Browsing by discipline "Poliittinen historia"

The thesis construes the cultural field of transitology from the point of view of its historical development and characteristics. Transitology specifically and transition studies generally mushroomed in the wake of the fall of the Soviet Union. Transitology is a specific term for a field of transition studies to which particular attributes are controversially connected. These attributes include nomotheticity, ahistoricity, positivism and determinism. Of interest is the fact, that transitology represents a field of academia concerned with guiding policy recommendations in a process that aimed to democratize and market liberalize post-socialist countries in Eastern Europe and in the former Soviet Union. This instigated a close connection between the social scientific debates and actual policy. The thesis advances in a twofold manner to investigate the effects of the connections and historical factors behind the nature and applicability of transitology. First, it constructs a historical narrative of the developments of social sciences, transition studies, socialist social sciences and post-socialist space. Through different conjunctures each of these levels brought about its own meaning to the manner in which transitology consolidated its existence. Secondly, the thesis observes the form and nature of the relation of transitological research to its own premises and to its subject matter. A historical and radical perspective of social scientific thought is applied to detect the form of the relations. These perspectives are mainly world-systems analysis and the political economy of Stephen Gill. The relations under observation are then set into a wider context of social sciences and cultural competition with the help of Pierre Bourdieu’s sociological thought. Academic labour is perceived analogously to a Marxist perspective of labour as a social process. The thesis concludes transitology to have attained specific character for a variety of reasons. In general these reasons are seen to stem from an interaction of the state of social scientific thought in the late 80s and early 90 and the historical state of the post-socialist space. Observing the effects and developments occurring from this interplay, the thesis claims transitological thought to have consolidated itself as a constituting cleavage of the post-socialist cultural and political space rather than dissolved into a myriad of approaches. In such a situation, in which a dislodgment between the temporal and spatial dimensions of the cultural field of research and academia and the object if its study has occurred, it becomes vehemently important to focus on the relation and type of research conducted and its direct and indirect implications to its subject matter.

The European Union’s common security and defence policy (CSDP) has been under development since the Maastricht Treaty (1993). Regardless of the favourable public opinion the policy has not proceeded further than crisis management. The progress has been hindered also by the member states’ prioritisation of national sovereignty. This thesis examines the public debate and public opinion on the EU’s common security and defence policy during the period of 1995–2009. The Netherlands and Finland are the subjects of this study. These countries are suitable subjects because both of them are small EU member states with different security political emphases. The public opinion has not been a central topic in the research of CSDP. Therefore, this thesis approaches the matter from the perspective of public opinion. The thesis asks if it is possible to detect tensions between the official stances of these states and the public opinion. The basic assumption is that if nation-states do not take the favourable public opinion into account in policy-making, it implies that democratic deficit does not only concern the EU but also its member states on national level. The thesis is based on two types of sources. Eurobarometer studies are used in order to examine the development and changes in the public opinion. Eurobarometers are especially suitable sources because they are similar in all EU-member states. In addition, the public debate taking place in the opinion sections of newspapers is analysed. Two national newspapers were chosen from both countries, from Finland Helsingin Sanomat and Turun Sanomat, and from the Netherlands NRC Handelsblad and De Volkskrant. Qualitative and quantitative methods supplement each other. The newspaper material is analysed with the help of Grounded Theory, which belongs to the qualitative methods. In this kind of data-driven analysis the categories/themes of the study surface from the empirical material. The thesis utilises also quantitative material and analysis, especially in the context of Eurobarometers and newspaper material. In addition, the thesis utilises the practices of comparative research in order to contrast the cases. In this way it is possible to examine the parallels and differences between the case countries. The thesis observes that the public opinion on CSDP in the Netherlands has been extremely positive during the period of 1995–2009. In Finland the support for CSDP has been among the lowest in the EU, but it has become more favourable during the period under study. The public debate has been more extensive in Finland than in the Netherlands. In both countries three central themes surfaced: national interests, EU aspects and security strategies. In the Netherlands CSDP is supported especially because it is seen to be beneficial to the EU’s identity, integration and international role. CSDP is most often opposed because of the prioritisation of NATO as the European security actor. In Finland CSDP is most often supported and opposed in the context of security political reasons. According to supporters, CSDP would increase security of the country and it is not regarded that CSDP would require the abandonment of non-alignment. The opponents are of the opinion that CSDP endangers non-alignment policy. The thesis has detected parallels and differences between the case countries. The similarities relate especially to the identity of both countries as a small state. This identity manifests in different ways: in Finland it relates to increasing national security. In the Netherlands it relates to the EU-aspects and to the desire to keep NATO involved in European security policy. The differences relate especially to the Dutch NATO membership and to the Finnish non-alignment. The Finnish non-alignment policy has clearly caused a more reserved stance of the Finns towards CSDP. In the Netherlands the reservations relate to the primacy of NATO in the national security policy. In terms of alleged democratic deficit the results of this thesis are not unequivocal. The thesis shows that the public opinion is positive but also reserved. A referendum is probably the only reliable way to measure the public opinion on CSDP. It would be in place to evoke increasing debate on citizens’ wishes about CSDP and about the EU in general in the case countries and in other EU-member states.

