteita muistuttavia tunteita tämän tilanteeseen eläytymisen johdosta. Tutkielman käsittelyluvut etenevät seuraten The Theory of Moral Sentiments -teoksen rakennetta. Ensimmäisessä käsittelyluvussa perehdytään Smithin käsitykseen tunteiden sopivuudesta, jota katsojien taipumus kanssatunteeseen määrittää. Luvussa argumentoidaan, että katsojan kokeman sympatian astetta eivät säätele aiemmat moraalikäsitykset, vaan ihmismielen säännönmukaisuudet, joita tutkielmassa nimitetään sympatian laeiksi. Smithin teoriassa ei siten ole kyse vain moraalinormien soveltamisen kuvaamisesta, vaan yrityksestä selittää niiden psykologinen perusta. Toinen käsittelyluku paneutuu Smithin käsitykseen oikeudenmukaisuuden hyveestä, joka perustuu katsojien taipumukselle tuntea suuttumusta asianosaisten puolesta, kun heille aiheutetaan tahallisesti haittaa. Viimeiseksi käsitellään Smithin näkemystä omastatunnosta, joka tarkoittaa yksilöiden kykyä omaksua puolueettoman katsojan näkökulma suhteessa omiin tunteisiinsa ja käytökseensä. Tutkielma osoittaa, että Smithin teoria moraalitunteista on naturalistinen. Moraalitunteiden herääminen selitetään ihmismielen toiminnan avulla vetoamatta Jumalaan, tuntemattomiin mielen kykyihin, kuten erityiseen moraaliaistiin, tai metafyysisesti epäilyttäviin moraalisiin ominaisuuksiin. Smithin teoria on myös koherentti, sillä hän ei joudu vetoamaan niihin moraalinormeihin, joiden perustan hän vasta yrittää selittää. Tutkielmassa argumentoidaan, että The Theory of Moral Sentiments sisältää täysin deskriptiivisen teorian moraalitunteista, vaikka teos kokonaisuutena kattaa myös hyveeseen kannustavia osuuksia. Edellisen perusteella tutkielmassa esitetään, että mikäli Smithin teoriaa halutaan peilata myöhempään filosofiseen ajatteluun, oikea vertailukohta ei löydy normatiivisen etiikan eikä semantiikkaan keskittyvän meta-etiikan piiristä. Smithin teoria kuuluu sitä vastoin filosofisen ja empiirisen moraalipsykologian alaan. Tutkielma avaa hyviä mahdollisuuksia jatkotutkimukselle. Esimerkiksi Smithin teorian suhde muiden brittimoralistien sekä ranskalaisen Nicolas Malebranchen ajatteluun vaatii lisäselvitystä.

The thesis examines various claims about value-ladenness of the medical concept of disease. The focus is on the discussion about the boundaries of normality originating in the controversies around psychiatry in the 1960s and 1970s and currently still active. Primarily, the analysis is centered upon Christopher Boorse’s Biostatistical Model (BST) which aims at setting the boundaries between health and disease. The BST is a naturalist account portraying health and disease as scientific and value-free concepts. The critics of the BST either view health and disease as essentially normative concepts or just provide claims about the BST’s covert normativity ignoring the question of the correct account of the concepts. The main question considered is whether the BST or the concept of disease it analyzes are value-laden. Secondly – but even more importantly – it is assessed what it means for a scientific concept such as disease to be value-laden and what might be the implications of such value-ladenness. Conceptual analysis is applied throughout the thesis. The validity of different arguments for and against the value-freeness of disease and the BST is assessed. The primary argument is that disease as defined by the BST is value-laden even though the concept may be given a description in value-free terms. The values enter on the level of choice of either the goals of biological organisms or the reference classes applied in the BST. Given different values, alternative goals or reference classes could have been chosen. Choosing alternative goals or reference classes would lead to a different concept of disease. Hence, values affect the concept of disease that results from the BST and thus disease may be considered value-laden. The secondary argument is that while disease as defined by the BST may be considered value-laden, the value of this consideration is rather limited in the absence of further elaboration. From the observation that disease is value-laden in the way described above, it does not follow that the concept is not scientific or that the medical science and the concepts it applies are flawed. Moreover, the sort of value-ladenness in question does not necessarily imply any normative flaws in medical theory, the BST or the concept of disease. It is concluded that if the values driving the choices medicine and the BST make are shared enough, then the value-ladenness resulting from those choices may be considered inconsequential. The problematic issues would only arise in contexts where values are diverse and competing. Determining the correct role and meaning of values in construction of medical concepts is still a work in progress.

