Browsing by Subject "error"

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Osallisuus on kokemus, joka ulottuu identiteettiin asti. Osallisuutta on tutkittu laajalti erityisesti yhteiskuntatieteissä osallistumisen kautta, mutta sen kokemuksellista puolta vähemmän. Tässä pro gradu- tutkielmassa tavoitteena on valottaa nuorten näkökulmaa osallisuuden merkityksiin. Tutkielmassa tarkastellaan osallisuuden merkityksiä nuorten näkökulmasta viiden 13-17 -vuotiaan nuoren haastattelun avulla. Kaikki haastatellut Nuoret ovat osallistuneet nuorten osallisuuden lisäämiseen liikuntakysymyksissä suunniteltuun Your Move -kampanjaan. Subjektiivisia kokemuksia tulkitsemalla etsitään nuorille yhteisiä osallisuuden määritelmää ja merkityksiä ja hahmotetaan osallisuus- tai osattomuuskokemuksiin vaikuttavia tekijöitä ja -kokemusten näyttäytymistä käyttäytymisessä. Teoreettis-metodologinen viitekehys on tulkitseva fenomenologinen analyysi IPA (interpretative phenomenological analysis). Tutkimuksen taustalla on käsitys ihmisestä sosiaalisena, kokevana ja omaa toimintaansa reflektoivana toimijana. IPA-tutkimus on luonteeltaan fenomenologista, idiografista ja hermeneuttista edellyttäen kunkin tutkittavan yksilöllistä tulkintaa ja tulkinnan monitasoisuuden tiedostamista. Osallisuuden tunne määritellään tutkimuksessa tunnekokemukseksi kuulumisesta ja siitä, että voi ja on kykenevä vaikuttamaan itselleen merkittävään asiaan. Haastateltujen nuorten määrittelemänä osallisuus tarkoittaa, että on halu osallistua ja osallistuu johonkin toimintaan, johon on otettu mukaan ja jossa kokee, että on, tai ainakin voi olla jotain omaa, ja siihen liittyy positiivinen tunnelataus, jonka haluaa kokea uudelleen. Vaikka osallisuutta voi kokea erilaisissa ympäristössä, kotona, koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa jne., samankaltaiset asetelmat liittyvät sen kokemisen mahdollistumiseen. Nuori voi kokea osallisuutta silloin, kun hän itse on hakeutunut mukaan johonkin ryhmään tai toimintaan, kun nuori on pyydetty mukaan ryhmään tai osallistumaan toimintaan, tai silloin, jos nuorelle ehdotetaan jotakin toimintaa, ilman konkreettista ryhmää. Usein kokemukseen vaikuttaa joko merkityksellisen aikuisen tai vertaisryhmäläisen tekemä esimerkki, mukaan pyyntö tai innostaminen. Tutkimuksen mukaan osallisuuskokemukset ovat lähtökohtaisesti tärkeitä, mutta moninaisia. Ne voivat antaa ja välittää tietoa itsestä: esimerkiksi itsetuntemus ja itsevarmuus kasvavat ja sosiaalinen identiteetti kehittyy, vahvistuu ja ilmenee muille. Osallisuuskokemukset sisältävät oppimiskokemuksia: erilaiset ryhmätoiminnan, ohjaamisen tai muut yhdessä opetellut taidot kehittyvät ja toimijuus lisääntyy. Osallisuuden merkitys liittyy myös inhimillisten: sosiaalisten liittymisen, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeiden toteuttamiseen. Osallisuuden tunnetaso on merkittävä, ja ei osallisuuden kokemus voi olla myös haitallista esimerkiksi nuoren pystyvyydelle. Osallisuuden yksilöllisiä merkityksiä olisi hyödyllistä tarkastella pitkittäistutkimuksessa. Jatkotutkimuksena voisi tarpeiden ja osallisuuden suhdetta tarkastella syvemmin ja tutkia myös sosiaalisen median vaikutusta osallisuuden kokemuksiin ja sen merkityksiin.

