Browsing by discipline "Käytännöllinen filosofia"

Tässä pro gradu -työssä tutkitaan, miten Charles-Louis de Secondant, baron de Montesquieun muotoilemaa vallanjako-oppia voisi soveltaa nykyisessä mediayhteiskunnassa perinteistä valtiollisen vallan instituutioiden erottelua syvällisemmin. Kysymystä taustoitetaan ensin käymällä läpi klassisten yhteiskuntafilosofien teorioita siitä, millainen yhteiskunta parhaiten tasapainottaa ihmisten itsekkyyden ja yleisen edun näkökulmia ja yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä. Tätä haastetta voidaan lähestyä esimerkiksi Platonin tapaan tarkasti säädellyn luokkapohjaisen työnjaon kautta, Aristoteleen tapaan valtiomuotoja sekoittamalla ja keskiluokan ehdoilla, Thomas Hobbesin tapaan yksinvaltiutta oikeuttamalla tai John Locken tapaan jakamalla valtiollista vallankäyttöä eri instituutioiden kesken. Näiden ratkaisujen kautta tutkielmassa osoitetaan, että Montesquieun erityismerkitys syntyy siitä, että hän selkeästi yhdistää hallinnollisten instituutioiden erotteluun liittyvän vallanjakonäkökulman todellisten valtapiirien eduntavoitteluun liittyvien pyrkimysten tasapainottamiseen. Montesquieuta seuranneiden Jean-Jacques Rousseaun ja Immanuel Kantin kautta tutkielman huomio kiinnittyy kehitykseen, jotka liittyvät valtakäsityksen muutokseen erityisesti kansalaisuuden alan laajentumisen ja osallisuuden merkityksen vahvistumisen myötä. Samalla alkaa jäsentyä tutkielman toinen keskeinen teema kansalaisyhteiskunnan suhteesta sekä valtiolliseen valtaan että yksityiseen omistukseen. Tällä tiellä päädytään Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Marxin kautta Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan ja Jürgen Habermasin teoriaan porvarillisen julkisuuden syntymisestä ja rapautumisesta. Habermasin mukaan Montesquieun aikaan nousussa olleen kauppaporvariston tapa käydä julkista kansalaiskeskustelua muodosti valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä valta-asetelmaa tasapainottavan mielipiteenmuodostuksen alueen. Kuitenkin siirryttäessä myöhäiskapitalismiin tai valtiomonopolikapitalismiin tämä porvarillinen julkisuus ei enää kyennyt toimimaan samansuuntaisena välittäjänä. Habermasin pessimistisen tulkinnan mukaan julkisuuden alueen kontrolli on sittemmin siirtynyt julkisuuden ulkopuolella oleville suuryrityksille, puolueille, työmarkkinajärjestöille ja sosiaalibyrokratialle. Tutkielman kolmantena pääteemana Habermasin julkisuusteorian näkökulmaa laajennetaan etenkin Douglas Kellnerin mediakulttuuriteoriaan tukeutuen. Tämän tarkastelun myötä mediajulkisuuden alueen tulkitaan muodostavan kansalaisyhteiskunnan suunnalta valtiollisen vallan ja keskittyvän yritystalouden intressejä haastavan – mutta samalla monisuuntaisesti toimivan – vuorovaikutussfäärin. Juuri julkisuuden sfäärissä näyttätyvän hegemonisen kamppailun piirissä osoitetaan löytyvän myös rajallisia edellytyksiä Habermasin kuvaamalle vapaalle mielipiteenmuodostukselle. Sen kannalta avainrooleissa tulkitaan olevan Habermasin sivuuttamat kansalaisosallisuutta tukevat journalistiseen ammattiprofessioon sisäistetyt eettiset ihanteet sekä kansalaisvaikuttamiseen kytkeytyvä vastajulkisuuksien perinne. Journalistiprofession ydintä ja kehitystä arvioidaan ajankohtaiseen mediatutkimukseen nojautuen. Kansalaisosallistumisen julkisuussuhteen analyysissä taas tukeudutaan erityisesti Tuomas Ylä-Anttilan tuoreeseen väitöskirjaan. Tutkielman pääväitteeksi kiteytyy ajatus siitä, että habermasilaisittain virittyneessä Montesquieun vallanjako-opin päivityksessä on löydettävissä normatiivinen peruste yhteiskuntajärjestykselle, jossa valtiollis-julkishallinollisen sfäärin, keskittyneiden markkinamahtien hallitseman