Browsing by master's degree program "Filosofian maisteriohjelma"

Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.

Tutkin tutkielmassani Robert Brandomin ja John McDowellin tieto-oppeja metaepistemologisesta näkökulmasta ”syvän erimielisyyden” (deep disagreement) käsitettä hyödyntäen. Selvitän, voiko Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä pitää niin sanottuna ”syvänä erimielisyytenä”, toisin sanoen järjestelmällisenä kiistana, jonka osapuolten on poikkeuksellisen vaikeaa löytää yhteisymmärrystä. Lisäksi harkitsen mitä hyötyjä syvän erimielisyyden tutkimisesta voi olla itse tietoteoreettiselle keskustelulle. Tutkielman alkupuolella esittelen Brandomin ja McDowellin edustaman Pittsburghin koulukunnan tietoteoreettisen perustan eli annetun myytin (Myth of the Given) ja sen esittämät haasteet tietoteorialle. Brandomilla ja McDowellilla on omat tapansa oikeuttaa uskomukset ilman annetun käsitettä, mikä on johtanut eripuraan koulukunnan sisällä. Tutkielman loppupuolella selvitän millä perustein Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voisi pitää niin sanottuna syvänä erimielisyytenä. Nostan analyysissäni esiin erityisesti Brandomin ja McDowellin erimielisyydet kokemuksen käsitteen merkityksestä sekä heidän näkemyksensä siitä, mikä on filosofian tehtävä ylipäänsä. Johtopäätökseni on, että Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voi hyvinkin pitää syvänä, mutta että sen pohjaaminen tiettyyn episteemiseen lähtökohtaan saattaa olla harhaanjohtavaa ja keskustelun kehityksen kannalta haitallista.

Tutkielma tarkastelee James Woodwardin kausaaliselityksen manipulaatioteoriaa ja sen soveltamista taloustieteessä. Se keskittyy luomaan filosofisesti perustellun ja käytäntöä lähellä olevan tulkinnan kausaalisesta selittämisestä taloustieteen alalla. Kausaatiolla ja selityksellä on keskeinen rooli ymmärryksen tuottamisessa. Niillä on lisäksi korvaamatonta käytännöllistä merkitystä, sillä tieto kausaalisuhteista mahdollistaa tapahtumien kontrolloinnin. Tästä syystä suuri osa tieteellisestä toiminnasta keskittyy kausaalisuhteiden löytämiseen, ja niiden laajuuden arviointiin. Tieteellisen työn tarkkuuden takaamiseksi kausaatio, ja sen varaan pohjautuvat selitykset, vaativat tarkan määritelmän. Tutkielma esittelee Woodwardin manipulaatiosuhteisiin perustuvan määritelmän ja selvittää, miten tästä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä. Tähän esitykseen perustuen tutkielma tarkastelee lisäksi Woodwardin teorian käyttökelpoisuutta taloustieteen metodologian tulkitsemisessa. Yhtymäpinnan Woodwardin teorian ja taloustieteen metodologian välille luo Uskali Mäen eristyksiin perustuva näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta. Ensimmäinen luku esittelee keskeiset rajaukset ja lähtökohdat tutkimukselle. Toinen luku käsittelee Woodwardin näkemystä kausaatiosta ja antaa tarkan määritelmän kausaatiolle tapahtumien välisten kontrafaktuaalisten riippuvuussuhteiden kautta. Kolmas luku selvittää, miten edellä määritellystä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä, ja perustelee, miksi esiteltävä kausaaliselityksen teoria on ratkaisevilta osin parempi kuin useat historialliset selitysteoriat. Neljäs luku esittelee Mäen näkemyksen malleista sijaissysteemeinä ja argumentoi, että esiteltävä näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta voidaan nähdä taloustieteen tarkoituksiin sopivana käytännön sovelluksena Woodwardin teoriasta. Luvun lopussa tarkastellaan konkreettisia esimerkkejä taloustieteen alalta. Viides luku päättää. Tutkielma esittää, että kausaatio tulee ymmärtää kuvauksena manipulaatioiden vaikutuksesta: kahden tapahtuman välillä on kausaalinen suhde, jos tiettyjen ehtojen vallitessa yhtä manipuloimalla voidaan vaikuttaa toiseen. Selitykset puolestaan rakentuvat näin määriteltyjen kausaalisten suhteiden varaan: ne kertovat, miten selitettävä tapahtuma riippuu johdonmukaisesti selittävistä syistä kertoen samalla, miten selitettävään tapahtumaan olisi voinut vaikuttaa. Tutkielman keskeinen havainto on, että taloustieteelliset mallit pyrkivät kuvaamaan keskeisiä selitettävään tapahtumaan vaikuttavia kausaalisuhteita, ja täten luomaan selityksiä manipulaatioteoriaa vastaavalla tavalla. Manipulaatioteorian mukaiset intuitiot vaikuttavat implisiittisesti taloustieteen metodologian taustalla, ja taloustieteellisen mallintamisen tulkitseminen tässä viitekehyksessä auttaa tarkentamaan kausaation käsitettä ja kausaaliselitysten merkitystä taloustieteessä.

Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.

Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.

Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.

Ruumiillisuuden rooli mielenterveydenhäiriöissä on jäänyt psykopatologian tutkimuksessa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Poiketen yleisestä käsityksestä liittyen psykopatologisiin ilmiöihin, traumatisoituminen ilmenee eritoten erilaisina kehollisina oireina. Vaikka traumatutkimusta on tehty monen eri tieteenalan piirissä, filosofian panos traumatutkimukseen on ollut vähäistä. Tämän työn lähtökohta on, että fenomenologisella filosofialla voisi olla annettavaa psykopatologian tutkimukselle. Eritoten ruumiinfenomenologian soveltaminen trauman tutkimukseen voisi syventää ymmärrystämme traumakokemusten kehollisuudesta. Thomas Fuchs on psykopatologiaa tutkiva fenomenologi, joka on kehittänyt fenomenologisia kuvauksia psykopatologisista kehokokemuksista. Tämän työn tavoitteet ovat ensinnäkin analysoida ja tarkentaa Fuchsin käsitystä psykopatologisten kehokokemusten fenomenologisesta rakenteesta sekä toisekseen soveltaa Fuchsin käsitystä psykopatologian kehollisuudesta traumanjälkeisen kehokokemuksen kuvailuun. Fuchsin mukaan psykopatologisten kehokokemusten taustalla on usein muutos eletyn ruumiin ja objektiruumiin tasapainossa. Eletty ruumis tarkoittaa ruumista, joka minä olen ja jonka kautta minä havaitsen ja olen maailmassa. Objektiruumis taas tarkoittaa aineellista ruumista, joka minulla on ja jonka minä ja muut voivat havaita. Erottelu juontaa juurensa fenomenologiseen perinteeseen, Husserlin ja Merleau-Pontyn kirjoituksiin. Ruumiin objektivoituminen tarkoittaa sitä, että eletyn ruumiin kyvyt, jotka mahdollistavat maailmassa olemisen, heikkenevät ja ruumis ilmenee kokemuksessa enemmän objektin kaltaisena. Fuchs kuvailee ruumiin objektivoitumista eri mielenterveyden häiriöissä, kuten melankoliassa ja skitsofreniassa. Ruumiin objektivoituminen ilmenee siten, että ruumis koetaan subjektin toimintaa vastustavana esteenä. Lisäksi kehon läpinäkyvyys ja affektiivisuus heikkenevät, ruumiista tulee tilallisajallisesti rajoittunut ja subjekti kokee vieraantuneisuutta suhteessa kehoonsa. Ongelmallista Fuchsin näkemyksessä on tapa, jolla hän kuvailee objektiruumista. Jotta objektiruumiin ilmeneminen kokemuksessa voisi toimia osana psykopatologisten ilmiöiden kuvausta, tulee käsitteen olla filosofisesti tarkka. Työssä ehdotetaan, että objektiruumis tulee ymmärtää yhtenä eletyn ruumiin aspektina tai yhtenä tapana, jolla eletty ruumis voi ilmetä. Sitä ei tule ymmärtää eletystä ruumiista erillisenä ruumiina, puhtaana objektina tai kuolleen ruumiin kaltaisena. Erottelu eletyn ruumiin ja objektiruumiin välillä on fenomenologinen, ei ontologinen. Fuchsin käsitys ruumiin objektivoitumisesta on sovellettavissa traumanjälkeiseen kehokokemukseen. Traumatisoitumisesta seuraa kehollisia oireita, jotka ovat jaettavissa rajoittumisoireisiin ja tunkeutumisoireisiin. Kummankinlaiset oireet voidaan kuvailla eletyn ruumiin objektivoitumisen avulla. Traumatisoitunut keho ilmenee kokemuksessa tilallisajallisesti rajoittuneena, sillä trauma johtaa ajallisen eteenpäin suuntautuneisuuden estymiseen sekä siihen, että subjekti ei koe ympäristöään laajana mahdollisuuksien kenttänä. Lisäksi traumatisoitunut keho koetaan itsestä erillisenä ja se ilmenee kokemuksessa ulkoistettuna objektina. Trauma johtaa kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden heikkenemiseen, minkä seurauksena keho ei mahdollista saumatonta maailmassa olemista. Kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden puute ilmenee siten, että traumatisoitunut keho on poissa kokemuksesta ongelmallisella tavalla. Traumamuistoja uudelleenkokeva keho vuorostaan tunkeutuu kokemukseen vieraana ja uhkaavana. Lisäksi häpeällä vaikuttaa olevan rooli traumanjälkeisessä ruumiin objektivoitumisessa. Traumatisoituneen kehon puuttuminen kehokokemuksesta sekä sen ajoittainen tunkeutuminen kokemukseen uudelleenkokemisoireiden aikana vaikuttavat muodostavan syklin, joka toistuu traumanjälkeisessä kehokokemuksessa. Vaikka traumatisoituneet henkilöt kuvailevat joskus äärimmäisiä kehosta vieraantumisen ja irtautumisen kokemuksia, fenomenologisesti ei voida sanoa, että traumatisoitunut henkilö ei olisi hänen eletty ruumiinsa tai että hänen ruumiistaan olisi tullut puhdas objekti. Trauma voi johtaa merkittävään ruumiin objektivoitumiseen, mutta se ei voi johtaa subjektin erkaantumiseen ruumiistaan. Työn perusteella voidaan esittää, että Fuchsin käsitys eletyn ruumiin objektivoitumisesta psykopatologisten kokemusten osatekijänä havainnollistaa ruumiillisuuden roolia mielenterveydenhäiriöissä sekä valottaa psykopatologisten kehokokemusten fenomenologista rakennetta. Fuchsin näkemysten käsitteellisen tarkentamisen seurauksena voidaan sanoa, että psykopatologinen ruumiin objektivoituminen on mahdollista ymmärtää tavalla, joka on filosofisesti tarkka ja joka pohjaa fenomenologisesta perinteestä löytyviin kehollisuuden analyyseihin. Lisäksi traumanjälkeistä kehokokemusta voidaan mielekkäästi kuvailla ruumiin objektivoitumisen avulla. Vaikuttaa siltä, että useiden traumanjälkeisten oireiden taustalla voidaan nähdä eletyn ruumiin kykyjen heikkeneminen ja objektiruumiin ilmeneminen kehokokemuksessa.

