Browsing by discipline "Economic and Social History"

Televisiomaksu korvattiin vuoden 2013 alussa yleisradioverolla, minkä seurauksena 85-vuotias yleisradiotoiminnan rahoitusmuoto lakkautettiin. Televisiomaksu oli poikkeuksellinen käyttömaksu, sillä se oli lakisääteinen, mutta luonteensa vuoksi jokseenkin omantunnonvarainen. Koska televisiomaksujärjestelmä mahdollisti vapaamatkustamisen, maksuvelvollisuuden valvomiseksi oli pakko ylläpitää kontrollointijärjestelmää. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kyseisen järjestelmän toimintaa vuosina 1927–2012, ja selvitetään, kuinka viranomaiset pyrkivät turvaamaan televisiomaksun maksamisen ja järjestelmän jatkuvuuden. Tutkimuksessa kartoitetaan televisiomaksun kontrollointijärjestelmän rakennetta, sen toimintaa sekä kontrolloinnin keinoja. Tutkimuksen tavoitteena on lisäksi toimia johdatuksena televisiomaksun historiaan. Tutkimuksessa käytettiin pääasiallisena lähdemateriaalina Viestintäviraston televisiomaksuosaston arkistoaineistoa, jota täydennettiin laeilla ja asetuksilla. Lisäksi aineistona käytettiin televisiomaksua koskeneita mainoksia ja Yleisradion Elävän arkiston tietoiskuja. Tutkimusaineistoa lähestyttiin kvalitatiivisesti, ja tutkimusmenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Siinä aineistoa käsiteltiin teoriaohjaavasti siten, että aineistosta muodostettuja koodeja luokiteltiin ja jaoteltiin ennalta määriteltyihin kategorioihin. Televisiomaksukontrolli perustui viranomaisten harjoittamaan kontrollipolitiikkaan, jossa ihmisiä pyrittiin ohjaamaan televisiomaksun maksajiksi ja siten turvaamaan järjestelmän jatkuvuus. Kontrollipolitiikkaa harjoitettiin kahdella tapaa: suostuttelemalla ja rankaisemalla. Suostuttelu tuli esiin televisiomaksujen perintäjärjestelmässä, jossa ihmisiä yritettiin positiivisin keinoin houkutella ja kannustaa televisiomaksun maksamiseen. Käytännössä se ilmeni pyrkimyksenä ylläpitää maksuvelvollisuutta jo ennestään televisiomaksua maksavien parissa tekemällä maksamisesta helppoa ja maksun irtisanomisesta vaikeaa sekä hyödyntämällä erilaisia uhkakeinoja. Toisaalta suostuttelua kohdistettiin potentiaalisiin uusiin maksajiin tiedotuksen ja markkinoinnin kautta. Niissä ihmisiä informoitiin televisiomaksusta sekä mainostettiin sen positiivisia puolia. Rankaiseminen puolestaan liittyi tarkastustoimintaan, jossa luvattomaan television ja radion käyttöön pyrittiin puuttumaan pelottelemalla ja uhkailemalla. Luvatonta käyttöä valvottiin ovelta ovelle tehtyjen televisiomaksutarkastusten avulla. Tarkkailemalla paljastettiin väärinkäytöksiä ja luotiin realistinen kiinnijäämisriski luvattomuudesta, jotta rankaiseminen toimi pelotteena. Itse rankaisemisella taas yritettiin sekä ennaltaehkäistä rikollisuutta että kurittaa luvattomuuteen syyllistyneitä henkilöitä, ja se konkretisoitui pääasiassa rahallisina sanktioina. Rankaisemiseen ja tarkastustoimintaan liittyi lisäksi sosiaalinen ulottuvuus, sillä televisiomaksunormin rikkominen johti toisinaan epäviralliseen sosiaaliseen kontrollointiin. Vaikka televisiomaksujärjestelmä on lakkautettu, tutkimustuloksia voidaan soveltaa vastaavanlaisten järjestelmien tarkastelussa sekä eri näkökulmasta tehtävässä televisiomaksu- ja yleisradiotutkimuksessa. Yleisradioveron ja televisiomaksukontrolloinnin välisen yhteyden tarkastelu tai televisiomaksun sosiaalisen ulottuvuuden tutkiminen voitaisiin aloittaa tämän tutkimuksen pohjalta. Toisaalta tutkimustuloksia pystytään soveltamaan myös televisiomaksun kaltaisten järjestelmien tutkimuksessa tai laajemmin muussa viranomaistutkimuksessa.