Tutkielmassa perehdytään Italian-Kreikan sodan ja talvisodan välisiin yhtäläisyyksiin ja Italian-Kreikan sodan uutisointiin suomalaisessa valikoidussa sanomalehdistössä. Kumpikin sota sodittiin lyhyen aikavälin sisällä toisistaan, ne kestivät määrällisesti varsin lyhyen aikaa ja kummassakin sodassa valta-asetelmat olivat yllättävän samanlaiset. Talvisodassa pieni Suomi soti suurta ja voimakasta hyökkääjää Neuvostoliittoa vastaan, kun taas Italian-Kreikan sodassa pääministeri Ioannis Metaxasin rautaisesti hallinnoima Kreikka oli pienempi, taloudellisesti alikehittyneempi ja varustautumattomampi kuin Benito Mussolinin johtama Italia. Tutkimukseni metodologiaksi olen valinnut diskurssianalyysin sekä retorisen analyysin. Tutkimukseni käsitellessä sanomalehtien uutisointia, koin myös tarpeelliseksi tutustua mediahistorian tutkimukseen. Nojaan esittelyni talvisodan osalta Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven teokseen Suomen poliittinen historia 2009. ja Italian-Kreikan sodan osalta David Brewerin teokseen Greece, the Decade of War, Occupation, Resistance and civil war, Richard Cloggin teokseen A Concise History of Greece, sekä Kira Kaurinkosken tutkimukseen Kreikka ja Suomen talvisota, kreikkalaisten sotakirjeenvaihtajien muistelmat. Tutkielmaani varten olen valinnut kaksi toisen maailmansodan ja välirauhan aikana toiminutta sanomalehteä. Tutkittaviksi sanomalehdiksi valikoituivat vuonna 1904 perustettu Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat, joka edustaa niin sanotusti Suomen virallista näkökulmaa.Toinen tutkielmaani valikoitunut lehti on vuonna 1918 perustettu Suomen Sosialidemokraatti, joka edustaa sosialistista ja vasemmistolaista näkökulmaa. Tutkielmassani osoitan, että Italian-Kreikan sodan ja talvisodan väliltä on löydettävissä 12 yhtäläisyyttä. Ensimmäisenä yhtäläisyytenä voidaan pitää kehityskulkuja, jotka johtivat sotiin. Toinen yhtäläisyys on kummankin maan halu turvata oma kansallinen koskemattomuutensa ja pysyä ulkopuolisena Euroopan suurvaltapolitiikasta. Sodissa oli kyse pienien maiden kamppailusta suurvaltojen puserruksessa ja yritys säilyttää puolueettomuus poliittisen tilanteen kiristyessä. Kolmas yhtäläisyys on ajanjakso, jona kumpikin sodista käytiin. Kummatkin sodat sodittiin toisen maailmansodan aikana vain lyhyen aikavälin sisällä toisistaan ja kumpikin sodista kesti verrattain lyhyen ajan. Talvisota käytiin 30.11.1939-30.3.1940 ja Italian-Kreikan sodan voidaan sanoa käydyn 28.10.1940-6.4.1941. Neljäs yhtäläisyys on selvä Daavid-Goljat-asetelma sotivien maiden välillä. Kummassakin sodassa suurempi ja paremmin varustautunut ja sotatoimiin valmistautunut maa hyökkäsi suunnitellusti pienempään valtioon aktiivisen provokakaation jälkeen. Viides yhtäläisyys on sotien suunnitelmallisuudet suuremman osapuolen puolelta. Kuudes yhtäläisyys sotien välillä on salaiset sopimukset ja etupiirijaot hyökkääjäosapuolten taholta. Seitsemäs yhtäläisyytenä voidaankin nähdä pienten maiden omanarvontunt ja kieltäytyminen maille esitettyihin uhkavaatimuksiin. Kahdeksas yhtymäkohta joka sotia yhdistää on sodan aikana vallinneet poikkeuksellisen huonot sääolosuhteet, jotka vaikuttivat osaltaan myös yhdeksänteen yhtymäkohtaan, eli sodan heikomman osapuolen yllättävään menestykseen. Kymmenes yhtäläisyytenä voidaan nähdä vahvemman osapuolen aliarviointi pienemmän maan