yksityistalouden sfäärin ja (kansalaisyhteiskunnan sfäärin näkökulmaa tietyltä osaltaan edustavan) mediajulkisuuden sfäärin toisiaan haastavaa ja kontrolloivaa erillisyyttä on tarpeen tehdä läpinäkyväksi, ylläpitää ja edistää. Tutkielman katsotaan antavan tätä kautta myös filosofiset perusteet sellaisen arviointikriteeristön luomiselle, jolla voidaan vertailla demokratian tilaa eri yhteiskuntien välillä ja yhden yhteiskunnan sisällä eri aikoina. Jatkotyön kannalta tutkielma tarjoaisi myös edellytyksiä esimerkiksi journalistien ammatti-identiteettiinsä kuuluvaksi mieltämien valtakäsitysten empiiriseen tutkimukseen. Käsitteellisen selventämisen alueella tutkielma osoittaa, että puhe mediasta neljäntenä valtiomahtina perustuu yhteiskuntafilosofisesti virheelliseen käsitykseen siitä, mitä Montesquieu valtiomahdeillaan tarkoitti.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kansalaistottelemattomuutta ja sen roolia demokraattisessa yhteiskunnassa. Tavoitteena on antaa yleiskuva siitä, mitä kansalaistottelemattomuus on ja miten se voidaan oikeuttaa. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, miten kansalaistottelemattomuus tulisi määritellä 2010-luvulla. Pohdinnan aiheena on myös kysymys siitä, onko nykyinen poliittinen aktivismi selitettävissä kansalaistottelemattomuuden teorialla vai onko käsite kokonaan vanhentunut. Tutkielma asettaa vastakkain kahden filosofin, John Rawlsin ja Hannah Arendtin, käsitykset kansalaistottelemattomuudesta ja pyrkii osoittamaan, kumpi näkemys sopii paremmin nykypäivän yhteiskuntaan. Aihetta käsitellään liberaalin poliittisen teorian kontekstissa. Liberalistisessa yhteiskuntateoriassa keskeinen tutkimusongelma on yksilön ja valtion suhde. Siinä kysytään, missä määrin valtio voi rajoittaa yksilön vapautta ja mistä valtion poliittinen valta saa oikeutuksensa. Kansalaistottelemattomuus nostaa esiin yhden liberalistisen poliittisen teorian kiinnostavimmista ongelmista: onko yksilöllä oikeus olla noudattamatta lakia? Liberalistisessa teoriassa laki velvoittaa vain silloin, kun yksilön perusoikeudet toteutuvat. Jos ne eivät toteudu, ei kansalaisella myöskään ole velvollisuutta noudattaa lakia. Kansalaistottelemattomuuden tarkoitus on suojella kansalaisia valtiovallan väärinkäytöltä ja rajoittamattomalta enemmistön vallalta. Kansalaistottelemattomuus on myös keino testata, kuinka oikeudenmukainen ja demokraattinen yhteiskunta todellisuudessa on. Rawls ajattelee, että kansalaistottelemattomuus on oikeutettua silloin, kun se pyrkii suojelemaan jokaiselle yksilölle taattuja yksilönoikeuksia. Arendt taas ymmärtää kansalaistottelemattomuuden laajemmin. Hänen mukaansa kansalaistottelemattomuus on oikeutettua myös silloin, kun se nostaa esiin epäkohtia demokratian toteutumisessa. Silloin esiin nostetut epäkohdat eivät välttämättä koske suoraan yksilönoikeuksien toteutumista, vaan esimerkiksi sitä, kuinka demokraattinen poliittinen päätöksentekoprosessi on ja miten hyvin kansalaiset voivat osallistua tähän päätöksentekoon. Tutkielmassa osoitetaan, että hyvä esimerkki nykyajan kansalaistottelemattomuudesta on tietovuotaja Edward Snowden, jonka toiminta täyttää kansalaistottelemattomuuden ehdot, jos ne ymmärretään Arendtin tavoin laajemmin. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Rawlsin määritelmä kansalaistottelemattomuudelle on auttamatta liian kapea, jotta sillä olisi yhä merkitystä. Arendtin näkemys kansalaistottelemattomuudesta yhteisöllisenä poliittisen toiminnan muotona antaa kansalaistottelemattomuudesta paremman kuvan. Sen mukaan kansalaistottelemattomuus on yksi kansalaisyhteiskuntaan kuuluva poliittisen toiminnan muoto, jonka tehtävänä on tehdä yhteiskunnasta entistä demokraattisempi.