Within the last forty years, capital has increased its share of national income at the expense of labour across developed and developing economies, with few exceptions. The trajectory has been successfully linked to technological change, globalisation and the erosion of the bargaining power of employees in theoretical and empirical examinations. Due to short time series, it has remained unclear whether the increase in capital share is a consequence of modern trends, such as hyperglobalisation or the ICT-boom. Recognizing the mechanisms behind the increase is worthwhile from the social planner’s viewpoint, because of factor shares’ connection with personal income inequality and unemployment, both triggers of social unrest. This thesis examines the connection between labour income share and its potential determinants in Finnish industry, namely technological change, globalisation, union power, devaluations, capital mobility and public expenditure between 1907 and 2015. The main empirical strategy used was the fixed effects regression, where the first three aforementioned determinants were proxied with capital intensity, total factor productivity (TFP), import and export exposure, union density and the number of strike days per worker, while controlling for branch fixed effects, common national trends and branch-specific trends. The last three country-level determinants were studied using time series analysis. The primary data source was Bank of Finland’s Growth studies, which was complemented with the data in various volumes of the Official Statistics of Finland, in addition to selected separate publications. According to the results, technological change has a negative effect on labour share, while union power and import exposure have a positive impact. Periodizing, the increase in capital intensity can more than explain the decrease in labour share from 1907 to 1943. Between 1943 and 1991 the quadrupling of union density accounts around a third of the 28.2 percentage point increase in labour share. From 1991 to 2007, the acceleration of TFP growth rate can predict around 60% of the 23.7 percentage point decline in labour share. The findings suggest, that technology is the key driver of functional income distribution also in the long-term, which complements its importance in the recent increase in capital shares, covered in previous research. Moreover, in the early 20th century technology appears to have worked more as a substitute for labour, while after mid-century it has become rather complementary and efficiency-improving. In addition, the ICT era has brought along an increase in market concentration, implying that technology operates also potentially through rising economic rents. Union power had a non-trivial role in inflating labour share during the post-WWII decades. Finally, import exposure has increased labour share presumably by squeezing profits, but its significance is overshadowed by the other covariates.

Talousrikosrintamalla yksi merkittävimmistä tekijöistä 20 vuoden ajan on ollut 1990-luvun alun talouslama ja pankkikriisi. 1990-luvun alussa konkurssit ja niihin liittyvät rikokset lisääntyivät huomattavasti, mikä työllisti talousrikostutkljoita koko vuosikymmenen. Lamaan ja taloudelliseen kriisiin liittyvän taloudellisen rikollisuuden lisääntymisen myötä talousrikoksien torjunnan tehostamiselle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Perinteisiin rikoksiin verrattuna taloudellista rikollisuutta käsittelevä tutkimus on, sekä Suomessa, että ulkomailla ollut melko vähäistä. Yksi tärkeimmistä syistä talousrikollisuutta koskevan tutkimuksen suhteellisen vähäiseen määrään on taloudelliseen rikollisuuteen liittyvien käsitteiden epäselvyys ja yksimielisyyden puute. Talousrikokset sijoittuvat monien