taistelukykyää kohtaan. Yhdestoista yhtymäkohtana voidaan nähdä kotirintaman hyödyntäminen sodassa. Kahdestoista yhtymäkohta on sekä Kreikan että Suomen kansallinen yhtenäisyys ja taistelutahto. Helsingin Sanomien ja Suomen Sosialidemokraatin uutisointi Italian-Kreikan sodasta erosi toisistaan huomattavasti. Eroavaisuuksia on löydettävissä uutisoinnin aktiivisuudesta tarkastelujakson aikana, uutisoinnin laajuudesta ja lehtien asennoitumisesta Italian-kreikan sodan sotatoimiin. Suomen Sosialidemokraatin uutoisointi sodasta oli laajempaa ja kreikkakeskeisempää kun Helsingin Sanomien uutisointi aktivoitui sotatapahtumien alkaessa. Helsingin Sanomien uutioinnissa on myös nähtävissä positiivisempi asennoituminen akselivaltoihin. Helsingin Sanomien uutisointia voikin luonnehtia italiakeskeisemmäksi. Myös lehtien asenteessa Saksaa kohtaan on havaittavissa eroavaisuuksia. Vaikka lehtien uutisoinnissa on havaittavissa eroavaisuuksia, niille yhteistä on se, että kumpikaan ei rinnastanut Italian-Kreikan sotaa ja talvisotaa toisiinsa.

Tutkielmassa tarkastellaan Brasilian vuonna 2010 valitun presidentin ja Luis Ignacio da Silvaa – Lulan – menestyksekkään poliittisen linjan jatkajana tunnetun Dilma Rousseffin representaatioita ja merkityksiä Brasilian poliittisen kulttuurin ja lähihistorian valossa – demokratiakehityksessä, menneisyyden muistamisessa ja maan ensimmäisenä naispresidenttinä. Lähtökohtana tutkimukselle on kansainväliseen mediaan suodattunut Rousseffin poliittinen profiili, jota leimaavat toiminta Brasilian sotilasdiktatuuria (1964–85) vastaan taistelleessa vastarintaliikkeessä sekä vankeustuomio kidutuksineen. Koska Rousseffin edeltäjää Lulaa on pidetty avainhenkilönä maan demokratisoitumisprosessissa sekä taloudellissosiaalisen menestystarinan rakentamisessa, on seuraajaehdokas Rousseffin imago ollut haasteiden edessä vuoden 2010 vaalikamppailun yhteydessä. Tutkimustehtävänä on selvittää, millaisia merkityksiä Rousseffin julkisuuskuva, tulenarka menneisyys, persoona ja sukupuoli saavat brasilialaisessa eliittivetoisessa poliittisessa kulttuurissa sekä mediassa. Samalla arvioidaan, mitä nämä imagon ainekset edustavat ja symboloivat 2010-luvun Brasiliassa, jossa muun muassa lähihistorian käsittely on vasta alkamassa. Tutkimuskehykseksi on piirtynyt Dilma Rousseff ja hänen poliittisesti latautunut muotokuvansa Brasilian menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Oletuksena on, että Rousseffin tarkastelu kertoo jotain olennaista brasilialaisen nyky-yhteiskunnan solmukohdista ja maan menneisyyteen liittyvistä kipupisteistä. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä yhdistellään muistin politiikan, mediatutkimuksen ja imagologian sekä sukupuolentutkimuksen näkökulmia. Tutkielmassa analysoidaan Dilma Rousseffia nykypolitiikan tarpeisiin rakennettuna konstruktiona: miten sekä sukupuoli että menneisyys liitetään sekä vaalistrategiaan että presidentin viralliseen tarinaan – ja miten niitä käsitellään brasilialaisessa mediassa. Rousseffin representaatioita tarkastellaan diskurssianalyyttisin menetelmin, mutta ennen kaikkea menneisyyden hallintaa pohtivalla otteella. Tutkielman diskurssianalyyttisissä osioissa tarkastellaan Rousseffin imagon rakentumista niin ehdokasaikana että presidenttinä. Lisäksi tarkastelun kohteena on presidentinvaaleja ja Rousseffin representaatiot Brasilian