Pro gradu -tutkielma analysoi Oleg Drobnitskin (1933–1973) moraalifilosofiaa ja etenkin hänen pääteoksekseen jäänyttä työtä Ponjatie morali. Istoriko-krititsheskij otsherk (Moskva 1974). Töissään Drobnitski pohti yksilökeskeisiä momentteja sekä vapaan yksilön eksistentiaalisuutta. Ajatus ei sopinut lainkaan yhteen silloisen neuvostoliittolaisen yhteiskunnallis-poliittisen linjauksen kanssa. Vaikka Drobnitskin pääteos suomennettiin alaotsikkonaan ‘Moraalikäsite marxilaisen analyysin valossa’, ottaa Drobnitski siinä itse asiassa hyvin voimakkaasti kantaa kantilaisen moraalikäsityksen puolesta, ja hänen työtään voidaan lukea eräänlaisena Kantin ja marxismin synteesiyrityksenä. Moraalikäsite-teoksessa Drobnitski valottaa sitä, miten moraalin käsite on muuttunut filosofian historiassa. Voidaankin sanoa, että se marxilainen lisäys, jonka Drobnitski tuo pohjavireeltään kantilaiseen teoriaan, on juuri historiallisen ulottuvuuden yhdistäminen moraalia koskeviin tarkasteluihin. Yleispätevyydestään huolimatta moraalilla on erilaisia ja toisistaan poikkeavia funktioita erilaisissa yhteiskuntamuodostelmissa. Pro gradu sijoittaa Drobnitskin 1960- ja 1970-lukujen neuvostoetiikan kentälle ja osoittaa, missä suhteissa hän poikkesi valtavirrasta. Drobnitskin kehittelemää teoriaa on myös mahdollista tarkastella kommenttina siihen, miten moraalin käsite toimii normatiivisena regulaattorina sekä yleisesti että neuvostoyhteiskunnassa. Drobnitski myös erotti moraalin käsitteestä eri aspekteja: moraalisen (siveellisen) toiminnan (nravstvennaja dejatel’nost’), moraaliset (siveelliset) suhteet (nravstvennye otnoshenija) sekä moraalitajunnan. Nämä muodostavat tietyssä määrin omalakisia alueita moraalin puitteissa. Moraalitajunnan Drobnitski määritteli spesifiseksi maailman käsittämisen tavaksi, jota luonnehtivat moraalin kehyksessä muodostettujen arvostelmien yleispätevyys (yleisinhimillisyys) ja kategorisuus sekä näiden ‘persoonattomien’ tai ‘subjektin ulkopuolisten’ aspektien yhdistyminen yksittäisen ihmisen käyttäytymisen ja vastuunkantamisen (imputaation) persoonallisiin muotoihin. Työn metodina on hermeneuttinen tutkimus: pro gradussa käytetään vertailevaa tutkimusta ja tekstianalyysiä. Lisäksi tutkimuksen väitteet pohjautuvat neuvostofilosofien tuotannon kääntämiseen suomeksi, mikä lisää haasteita tutkimukselle. Tutkimus on deskriptiivinen eli siinä on pyritty välttämään liiallista preskriptiivisyyttä ja moralisointia. Tutkimuksessa tarkastellaan Drobnitskin pääkirjoituksia ja vertaillaan niitä länsimaisiin eettisiin suuntauksiin. Drobnitski oli sikäli mielenkiintoinen filosofi, että hän tunsi hyvin eettisen keskustelun, jota käytiin maailmalla 1960-luvulla. Tutkimuksessa esitetäänkin, millä tavalla Drobnitski rakensi omanlaisensa moraalifilosofian. Työn toinen luku kertoo lähinnä neuvostoetiikasta ja sen synnystä Drobnitskin filosofian valossa. Tämän lisäksi moraalikäsitteen ja moraalisen tutkimuksen eroaminen teoreettiseksi käsitteeksi moraalisesta ideologiasta oli merkittävä askel neuvostoetiikassa. Samassa luvussa otetaan käsittelyyn proletaarisen moraalifilosofian ristiriitaisuus, mikä mahdollisesti antaa viitteitä sille miksi eettinen tutkimus elpyi neuvostofilosofiassa noin 1960-luvulta alkaen, eli tarkastellaan moraalifilosofian ja teoreettisen eettisen tutkimuksen synnyn edellytyksiä. Samassa luvussa käsitellään eettistä sosialismia, joka on hyvin merkittävä ja mielenkiintoinen ilmiö. Lisäksi käsittelyyn otetaan moraaliopin eli moralevedenie:n ilmiö. Kolmas luku on omistettu tutkimaan sitä, mikä oli Drobnitskin sekä muiden neuvostorevisionistien merkitys neuvostofilosofian kehityksessä ja samalla neuvostoutilitarismin otteen herpaantumisessa, jolloin myös kantilainen vaikutus neuvostoetiikkaan tulee esiin. Luvussa tarkastellaan, mikä on niin sanottu todellinen emansipaatio, johon Drobnitski ja marxilaisuus pyrkivät. Neljännessä luvussa Drobnitskin filosofia joutuu kritiikin kohteeksi länsimaisen filosofian suunnalta: luvussa käsitellään muun muassa sitä, mitkä ovat moraalin funktionaalinen olemus, metanormatiivinen naturalismi ja neuvostojälkeisen marxismin mahdollisuudet. Lopuksi tarkastellaan, miksi on perusteltua tutkia neuvostofilosofian historiaa, ja erityisesti etiikkaa tai Drobnitskin niitä tekstejä, joita ei edes nyky-Venäjällä pidetä kovin filosofisina vaan pikemminkin ideologisesti moralisoivina. Lopussa esitetään yhteenveto neuvostoetiikan merkityksestä ja siitä, voiko sitä kuitenkin pitää oikeana moraalin tutkimuksena eli moraalifilosofiana vai oliko se pikemmin kommunistisen ideologian käyttämä filosofinen apukeino moralisoimista varten.

