Browsing by discipline "Political History"

Kansainvälinen humanitaarinen oikeuden päämääränä on vähentää inhimillistä kärsimystä konfliktitilanteissa. Kansainvälinen oikeus on hyvin valtiokeskinen järjestelmä. Konflikteissa on kuitenkin osapuolena usein myös valtioiden ulkopuolisia ryhmiä. Tilanteesta ja näkökulmasta riippuen nämä ryhmät on voitu nähdä esimerkiksi vapaussankareina tai terroristeina. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja millä perusteilla valtioiden ulkopuoliset aseelliset toimijat on otettu huomioon kolmessa humanitaarisen oikeuden sopimuskokonaisuudessa: Brysselin julistuksessa 1874, Haagin yleissopimuksissa 1899 ja 1907 sekä Geneven yleissopimuksissa 1949. Tutkielman aineisto koostuu sopimusteksteistä, niiden esitöistä sekä aikalaiskirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmänä on kontekstointi. Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitään sopimusneuvotteluiden aikaan ajankohtaisista konfliktitilanteista, kansainvälisen politiikan ilmiöistä sekä sopimusneuvottelijoiden argumenteista. Valtioiden suhtautumisessa epävaltiollisiin aseellisiin toimijoihin näkyy humanitaarisen ideologian vaikutus. Humanitaarisuuden kanssa on jännitteisessä asetelmassa valtioiden pyrkimys kansallisen suvereniteetinsa säilyttämiseen mahdollisimman laajana. Tutkielman perusteella valtioiden ulkopuolisten ryhmien hyväksyminen humanitaarisen oikeuden piiriin on ollut valtio-osapuolille vaikea kysymys. Pelkona on ollut sotilaan ja siviilin rajan hämärtyminen sekä tavallisten rikollisten tai kapinallisten siirtyminen kansallisesta tuomiovallasta kansainväliseen säätelyyn. Ratkaisuna sopimusneuvotteluissa on päädytty kirjaamaan sodan osapuolen määritelmä ja ehdot tiukasti rajattuun muotoon, joka on käytännössä sulkenut suurimman osan esimerkiksi sissi- ja partisaanisodankäynnin tavoista humanitaarisen oikeuden suojan ulkopuolelle. Kansainvälisen oikeuden instituutiot ovat muuttuneet jähmeämmin kuin sodan todellisuus. Tutkielman perusteella sopimusneuvotteluiden keskusteluasetelmissa vallitsi jatkuvuus, vaikka sodankäynti oli muuttunut. Samoja argumentteja käytettiin Genevessä 1949 kuin jo Brysselissä 1974. Toisessa vaakakupissa on painanut valtioiden suvereeni oikeus käyttää oman lainsäädäntönsä keinoja laittomiksi katsottuihin taistelijoihin, toisessa puolestaan sopimusten yleinen pyrkimys vähentää humanitaarista kärsimystä mahdollisimman kattavasti.

Pro gradu -tutkielma tutkii Suomen Euroopan neuvostoon liittymisen (1989) yhteydessä käytyä julkista keskustelua 1987–1989 ja siinä luotua kuvaa Suomen ulkopoliittisesta asemasta ja toiminnasta. Suomen länsi-integraatiota kylmän sodan kaudella on perinteisesti tulkittu joko politiikan tai talouden näkökulmasta. Yhteistä aiemmille tutkimuksille on vähäinen kiinnostus julkiseen keskusteluun Suomen ulkopoliittisen aseman ja toiminnan määrittelyssä. Julkinen keskustelu on kuitenkin merkittävä tekijä päättäjien tavoitellessa omille näkemyksillensä yleistä hyväksyttävyyttä. Toteutuva toiminta ei voi myöskään olla täysin ristiriidassa aiemmin julkituotujen näkemysten kanssa. Työ nostaa esille julkisen keskustelun merkityksen aseman ja toiminnan määrittelyssä. Työssä luodaan konstruktionistinen lähestymistapa ulkopolitiikan tutkimukseen, joka soveltuu myös yksittäisten ratkaisujen käsittelyyn eikä pelkästään laajempien kokonaisuuksien tulkintaan. Aiemman tutkimuksen avulla hahmotellaan erilaisia tapoja tulkita Suomen ulkopolitiikkaa, jakaen tavat kahteen pääryhmään: moralismiin ja realismiin. Julkista keskustelua tarkastellaan tämän jälkeen sanomalehtien, viikkolehtien, aikakausilehtien ja eduskunnan pöytäkirjojen avulla. Tutkimuksessa saadaan selville, että keskustelussa liittymisestä Euroopan neuvostoon Suomen ulkopoliittista asemaa ja toimintaa määriteltiin useiden erilaisten yksittäisten teemojen kautta. Tärkeinä teemoina nousivat esille Suomen maantieteellinen asema, pohjoismaisuus, suhtautuminen Eurooppaan, puolueettomuus, aktiivinen ulkopolitiikka ja ihmisoikeudet. Yksittäisen teeman kohdalla voitiin Suomelle soveliaaksi katsottua asemaa ja toimintaa tulkita erilaisilla tavoilla, mutta