vaikutusvaltaisimmassa viikkolehdessä Vejassa vuosina 2009 ja 2010. Huomattava osa tutkimustehtävän tuloksista liittyy kontekstiin, jossa Dilman Rousseffin merkitykset nousevat esiin. Rousseffin imagon rakennuksessa ehdokkaan sukupuoli ja menneisyys saavat symboliset merkitykset, joiden avulla Rousseffin elämä kiinnitetään osaksi Brasilian kansallista menestystarinaa. Vaikka Rousseffin representaatioiden todetaan olleen Vejassa oletettua hillitympiä, lehti kuitenkin asemoi itsensä lulistisen politiikan vastustajaksi elitististen lähtökohtiensa mukaisesti suhtautumalla Rousseffiin monin tavoin negatiivisesti. Rousseffin kiistelty tausta näyttäytyy sekä stigmana että voimavarana riippuen siitä, millainen nykypolitiikan intressi siihen kietoutuu. Rousseffin voi ajatella ilmentävän brasilialaista muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittelyä tavalla, jota kasvava suurvalta nykyisen sosiaalisdemokratiansa osoittamiseksi tarvitsee.

The thesis studies the economic policy of the United States from the first oil crisis of October 1973 to the 1980 elections via the perspective of Keynesian economic theorem. The main objective of the thesis is to analyze the perceived failure of Keynesianism during stagflation through practical policy and evaluate the policy connection to the economic theory paradigm shift that occurred in the late 1970s and early 1980s. This is done by reviewing primarily the fiscal policies of the Ford and Carter administrations coupled with an analysis of the policy recommendations made by the contemporary congressional Joint Economic Committees. The thesis aims to add a historically minded policy analysis into the mix when explaining the fall of Keynesianism and see how well it elucidates this on its own. In primary material the thesis relies on various documents produced by the Councils of Economic Advisors and Joint Economic Committees during the previously mentioned time period. In particular the annually or biannually formed economic policy publications and statements related to them are under scrutiny since by revealing the policy directions and proposals one can examine the wider economic theory context at play. In addition the primary material is complemented by using a wide-range of previous literature and contemporary newspaper articles. Methodologically the study employs directed qualitative content analysis as a research method which carefully takes into consideration the chosen contextual theory – Keynesianism – when analyzing the material. Furthermore, an adaption of Douglass C. North’s theory on economic change is applied to the subject in order to create a more comprehendible framework to examine the change in economic thinking taking place. The analysis of U.S. economic policy through the theoretical lenses of Keynes finds that the theory was badly miscomprehended and practiced already in the late 1960s which continued for the entire 1970s causing increasingly significant reputational damage to it. The study concludes that a lack of belief among the Ford and Carter administrations towards Keynesianism and the difficult politico-economic circumstances lead to economic policies that cannot be classified as Keynesian. Thus the results stand in opposition to the notion that the theory failed through trial and error during stagflation and indicate that intellectual preference towards neoclassical economics began to impact policy increasingly since the Ford administration. The study recommends that future research focuses more on linking economic policies and theories to their historical and political context. A further recommendation is made to increase the study of empirical policy analysis when explaining the fall of Keynesianism.