Osallisuus on kokemus, joka ulottuu identiteettiin asti. Osallisuutta on tutkittu laajalti erityisesti yhteiskuntatieteissä osallistumisen kautta, mutta sen kokemuksellista puolta vähemmän. Tässä pro gradu- tutkielmassa tavoitteena on valottaa nuorten näkökulmaa osallisuuden merkityksiin. Tutkielmassa tarkastellaan osallisuuden merkityksiä nuorten näkökulmasta viiden 13-17 -vuotiaan nuoren haastattelun avulla. Kaikki haastatellut Nuoret ovat osallistuneet nuorten osallisuuden lisäämiseen liikuntakysymyksissä suunniteltuun Your Move -kampanjaan. Subjektiivisia kokemuksia tulkitsemalla etsitään nuorille yhteisiä osallisuuden määritelmää ja merkityksiä ja hahmotetaan osallisuus- tai osattomuuskokemuksiin vaikuttavia tekijöitä ja -kokemusten näyttäytymistä käyttäytymisessä. Teoreettis-metodologinen viitekehys on tulkitseva fenomenologinen analyysi IPA (interpretative phenomenological analysis). Tutkimuksen taustalla on käsitys ihmisestä sosiaalisena, kokevana ja omaa toimintaansa reflektoivana toimijana. IPA-tutkimus on luonteeltaan fenomenologista, idiografista ja hermeneuttista edellyttäen kunkin tutkittavan yksilöllistä tulkintaa ja tulkinnan monitasoisuuden tiedostamista. Osallisuuden tunne määritellään tutkimuksessa tunnekokemukseksi kuulumisesta ja siitä, että voi ja on kykenevä vaikuttamaan itselleen merkittävään asiaan. Haastateltujen nuorten määrittelemänä osallisuus tarkoittaa, että on halu osallistua ja osallistuu johonkin toimintaan, johon on otettu mukaan ja jossa kokee, että on, tai ainakin voi olla jotain omaa, ja siihen liittyy positiivinen tunnelataus, jonka haluaa kokea uudelleen. Vaikka osallisuutta voi kokea erilaisissa ympäristössä, kotona, koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa jne., samankaltaiset asetelmat liittyvät sen kokemisen mahdollistumiseen. Nuori voi kokea osallisuutta silloin, kun hän itse on hakeutunut mukaan johonkin ryhmään tai toimintaan, kun nuori on pyydetty mukaan ryhmään tai osallistumaan toimintaan, tai silloin, jos nuorelle ehdotetaan jotakin toimintaa, ilman konkreettista ryhmää. Usein kokemukseen vaikuttaa joko merkityksellisen aikuisen tai vertaisryhmäläisen tekemä esimerkki, mukaan pyyntö tai innostaminen. Tutkimuksen mukaan osallisuuskokemukset ovat lähtökohtaisesti tärkeitä, mutta moninaisia. Ne voivat antaa ja välittää tietoa itsestä: esimerkiksi itsetuntemus ja itsevarmuus kasvavat ja sosiaalinen identiteetti kehittyy, vahvistuu ja ilmenee muille. Osallisuuskokemukset sisältävät oppimiskokemuksia: erilaiset ryhmätoiminnan, ohjaamisen tai muut yhdessä opetellut taidot kehittyvät ja toimijuus lisääntyy. Osallisuuden merkitys liittyy myös inhimillisten: sosiaalisten liittymisen, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeiden toteuttamiseen. Osallisuuden tunnetaso on merkittävä, ja ei osallisuuden kokemus voi olla myös haitallista esimerkiksi nuoren pystyvyydelle. Osallisuuden yksilöllisiä merkityksiä olisi hyödyllistä tarkastella pitkittäistutkimuksessa. Jatkotutkimuksena voisi tarpeiden ja osallisuuden suhdetta tarkastella syvemmin ja tutkia myös sosiaalisen median vaikutusta osallisuuden kokemuksiin ja sen merkityksiin.

Så gott som alla kommer dagligen I kontakt med olika medier och en stor del av informationen vi får kommer rakt från dem. Fotbollshuliganism är ett fenomen som de flesta inte kommit i kontakt med men högst antagligen vet vad det handlar om. Syftet med denna avhandling är att undersöka hur de finländska medierna presenterar fenomenet för läsaren. Genom en omgång av tidigare forskning kommer avhandlingen att lyfta fram de ledande teorierna kring ämnet samt hurdan forskning som gjorts. Undersökningen empiriska material består av finländska mainstream tidningsartiklar som behandlar fotbollshuliganism. Materialet är taget från en bred tidsram (1990-2015) för att få en helhetsbild över hur diskussionen ändrats genom åren. Både kvällstidningar och dagstidningar har valts för att se ifall det finns någon tydligt skillnad med hur det skrivs om ämnet. Som teoretisk referensram fungerar Stanley Cohens populariserade Moralpanik-teori. Syftet är att se ifall de finländska medierna orsakat en moralpanik genom av att byggt upp fotbollshuliganerna som folkdjävlar. Genom en diskursanalys tematiserar jag mitt material för att se ifall fotbollshuliganism kan anses präglas av moralpanik, samt vilka förklaringsmodeller ges åt fenomenet av medierna. Genom en analys av materialet går det tydligt att urskilja två huvud diskurser som förekommer: klassperspektivet och samhällsperspektivet. Dessa kategorier är delade till flera underkategorier. Klassperspektivet lyfter fram hur medierna målar tydligt upp en bild av fotbollshuliganer som unga våldsamma män som beter sig våldsamt. Samhällsperspektivet handlar däremot om hur medierna romantiserar offret vilket förvärrar fotbollshuliganernas rykte. Samhällsperspektivet lyfter tydligt fram hur Den huvudsakliga resultaten hävdar till att fotbollshuliganism kan ses konstrueras och stödas av finländska medier, åtminstone till en viss mån. Samtidigt fyller fotbollshuliganism en stor del av kriterierna för moralpanik. Människor som inte har någon personlig erfarenhet får genom medierna en tydlig bild på fenomenet.

