Browsing by study line "Economic and Social History"

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa vuosina 1960-2015. Aihetta on Suomessa tutkittu vähän, vaikka miehiä koskeva asevelvollisuus on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1922. Suomen kontekstissa tätä aihetta on tutkittu aikaisemmin muutamissa maisterintutkielmissa. Varusmiesliiton kannan mukaan nykyinen asevelvollisuus on syrjivä, ja sen tulisi koskea molempia sukupuolia. Asevelvollisuus koskettaa lähes jokaisen suomalaisen miehen elämää jossain vaiheessa. Tutkielmassa kysytään, miten aseistakieltäytyminen on vaikuttanut Aseettomat kädet- muistitietokeruuseen vastanneiden miesten minäkuvaan. Aineistoa ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia teemoja vastaajien kirjoituksissa tulee esiin, ja minkälaisia merkityksiä he antavat aseistakieltäytymiselle osana omaa minäkuvaansa. Vastausten tutkimuksessa hyödynnetään muistitietotutkimuksen, tunnehistorian sekä kokemushistorian piirteitä. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2015 Aseistakieltäytyjäliiton, Itämerikeskussäätiön ja Työväen muistitietotoimikunnan toimesta. Vastaajien joukossa on eri ikäisiä aseistakieltäytyjiä, ja heihin kuuluu niin siviilipalvelusmiehiä, totaalikieltäytyjiä kuin aseettoman palveluksen suorittaneita. Vastaajia pyydettiin kirjoittamaan omista kokemuksistaan, vakaumuksestaan sekä aseistakieltäytymisprosessista, ja kuvaamaan muistojaan mahdollisimman tarkasti. Aineistossa esiintyy sekä vahvoja ulkopuolisuuden että yhteisöön kuulumisen kokemuksia. Pelko ulkopuolelle jäämisestä liittyy usein perheen ja ystävien suhtautumiseen. Osan vastaajista on ollut vaikea nähdä aseistakieltäytyminen muussa valossa kuin niiden narratiivien kautta joita he olivat oppineet. Nämä käsitykset aseistakieltäytymisestä liittyvät usein laiskuuteen, outouteen ja normaalin elämän ulkopuolelle jättäytymiseen. Yleisesti vastauksissa ilmenee kuitenkin ylpeyttä omasta rohkeudesta ja omasta tiestä, vaikka se olisikin poikennut normeista. Tärkeäksi hetkeksi vastaajien kertomuksissa nousee esiin vakaumuksentutkintamenettely, jossa ennen vuotta 1986 vastaajien täytyi todistaa oma vakaumuksensa viranomaismenettelyssä. Uudemmissa vastauksissa tärkeä murroskohta on siviilipalvelukoulutukseen osallistuminen, jossa vastaajat kohtasivat muita samassa tilanteessa olevia aseistakieltäytyjiä, ja kokivat heidän kanssaan sekä yhtenäisyyttä että erilaisuutta.

Tutkimuskohde on Suomen valtion teollisuusyhtiöiden omistajapolitiikan tavoitteet ja tavoitteiden viestintä 1990-luvulla. Tutkimustulokset antavat uutta tietoa Suomen teollisuusyhtiöiden omistajapolitiikasta. Valtion omistajapolitiikka ei ollut 1990-luvulla pelkästään markkinaehtoistamista ja yksityistämistä. Kauppa- ja teollisuusministeriöllä oli myös poliittisia tavoitteita, joista viestittiin puutteellisesti. Tutkimus on laadullinen empiirinen tutkimus, ja strategiana on tapaustutkimus. Tutkittavat tapaukset ovat Imatran Voiman ja Nesteen sekä Enso-Gutzeitin ja Veitsiluodon yritysjärjestelyt. Ensimmäinen tutkimuskysymys pohtii kauppa- ja teollisuusministeriön omistajapoliittisia tavoitteita yritysjärjestelyissä. Toinen tutkimuskysymys arvioi tiedotteiden luotettavuutta ministeriön viestiessä yritysjärjestelyiden päämääristä. Keskeiset lähteet ovat yritysjärjestelyyn liittyviä kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisemattomia asiakirjoja ja julkaistuja tiedotteita sekä muistitietoa ja lehtiartikkeleita Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu omistajapolitiikan taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Taloudellisiin tavoitteisiin kuuluvat arvonluonti ja valtiontaloudelliset päämäärät. Poliittiset tavoitteet jakautuvat markkinahäiriöiden korjaamiseen, sosialistisiin ja sosiaalisiin, teollisuuspoliittisiin sekä nationalistisiin päämääriin. Näiden lisäksi analyysissä huomioidaan toimintaympäristön vaikutus ja pohditaan intressiristiriitojen merkitystä. Tutkimustuloksien mukaan kauppa- ja teollisuusministeriö edisti ensi sijassa nationalistisia ja teollisuuspoliittisia tavoitteita fuusioidessaan