eri rikosnimikkeiden alle ja osaan rikoksista sisältyy myös perinteisiä rikoksia. Tutkimukseni on sekoitus kvantitatiivista sekä kvalitatiivista analyysiä, joita yhdisteilen pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa siitä miten talousrikollisuus ja harmaa talous näkyivät 1990-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisältöanalyysiä olen käyttänyt Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoitusten sekä kansanedustajien kirjallisten kysymysten osalta. Valitsin tutkimusmetodikseni kvantitatiivisen tutkimuksen, koska halusin saada tulokset mahdollisimman hyvin tilastolliseen muotoon ja näin paremmin pystyä analysoimaan eri muuttujia ja niiden välisiä suhteita. Kvalitatiivisia metodeja käytin puolestaan, koska niiden avulla pystyy paremmin ymmärtämään sekä pääsemään lähemmäksi tutkimuskohdetta. 1990-luvun laman jälkimainingeissa Suomessa talousrikosten torjunnan kehittämiselle oli sopiva poliittinen ja sosiaalinen tilaus. Suomen hallitus teki vuonna 1996 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämisestä, päätöksen mukaan eri viranomaisten resursseja lisättiin huomattavasti. Tehostunut viranomaistoiminta vaikutti suoraan myös ilmi tulleiden talousrikosten, etenkin verorikosten, määriin. Juuri vero- ja kirjanpitorikokset olivat suuressa määrin kontrolliin liittyvää rikollisuutta, jossa esiin tulevien rikosten määrä oli suorassa yhteydessä verottajan kontrollin tiukkuuteen. Kontrollirikosten määrien vaihtelussa ei kyse ollut niinkään suoraan taloustilanteen muutoksista, vaan epäsuoremmin siitä miten talouskriisi ja kansalaisen tyytymättömyys asioiden tilaan vaikutti poliitikkojen ja eri viranomaisten halukkuuteen puuttua rikoksiin. Velallisen rikokset puolestaan tulivat esiin yleensä konkurssipesien selvittelyn yhteydessä, jolloin ilmitulleen rikollisuuden määrät olivat kiinteässä yhteydessä konkurssien määrään. Velallisen rikosten poliisin tietoon tulleiden määrien kehitys oli siis kontrollirikoksia tiiviimmin yhteydessä taloudellisen tilanteen muutoksiin ja talouskriisin aiheuttamaan konkurssiaaltoon. Toisaalta 1990-luvun noususuhdanteessa taloudelliset vaikeudet koettelivat huonommin menestyvien yrityssektorien yrityksiä ja yrityksiä, jotka eivät pärjänneet taloudellisessa kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset tekijät saattoivat vaikuttaa olennaisesti juuri velallisen rikosten luonteeseen. 1990-luvun talouskriisi aiheutti yhteiskunnassa monenlaisia muutoksia. Yksi muutoksista oli se, miten talousrikollisuuteen ja harmaaseen talouteen alettiin laman jälkimainingeissa suhtautua. Media, poliitikot ja suuri yleisö kiinnostuivat talousrikollisuudesta 1990-luvun alkupuoliskolla aivan uudella tavalla. Useat tahot kokivat pankkikriisin sekä sen jälkeisen pankkituen epäoikeudenmukaisena ja halusivat löytää siihen syyllisiä, tähän kasinopelurit, epämääräiset liikemiehet sekä talousrikolliset sopivat hyvin. Taloudellinen rikollisuus nousi esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenä pankkikriisin elementtinä, jolloin poliitikkojen oli käytännössä mahdotonta olla ottamatta sitä huomioon. 1990-luvun alkupuolella tehtiin paljon konkursseihin ja pankkeihin liittyviä talousrikoksia, joiden selvittely jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Talousrikollisuus nousi Suomessa poliitikkojen ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun alun laman myötä. Laman ja siihen liittyvän lisääntyneen talousrikollisuuden sekä harmaan talouden myötä syntyi voimakas yhteiskunnallinen tilaus talousrikosten torjunnan tehostamiselle. 1990-luvun puolivälistä lähtien talousrikostorjuntaan osoitettiin merkittäviä lisäresursseja. Talousrikollisista saatiin yhteinen vihollinen, johon poliitikot ja kansa saattoivat keskittää laman aikaansaamaa turhautumista.