Abstract Faculty: Faculty of Social Sciences Degree programme: Master of Philosophy Study track: Theoretical Philosophy Author: Heimo Laamanen Title: Process Reliabilism, Justification in the Context of Artificial Epistemic Agents Level: Master Month and year: 06.2021 Number of pages: 84 + 7 Keywords: Epistemology, justification, process reliabilism, artificial epistemic agent, philosophy of artificial intelligence Supervisor or supervisors: Markus Lammenranta and Jaakko Hirvelä Where deposited: Helsinki Unversity Library Additional information: Abstract: The main topic of this thesis is justification for belief in the context of AI--based intelligence software agents. This topic deals with issues belonging to the joint domain of the philosophy of artificial intelligence and epistemology. The objective of this thesis is to discuss a form of process reliabilism for the collaboration environment of human beings and intelligent software agents. The motivation of the study presented in this thesis is due to the ongoing progress of artificial intelligence, robotics, and computer science in general. This progress has already enabled to establish environments in which human beings and intelligent software agents collaborate to provide their users with various information--based services. In the future, we will not be aware of whether a service is offered by human beings, intelligent software agents, or jointly by them. Hence, there are two kinds of information agents, and this gives rise to the following key question: Can an intelligent software agent be also an epistemic agent in a similar way as a human being? In other words, can an intelligent software agent have beliefs, justified beliefs, and more importantly, can it know something? If so, then there is a clear motivation to extend epistemology to include the context of artificial epistemic agents. This, in turn, raises several new questions, such as the following: First, do artificial epistemic agents set any new requirements to epistemological concepts and theories concerning justification? And second, what would be the appropriate theory of justification in the context of artificial epistemic agents? At first, the reader is provided with necessary background information by discussing the following topics: introductions to epistemology; artificial intelligence; a collaborative environment of human beings and artificial epistemic agents; the concepts of information, proposition, belief, and truth; and scenarios with which main ideas are clarified and tested. Then, this thesis introduces a form of applied epistemology including its aim and some requirements for the theories of justification set by the development and operation of artificial epistemic agents. Finally, after setting the scene, this thesis explores process reliabilism including main objections and proposes an enhancement to process reliabilism so that it better addresses the context of artificial epistemic agents. The results are as follows: First, this thesis supports the view that an intelligent software agent can actually be an artificial epistemic agent capable of having beliefs, justified beliefs, and knowledge. Second, there is a clear motivation to extend the domain of epistemology to include artificial epistemic agents. This extension is a form of applied epistemology that has not yet been discussed much in either epistemology or artificial intelligence. Third, this thesis gives reasons for the supposition that the context of artificial epistemic agents sets new requirements to epistemological theories. And finally, this thesis gives motivations to support the idea that a form of process reliabilism called pragmatic process reliabilism could be the appropriate unified theory of justification for belief in the collaborative environment of human epistemic agents and artificial epistemic agents.