Imatran Voiman ja Nesteen Fortumiksi. Kun Enso-Gutzeit ja Veitsiluoto yhdistettiin Ensoksi, perimmäiset tavoitteet liittyivät arvonluontiin ja valtiontalouteen mutta järjestelyn toteutuksessa huomioitiin myös sosiaalisia seikkoja. Yritysjärjestelyt liittyivät 1990-luvun taloudelliseen, poliittiseen ja lainsäädännölliseen murrokseen. Omistajapolitiikassa oli myös intressiristiriitoja eri toimijoiden ja tavoitteiden välillä. Kauppa- ja teollisuusministeriön toimintaa voidaan kritisoida osakeyhtiölain ja arvopaperimarkkinalain hengen vastaisena toimintana. Tiedotteet antoivat epäluotettavaa tietoa yritysjärjestelyn tavoitteista. Imatran Voiman ja Nesteen yritysjärjestelyä perusteltiin julkisuudessa liiketaloudellisilla arvonluontipäämäärillä, kun taas Enso-Gutzeitin ja Veitsiluodon yritysjärjestely esitettiin ensi sijassa sosiaalisena ja aluepoliittisena toimenpiteenä, jota taloudelliset tavoitteet tukivat. Tulokset kyseenalaistavat metodologisesti julkisen tiedon hyödyntämistä valtion yhtiöiden ja erityisesti yritysjärjestelyiden tavoitteiden tutkimisessa.

Tämän tutkimuksen aiheena on köyhäinapua saaneiden helsinkiläisnaisten työ ja toimeentulo 1920-luvulta 1950-luvulle. Selvitän, millä aloilla köyhäinapua saavat naiset työllistyivät. Selvitän myös, miten taloudelliset velvollisuudet jakautuivat näissä perhetalouksissa ja mikä rooli naisten ansioilla oli perheen toimeentulossa. Tutkimani joukon työmarkkina-asemaa leimaa epävarmuus, eli prekaariuus. He työllistivät itsensä lyhytkestoisissa palkkatyösuhteissa, erilaisella kotituotannolla, pienkaupalla tai palveluilla. Työttömyys ja työnpuute oli usein riittämättömien ansioiden taustalla. Tutkielmassa pohditaan myös, miten Helsingin kaupunki järjesti työttömyystyötä naisille ja mikä oli toiminnan tarkoitus. Saivatko työttömät parempia ammatillisia valmiuksia ja palveliko toiminta heidän kiinnittymistään työmarkkinoille. Lähestyn aihettani kahden eri aineiston kautta. Käyttäen aineistonani Helsingin kaupungin huoltoviraston henkilöakteja, pyrin selvittämään niissä esiintyvien naisten ansaintastrategioita ja rakentamaan kuvaa tyypillisistä lyhytkestoisista ja epävarmoista naisten ammateista. Toisaalta käytän kaupungin työnvälitystoimiston dokumentteja naistyöttömyyttä ja sen hoitoa koskien. Oletuksena on, että tutkimani epävakaassa työmarkkina-asemassa olevien naisten joukko on usein sekä köyhäinhoito- että työnvälitysviranomaisten toimien kohteena. Tutkimusaiheita lähestytään naishistoriallisella tutkimusotteella. Tarkoituksena on tehdä näkyväksi naisten toimijuutta ja työtä sektoreilla, jotka ovat jääneet työmarkkinahistoriassa varjoon. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Marcel van der Lindenin sorrettujen tai alistettujen luokkien käsitettä ja erityisesti teoretisointia vapaan palkkatyön ja alisteisen työn välimuodoista. Tutkimus antaa viitteitä, että itsensä erilaisilla yrittäjämaisilla palveluilla ja käsitöillä tai lyhytkestoisilla palkkatöillä elättäneiden naisten joukko pysyi työtätekevinä köyhinä lähes koko työuransa ajan. Köyhäinavustus oli liian pieni ja toimeentuloa täydennettiin melkein aina työansioilla. Toimeentulo saatiin riittämään myös hyödyntämällä muita resursseja, esimerkiksi pitämällä alivuokralaisia. Köyhyyteen oli usein syynä myös tulojen epäsäännöllisyys ja työttömyys, jota kaupungin työllistämistyöt eivät korjanneet. Kaupungin työttömille naisille tarjoama hätäaputyö ei antanut työttömille eväitä työllistyä vapailla työmarkkinoilla, vaan oli lähinnä keino välttää rahallisen avustuksen maksamista. Työtuvat eivät järjestelmänä edistäneet työllistymistä ja niitä oli kallista ylläpitää. 1930-luvun laman myötä niiden toimintalogiikka oli lähinnä välttää rahallisen avustuksen maksamista. Työtupiin ja ammattikursseihin liittyikin kiinteästi tuottavuuden vaatimus, joka minimissään tarkoitti palkkana saadun avustuksen korvaamista työllä. Tuottavuuden vaatimus näkyy myös siinä, miten osallistuja ohjattiin osallistumaan työttömyystöiden ympärille luotuihin eri järjestelmiin. Osallistujien luokittelu perustui heidän oletettuun tehokkuuteensa.