I provide a defence of the classical liberal tradition (from Locke and Smith to Hayek and Tomasi) as a blueprint for a 'bleeding-heart libertarian' framework of society. Such a society defends three principles: 1) Freedom from private coercion (Private Property), 2) Freedom from public coercion (Limited Government); and 3) Within these limits, the provision of a limited range of public goods and public welfare (Limited Welfare State). I show that principles can be abstracted from a reading of the classical liberal tradition. Then, through an extensive analysis of Locke, I show the importance, and consequentialist justifications, of the Three Principles for any liberal welfare state. Through a critique of Nozick, I show the inadequacy of the hardcore libertarian interpretation. Then, I show that John Tomasi, Adam Smith and Friedrich Hayek have all defended versions of limited welfare states. On this basis, I propose that the Basic Income Guarantee (BIG) is a good example, supported by Hayek, Buchanan and Friedman, of a welfare principle that is compatible with bleeding-heart libertarianism. I believe we can justify, on the basis of a consequentialist theory, that the limited welfare state, which combines welfare with liberty, and the free market with a social safety net, has highly beneficial effects on the society. It thus suggests itself as a viable competitor to rights-based libertarianism and social liberalism.

Tutkielmassani käsittelen turvallisuutta eri näkökulmista. Päälähteeni on professori Timo Airaksisen tuore julkaisu 'Yksilöturvallisuutta etsimässä', mutta koska yksilö on aina yhteisön jäsen, ei yhteiskuntaakaan ole unohdettu. Kysymykseni on mitä turvallisuus on ja mistä se syntyy. Turvallisuus on ensisijaisesti yksilön tunne, mutta tunteeseen voivat vaikuttaa sanat ja numerot, tieto. Turvallisuuden tunne voi olla oikea tai väärä. Turvallisuus on plastinen käsite; se merkitsee eri ihmisille eri asioita ja yksilöt voivat kokea turvallisuuden subjektiivisesti eri tavoin, vaikka objektiivisesti tilanne olisi samanlainen. Tilastotieto voi vaikuttaa turvallisuudentunteeseemme, mutta näin ei aina ole: ihmiset tupakoivat, vaikka tietävät, että se aiheuttaa syöpää tai pelkäävät lentämistä, vaikka se on tilastollisesti turvallisin tapa matkustaa. Turvallisuutta voi yrittää ymmärtää myös sen vastakohtien kautta: turvattomuuden, pelon ja epävarmuuden. Ihmisten pelot ovat moninaisia, ne ovat pieniä ja suuria. Joitain pelkoja voi pitää rationaalisina, sillä niiden tarkoitus on pitää meidät elossa, mutta ihmisillä on myös täysin irrationaalisia pelkoja, jotka ovat tunteina aivan yhtä tosia kokijoilleen. Ihmisten turvallisuudentarpeet ovat erilaisia: jotkut yrittävät pysytellä turvassa, luovat turvakuplan ympärilleen, toiset ovat riskihakuisia ja haluavat kokea pelkoa. Jännitystä tavoittelevat hakeutuvat vaarallisen tuntuisiin tilainteisiin, mutta silloinkin oletuksena on, että riskin pitää olla kontrolloitua. Turvallisuus voi olla myös tekoja. Turvatoimilla pyritään lisäämään turvallisuutta. Turvallisuuden paradoksi on kuitenkin se, että jos olisi täysin turvallista, turvatoimia ei tarvittaisi: ne eivät tuota turvallisuutta, vaan ne vain yrittävät vähentää turvattomuutta. Turvallisuudentunne on yksilön kokemus, mutta yksilö elää yhteiskunnassa, joka monin tavoin vaikuttaa tuohon tunteeseen. Yhteisö voi merkitä yksilölle suojaa ja turvaa, mutta myös vaaraa. Yhteiskunnallista turvallisuuskäsitettä voidaan tutkia joko valtiollisesta näkökulmasta tai siinäkin voidaan ottaa yksilö inhimillisine tarpeineen ensisijaiseksi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan uskonnon ja uskonnollisen argumentaation roolia saksalaisfilosofi Jürgen Habermasin yhteiskuntafilosofiassa. Tutkimuksen tarkoituksena on selventää, millaisen roolin Habermas antaa uskonnollisille käsityksille muun muassa osana deliberatiivisen demokratian päätöksentekoa. Habermas on aiemmassa teoriassaan suhtautunut uskontoon joko välinpitämättömästi tai kielteisesti, mutta on nyt 2000-luvulla siirtynyt korostamaan uskonnollisten käsitysten merkitystä moraalisissa ja poliittisissa kysymyksissä. Tutkielmassa tuodaan esiin Habermasin uusi ajatus siitä, miten uskonnot tarjoavat pääsyn sellaisiin moraalisiin käsityksiin, joita nykyiset