Kateuden tunnetta ei ole tarkasteltu käytännöllisessä filosofiassa huolimatta sen määräävästä asemasta ihmisen normaalissa päivittäisessä elämässä. Kateus liittyy moniin ilmiöihin yksilöllisenä tai jopa kollektiivisena ryhmätunteena, kun siihen yhdistyvät epäoikeudenmukaisuus ja itsepetoksellisuus. Tutkielma pyrki osoittamaan kateuden vääjäämättömän monipuolisuuden kilpailullisena ja eriarvoisuutta lisäävänä vertailevana kompleksisena negatiivisena tunteena. Jo antiikin Kreikassa kateus liitettiin ihmisten ja jumalien väliseen eriarvoisuuteen, nykypäivänä taas kateutta leimaa liberaalisen yhteiskuntapolitiikan keskiössä 'tietämättömyyden verhon' takana egalitaarisuuden ihanne ja oikeudenmukaisuuden ja reiluuden taju. Tunnekokemuksena kateus on impotenttinen toisen paremmuudesta ja inferioi näin kateuden episodisuuden irrationaaliseen tilanteeseensa nähden antagonistiseksi. Tutkielman neljästä pääluvussa ensimmäisessä kateus yhdistetään poliittisen liberaalin yhteiskuntafilosofian yhdysvaltalaiseen kannattajaan John Rawlsiin (1921−2002). Hänen ajattelussaan ja pääteoksessaan A Theory of Justice (1971) ja siinä erityisesti kateutta käsittelevässä luvussa IX kateus on yhteiskunnassa vaikuttavaa erityispsykologista taipumusta tavoitella parempiosaisten asemaa oikeudenmukaisuuden kontraktuaalisessa valintajärjestelmässä. Rawlsille kateus ei ole tabu, vaan kateuden ongelma koskee kaikkia abstraktissa alkuasetelmassa yhteiskuntasopimuksen piiriin liittyviä sopija−agentteja. Rationaalinen agentti ei kärsi kateudesta, kun epäoikeudenmukaisuutta ei ole hänen ja muiden samojen vapaus− ja eroperiaatteiden nojalla toimivien ihmisten välillä sietämättömästi. Rawls tekee kuitenkin jaon pahantahoisessa kateudessa (proper) yleiseen ja erityiseen ja erottaa sekä emulatiivisen (emulative) eli motivoivan esimerkin sysäämän kilvoittelevan kateuden varsinaisesta kateudesta (proper). Myös anteeksiannettava kateus (excusable general envy) on Rawlsin onnellisuutta ja reiluutta tasa–arvoistavassa sopimusteorian ideaalissa varsinaisen kateuden alaluokkana mukana. Kateus ja tasa-arvo tulevat esille paremmin kilpailullisessa kateudessa, mistä myös viime vuosien merkittävin kateustutkija amerikkalainen Kentuckyn yliopiston psykologian professori Richard H. Smith on ollut kiinnostunut. Hänelle kateus on inferiorisen kompleksista ja liittyy oman arvon tunteeseen ja kognitiiviseen psykologiaan. Kateuden tutkimus on monialaistunut ja vilkastunut viime vuosikymmenen aikana. Sosiaali−psykologia, sosiologia, kulttuuriantropologia ja tunnefilosofia ovat kiinnostuneet ymmärtämään tätä kompleksista negatiivista tunnetta paremmin. Kulttuurissamme kateus toimii universaalisesti yhteydessä muihin rinnakkaistunteisiin, kuten moraaliseen paheksuntaan tai sitä lievempään närkästymiseen. Kateus ei ole perustunne, mutta sille on löydettävissä prototyypillisiä piirteitä, joskin kateus ei helposti antaudu propositionaaliseen tai kognitiiviseen arvostelmasisältöön yksin mentaalisen analyysin välityksellä (Solomon 1976). Siitä pitää huolen kateuden affektuaalnen instrumentaalisuus (feeling) ja kognitiivisen komponentiaalisen tulkinnan vaikeus kateellisen väistellessä oman itsetunnon inferiorisuuden tai omaa toimintavalmiutta heikentävien ilkeämielisten motiiviensa alaisuudessa. Kateelliselle ei ns. perisyntinä riitä, että kadehditulta olisi saatu pois haluttu myönteinen ominaisuus, kohde−esine tai asema, vaan lähietäisyydellä toimivasta kadehditusta pitäisi päästä kokonaan eroon (ns. venäläinen kateus). Siksi kateus approksimoi naapureita, ystäviä, kollegoita tai myös toisen ihmisen aviopuolisoa, mutta usein arkiyhteydessä käsitteellisesti väärinymmärrettynä, koska jälkimmäisessä on kyse kolmepaikkaisesta mustasukkaisuuden tunteesta. Kaksipaikkaisena tunteena (kateellinen & kadehdittu) ja sen vastatunteenaan usein mainittu kiittämättömyys saavat aikaan sen, että kateellinen on myös taipuvainen aggressiivisuuteen ja vihaisuuteen, mutta kun asiaa tarkastelee tarkemmin taustalta paljastuu itsepetoksen elementtejä. Kateellinen hyödyntää itsepetoksen paradoksia eli kahden vastakkaisen uskomuksen (Kateellinen, koska P & Kateellinen, koska ~P) samanaikaista voimassaoloa tilanteessa, jossa omat teot ovat suuntautuneet intentionaalisesti muualle kuin kadehditun komparatiiivisesti parempana näyttäytyvien arvostuserojen kuromiseksi tilanteen tasavertaistamiseksi kiinni. Kateellinen voi olla deliberatiivisen ahne ja nopea epäreilussa reaktiossaan kadehdittua kohtaan. Näin uppiniskainen kateustunne voi tulla eriäväksi havaitun arvioivan arvostelman kanssa. Kateustunne olisi näin määritelmällisesti intensiivistä puutetta (toistuvissa) epätasa−arvoisissa ja irrationalisoituneissa ihmiskohtaamisissa. Tutkimus esitteli kateustunteen adekvaattisena käsitteenä ja toi havaintoja kognitiivisen tunneteorian riittämättömyydestä kateustunteen tutkimukselle. Kiinnostavaa oli, että poliittisessa yhteiskuntafilosofiasta löytyi myös Rawlsin psykologisten erityistaipumuksien ja erityisesti kateuden yhteiskuntapoliittista kritiikkiä. Tunneteoreettisesti kateustunne on kognitiivista perustunnetta holistisempi, intensiivisempi ja intentionaalisempi sekä lisäksi affektuaalisesti motivoiva, joka mahdollistaa myös inhimillisen toiminnan kehittymisen, mutta myös kadehtijan tuhoamisen. Itsepetos sen sijaan tekee kateudesta haavoittuvan ja myös narsismia ruokkivan tunnetilan, jossa kateellinen toimii hedonistisesti ei−kognitiivisen irrationaalisen tietämyksen (envious feeling proper) varassa ja kieltää tunteen konsekventionaaliset usein negatiiviset seuraukset itselleen ja lähiympäristölleen.