Tutkielmassa tarkastellaan heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien merkityksiä jatkosodanaikaisissa rintamayhteisöissä. Tavoitteeni on tarkastella sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta sitä, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä jaettuna kokemuksena ja mitä hyötyä tästä mahdollisesti oli yksilöille ja yhteisöille. Tarkastelun kohteena ovat sotilaiden rintamalla käymät keskustelut seksiin ja seksuaalisuuteen liittyen. Tarkastelen näitä teemoja hyödyntäen sukupuoli- ja sosiaalihistoriallisia sekä kriittisen miestutkimuksen lähestymistapoja, feminististä sukupuolen teoriaa ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä. Tutkimusaineistona olen käyttänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) korsuperinteen kilpakeruun aineistoa vuodelta 1973. Aineisto koostuu 265 veteraanin muistelukerronnasta. Keräsin vastauksista noin 500 sivuisen aineiston, jossa esiintyviä seksiin liittyviä tarinoita, huumoria, ajatuksia ja asenteita analysoin laadullista sisällönanalyysiä hyödyntäen. Tutkin sitä, millä tavoilla sotilaat rakensivat ja tuottivat seksuaalista identiteettiään ja sukupuoltaan sota-aikana, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä sodan aikana sekä sitä, millaisia heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien ihanteita ja hegemonista maskuliinisuutta näin tuotettiin. Analyysini jakautuu yksilön puheen ja yhteisön toiminta- ja puhetapojen analyysiin. Yksilön puheessa on keskeistä se, millaisia käsityksiä ja odotuksia sotilailla oli seksin sisällöstä ja miten seksiin suhtauduttiin. Yhteisön toimintatavoissa tarkastelin sitä, mikä oli rintamalla seksuaalisuuden ilmaisuissa sallittua ja kiellettyä, millä tavoilla sotilaat hakivat hegemonista asemaa suhteessa toisiinsa sekä toimintatapoja, jotka alistivat yksilön seksuaalisuuden yhteisön pääomaksi. Heteroseksuaalinen maskuliinisuus edusti rintamayhteisöissä oletettua ja jaettua kokemusta, joka palveli yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä saattoi auttaa sotilaita luomaan merkityksellisyyttä sotakokemuksilleen. Sota yhtenäisti sukupuolirooleja ja sukupuoliin kohdistuneita odotuksia, jotka rintamayhteisöissä näyttäytyivät korostetun heteroseksuaalisena maskuliinisena käytöksenä ja miehistön luoman ja jakaman hegemonisen maskuliinisuuden tuottamisena.

1990-luvun alussa kaupallinen seksi alkoi näkyä aiempia vuosikymmeniä enemmän julkisissa tiloissa, kuten kaduilla ja ravintoloissa. Samalla myös seksin myymisen muodot ja tavat monipuolistuivat. Suomessa erityisesti prostituution oli ajateltu kuuluvan menneeseen köyhyyden ja sukupuolten välisen epätasa-arvon aikaan. Niinpä niin kutsutusta ”seksibisneksestä” alkoikin sen alkamisen myötä nopeasti muotoutua julkisessa keskustelussa yhteiskunnallinen ongelma. Tässä tutkimuksessa analysoidaan 1990-luvun seksibisneskeskustelua koskevan uutisoinnin kehystämisen tapoja ja tarkastellaan niiden luomaa ja välittämää kuvaa kaupallisesta seksistä sekä seksin myyjistä. Aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Kuukausiliitteen ja Ilta-Sanomien artikkeleista (n=305), jotka on julkaistu aikavälillä 1990-1997. Metodisena lähestymistapana on käytetty kehysanalyysia sekä aiempaan tutkimukseen pohjautuvaa viiden uutiskehyksen mallia. Suomalaisen prostituution historiaa ja siihen liittyviä asenteita on jonkin verran tutkittu, mutta 1990-luvun käsityksiä kaupallisen seksin muutoksista ei ole kattavasti analysoitu. Tutkimuksessa aineistosta nousi esiin kolme Suomea koskettavan seksibisnesuutisoinnin kehystämisen tapaa. Dominantein kehystämisen tapa oli moraalikehystäminen, joka näkyi aineistossa median tapana korostaa moraalisia näkökulmia ja normien