Jazz-tytöt olivat uudenlainen uhka perinteiselle naiskuvalle 1920-luvulla. He olivat kaupunkilaisia nuoria naisia, jotka tulivat toimeen omillaan, pukeutuivat muodikkaasti ja juhlivat villisti. He edustivat modernia ja vaurastuvaa aikaa, kaupunkilaisuutta, kansainvälisyyttä ja jazzmusiikkia, joka virtasi Helsinkiin 1920-luvulla. Jazz-tytöistä ei kuitenkaan löydy ensikäden tietoa, vaikka heistä kirjoitettiin ajan aikakauslehdissä ja kaunokirjallisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään, millainen oli aikalaistekstien luoma kuva helsinkiläisistä jazz-tytöistä ja miten kuva vastasi ajan naisten elämää. Työn tarkoituksena on läpivalaista 1920-luvun naisten julkisen roolin muutosta jazz-tyttöjä käsittelevän kirjoittelun paljastamien ristiriitojen avulla. Työssä analysoidaan viiden aikakauslehden jazztyttötekstejä, joita täydentävät muutamat aiheeseen liittyvät romaanit. Tekstien välittämää kuvaa täydennetään muisti- ja tutkimustiedolla 1920-luvusta. Tekstianalyysin pohjana työssä selvitetään Helsingin historiaa 1920-luvulla naisten työssäkäynnin, uudistuvan huvittelukulttuurin ja jazzin historian osalta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on Judith Butlerin ajatus sukupuolen performatiivisuudesta, jossa sukupuoli nähdään toistuvien esitysten sarjana. Ne liittyvät tyyliin, habitukseen ja käytökseen, ja ne ovat ajasta ja kulttuurista riippuvaisia. Muuttuessaan ne herättävät huomiota. Aikalaisteksteissä jazz-tyttöjä ja -musiikkia ihannoitiin ja paheksuttiin. Jazz-tyttöjen kirjoitettiin olevan itsekkäitä ja pinnallisia, ja heidän pelättiin turmeltuvan. Toisaalta uutta naista kuvailtiin myös reippaaksi, määrätietoiseksi, itsenäiseksi ja aktiiviseksi. Tutkimusaineistosta ei löytynyt yhtäkään tekstiä, jonka kirjoittaja tunnustautuisi jazz-tytöksi. Jazztytöt vertautuivat aikansa muihin naisrooleihin. Sellainen oli esimerkiksi romantisoitu kansakunnan äiti. Jazz-tytöistä kirjoitettiin paljon, koska he haastoivat aikansa pukeutumiseen ja käyttäytymiseen liittyneitä sukupuolittuneita sääntöjä ja normeja. Jazz-kulttuuri kosketti kuitenkin 1920-luvulla vain harvaa helsinkiläistä. Silti monet kaupunkilaisnaiset lainasivat jazz-tyttöstereotypian ulkoisia piirteitä, kuten polkkatukan ja polvipituisen hameen. Lisäksi yhä useampi nuori nainen kävi töissä ja asui yksin. Sekä jazz-tytöt että jazzmusiikki ovat tiivistymiä ajan hengestä. Modernisoituva kaupunki ja elämänmeno toistuivat jazzmusiikin koneelliseksi kuvatussa rytmissä ja eksoottisessa alkuperässä. Poikamiestyttöjen työssäkäynti taas korosti muutosta perinteiseen yhteiskuntaan, jossa tytöt kasvatettiin äideiksi. Ne yhdessä herättivät pelkoa ja intoa, ja tämä yhdistelmä innoitti kirjoittajia, jotka korostivat vahvoja mielikuvia entisestään ja synnyttivät uusia.