solidaarisuuden puutteesta kärsivät kansalaiset tarvitsevat. Habermasia motivoi pyrkimys erilaisten maailmankuvien yhteensovittamiseen sekä poliittisen sopusoinnun tukemiseen. Tutkielman tavoitteena on selventää, miten Habermasin ajattelu on muuttunut hänen aiempaan teoriaansa nähden, mitä se edellyttää ja mitä siitä seuraa. Tutkielmassa analysoidaan Habermasin kirjoituksia erityisesti 2000-luvulta. Ensisijaisina lähteinä tutkielmassa käytetään Habermasin alkuperäisteoksia. Näiden lisäksi toissijaisina lähteinä käytetään kommentaattoreiden, muun muassa Maeve Cooken, Cristina Lafontin sekä Melissa Yatesin, artikkeleita Habermasin uskontoajattelusta. Tutkielman alussa esitellään Habermasin käsitys uskonnon ja filosofian yhteisestä alkuperästä, jonka varaan rakentuu myös hänen muu teoretisointinsa uskonnon merkityksestä. Tutkielmassa tarkastellaan Habermasin näkemystä, jonka mukaan yhteisestä alkuperästä johtuen sekä uskolla että tiedolla on yhteinen perusta. Habermasin mukaan tämä yhteinen perusta mahdollistaa uskonnollisten ja sekulaarien kansalaisten välisen rationaalisen dialogin. Seuraavaksi tutkielmassa selvennetään Habermasin käsityksiä deliberatiivisesta demokratiasta ja sekulaarin valtionhallinnon tarpeesta. Keskeisen sijan tutkielmassa saa Habermasin käsitys uskonnollisesta argumentaatiosta osana julkisuutta. Habermas edustaa inklusiivista suhtautumista, jonka mukaan uskonnolliset argumentit tulee hyväksyä osana julkista keskustelua. Habermas näkee uskonnollisen argumentaation hyväksymisen keskustelua ja siten deliberatiivista demokratiaa vahvistavana. Tähän liittyy kuitenkin rajoitus, jonka mukaan uskonnolliset ilmaukset tulee kääntää sekulaarille kielelle ennen pääsyä poliittiseen päätöksentekoon. Tutkielman lopussa esitetään kootusti Habermasin ajatuksiin kohdistettua kritiikkiä sekä Habermasin vastaus saamaansa kritiikkiin. Tutkielmassa päädytään tulokseen, jonka mukaan Habermasin ajattelussa on havaittavissa selkeä muutos aiempaan nähden. Habermas näyttää pitävän sekulaaria järkeä riittämättömänä ja kaipaavan sen rinnalle uskoa. Tässä tutkielmassa esitetään, että Habermas pyrkii välttämään ristiriidan nykyisten ja aiempien näkemysten välillä esittämällä käsityksensä uskon rationaalisesta perustasta. Käytetyn aineiston avulla päädytään kuitenkin johtopäätökseen, että tämä ei onnistu ongelmitta. Habermasin teorian keskeisiksi ongelmiksi jäävät käsitys uskonnon erityisestä kyvystä välittää moraalisia intuitioita sekä vaatimus uskonnollisten käsitysten kääntämisestä sekulaarille kielelle.

Pro gradu -tutkimuksessani tarkastelen vammaisuuden käsitteen muodostumista sekä teoreettisesti että käytännön esimerkin avulla: analysoimalla Sanna Marinin hallituksen ohjelman Osallistava ja hyvinvoiva Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta (2019) vammaisia koskevia kirjauksia foucault’laisen diskurssianalyysin avulla. Työni kuuluu soveltavan filosofian alaan ja sen teoreettinen viitekehys on kriittisessä feministisessä vammaistutkimuksessa. Työssäni keskityn erityisesti vammaistutkija Shelley Tremainin tulkintoihin Michel Foucault’n (1926 – 1984) kirjoituksista. Niitä hyödyntäen Tremain muodostaa näkemyksensä vammaisuudesta dispositiivina eli historiallisesti syntyneiden diskurssien ja yhteiskunnallisten käytäntöjen muodostamana kokonaisuutena. Pro gradu -tutkimuksessani kuvaan vammaisuuden dispositiivin toimintaa eri näkökulmista. Ensimmäisessä osassa tutkin vammaisuuden dispositiivia yleisellä tasolla. Erittelen vammaisuuden käsitteen muodostumisen taustalla vaikuttavia diskursseja. Analysoin, mitä tarkoitetaan väitteellä, että henkilö on vammainen, ja mitä kyseinen määrittely kertoo laajemmin normaalina ja normatiivisena pidetystä. Esitän Tremainin performatiiviseen vammaiskäsitykseen vedoten, kuinka ymmärrys vammaisuudesta on sidottu aina vallitsevaan kulttuuriin ja historialliseen ajanjaksoon sekä kyseisen ajan tuottamiin vammaisuutta ja vammaisia henkilöitä koskeviin esityksiin. Tutkimukseni toisessa osassa analysoin vammaisuuden dispositiivin toimintaa yksityiskohtaisemmalla tasolla eli tutkimalla Marinin hallitusohjelman vammaisia käsitteleviä diskursseja. Esitän, että hallitusohjelmasta on löydettävissä ainakin kahdenlaisia vammaisuutta koskevia diskursseja, joiden molempien tavoitteena on lisätä vammaisten yhteiskunnallista osallisuutta toisistaan poikkeavin tavoin: aktiivisena työelämätoimijana tai yhdenvertaisena kansalaisena. Lopuksi arvioin, millaisia identiteettimahdollisuuksia kyseiset diskurssit avaavat subjektiviteettiaan muodostavalle, vammaiseksi luokitellulle yksilölle.