Tämä maisterintutkielma käsittelee australialaisen filosofin, Huw Pricen, käsitystä kausaliteetista. Pricen mukaan kausaliteetin suunta on ihmiskeskeistä ja Price uskoo retrokausaliteetin eli taaksepäin suuntautuvan kausaliteetin olevan mahdollista. Työn tavoite on tiivistää Pricen näkemyksiä ja selvittää, miten retrokausaliteetin mahdollisuus Pricen mukaan syntyy. Artikkelissaan ”Causation as a Secondary Quality” Peter Menzies ja Price esittelevät oman kausaliteettiteoriansa, toimijuusteorian, jonka mukaan kausaliteetista on kyse silloin, kun vapaasti toimiva agentti voi A:ta muokkaamalla aiheuttaa B:n esiintymän. Toimijuusteoria nojaa agenttitodennäköisyyksille, jotka ovat ehdollisia todennäköisyyksiä. Toimijuusteoriassa toimijan eli agentin toiminta on keskiössä. Toimijuusteoria on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian ihmiskeskeinen. Toinen tutkielman päälähde on Pricen kirja “Time's Arrow & Archimedes' Point: New Directions for the Physics of Time”. Price esittelee kirjassaan muun muassa perspektivalistisen näkemyksen, jonka mukaan kausaliteetti on ihmisestä lähtöisin olevaa. Kausaliteetti riippuu ihmisen perspektiivistä, joka taas johtuu entropian suunnasta. Jossakin muualla universumissa, jossa entropian suunta olisi eri, voisi myös ihmisen kokema kausaliteetin suunta olla vastakkainen. Pricen mukaan retrokausaliteetin avulla voidaan selittää kvanttimekaniikan outouksia, esimerkiksi kaukovaikutus. Price kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kvanttimekaniikka on epätäydellinen kuvaus todellisuudesta ja on olemassa piilomuuttujia, jotka selittävät kvanttimekaniikan ilmiöt. Retrokausaliteettia vastaan esitetyn niin sanotun bilking-argumentin Price kiertää siinä olevan porsaanreiän avulla: kvanttimekaniikassa mittaus, joka on syy, on aina tapahtunut, ennen kuin efekti voidaan huomata. Kausaliteetti ei Pricen mukaan ole ulkona maailmassa oleva asia, vaan ihmisen projektio maailmaan. Ihmisen harkintakyky on epäsymmetristä. Yleensä ajattelemme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen, joka on avoin, ja tiedämme menneisyyden, joka on kiinnitetty. Kuitenkin, jos osaa menneisyydestä ei pidettäisikään tiedollisesti saavutettavissa olevana, voisi retrokausaliteetti tapahtua tällä alueella.

Philosophers and scientists often strive to investigate the 'objective' properties of a mind-independent reality. But how have their personal models of reality – that could include a belief in Yeti – been constituted in the first place? In this master's thesis in theoretical philosophy, I will ask whether we could produce a subjective approach to ontology, where our sense of what exists and the specific manner it exists could be comprehensively explained by the phenomenal properties of our prior experiences. In an answer, I will argue both Husserlian phenomenology and Integrated information theory feature a viable subjective approach to ontology, explaining how our prior experiences could make up and specify our own subjective models of reality that do not necessarily correspond with the supposed mind-independent structures of the world. In chapter 2, I will make a survey on the Husserlian phenomenological approach to ontology. In this, I will provide a bottom-up account of Husserlian terminology concerning e.g., consciousness, intentional matter, form, embodiment, experienced objects, and universals, and how it acquires an ontological function in describing how experienced things are constituted in the mind in passive and active synthesis in the specific form the subject thinks of them as existing. The final product of these constitutive processes is the subject's manifold of the world i.e., its subjective model of reality. In chapter 3, I will argue IIT's principled neuroscientific account of experience must also feature a subjective approach to ontology, where two of its central components, the axiom of existence, and the central identity, entail a subject's sense of what exists – and in what specific manner it exists – can only have an explanation on the cause-effect structures of the subject's physical substrate of consciousness. I will also make the case the experiential counterpart of the subject’s substrate's cause-effect structure itself (as measured by Φ) could be interpreted to be its subjective model of reality based on its prior experiences. In the work, I will argue a subjective approach to ontology could offer a wider theoretic scope for ontology, explaining such irreducibly subjective things as Yeti, beliefs, hypotheses, dreams, illusions, and music; be less problematic theoretically, avoiding problematics related to Cartesian imp i.e., brain-in-a-vat -scenarios and some metaphysical paradoxes; and have tangible real-world impact in more realist policies, in the area of societal resilience, and in the development of artificial intelligence.