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin mielipideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Matti Niirasen pro gradu on henkilöhistoriallinen tutkielma Elja Rihtniemestä. Tutkielmassa selvitetään Rihtniemen vapaus- ja heimosotakokemuksia sekä hänen poliittista ajattelua ja mentaliteettia. Tutkielman painotus on Suomen sisällissodassa, mutta myös muut Rihtniemen elämänvaiheet käydään pääpiirteittäin läpi. Elja Rihtniemestä ei ole aikaisemmin laadittu näin laajaa tieteellistä tutkielmaa. Elja Rihtniemi (1891-1935) osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin päällikkönä ja Viron vapaussotaan Pohjan Poikain rykmentin esikuntapäällikkönä. Hän toimi myös Etelä-Inkerin ja Pohjois-Inkerin rykmenttien päällikkönä. Vuonna 1932 hän toimi Suojeluskuntien yliesikunnan keskusjaoston päällikkönä ja presidentti P.E. Svinhufvudin valtuuttamana neuvottelijana Mäntsälän kapinassa. Tutkielman laatimiseen käytetystä alkuperäisaineistosta keskeisen osan muodostavat Kansallisarkistossa säilytettävä Rihtniemen kokoelma ja tutkijan käytössä ollut Rihtniemen suvun yksityisarkiston materiaali. Käyttöön on saatu aiemmin julkaisematonta aineistoa. Tutkielman laatimisessa on hyödynnetty laajasti aihepiiriä koskevaa aiempaa tieteellistä tutkimusta. Lisäksi on tutkittu aktivisteja, jääkäriliikettä, Suomen sisällissotaa, Viron vapaussotaa ja muita heimosotia sekä suojeluskuntajärjestöä käsittelevää kirjallisuutta. Tutkielman mukaan Elja Rihtniemellä oli tärkeä rooli vuodesta 1915 alkaen jääkärien värväystoiminnassa sen itäisellä reitillä ja Kajaanin etapin johtajana. Rihtniemi toimi määrätietoisesti suojeluskuntien perustamiseksi Kainuuseen kesästä 1917 alkaen ja vaikutti siihen, että Kajaani siirtyi verettömästi valkoisten haltuun helmikuussa 1918. Suomen sisällissotaan Rihtniemen johtama Kajaanin sissirykmentti osallistui pääasiassa Savon rintamalla. Sissirykmentin merkitys sisällissodassa liittyi Kainuun ja Savon haltuunottoon, mikä varmisti valkoisen armeijan selustan pohjoisessa. Viipurin valtauksessa Kajaanin sissirykmentti oli mukana reilun yhden vuorokauden ajan, jolloin se otti haltuunsa kaupungin asevarastoja ja vangitsi kaupungin länsipuolella noin 600 punaista. Käytetyn aineiston avulla päädytään tulokseen, että Kajaanin sissirykmentillä ei ollut osallisuutta punaisten ja venäläisten kuolemantuomioiden täytäntöönpanoon Viipurissa tai Varkaudessa. Kajaanin sissirykmentti osallistui myös Haminan valloittamiseen 4.5.1918. Tutkielmassa päädytään siihen, että Mäntsälän kapinan aikaan Rihtniemen ripeä toiminta esti tilanteen ryöstäytymisen käsistä. Tutkitun aineiston perusteella Rihtniemellä oli keskeinen rooli kapinan kukistamisessa ja hän pysyi Svinhufvudin luottomiehenä kapinan jälkeenkin.