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan villin luonnon (engl. wilderness) käsitehistoriaa. Villin luonnon käsitettä on käytetty uskonnollisissa yhteyksissä, eri aatteissa ja filosofian suuntauksissa. Se liittyy filosofiassa 1800-luvun amerikkalaiseen transsendentalismiin ja 1960-luvullla syntyneeseen ympäristöfilosofiaan. Ympäristöfilosofian piirissä käsitettä on varsinkin 1990-luvulta alkaen kritisoitu vanhentuneeksi. Historiallisesti se on kytköksissä myös luonnonsuojeluliikkeen syntyyn ja leviämiseen sekä ympäristötietoisuuden nousuun. Työn päälähteet ovat amerikkalaisen transsendentalismin teokset, villin luonnon historiaa käsittelevät teokset sekä sen 1990- ja 2000-lukujen ympäristöfilosofinen vastustus ja puolustus. Työssä käydään läpi villin luonnon käsitehistoriaa ja käsitettä vastaan esitettyä kritiikkiä. Siinä eritellään tapoja, joilla käsitettä on käytetty filosofiassa vuosisatojen aikana. Lopuksi siinä esitetään arvio siitä, mistä syistä käsitteen sisällöt ovat vaihdelleet ja miksi se on kohdannut niin suurta kritiikkiä ja on joutunut epäsuosioon nykyisissä ympäristökeskusteluissa. Työssä pyritään selkeyttämään villin luonnon käsitehistoriaa. Villin luonnon käsite sijoittuu sekä ympäristöfilosofiaan että sitä edeltävään aikaan. Ympäristöongelmat ovat olleet suurena syynä ympäristöfilosofian syntymiselle. Täten villin luonnon käsitteen ympärillä käydyssä keskustelussa näkyy, kuinka ihmisten aiheuttamat ympäristöongelmat ovat vaikuttaneet ymmärrykseemme ihmisyydestä, luonnosta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Työssä esitetään, että ihmisen ja luonnon erottelun tavat sekä muutokset luontokäsityksissä ovat usein syynä erimielisyyksiin villin luonnon käsitteestä. Luonto on nähty staattisena, pahana, hyvänä, uhkaavana, pelottavana, muuttuvana sekä suojeltavana. Lisäksi työssä esitetään, että keskusteluissa villistä luonnosta ihmisen ja luonnon ero on usein ymmäretty pelkästään dikotomiana.

This study attempts to offer a consistent reading of Martin Heidegger’s notion of meaning within his philosophy of language. The reading widely utilizes Heidegger’s lifetime work, reaching from his earlier writings published prior to his first major work Being and Time (Sein und Zeit, 1927) to his later publications of the late 1950s. Through a discussion on the key concepts of Heidegger’s approach to language as introduced in Being and Time, an understanding of meaning as a dynamic process of execution, rooted in Heidegger’s earlier concept of Vollzugssinn, is suggested. The pre-predicative element of meaning, often viewed in secondary-literature as remaining beyond language and hence as being characteristically non-linguistic, is regarded in the presented reading as remaining within language. This is related to Heidegger’s effort to circumvent what he called the 'metaphysical distinction' (metaphysischer Unterschied), i.e., the traditional distinction between contingent sounds and the definitional meaning they refer to. The study elaborates the notion of meaning in Heidegger’s later publications as a process of continuous execution and connects it with the concept of movement. Movement as a distinctive character of language is distinguished from the idea of an unattainable chaotic stream. Here I briefly compare Heidegger’s standpoint to that of Wilhelm Dilthey (1833–1911) and his take on language. I show that Heidegger’s new notion of linguistic meaning leads to a transformed notion of experience. Finally, the acquired terminological tools are utilized to conceptually unfold language and to carefully examine the boundary between language and silence, music, gesture and dance. In this context, Heidegger’s terms 'earth' (Erde) and 'world' (Welt) are approached. My reading thus attempts to illustrate how Heidegger attains a renewed, broader notion of meaning beyond the metaphysical distinction and thus introduces an innovative and novel conception of language.