Så gott som alla kommer dagligen I kontakt med olika medier och en stor del av informationen vi får kommer rakt från dem. Fotbollshuliganism är ett fenomen som de flesta inte kommit i kontakt med men högst antagligen vet vad det handlar om. Syftet med denna avhandling är att undersöka hur de finländska medierna presenterar fenomenet för läsaren. Genom en omgång av tidigare forskning kommer avhandlingen att lyfta fram de ledande teorierna kring ämnet samt hurdan forskning som gjorts. Undersökningen empiriska material består av finländska mainstream tidningsartiklar som behandlar fotbollshuliganism. Materialet är taget från en bred tidsram (1990-2015) för att få en helhetsbild över hur diskussionen ändrats genom åren. Både kvällstidningar och dagstidningar har valts för att se ifall det finns någon tydligt skillnad med hur det skrivs om ämnet. Som teoretisk referensram fungerar Stanley Cohens populariserade Moralpanik-teori. Syftet är att se ifall de finländska medierna orsakat en moralpanik genom av att byggt upp fotbollshuliganerna som folkdjävlar. Genom en diskursanalys tematiserar jag mitt material för att se ifall fotbollshuliganism kan anses präglas av moralpanik, samt vilka förklaringsmodeller ges åt fenomenet av medierna. Genom en analys av materialet går det tydligt att urskilja två huvud diskurser som förekommer: klassperspektivet och samhällsperspektivet. Dessa kategorier är delade till flera underkategorier. Klassperspektivet lyfter fram hur medierna målar tydligt upp en bild av fotbollshuliganer som unga våldsamma män som beter sig våldsamt. Samhällsperspektivet handlar däremot om hur medierna romantiserar offret vilket förvärrar fotbollshuliganernas rykte. Samhällsperspektivet lyfter tydligt fram hur Den huvudsakliga resultaten hävdar till att fotbollshuliganism kan ses konstrueras och stödas av finländska medier, åtminstone till en viss mån. Samtidigt fyller fotbollshuliganism en stor del av kriterierna för moralpanik. Människor som inte har någon personlig erfarenhet får genom medierna en tydlig bild på fenomenet.

Genetically modified (GM) crops are subject to fierce debates. The scientific controversy and novelty of the technology raise concerns over possible adverse effects. On the other side, promoters of the technology argue for the safety and economic benefits. These debates take place within the public sphere, where meanings about GM crops are socially constructed. This research describes the national debates over GM crops in the newspapers of the United States and Spain. Six newspapers were searched giving a final sample of 244 articles, of which 152 were further analysed. The articles were coded following the method of political claim-making to find out who discusses GM crops and how. The theoretical framework combines framing theory with the theory of discursive opportunity structure (DOS). The results are six opposing frames about agrobiotechnoloy: economic benefits and costs, biosafety and risk, and progress and critique. Though issues and contexts vary greatly in the two countries, the arguments are influenced by the transnational discursive opportunity structure, meaning the international treaties that govern GM agriculture. Those establish scientific risk assessments over human health and environment as the base for decisions about GM agriculture. The second part of the analysis examines the influence of the transnational DOS on how social movements frame GM crops as risks. The way mass media interprets DOS influences on how it restricts or enables strategic arguing by social movements. The analysis reveals that movements apply environmental and health risk frames and use scientific arguments to influence in GM politics. However, the success of the movements depends on various national components of the DOS and the support from other actors. In Spain, movements state unknown risks, relying on the precautionary principle applied in the European Union. In the U.S., many risks have already materialized and movements centre on demanding corrective measures, since it is difficult to challenge the dominant agricultural model. National policy discourses and political cultures explain the differences between the countries. In the U.S., movements manage to make labeling a big issue, turning the discussion to a matter of individual choice and consumer rights.

Genetically modified (GM) crops are subject to fierce debates. The scientific controversy and novelty of the technology raise concerns over possible adverse effects. On the other side, promoters of the technology argue for the safety and economic benefits. These debates take place within the public sphere, where meanings about GM crops are socially constructed. This research describes the national debates over GM crops in the newspapers of the United States and Spain. Six newspapers were searched giving a final sample of 244 articles, of which 152 were further analysed. The articles were coded following the method of political claim-making to find out who discusses GM crops and how. The theoretical framework combines framing theory with the theory of discursive opportunity structure (DOS). The results are six opposing frames about agrobiotechnoloy: economic benefits and costs, biosafety and risk, and progress and critique. Though issues and contexts vary greatly in the two countries, the arguments are influenced by the transnational discursive opportunity structure, meaning the international treaties that govern GM agriculture. Those establish scientific risk assessments over human health and environment as the base for decisions about GM agriculture. The second part of the analysis examines the influence of the transnational DOS on how social movements frame GM crops as risks. The way mass media interprets DOS influences on how it restricts or enables strategic arguing by social movements. The analysis reveals that movements apply environmental and health risk frames and use scientific arguments to influence in GM politics. However, the success of the movements depends on various national components of the DOS and the support from other actors. In Spain, movements state unknown risks, relying on the precautionary principle applied in the European Union. In the U.S., many risks have already materialized and movements centre on demanding corrective measures, since it is difficult to challenge the dominant agricultural model. National policy discourses and political cultures explain the differences between the countries. In the U.S., movements manage to make labeling a big issue, turning the discussion to a matter of individual choice and consumer rights.