rikkomuksia. Kaupallinen seksi oli siis julkisuudessa ennen kaikkea arvoja, normeja ja asenteita koskeva kysymys. Toissijaisia ja keskenään vaihtelevia kehyksiä olivat puolestaan konflikti- sekä vastuukehys. Konfliktikehystäminen korostui erityisesti keskustelun alkuvaiheessa median tapana kärjistää seksibisneksen ympärille syntynyttä moraalista pohdintaa työn eettisyydestä sekä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Tämän jälkeen keskustelun huomio alkoi kiinnittyä myös siihen, mitä kaupalliselle seksille pitäisi tehdä ja kenen vastuulle ongelma kuului. Näin ollen moraalisen kehyksen säilyttäessä dominantin asemansa, vastuukehys nousi konfliktikehystä keskeisemmäksi uutisoinnin tavaksi. Ulkomailla tapahtuvaa kaupallista seksiä media kehysti vastuukehystämisen lisäksi tunnekokemuskehyksellä. Poliittinen keskustelu johti useisiin erilaisiin selvityksiin ja mietintöihin, joiden päätehtävä oli ratkaista prostituution ongelma. Uutisoinnin välittämästä keskustelusta piirtyy myös selkeästi kuva siitä, että niin aikalaisille kansalaisille kuin päättäjillekin oli usein epäselvää, mistä seksibisneksessä oikeastaan oli kysymys. Käsitteenä se piti sisällään suuren määrän merkityksiä ja saattoi laajimmillaan tarkoittaa kaikkea topless-tarjoilusta lapsipornon levitykseen. Tutkimuksen keskeinen havainto on aineistossa esiintyvä ulkomaalaisten seksiä myyvien naisten toiseuttaminen verrattuna suomalaisiin seksin myyjiin. Suomalaisten naisten tekemää seksityötä käsittelevässä keskustelussa ja uutisoinnissa keskityttiin naisten oikeuksiin ja uhatuksi koettuun sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ulkomaalaisia seksin myyjiä koskevassa uutisoinnissa keskiössä olivat suomalaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan uhkan lisääntyminen sekä ja rikollisuuden leviäminen, jonka alkusyyksi ulkomaalaiset ilotytöt vastuukehystämisen keinoin esitettiin. Lisäksi ulkomaalaisista seksin myyjistä uutisoimisen tapa näyttää aineistossa riippuvan siitä, kummalla puolen Suomen rajaa tämä maantieteellisesti sijaitsi. Niin kauan, kun seksin myyjä oleskeli jossakin muualla kuin Suomessa, hänet esitettiin ainoastaan vallitsevien rakenteiden, kuten köyhyyden uhrina. Kun ulkomaalainen seksin myyjä taas astui Suomen rajojen sisäpuolelle, hän muuttui yhteiskunnallisen ongelman aiheuttajaksi. 1990-luvun seksibisneskeskustelu oli yksi yhteiskunnallinen neuvottelu ideaalin seksin ja tuomittavan seksin rajoista ja normeista. Kaupallinen seksi pysyi seksimuotojen marginaalissa koko tarkasteluvälin ajan, eikä sitä käsitetty monipuolisena seksin kenttänä, johon mahtuu niin sortoa kuin vapaaehtoisuuttakin. Lisäksi normeista neuvottelu paljasti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä aikalaiskäsityksiä siitä, millaisen naisen ihmisoikeuksien ja turvallisuuden suojelemisen yhteisö näki tärkeänä. Sanomalehtien välittämä keskustelu heijastelee myös 1990-luvun lainsäädännössä tapahtuneita moraalisia rajanvetoja. Seksin myyntiä tai ostoa ei Suomessa päädytty kriminalisoimaan, sillä seksityöntekijöiden turvallisuuden ja terveyden nähtiin näin vaarantuvan. Samalla kuitenkin ulkomaalaislainsäädäntöön tehty muutos mahdollisti seksityöepäilyn käännyttämisperusteeksi. Lisäksi seksityötä varten ei myönnetä esimerkiksi työviisumeja. Näin ollen Suomessa päädyttiin 1990-luvulla julkisen keskustelun ohella myös institutionaalisesti suojelemaan ainoastaan suomalaisia seksin myyjiä, jättäen ulkomaalaiset oikeuksien ulkopuolelle. Näin ollen voidaan todeta seksibisneskeskustelun analyysin kuvaavan myös sitä, kuinka yhteisön pyrkimys suojautua vahvaa stigmaa vastaan näyttää estävän yhteiskunnan tehokkaan puuttumisen sortoon ja väkivaltaan, jota kaupallisen seksin piirissä tapahtuu.