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ulkoasianministeriön käsityksiä Euroopan turvallisuudesta vuosina 1989–1992. Työtä on motivoinut viime vuosina virinnyt keskustelu Suomen ulkopolitiikan motiivien ymmärtämisestä sekä tarpeesta tuottaa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvää tutkimusta. Lähestyn Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa tutkimalla turvallisuusarkkitehtuurin käsitettä, joka nousi kylmän sodan vastakkainasettelun päätyttyä eräänlaiseksi muotikäsitteeksi, jolla hahmotettiin institutionaalista rakennetta, jolla turvallisuus kyettäisiin säilyttämään muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma asettuu osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kylmän sodan päättymisen historiaa, jonka tutkimukseen on valittu näkökulmaksi turvallisuusarkkitehtuurin käsite. Tutkielmassa esitetään, miten Suomen ulkoasiainministeriössä käsitettiin turvallisuusarkkitehtuurin käsite, sekä mitä kehityskulkuja siihen liitettiin vuosina 1989–1992. Ulkoasiainministeriöön keskittyvän lähestymistavan takia keskeisinä aineistoina toimivat ulkoasianministeriön ja tasavallan presidentin kanslian arkistojen ulkopoliittiset muistiot ja raportit. Lisäksi aineistona hyödynnetään erilaisia ulkoasiainministeriön virkamiesten artikkeleita, puheita, esitelmiä sekä muita ulkopolitiikan virallisjulkaisuja, jotka tuovat lisäymmärrystä turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liittyneistä käsityksistä. Käsitehistoriallisen tutkimuksen periaatteiden lisäksi aineiston analyysissä hyödynnetään historiantutkimukselle ominaista lähdekriittistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksena esitän, että turvallisuusarkkitehtuuri käsitettiin Suomen ulkoasianministeriössä ennen kaikkea maanosan turvallisuuteen vaikuttavien järjestöjen välisinä suhteina ja tehtävänjakona. Ennen kaikkea kyse oli Etykin, Naton ja EY:n rooleista tässä kokonaisuudessa. Esitän edelleen, että turvallisuusarkkitehtuuriin kehittämiseen liitettiin ulkoasiainministeriössä kolme kehityskulkua: Etykin institutionalisoimiskehitys ja rakenteiden kehittäminen, Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatiokehitys sekä erityisesti Naton roolin muuttumisena esiintynyt transatlanttisen suhteen kehitys. Etykin kehittäminen nousi selvästi tärkeimpään rooliin turvallisuusarkkitehtuurin kehittämisessä osaltaan siksi, että Suomessa Etyk nähtiin toimivimpana järjestelynä kontrolloimaan Euroopan poliittisia ja sotilaallisia muutoksia. Vuoden 1991 loppupuolella Etykin keskeisen roolin kirjoittaminen auki ulkopolitiikan käytäntöihin tarjosi lisäksi myös liikkumatilaa osallistua tärkeäksi nähtyyn Länsi-Euroopan integraatioprosessiin. Suomen ulkoasiainministeriössä huomattiin jo vuoden 1991 loppupuolella, että turvallisuusarkkitehtuuri ei ollut kehittymässä yhteisille periaatteille, vaan eri toimijoiden etujen tasapainolle. Johtopäätöksenä esitän, että ulkoasiainministeriössä turvallisuusarkkitehtuurin käsitteeseen liitettyjen kehityskulkujen muutokset kuvastavat myös Suomen ulkopolitiikassa vaikuttaneiden kokemusten ja odotusten välisen jännitteen muutosta. Turvallisuusarkkitehtuurin käsitteen muutokset kuvastavat, että kylmän sodan loputtua Suomen ulkopolitiikassa tulevaisuuden odotukset vahvistuivat menneisyyden kokemusten kustannuksella. Lisäksi turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liitetty tulkinta sen muotoutumisesta eri toimijoiden intressien mukaan kyseenalaistaa mielekkyyden käyttää käsitettä neutraalina ja teoreettisena kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteenä.