Tutkielman tavoite on esittää argumentti, joka vastaa tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin. Vasta-argumentti liberalismille nousee yleensä viitekehyksestä, jota voi kuvata konservatismiksi, kommunitarismiksi tai perfektionismiksi. Työssä käsitellään Thomas Hobbesin, John Stuart Millin, Isaiah Berlinin, Gerald MacCallumin, Quentin Skinnerin ja Joel Feinbergin vapauskäsityksiä. Analyysin ja argumentoinnin kautta esitetään oma vapauden käsite. Tämä käsitys vapaudesta määrittelee samalla sitä, millainen on neutraali liberalistinen yhteiskunta. Neutraalilla tarkoitetaan sitä, ettei tällaisessa yhteiskunnassa ohjata tai pakoteta ihmisiä tietynlaiseen käsitykseen hyvästä elämästä, tiettyihin hyvän elämän arvoihin. Robert Audin artikkelin kautta käsitellään liberalistisen valtion suhdetta erilaisiin maailmankatsomuksiin. Tässä todetaan, että Audin argumentti keskittyy arkikäsityksen mukaisesti uskonnoiksi ymmärrettyihin maailmankatsomuksiin. Tämän huomioidaan johtavan ristiriitaan Audin itsensä esittämän neutraliteetin periaatteen kanssa. Tutkielmassa argumentoidaankin, että uskonnon käsitettä ei tarvitse lainkaan yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa. Jos uskonnon luokittelukäsitettä käytetään jollain tavalla, rajataan jotain ilmiöitä pois uskonnon luokasta. Tämä aiheuttaisi ihmisten eriarvoisen aseman, mikä ei ole mahdollista neutraalissa yhteiskunnassa. Jos vain tietyllä tavalla uskonnoksi luokitellut maailmankatsomukset saisivat erityisen aseman, loukattaisiin muunlaisia elämänkatsomuksia arvostavien ihmisten vapautta. Tutkielmassa käsitellään Steven Wallin perfektionistista argumenttia rajoitetun neutraaliuden periaatteesta. Tämän todetaan vetoavan tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin, jonka mukaan autonomiaa eli vapautta arvostava yhteiskunta ei ole neutraali. Työssä argumentoidaan, että neutraalius kaikkien arvojen suhteen ei voi määritelmällisesti olla mahdollista, mikäli on jokin yhteiskunta, johon on valittu joitakin elementtejä. Näitä valittuja elementtejä tutkielman pääargumentissa kutsutaan konstitutiivisiksi arvoiksi. Konstitutiivisten arvojen tarkoitus on mahdollistaa neutraali liberalismi: tarjota ihmisille kyvyt ja valmiudet mahdollisimman itsenäisesti muodostaa käsitystään hyvästä elämästä ja tavoitella sen mukaista elämää; suojata ihmisiä sorrolta ja pakottamiselta, kaikelta, mikä estää vapautta halutunlaiseen toimintaan. Pääargumentissa viitataan Heta Gyllingin argumenttiin, jonka tavoite on osoittaa, että liberalismi on kaikille toiseksi paras vaihtoehto.

Assuming that living is not always categorically good or categorically bad for the life’s subject, ‘wellbeing’ must be a value that is measured on a non-ratio scale. This entails that there is no significant zero point on the wellbeing level scale. The arbitrary zero point on a non-ratio scale does not signify a lack. Thus, the states of living and non-living are incomparable from the perspective of wellbeing-related interests, for a subject does not have any wellbeing level while not alive. A similar argument was put forward already by Epicurus and Lucretius. The concepts of ‘a life worth living’ and ‘a life not worth living’ are flawed. Birth and death, as coming into existence and ceasing to exist, can never either harm or benefit a life’s subject wellbeing-wise. This is true a priori. As wellbeing levels are non-ratio values, they do not cumulate. Hence, it makes little sense in trying to compare the wellbeing values of wholes, like complete lives, especially if they are of different duration. The thesis starts from a premise of ‘wellbeing’ relating to moments of time, this being the undisputed part of the different interpretations of the term. Only after carefully examining the concept of a ‘wellbeing level’ and its features, a theory is built to address the question of how to compare values of temporal wholes. In the process, all of the possible symmetrical and asymmetrical theories of the personal value of birth and death are laid out, and their relationship with the concept of ‘wellbeing’ is analyzed. The term ‘biosignificantism’ is introduced to refer to a theory according to which birth and death may both be either beneficial or detrimental to a subject from a wellbeing-point-of-view. The claims of biosignificantism are refuted by demonstrating why a significant zero point on a non-ratio scale cannot be defined. The type of non- cumulative wellbeing that a non-ratio scale entails is logically combined with features that pose some limitations on how wellbeing may be affected either causally or non-causally. These limitations are outlined. Finally, the broad implications of a theory that is named ‘bioindifferentism’ and that reduces personal value on non-ratio wellbeing are formulated. The relevant literature that is utilized in the research is largely divided: mostly separate fields of research have been devoted to the relationship of birth and wellbeing, and, on the other hand, the relationship of death and wellbeing. This master’s thesis brings the issues together. Derek Parfit’s Reasons and Persons (1984) and Ben Bradley’s Well-Being & Death (2009) are central references. Past research has been largely conducted in terms of moral philosophy which seems to have led to a lot of confusions. The thesis’s axiological focus is intended to bring the discussion back to the atom level to lay down the groundwork for also ethics.