Vuonna 1979 perustettiin Helsingissä rockyhtye Hanoi Rocks, josta kypsyi muutaman vuoden ajan Suomen musiikkikenttää ravisuttava ilmiö. Vaikka suomenkielinen rock eli kulta-aikaansa punk-huuman hiipuessa, tähtäsi ja uhosi Hanoi Rocks valloittavansa maailman englanninkielisellä musiikillaan, minkä se myös tekikin suomalaisyhtyeille ennennäkemättömässä mittakaavassa. Hanoi Rocks kuulosti ja erityisesti näytti Suomen rockmaailmassa erilaiselta: heidän ulkokuoreensa kuuluivat värikkäät vaatteet, huivit, meikit ja lakatut tukat, jollaisia ei suomalaisyhtyeillä muuten nähty. Haastatteluissa he kehuskelivat niin musiikillisesta kuin muustakin suosiostaan erityisesti naisten keskuudesta, samalla kuitenkin vihjaillen homoseksuaalisuuden teemoilla. Tällainen mieskuva oli uudenlainen suomalaisella rockkentällä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia vuosina 1979-1985 aktiivisena toimineen Hanoi Rocksin miesrepresentaatiota 1980-luvun alun Suomen kontekstissa ja siihen suhtautumista erityisesti erilaisissa medioissa. Medioiden reaktioista tulkitaan niitä rajoja, joita Hanoi Rocks rikkoi. Tutkimuksessa halutaan tulkita sitä, miten yhtyeen ulkoinen olemus sekä käytös istui aikakauden Suomen maskuliinisuuden malliin. Jotkut asiat yhtyeen olemuksessa provosoivat ja puhututtivat. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä ne ominaisuudet olivat ja miksi. Näin luodaan populaarimusiikkikulttuurin kautta kuvaa siitä, millaisia olivat 1980-luvun alun maskuliinisuuden mallit Suomessa. Pääaineistona tutkimuksessa käytetään kolmea eri lehteä: rocklehti Soundia, nuorisolehti Suosikkia sekä Helsingin Sanomia. Maskuliinisuuden malleja lähestytään aiemmasta tutkimuksesta tuttujen käsitteiden kautta. Avainkäsitteinä ovat maskuliinisuus, feminiinisyys sekä homous. Kahdesta ensimmäisestä on kirjoitettu valtavasti erityisesti sukupuolentutkimuksen, queer-tutkimuksen ja feministisen tutkimuksen aloilla. Homous-teema on noussut tutkimukseen aineiston kautta - se on toistuva teema lehtiartikkeleissa - ja myös sitä on tuettu aiemmalla kirjallisuudella. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu tähän tutkimusperinteeseen, erityisesti Katie Milestonen ja Anneke Meyerin, Judith Butlerin, Nikki Sullivanin sekä Kai Åbergin ja Lotta Skaffarin tutkimuksiin ja teoreettisiin viitekehyksiin. Tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysia. Kyseinen menetelmä on luonnollinen valinta tutkimukselle, jossa tutkitaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyviä ilmiöitä kirjoitetun tekstin kautta. Erilaiset miehen mallit ja muut sosiaaliset konstruktiot ovat aikaan ja paikkaan sidonnaisia, ja niitä toisinnetaan ja mukautetaan käytetyssä kielessä. Media, ja 1980-luvulla erityisesti printtimedia, on tärkeässä roolissa siinä, mitä ja miten erilaisia ja asioita tuodaan esille ja miten niihin suhtaudutaan. Hypoteesina tutkimukseen onkin, että media toisaalta peilaa vallitsevia arvoja ja asenteita ja toisaalta myös luo niitä. Hanoi Rocks on siihen oiva esimerkki.

Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka rotuhygieenisen liikkeen ajattelu on vaikuttanut suomalaisten naisasianaisten (re)konstruoimaan käsitykseen naisen seksuaalisuudesta ja ruumiista 1900-luvun alussa. Huomion kohteena on, kuinka rotuhygieenistä retoriikkaa käytetään naisen seksuaalisuuteen ja ruumiiseen liittyvien käsitysten uusintamisessa ja konstruoimisessa. Aineistona olevat naisasiajärjestöjen asiaa ajaneet lehdet eivät olleet ensisijainen väylä, jonka kautta rotuhygieenisen liikkeen mukaisia oppeja levitettiin. Tavoitteena on tarkastella, kuinka paljon rotuhygieeniset ajatukset vaikuttivat siihen erikoistuneiden alojen ulkopuolella. Naisasianaisten näkemys on kiinnostava erityisesti siksi, koska vuonna 1906 saatu äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa antoi naisille valtiollista päätösvaltaa Suomessa. Aineistona on neljä naisasiajärjestöjen äänenkannattajina toiminutta aikakauslehteä: Palvelijatarlehti (1906), Työläisnainen (1906–1912), Naisten Ääni (1906–1912) sekä Koti ja Yhteiskunta (1906–1911). Näistä kaksi ensimmäistä edustaa työläisnaisjärjestöjä ja kaksi jälkimmäistä keskiluokkaisia naisasiajärjestöjä. Tutkielman metodina on retorinen diskurssianalyysi ja viitekehyksenä erityisesti retoriikan tutkimuksen feministinen tutkimusperinne. Tutkielman käsittelykappaleiden rakenteen muodostaa neljä teemakokonaisuutta, joiden kehyksissä naisen seksuaalisuutta ja ruumista käsitellään aineistossa. Kokonaisuudet ovat avioliitto ja siviilisääty naisen seksuaalisuuden järjestäjänä, seksuaalisuus suhteessa vapaan rakkauden aatteeseen, kirjallisuudessa esiintyvän naiskuvan herättämä kritiikki 1900-luvun alussa sekä naisen ruumis ja sukupuolinen terveydenhoito. Naisen seksuaalisuus rakentuu aineistossa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ja heteroseksuaalisuuden normin kautta. Naisen seksuaalisuutta määrittää kaksijakoisuus siveelliseen ja siveettömään. Erityisesti keskiluokkaisten naisasianaisten ja absoluuttista sukupuolimoraalia kannattaneiden piirissä naisen seksuaalisuuden katsotaan kuuluvan avioliittoon. Siveellisen sukupuolielämän tavoite on suvun jatkaminen. Naisen seksuaalisuudesta rakentuva kuva on hyvin lisääntymiskeskeinen. Naisen avioliiton ulkopuolinen tai sitä edeltävä sukupuolielämä ei ole hyväksyttävää, vaan kevytmielistä, irstaista ja kertoo kyvyttömyydestä hallita ruumiillisia impulsseja. Tarkastelujakson aikana kahtiajakoa uusinnetaan rotuhygieenisin perustein, minkä myötä naiset jaetaan kyvykkäisiin ja kyvyttömiin äiteihin. Naiselle annetaan vastuu tulevan ihmissukupolven kasvatuksesta raskausajasta alkaen. Naisen vastuulla ei ole vain hänen oma ruumiinsa, vaan koko rodun ruumis. Odotukset seuraavan sukupolven laatuominaisuuksista asettavat naisen ruumiille ja seksuaalisuudelle vaatimuksia, niin elämäntavan, terveydenhoidon kuin persoonallisten piirteiden näkökulmasta.

Tarkastelen maisteritutkielmassani lukion terveystiedon oppikirjojen seksuaaliopetuksen osioissa esiintyviä eroja suomalaisen ja muiden kuin länsimaisten seksuaalikulttuurien välillä vuosina 2005–2020. Aihetta on tärkeää tutkia vähäisen aiemman tutkimuksen takia ja yhä monikulttuurisemmassa Suomessa oppikirjojen tulee vastata lukijoidensa todellisuuksia, identiteettejä ja tarpeita. Kvalitatiivisen tutkielmani aineistona toimii 21 lukion terveystiedon oppikirjoja 15 vuoden ajalta. Analysoin oppikirjojen tekstisisältöä, rakennetta ja kuvitusta sisällön- ja kuva-analyysien avulla. Seksuaaliopetuksen sisällöt perustuvat suomalaiseen arvomaailmaan. Lukion tehtävänä on vahvistaa myös opiskelijoiden kulttuurien tuntemusta, jonka vuoksi seksuaaliopetuksessa kerrotaan muista seksuaalikulttuureista. Monikulttuurisuuden teeman sisällyttäminen kirjoihin on haastavaa, koska kirjoittajat eivät voi olla normittamatta asioita ja he tasapainoilevat moniarvoisuutta ja yksilöiden oikeuksia kunnioittavien näkökulmien välillä. Sisällöissä ja kuvituksessa luodaan dualistista kahtiajakoa suomalaisen ja muiden kuin länsimaisten seksuaalikulttuurien välille. Kahtiajakoa ilmentää 3 teemaa, joita ovat 1. seksuaalikulttuurin ’’kehittyneisyys’’ ja ’’kehittymättömyys’’, yksilön seksuaalinen ’’toimijuus’’ ja sen ’’puutteellisuus’’ ja 3. etnisyydet kuvituksessa. Oppikirjojen seksuaaliopetuksen osioissa suomalainen seksuaalikulttuuri esitetään historiallisena suunnannäyttäjänä, jota vahvistetaan adjektiiveilla sekä viittauksilla historiaan ja vähäisiin seksuaalisuuden haasteisiin. Muiden kuin länsimaiden seksuaalikulttuureista kerrotaan kulttuurien, arvojen ja uskontojen rajoittavien tekijöiden näkökulmasta. Kuvitus on muutoin valkonormatiivista paitsi puhuttaessa seksuaalisuuteen liitettävistä negatiivisista ilmiöistä. Ensisijaisuuden ja toiseuden representaatiot ovat verhottu sisällöissä avaramielisyyden motiiviin. Suomalaista seksuaalikulttuuria sekä vahvistetaan muiden seksuaalikulttuurien kautta että nostetaan jatkuvasti jalustalle niiden kustannuksella vuodesta ja opetussuunnitelmasta riippumatta.