Ensimmäisen kauden kansanedustajia on eduskunnassa joka vaalikaudella noin kolmannes. Tämä ryhmä on kuitenkin tutkimuskohteena aliedustettu. Millainen on ensimmäisen kauden kansanedustajan asema eduskunnassa ja millaisia edustajia nousee eduskuntaan? Tässä tutkimuksessa pyritään kuvaamaan Suomen Keskustan veteraanikansanedustajien kokemuksia ensimmäisen kauden kansanedustajan asemasta eduskunnassa kolmella eri vaalikaudella: 1966-1970, 1987-1991 ja 1991-1995. Vaikka kansanedustajan työ on hyvin julkista, tapahtuu suuri osa työstä suljettujen ovien takana valiokunnissa ja eri ryhmien kokouksissa. Suljettujen ovien takana tapahtuneesta saa parhaiten tiedon, kun keskusteluun osallistunut kertoo tapahtuneesta. Tämän tutkimuksen metodi onkin ymmärtävä muistitietotutkimus, jonka pääasiallisena lähteenä toimivat veteraanikansanedustajien muistitietoarkiston järjestämät haastattelut, joista on valikoitu edellä mainittujen vaalikausien ensimmäisen kauden Keskustan kansanedustajat. Haastatteluita kertyy yhteensä 19 kappaletta. Tutkimuksen tarkoitus on tarkastella kansanedustajien kokemuksia ja kuvauksia ensimmäisestä vaalikaudesta. Tätä tutkitaan kolmen teeman kautta, joita ovat kansanedustajan tausta, työ ja suhteet. Keskustan kansanedustajien taustat olivat haastatteluiden perusteella muuttuneet. Kaudella 1966-1970 edustajat olivat koulutukseltaan peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen suorittaneita, kun kausilla 1987-1991 ja 1991-1995 edustajista yhdeksällä yhdestätoista oli yliopistotutkinto. Kauden 1966-1970 kansanedustajat olivat maanviljelysperheistä, kun myöhemmillä kausilla perhetaustat vaihtelivat suuresti. Vaalikampanjointi on muuttunut puhetilaisuuksista ja tupailloista huomattavasti monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi, vaikka varsinkin puhetilaisuudet olivat yhä viimeisellä tarkastelujaksolla tärkeä kampanjointimetodi. Eduskunta alkoi 1980-luvulla järjestää perehdytystä kansanedustajan työhön, kun aiemmin kansanedustajan työhön oppiminen oli kansanedustajan omasta aktiivisuudesta kiinni. Aloitteiden merkityksestä edustajien mielipiteet vaihtelivat laidasta laitaan, mutta yleisimmin kerrottiin, kuinka niitä tehtiin uran alussa enemmän. Valiokunnissa työskentely oli edustajien keskeinen työ. Eduskunnassa oli uusille kansanedustajille suunnattuja valiokuntia, joihin tämän tutkimuksen kansanedustajat pääasiassa päätyivät ensimmäisellä kaudellaan. Kansanedustajien suhteiden käyttö oli tärkeä osa työn jatkuvuuden ja kansanedustajan uralla etenemisen kannalta. Eduskunnassa on senioriteettiperiaate, jonka mukaan vanhemmat kansanedustajat ovat etulyöntiasemassa merkittäviin valiokuntiin ja luottamustehtäviin. Lainsäädäntökokemus ja edustajan luotettavuus olivat tärkeämmät kuin työkokemus tai asiantuntevuus eduskunnan ulkopuolelta. Kansanedustajan työ oli yhteistyötä. Haastatteluiden perusteella yksi kansanedustaja voi vaikuttaa eduskunnassa, mutta ei yksin. Verkostoituminen ja yhteistyökyky olivat olleet tärkeitä elementtejä kansanedustajan työssä kaudesta riippumatta. Tämän tutkimuksen kansanedustajien haastatteluissa, kuten veteraanikansanedustajien haastatteluissa yleisesti, on kyse pääasiallisesti pitkäaikaisista kansanedustajista, jotka ovat päässeet vaikutusvaltaiseen asemaan eduskunnassa. Ensimmäisen kauden perusteella tämä ei kuitenkaan näkynyt vaan suuri osa edustajista päätyi uusien kansanedustajien valiokuntiin, eikä heillä ollut eduskuntaryhmän sisällä vielä merkittävää vaikutusvaltaa.