Tutkimus selvittää vammaisliikkeen syntyä Suomessa ja vammaisten ihmisten sekä vammaisaktivistien ajatuksia seuraavista teemoista: Liikkuminen ja kuljetuspalvelut, kulttuuri ja kulttuurituotteet, koulutus ja koulutuspolitiikka, vammaisten taloudellinen asema ja työmarkkinat, vammaisten seksuaalisuus, rakentaminen, asuminen ja rakennettu ympäristö, vammaisten oikeudet sekä poliittinen vaikuttaminen. Lisäksi tarkastellaan identiteetin muodostumista vammaisuus-käsitteen ymmärryksen kautta ja integraation keskeistä merkitystä. Työn lähestymistapa on mikrohistoriallinen. Vammaisten oman näkökulman esiin nostamisen ja normaalia pienemmän tutkimuksen skaalan avulla vastataan vammaisuuden historian kolmeen haasteeseen: Alkuperäislähteiden puutteeseen, vammaisten oman näkökulman puutteeseen sekä keskittymiseen yhteen tiettyyn vammaan tai vammaryhmään. Näin tutkimukseni kiinnittyy uuteen vammaisuuden historiaan. Aineistoa käydään läpi laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä keskittyen erityisesti aineiston sisäiseen teemoitteluun. Aineistolle on kontekstualisoinnin avulla esitetty lähdekriittisiä kysymyksiä ja tuloksia on peilattu niin suomalaiseen vammaishistoriaan kuin kansainväliseen vammaistutkimukseen. Päälähteenä on käytetty Kynnys ry:n julkaisemaa Tiedotuskynnys-lehteä vuosilta 1975–1978. Vammaiset ihmiset näkivät tutkimusajankohdan suurimmiksi ongelmiksi tarpeidensa ja näkökulmansa sivuuttamisen. Valtion ja kuntien ei koettu tarjoavan vammaisille tarpeeksi palveluita. Vammattomien hallitsemassa yhteiskunnassa ei ollut tarpeeksi tietoa vammaisten kokemuksista. Ratkaisuksi ongelmiin tarjottiin kokonaisvaltaista integraatiota, joka nähtiin yhtä aikaa sekä keinona että päämääränä. Integraatioperiaatteen mukaisesti vastustettiin ennen kaikkea erityiskoulujärjestelmää. Vammaisuuden kokemus oli tyypillisesti kuvaus yksilön kasvusta sorron ja eriarvoisuuden keskellä. Tiedotuskynnykseen kirjoittaneet vammaiset eivät lopulta kuitenkaan mieltäneet vammaisia täysin yhdeksi ryhmäksi. Lisäksi tehtiin ero vammaisen ja vammattoman välille. Käsitteellisesti kysymyksessä ei ollut vammattoman ihmisen rinnastaminen terveeseen, vaan vammaisen ihmisen rinnastaminen sairaaseen. Vammaisten kokemuksia ja minäkuvaa värittivätkin eniten oman vamman laatu ja siitä seuranneet kokemukset sosiaalisessa kanssakäymisessä vammattomien kanssa.

A recent report by the UN shows that international migration flows is at the highest, with more people than ever before living abroad, reported figures suggest that 232 million, or 3.2 per cent of the world’s population are migrants in 2013, defined as persons living outside their country of birth. In comparison to figures of 2000; 175 million and 1990; 154 million, there has been significant increase in mobility. International migration is a global occurrence that is constantly evolving in its capacity, complexity and impact; it is not just a social symptom, but also a process with a complex causality system that permeates almost every aspect of our everyday lives. Migration is both a source and consequence of wider development processes and a fundamental aspect of our increasingly globalizing world. Increased mobility, the complexity of migratory patterns, its impact on migrants, families, communities and countries have ensured that international migration become and remain a priority for most nations. Observations have shown that migration occurs in well-defined streams, migrants generally progress along a specific route towards specified destinations; mainly due to established transportation routes and partly due to highly localized opportunities (Lee, 1966). This paper will argue that this is true for both humanitarian and labour migrants, it hypothesizes that both sets of migrants are somewhat informed of their destination country prior to making the decision to migrate for work or asylum.

Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.