Tutkielman tavoitteena on selvittää sanan ‘luonto’ merkitystä ja käyttöä ympäristöfilosofisessa keskustelussa. Mielenkiinnon kohteena on erityisesti se, voidaanko tällä käsitteellä perustella ympäristöarvoja ja voidaanko näillä arvoilla katsoa olevan moraalista velvoittavaa voimaa. Sanalle ‘luonto’ löytyy kaksi kilpailevaa määritelmää, joita käytetään ympäristöfilosofisissa teorioissa rinnakkain tai niistä valitaan toinen. Näiden luonto-käsitteen määritelmien voidaan katsoa olevan läpikäydyn aineiston perusteella yleisesti hyväksyttyjä. Niitä ei kuitenkaan perustella huolella, vaan tyydytään vallitsevaan käsitykseen sitä kyseenalaistamatta. Tästä syystä tämän tutkielman kysymyksenasettelulle on ympäristöfilosofiassa tarvetta. Tutkielma on luonteeltaan analyyttinen. Lähdeaineistoksi on valittu historiallisten auktoriteettien lisäksi modernin ympäristöfilosofian puhutuimpia ja kiistellyimpiä näkökulmia. Historiallisten auktoriteettien tärkein ominaisuus tämän tutkielman kannalta on niiden riippumattomuus modernista ympäristöajattelusta, jolla on omat ennakkokäsityksensä ja asenteensa painolastinaan. Keskeisinä lähteinä ovat: John O’Neillin, Alan Hollandin ja Andrew Lightin Environmental Values; John Stuart Millin On Nature ja Robert Elliotin Faking Nature. J. S. Millin On Nature -essee, jossa luonto-käsitteelle löydetään ympäristöfilosofiassa yhä käytettävät kaksi määritelmää. Näitä ‘luonnon’ määritelmiä syvennetään modernien ympäristöfilosofien ajatuksilla. O.Neill ym. teoksesta on tähän tutkielmaan otettu rakenne sen esittämän kysymyksenasettelun mukaisesti. Lisäksi se tarjoaa tutkielman esittämään ympäristöarvojen moraalisen velvoittavuuden ongelmaan yhden ratkaisun. Elliotin artikkeli on tälle työlle keskeinen kahdesta syystä: ensinnäkin se toimii argumentaation kehityksen vastinparina, sillä sen sisältö on tämän tutkielman näkökulmasta ristiriitainen. Toiseksi, se onnistuu kuvaamaan ympäristöön liitettävien arvojen luonteen vahvalla intuitiivisella vertauksella taiteeseen. Näiden taidevertausten ansioista Elliotin artikkeli on kiistatta yksi modernin ympäristöfilosofian lainatuimmista ja kiistellyimmistä. Elliotin argumentaatiolinjaa jatkavat ajattelijat syventävät näitä käsityksiä entisestään ja myös O’Neill ym. saavat siitä vaikutteita omaan ajatteluunsa. Tämän tutkielman aineiston valossa voidaan todeta, että luonnolle löydetään kaksi eriävää määritelmää. Ensinnäkin ‘luonto’ määritellään tieteellisesti luonnonlaeiksi. Toisessa määritelmässään ‘luonto’ ymmärretään ei-inhimilliseksi ympäristöksi. Näiden määritelmien voidaan sanoa eroavan ensisijaisesti siinä, että jälkimmäisen määritelmän mukaisella luonnolla voidaan katsoa olevan arvoa. Tämä arvo on luonteeltaan joko välillistä tai välitöntä riippuen siitä, arvostetaanko sitä jonkin toisen arvon saavuttamisen välineenä vai sen itsensä tähden itseisarvoisesti. Näiden erilaisten ympäristöarvon lajien tunnistaminen on niiden moraalisen velvoittavuuden kannalta keskeinen tekijä. Osa ympäristöfilosofisista teorioista lähtee siitä, että luonnolla olisi objektiivinen arvonsa silloinkin kun inhimillinen moraalisubjekti ei sitä ole arvostamassa. Toisen tärkeänä huomiona on, että mikäli ‘luonto’ määritellään ei-inhimilliseksi ympäristöksi, kaikki inhimilliset luonnonsuojelutoimet osoittautuvat mahdottomiksi. Ne muuttaisivat tuon ei-inhimillisen ympäristön osaksi inhimillistä ympäristöä. Jotta moraaliselle toimijalle ympäristöarvoilla olisi merkitystä, niiden olisi oltava tämän agentin tunnistettavissa. Tutkielman aineiston valossa voidaan todeta, että vaikka ei-inhimillisellä ympäristöllä tällaista arvoa olisikin, ei se voisi ohjata moraalista toimintaamme. Lisäksi voidaan todeta, ettei tässä työssä esitetyt ympäristöfilosofiset teoriat tätä luonnonsuojelun paradoksi onnistu kiertämään. Tämän työn tärkein johtopäätös on, ettei luontoa voida suojella.