Tutkielma on tehty yksityismuutolta löydettyjen Ensio Uotin teosten Kansan Työ, Kansan Valta ja Näin tahtoi valtiomies. Tämän saivat aikaan diletantit pohjalta. Kahden ensin mainitun kannessa on sininen hakaristi valkoisella pohjalla ja teokset ovat hyvin äärioikeistolaisiksi sisällöltään. Kansan Työ ja Kansan Valta on painettu vuonna 1935, 'Näin tahtoi valtiomies. Tämän saivat aikaan diletantit vuonna 1955. Tutkielmassa keskitytään Kansan Työn ja Kansan Vallan käsittelyyn ja niiden vertaamiseen Adolf Hitlerin Mein Kampfin suomennoksiin Taisteluni 1 ja Taisteluni 2. Tavoitteena on selvittää, kuka oli Ensio Uoti ja olivatko hänen teoksensa Hitlerin Mein Kampfin plagiaatteja. Lähtökohta tutkimukselle oli haastava Uotista löytyvän aineiston niukkuuden vuoksi. Keskeisenä tutkimusaineistona ovat Uotin mainitut teokset ja Hitlerin Mein Kampfista tehdyt Lauri Hirvensalon suomennokset Taisteluni 1 ja Taisteluni 2. Uotista löytyy jonkin verran aineistoa Ek-Valpon arkisosta. Toisena merkittävänä Uotin elämää sisältävänä lähteenä toimii hänen veljentyttärensä Lea Brightin pitämä blogi. Myös aikalaislehdistö 1920-luvulta 1950-luvulle on osana keskeistä lähteistöä. Aiempaa tutkimusta Uotista löytyy niukasti, tärkeimpänä Henrik Ekbergin opinnäytetyö Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932 -1944. Muuta tuon ajan suomalaiseen äärioikeistoon liittyvää kirjallisuutta ja aikalaispoliitikkojen arkistoja käytetään myös tarvittaessa. Metodina toimii lähdekriittinen lähestymistapa. Tutkimus osoittaa Kansan Työn ja Kansan Vallan olevan pääosin Mein Kampfin plagiaatteja. Uoti oli muokannut Hitlerin tekstejä Suomen olosuhteisiin sopivaksi ja lisännyt teoksiinsa laajat talouselämää koskevat osiot. Suuri osa Uotin teksteistä on suoraan Mein Kampfista plagioituja. Teokset on koottu yhdistämällä Hitlerin tekstejä yhden virkkeen mittaisista pätkistä aina useamman sivun mittaisiin osioihin. Toisena tutkimustuloksena havaitaan Uotin olleen aktiivinen toimija Suomen 1930-luvun äärioikeistolaisessa kentässä. Hän oli mukana useissa aikansa äärioikeistolaisissa puolueissa ja perusti lopulta oman Suomalaissosialistisen Työväen puolueensa, jonka ohjelmajulistuksia Kansan Työ ja Kansan Valta olivat. Uoti ja hänen puolueensa olivat mukana vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, saavuttamatta kuitenkaan mainittavampaa menestystä. Toisen maailmansodan aikana Uoti aktivoitui uudelleen ja oli Valpon seurannan kohteena vakoilusta epäiltynä. Hänet tuomittiin talvisodan jälkeen virkarikoksesta kuuden kuukauden vankeuteen. Uoti oli eduskuntavaaliehdokkaana 1951 ja pyrki vielä vuonna 1956 presidentinvaaliehdokkaaksi. Hän ei päässyt eduskuntaan, eikä ehdolle presidentinvaaleihin. Uotin taustalla vaikuttaneita voimia tai tukijoita ei löytynyt tutkimuksen aikana, hän vaikuttaa toimineen itsenäisesti. Ensio Uoti toi Hitlerin Mein Kampfin suomennettuna ja tiivistetyssä muodossa suomalaisten saataville kuusi vuotta ennen Mein Kampfin suomentamista. Hän ei kuitenkaan onnistunut levittämään suomalaissosialismiksi nimittämäänsä oppia kovinkaan laajalle epäonnistuttuaan poliittisissa pyrkimyksissään. Uoti ei ollut persoonana tarpeeksi vakuuttava, mikä yhdessä maamme olosuhteiden kanssa vaikutti merkittävästi hänen epäonnistumiseensa. Uotin eli suuren osan elämästään Saksassa ja sieltä voisi löytyä lisävalaistusta hänen elämäntarinaansa ja toimintaansa maamme rajojen ulkopuolella.