Tutkielmassa selvitetään syitä kieltolain taustalla Suomessa ja Virossa ja miksi valtioissa päädyttiin erilaisiin lopputuloksiin alkoholipolitiikassaan 1920-luvulle tultaessa. Esimerkiksi nousevan työväenluokan asemoituminen, raittiusseurojen vaikutusvalta, valtiontalous ja yleinen kansan mielipide ovat arvioitavia tekijöitä kieltolain säätämisen taustalla. Miksi kieltolaki jäi Virossa säätämättä? Miltä osin Viron tilanne poikkesi Suomen tilanteesta? Vastauksia näihin kysymyksiin etsitään vertaamalla toisiinsa Suomessa ja Virossa käytyä poliittista keskustelua. Suomen ja Viron alkoholipolitiikkaa 1920-luvulla ei ole aiemmin vertailtu lainsäädäntöelinten näkökulmasta. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä luodaan pitkän aikavälin historiallinen narratiivi ja toisessa tutkitaan ja verrataan alkoholipoliittista tihentymää eli kieltolakikeskustelua. Pitkän aikavälin historiallinen narratiivi toimii kontekstina ja antaa näkökulmia parlamenttien täysistuntopöytäkirjojen analysointiin. Aineisto, josta havainnot tehdään, koostuu julkisista Suomen ja Viron parlamenttien pöytäkirjoista ja valiokuntien mietinnöistä. Vertailemalla havaintoja saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin. Täysistuntojen pöytäkirja-aineisto analysoidaan sisällönanalyysin sekä diskurssianalyysin retoriikan tutkimuksen keinoin keskittymällä erilaisiin vakuuttelun tapoihin. Suomen ja Viron valtiot ovat monilla tavoin erilaisten tapahtumakulkujen tuloksia. Sekä suomalaisessa että virolaisessa valtiopäiväkeskustelussa esiintyi odotus siitä, että tulevaisuudessa kieltolaki voidaan saada läpi. Maiden hallitukset eivät kuitenkaan kannattaneet kieltolakia. Eduskunnan keskusteluissa Suomen kansan nähtiin vaativan kieltolakia. Suomessa kieltolaki sai laajaa kannatusta eikä sitä voida supistaa vain raittiusliikkeen projektiksi. Viron Perustavan kokouksen istunnoista käy ilmi, että kansa ei ollut valmis alkoholin kieltolakiin. Virossa kieltolaki esiintyi kaukaisena päämääränä, johon pääsemiseksi kansaa oli koulutettava ja se oli valmistettava lakia varten. Kieltolaki vaikuttaa Virossa olleen yksin raittiusliikkeen projekti, joka jakoi puolueita sisäisesti. Sekä työväenluokan asemoitumisella, valtion talouden tilalla että raittiusaatteen arvostuksella oli vaikutusta alkoholipoliittisiin päätöksiin. Keskusteluiden perusteella suurin määräävä tekijä on kansan koettu tahto ja valmius kieltolakiin. Politiikkaa siis ohjasi hyvin suuressa määrin kansan koettu asemoituminen suhteessa kieltolakiin. Tämä tutkielma tuo esiin Virossa ja Suomessa käytyjen kieltolakikeskustelujen eroavaisuuksia. Eroavaisuuksien voidaan nähdä johtuneen sekä pitkäkestoisten prosessien eroista että 1900-luvun alun tapahtumista. Laajemmassa tutkimuksessa olisi mahdollista verrata useampia kieltolakikeskustelun käyneitä valtioita keskenään. Jatkotutkimuksessa voisi etsiä alkoholipoliittisen keskustelun lainalaisuuksia. Esimerkiksi se, oliko kaikilla kieltolain säätäneillä valtiolla jokin yhteinen piirre ja kuinka se ilmeni argumentoinnissa, olisi kiinnostava tutkimuskohde.