Foucauldian concepts of bio-power and biopolitics are widely utilized in contemporary political philosophy. However, Foucault’s account of bio-power includes some ambivalence which has rendered these concepts of bio-power and biopolitics rather equivocal. Foucault elaborates these concepts and themes related to them in his books Discipline and Punish (1975) and History of Sexuality: An Introduction (1976), and also in his Collège de France-lectures held from 1975 to 1979. Through a detailed analysis of these works this research suggests that there are differences in Foucault’s account of bio-power. The aim of this thesis is to shed light to these differences, and consequently, clarify Foucault’s account of bio-power and biopolitics. This research is divided into two main sections. The first analyzes Foucault’s works of 1975-76. In those works Foucault investigates relations of power and knowledge through a framework of what he called the normalizing society. Foucault identifies two essential forms of power operating in the normalizing society: individualizing discipline and population targeting bio-power. Together they form a network of power relations that Foucault calls power over life. By this concept Foucault designates the process by which human life in its totality became an object of power and knowledge. In this framework bio-power and biopolitics are essentially connected to particular system of norms which creates its power effects through medicine, human sciences and laws and regulations. The two pivotal reference points for normalizing techniques are race and sexuality. The second section focuses on Foucault’s lectures of 1977-79 and his other works published approximately until 1982.In these works Foucault elaborates the subject of governing population from different angle and with novel concepts. He abandons the view according to which one could locate a uniform architecture of power operating in society. Rather, he begins to analyze society as being constituted by multiple different forms of power and political rationalities. The crucial research question is what kinds of modifications take place in techniques of government when relations of power and knowledge are changed. In these investigations bio-power and biopolitics are identified with liberal apparatuses of security and pastoral power. The conclusions deduced in this thesis are that Foucault’s preliminary analysis of bio-power in the context of normalizing society is not sufficient to produce a firm analytical ground for concepts of bio-power and biopolitics. However, in his later elaborations of these concepts Foucault manages to demonstrate how political rationalities and different forms of power are related to the ways in which human life is governed and modified. Thus Foucault succeeds in creating analytical tools by which to have better understanding through what kinds of rationalities human life is managed in contemporary societies.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Jeff McMahanin oikeutetun sodan teoriaa. Tutkielma koostaa McMahanin oikeutetun sodan teoriasta kokonaisvaltaisen näkemyksen ja arvioi sitä tämän jälkeen kriittisesti. McMahanin teoria lähtee liikkeelle argumentista, jonka mukaan samat moraalisäännöt pätevät sekä arkielämässä että sodassa. Hänen mukaansa sodan moraali eroaa arkimoraalista vain siten, että sodassa moraali on vaikeammin arvioitavassa kontekstissa. Tutkielman tavoitteena on vastata McMahanin teorian avulla neljään tutkimuskysymykseen: (1) Milloin taistelija on moraalisesti oikeutettua tappaa? (2) Voiko taisteluihin osallistumatonta tappaa ikinä oikeutetusti? (3) Mikä on tärkein kriteeri, jonka on täytyttävä ennen kuin sotaa voidaan pitää oikeutettuna? (4) Pitääkö tappamista rajoittaa sodassa? Jos pitää, niin keiden? Päälähteenä tutkielmassa käytetään McMahanin artikkeleiden ja kirjojen lisäksi Michael Walzerin ja David Rodinin teoksia. Tutkielmassa tutkitaan McMahanin teoriaa kriittisen tutkimuksen muodossa, joka koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa tutkitaan McMahanin esittämiä argumentteja sodan moraalista. Tämän osan tavoitteena on vastata neljään edellä esitettyyn tutkimuskysymykseen. Toisessa osassa McMahanin teoriaa arvioidaan kriittisesti. Tämän osan tavoitteena on osoittaa McMahanin teorian mahdollisia heikkouksia ja ongelmia. Ensimmäisessä osassa rakennetaan ensin McMahanin teorian pohja neljän perustavan argumentin avulla, jotka juontuvat hänen kritiikistään Michael Walzerin teorialle. Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan McMahanin näkemystä jus ad bellumista (milloin sota on oikeutettua julistaa) ja jus in bellosta (miten taistelijan on oikeutettua toimia sodassa). Näiden tutkimisen avulla selviää vastaukset neljään tutkimuskysymykseen: (1) McMahanin mukaan taistelija on oikeutettua tappaa silloin, kun hän on sekä kausaalisessa että moraalisessa vastuussa teostaan (2) Taisteluihin osallistumatonta ei ole ikinä oikeutettua tappaa, paitsi niissä harvoissa tapauksissa, joissa hänen kausaalinen ja moraalinen vaikutuksensa epäoikeutettuun sotaan on merkittävä (3) Tärkein arviointikriteeri sodan oikeutukselle on oikeutettu syy eli riittävän merkittävä oikeutettu päämäärä, jota voidaan tavoitella sodan keinoin (4) Sekä oikeutettua että epäoikeutettua sotaa taistelevien taistelijoiden tappamista on rajoitettava sodassa. Tutkielman toisessa osassa keskitytään McMahanin teorian kriittiseen arviointiin. Tutkielmassa selviää, että McMahanin teoria kohtaa haasteita ainakin neljällä eri tavalla. Ensinnäkin, hänen teoriansa olettaa sotien osapuolten olevan tasavertaisia keskenään. Toiseksi, hänen teoriansa mukaan oikeutettua sotaa taisteleville taistelijoille on myönnettävä lisäoikeuksia jus in bellossa ja epäoikeutetuilta taistelijoilta taas rajattava oikeuksia jus in bellossa. Kolmanneksi, McMahanin suhteellisuuden vaatimus haastetaan vastaesimerkin avulla. Neljänneksi, tutkielmassa kyseenalaistetaan olettamus, että taistelija voi tietää sodan olevan oikeutettu tai epäoikeutettu.