Tutkimuskohteena ovat Euroopan parlamentin jäsenten (mepit) poliittiset avustajat ja heidän työnsä, roolinsa sekä vallankäyttönsä. Tutkimuksen tarkoitus on luoda katsaus meppien avustajien profiiliin ja rooleihin sekä avustajainstituution muutokseen vuodesta 1995 vuoteen 2021. Ensimmäinen tutkimuskysymys on: Miten avustajien työ ja vallankäytön kokemukset sekä mahdollisuudet ovat muuttuneet Suomen EU-jäsenyyden aikana vuodesta 1995? Oletuksena on, että EU:n perussopimusmuutokset ja sitä myötä laajennetut Euroopan parlamentin valtaoikeudet ovat olleet merkittäviä vaikuttimia tässä kehityksessä. Toinen tutkimuskysymys tarkastelee avustajien ammattiryhmän sosiaalihistoriaa ja heidän kokemustaan politiikan ammattimaistumisesta: edustavatko avustajat käsitystä politiikan ammattimaistumisesta, ja kokevatko he itsensä politiikan ammattilaisiksi? Kokevatko avustajat edustavansa ylikansallista poliittista ryhmää vai kotimaataan ja sisältyykö heidän omakuvaansa ajatus ylikansallisesta EU-ammattilaisesta? Onko tässä suhteessa tapahtunut muutosta 1990-luvulta eteenpäin? Ammattiryhmän kuvauksen ohella tutkimuksen ydintä on tarkastella aineistoon pohjaten sitä, onko tutkimusaikana tapahtunut muutosta avustajien kokemuksissa, rooleissa, vallankäytössä ja identiteetissä. Mahdolliset sukupolvien väliset erot ja Suomen EU-suhteen kehittyminen ovat myös muutokseen vaikuttavia tekijöitä. Samalla esitellään meppien poliittisten avustajien työn luonnetta, minkälainen rooli heillä on europarlamentaarikkojen kabineteissa, millä tavoin he käyttävät valtaa ja vaikuttavatko he jollain tavoin poliittiseen päätöksentekoon. Tutkielman aineistona ja menetelmänä toimivat entisten ja nykyisten europarlamentaarikkojen poliittisten avustajien puolistrukturoidut teemahaastattelut neljältä määritellyltä eri aikakaudelta siten, että jokaiselta aikakaudelta edustettuina on useampi haastateltava. Haastattelussa hyödynnetään muistitietotutkimuksen menetelmiä. Lisäksi hyödynnetään suomalaisille avustajille tehtyä verkkokyselyä. Kvantitatiivinen osio tukee kokonaiskuvan muodostamista avustajien profiilista. Tutkimuksen teoriapohja rakentuu kahdelle pilarille: 1. avustajien työnkuvan, tehtäväkentän sekä vallankäytön muotojen kategorisointi ja muutoksen seuraus Euroopan parlamentin valtaoikeuksien päivittymisen mukana. 2. poliittisen luokan tutkimus ja politiikan ammatillistumisen teoriat. Voiko politiikassa töissä olevia ihmisiä pitää yhtenäisenä ryhmänä tai luokkana, yhtenevätkö intressit ja ovatko taustat homogeenisiä? Näkevätkö he yhteiskunnan ja mahdollisen urakehityksen samankaltaisista lähtökohdista? Tutkimuksen johtopäätöksenä havaitaan avustajatyön ammattimaistuminen ja institutionalisoituminen. Avustajat edustavat monessa mielessä politiikan ammattilaisten ryhmää, joiden tavoitteena on kerätä avustajatyöstä tarvittava kokemus ja jatkaa erilaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Avustajat käyttävät merkittävää valtaa parlamentaarisessa ohjausketjussa meppiensä luotettuina neuvonantajina. Parlamentin valtaoikeuksien kasvu perussopimusmuutosten myötä on ollut merkittävä tekijä avustajien vallankäytön kasvussa. Avustajien määrä on kasvanut parlamentissa käsiteltävän lainsäädännön mukana, ja edunvalvontajärjestöjen kiinnostus avustajia kohtaan on lisääntynyt. Avustajista on tullut keskeinen osa parlamentin henkilökuntaa ja oma tunnistettava ammattiryhmänsä.