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa, miten nuorten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet ovat muuttuneet viimeisten noin 90 vuoden aikana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oleva sosiaalisen konfiguraation malli laajentaa tarkastelun myös ydinperheen ulkopuolelle. Yhtenä tutkimuksen tavoitteena onkin ymmärtää nuorten suhderverkostoja kokonaisuudessaan eli arvioida, mitä muita merkityksellisiksi koettuja läheissuhteita nuorilla on ollut vanhempien lisäksi tai jopa heidän sijastaan. Lisäksi tutkimus pyrkii tulkitsemaan niitä tekijöitä, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet perhe- ja muiden läheissuhteiden kehittymiseen. Tutkimusaineistona on Oi nuoruus -muistitietoaineisto, joka koostuu eri-ikäisten suomalaisten lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia käsittelevistä omaelämäkerrallisista kirjoituksista. Aineisto on tulosta Nuorisotutkimusseuran, Nuorten Voiman Liiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 järjestämästä kirjoituskilpailusta. Tutkimusaineisto sisältää yhteensä 349 henkilön kertomukset lapsuudesta ja nuoruudesta. Valittua aineistoa käsitellään sisällönanalyysin keinoin. Muistitietoaineiston tarkastelussa kiinnitetään huomiota niihin puhetapoihin ja ilmaisuihin, joilla kirjoittajat kuvaavat nuoruudenaikaisia läheissuhteitaan ja niiden merkitystä itselleen.Tutkimuskirjallisuudesta pyritään puolestaan löytämään perusteita sille, miksi perhesuhteet ja muut läheissuhteet ovat mahdollisesti muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Tutkimuksessa saadut tulokset perheen sisäisistä suhteista ovat osittain yhtenevät aikaisempien tutkimusten kanssa. Tutkimusaineistosta löytyi paljon esimerkkejä 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille tyypillisestä ruumiillista kurittamista ja auktoriteettiuskoa korostavasta kasvatuskulttuurista. Tutkimustulosten mukaan autoritäärinen kasvatustyyli ei kuitenkaan päättynyt vuosisadan puolenvälin tienoilla, vaan osa vanhemmista sovelsi tiukkoja kasvatuskäytäntöjä vielä 1970- ja 1980-luvuillakin. Myös äitejä ja isiä koskevat tulokset poikkeavat jonkin verran aikaisemmista tutkimuksista. Tutkimuksen kenties merkittävin havainto onkin se, kuinka paljon oletettua erilaisemmat roolit monilla äideillä ja isillä on ollut autoritäärisen isyyden kulta-ajaksi mielletyillä 1940- ja 1950-luvuilla. Kaikki äidit eivät ole suinkaan olleet vain isän auktoriteettia korostavia huolehtivaisia kodinhoitajia ja kasvattajia, vaan 40- ja 50-luvuilla on ollut paljon myös julmia ja väkivaltaan taipuvaisia äitejä. Isien joukosta on puolestaan löytynyt tiukkojen auktoriteetti-isien lisäksi myös helliä ja huomattavasti äitejä oikeudenmukaisempia ja reilumpia isiä. Tutkimusaineiston perusteella äidit omaksuivat lempeämmän kasvatusotteen 1970—1980-luvuilta lähtien. Isien kasvatustavoissa ei sen sjaan ole havaittavissa yhtä selkeää murroskohtaa ja tutkimuksen perusteella perheissä onkin ollut hyvin tasaisesti sekä etäisiä että läheisiä isiä lähes koko 90 vuoden pituisen tarkastelujakson ajan. Ydinperheen ulkopuolisten läheissuhteiden merkitys on niin ikään muuttunut ajan myötä. Agraariyhteiskunnassa nuorille merkityksellisiä aikuisia ovat olleet vanhempien ohella etenkin opettajat ja seurakunnan työntekijät. Myös sisarukset, isovanhemmat, tädit ja sedät ovat olleet tärkeässä roolissa kilpakeruun vanhimpien osallistujien lapsuudessa ja nuoruudesssa. 1970—1990-luvuilla syntyneille ikäluokille ystävät ovat puolestaan olleet erityisen merkityksellisiä ihmissuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset ovat heijastuneet herkästi Oi nuoruus -kirjoituskilpailuun osallistuneiden vastaajien perhesuhteisiin. Nuorten ja heidän vanhempiensa välisissä suhteissa ovat näkyneet niin uudistukset koulutus-, nuoriso- ja perhepolitiikan saralla kuin muutokset seksuaalisuutta koskevissa asenteissakin.

Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.