Tutkielmani aihealue on kognitivistisen metaetiikan alaan lukeutuva moraaliepistemologia, jossa käsitellään moraaliin liittyviä tietoteoreettisia kysymyksiä. Olen keskittynyt Mark Timmonsin kontekstualistiseen moraaliepistemologiaan, joka on tuore moraaliuskomusten oikeuttamisen teoria. Tarkoituksenani on esittää arvio tämän teorian uskottavuudesta tarkastelemalla sitä kohtaan esitettyjä kriittisiä näkemyksiä. Tutkielman keskeisin lähde on Timmonsin Morality without Foundations: A Defense of Ethical Contextualism (1999). Friderik Klampfer, Karen Jones ja Walter Sinnott-Armstrong toimivat käsittelemäni kritiikin lähteinä. Timmonsin lähtökohtana moraaliepistemologiansa kehittämisessä on antiskeptisistinen oletus, jonka mukaan tavalliset moraaliuskomuksemme ovat oikeutettuja. Perinteiset uskomusten oikeuttamisen teoriat, kuten fundamentalismi ja koherentismi, asettavat hänen mukaansa tyypillisesti liian suuria vaatimuksia ollakseen yhteensopivia tämän oletuksen kanssa. Timmons hyödyntää teoriassaan kontekstiherkkyyden ajatusta esittäessään, että uskomusten oikeutuksen arvioinnissa käyttämämme episteemiset normit voivat olla eri vahvuisia erilaisissa konteksteissa. Näin ollen voimme pitää tavallisia moraaliuskomuksiamme oikeutettuina tavallisessa arkikontekstissa, mutta kuitenkin ottaa uskomusten oikeutusta kohtaan esitetyt skeptisistiset haasteet vakavasti, kun olemme filosofisen keskustelun kontekstissa. Keskeinen haaste oikeutusteorialle on oikeuttamisen regression ongelma, eli kysymys siitä, miten toisiaan oikeuttavien uskomusten muodostama ketju voi rakentua niin, että oikeuttaminen on mahdollista. Timmonsin malli, jota hän kutsuu rakenteelliseksi kontekstualismiksi, esittää, että oikeutuksen ketju voi päättyä kontekstuaalisiin perususkomuksiin. Perususkomukset eivät tarvitse arkikonteksteissa erillistä oikeutusta, mutta ne voivat oikeuttaa toisia uskomuksia. Perususkomusten hyväksyttävyyden arviointiin Timmons ehdottaa episteemisen vastuullisuuden normia, joka edellyttää kaikkien relevanttien vastamahdollisuuksien tarkistamista. Moraalidiskurssissa perususkomuksina toimivat yleistävät moraaliperiaatteet. Kontekstualistinen moraaliepistemologia ei tarkasteluni perusteella kestä esille ottamaani kritiikkiä. Teorian kohtaamille ongelmille on laajasti ilmaistuna kaksi perustavaa syytä. Ensinnäkin se, että teorian tarkoituksena on olla uskottava sekä moraaliepistemologisten käytäntöjemme kuvauksena että normina, johtaa vaikeasti ratkaistavaan jännitteeseen. Arkikontekstissa hyödynnettävät heikot ja yhteisön roolia korostavat standardit sallivat yleisesti vastustettavina pidettäviä uskomuksia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi teoriaa ei voi pitää uskottavasti normatiivisena. Toinen ongelmien lähde on episteemisen arvioinnin epämääräinen luonne. Kontekstualistin on annettava perusteet kulloinkin relevanttien vastamahdollisuuksien ja näkökulman määrittämiselle, jotta hän voisi arvioida uskomusten oikeutettuutta. Aidosti relevanttien tekijöiden määrittäminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta ilman mielivaltaisia rajanvetoja. Näin ollen kontekstualistinen moraaliepistemologia ei toimi uskomusten oikeutettuuden arvioinnissa.