Opinnäytteessä tarkastelen, miten nuorisoseurat loivat sosiaalista pääomaa 1900-luvun alussa. Aineistona on Ikaalisten, Muuramen ja Villikkalan nuorisoseurojen pöytäkirja-aineistot seurojen toiminnan alkuvuosilta 1897–1912. Järjestöillä on Suomessa ollut keskeinen vaikutus kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen. Järjestökenttä alkoi laajeta 1900-luvun alussa, jolloin nuorisoseuraliike alkoi levitä voimakkaasti maaseutupitäjiin. Nuorisoseuraliike loi ensimmäisenä yhdistystoimijana valtakunnallisen maaseutualueilla toimineen yhdistysverkon, joka oli kaikille avoin. Seurat olivat monille aikalaisille ensimmäinen kosketus yhdistystoimintaan ja organisoituun toiminnallisuuteen. Nuorisoseuraliike syntyi kansallisen herätyksen seurauksena osana kansanvalistusliikettä. Seurojen tavoitteena oli lisätä sivistystä, kansalaisuustaitoja ja itsekasvatuksen mahdollisuuksia alemmille kansanluokille. Tavoitteet ja toiminta perustuivat näkemyksiin kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sivistysharrastusten elämänlaatua kohentavista vaikutuksista. Yhteiskuntatieteissä sosiaalisen pääoman käsitteeseen useimmiten liitetään kolmenlaisia tekijöitä: verkostot ja niiden organisoitumisen tavat, luottamus sekä normatiiviset säännöt ja vastavuoroiset odotukset. Yhteisöjen ja yksilöiden välinen vuorovaikutus ja verkostot luovat ja välittävät sosiaalista pääomaa, ja toimivat verkostot näyttävät yleensä edistävän yhteisön hyvinvointia. Yhtenä sosiaalisen pääoman elementtinä nähdään sosiaalinen osallistuminen. Sosiaalisen pääoman ytimessä ovat resurssit, joita saadaan käyttöön vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sosiaalisen pääoman kognitiivinen ulottuvuus liittyy toimijoiden jakamiin merkityksiin ja tavoitteisiin. Käsittelin pöytäkirja-aineistoa teoreettisesti orientoituneen lähiluvun avulla. Nuorisoseurojen toiminnan keskiössä olivat erilaiset kokoukset ja iltamat, joihin seuran jäsenet valmistivat ohjelmaa. Ohjelmistossa oli usein puheita, väittelyitä, kirjojen selostamista, runojen, satujen ja kertomusten kerrontaa sekä näytelmiä. Seurat julkaisivat omia seuralehtiä, joita kirjoitettiin yhteisöllisesti. Keskusteluissa ja kokouksissa kehitettiin keskustelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä opittiin kokoustekniikkaa ja kansalaisuustaitoja. Seurat järjestivät myös opintopiirejä. Keskeinen osa seurojen sivistystoimintaa oli lukutupien ja kirjastojen perustaminen ja ylläpito. Seurat lisäsivät mahdollisuuksia päästä tiedon pariin aikana, jolloin kunnallinen kirjastoverkko oli vielä kehittymättä, eikä maaseudun väestöllä ollut välttämättä muuta pääsyä lehtien ja kirjallisuuden pariin. Nuorisoseurat lisäsivät merkittävästi tiedon saantia myös tuomalla yhteisöihin laajemmat sosiaaliset verkostot, jotka ulottuivat seuraliikkeen toiminnan välityksellä muiden alueiden nuorisoseuroihin ja seuraliikkeen valtakunnalliseen verkkoon. Nuorisoseuraliikkeen myötä maaseutupitäjiin kasvoi taloverkosto, joka mahdollisti seurojen toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittymistä. Nuorisoseurat tekivät usein yhteistyötä alueen muiden yhdistysten ja toimijoiden kanssa sekä tukivat yhteisöä erilaisilla konkreettisilla toimilla. Pöytäkirja-aineistoista välittyi luottamusta ja yhteisöllisyyttä tukevia elementtejä. Keskusteluissa luotiin ilmapiiriä, normeja ja ilmaistiin arvoja. Villikkalan nuorisoseurassa keskusteltiin laajasti erilaisista yhteisöllisistä ja yhteiskunnallisista haasteista ja ilmiöistä, joiden käsittelytavoissa korostui tasavertaisuus ja yhteisöllisyys. Jäseniä pyrittiin osallistamaan toimintaan aktiivisesti ja positiivisella tavalla. Keskustelut ja huomiot kirjattiin pöytäkirjoihin, jotka luettiin kokouksissa ääneen.