yhteistä erilaisille tulkinnoille oli Euroopan neuvoston jäsenyyden yhteensopivuus oman tulkinnan kanssa. Tutkimuksessa saadaan selville myös, että erilaiset teemat sopivat hyvin yhteen moralistisen ja realistisen kahtiajaon kanssa. Näin havaitaan, että Suomen ulkopoliittista toimintaa ja asema hahmotettiin 1980-luvun lopulla sekä moralistisesti että realistisesti, mutta molemmille hahmottamistavoille oli yhteistä Euroopan neuvoston jäsenyyden yhteensopivuus oman hahmottamistapansa kanssa. Hyväksyntä Suomen jäsenyydelle Euroopan neuvostossa oli siis suurimmalle osalle erilaisen näkemyksen omaavia keskustelijoita yhteistä, eroja oli siinä, miksi Euroopan neuvosto sopi jokaisen puhujan maailmankatsomukseen.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Etyj) on osa laajempaa eurooppalaista turvallisuusajattelua ja -järjestelmää. Se on kuitenkin järjestönä hyvin erilainen verrattuna muihin kansainvälisiin järjestöihin, sillä sen historiallinen tausta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssina (Etyk) kylmän sodan aikaisen liennytyksen käynnistäjänä on ennennäkemätön sekä lisäksi järjestön kokonaisvaltainen turvallisuusajattelu ja legitimiteetti mahdollistavat laajan osallistumisen konfliktinestoon ja kriisinhallintaan. Etyjin panos menneen ja nykyisyyden rauhaan, tasapainoon, kehitykseen ja muutokseen Etyj-alueella on paljon suurempi, kuin mitä on huomioitu tai mistä järjestö on saanut kiitosta. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Etyk/Etyj haki paikkaansa Euroopan turvallisuuskentällä. 2000-luvulle tultaessa alkoivat uudet haasteet ja ongelmat kansainvälisten järjestöjen työnjaon vuoksi sekä osallistujamaiden erilaisten näkemysten ja yleisen kansainvälispoliittisen tilanteen johdosta. Tuolloin ei Etyjin piirissä haluttu kuitenkaan myöntää järjestön kriisiä tai painottaa ongelmia liikaa. Puhuttiin järjestön toiminnan uudelleenfokusoinnista ja risteyksessä olemisesta. Tutkimukseni liittyy Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön heikentyneeseen rooliin Euroopan turvallisuuskysymysten ratkaisussa ja laajemmin järjestön kriisiytymiseen 2000-luvun alusta lähtien. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten kriisin kehityskulku on edennyt sekä mitä aiheesta tehty aiempi tutkimus on saanut selville Etyjin kriisiin johtavista syistä ja minkälaisia ratkaisuehdotuksia tutkijat ovat antaneet Etyjin roolin vahvistamiseksi ja järjestön organisaatio-ongelmien ratkaisemiseksi. Esimerkkitapaukseksi Etyjin roolista kriisinhallinnassa olen ottanut Kirgisian vuoden 2010 kriisin, sillä Etyj oli päätoimijana tilanteen neutraloimisessa ja saattamisessa päätökseen. Työssäni tutkin, miten Etyjin heikentynyt asema vaikutti järjestön käytännön toimintaan ja mitä järjestö oppi Kirgisian kriisin hoidosta. Lähestymistavassa keskeisellä sijalla on tarkastella tutkimuskohdetta Etyjistä tehtyjen kehittämisraporttien kautta ja vetää johtopäätöksiä eri tutkijoiden antamista päätelmistä ja suositusehdotuksista Etyjin potentiaalin ja merkityksen nostamiseksi. Kirgisian kriisin käyttäminen esimerkkinä on perusteltua, sillä kyseessä on puhtaasti Etyj-alueen sisäinen kriisi, jonka ratkaisemisessa Etyjillä oli merkittävä rooli. Tarkastelen aihetta keskeisten tutkijoiden näkökulmasta ja pyrin selvittämään, miten eri toimijat määrittelevät ongelmia ja ratkaisuja. 2000-luvun alussa Etyjin painoarvo Euroopan järjestökentällä oli vähenemään päin, kun etenkin Euroopan unioni ja Nato niittivät mainetta ja lisäsivät jäsenpohjaansa. Ongelmia, jotka ovat akuutteja vielä 15 vuotta myöhemminkin ovat Venäjän muuttunut poliittinen tilanne, järjestön oikeushenkilöyden ja perustamisasiakirjan puute, entisen Neuvostoliiton alueella olevien jäätyneiden konfliktien jatkuminen ja etenkin osallistujamaiden haluttomuus uudistaa järjestöä uutta aikaa vastaavaksi. Lisäksi uusia haasteita 2000-luvun lopulla ovat aiheuttaneet rajat ylittävät uhkat ja Etyjin sisäinen kehitys etenkin instituutioiden suhteen. Parannusehdotuksia tarjosivat niin tutkijat kuin yksittäiset osallistujamaat, mutta osallistujamaiden ei ole onnistunut saavuttaa konsensusta järjestön kehityksen laadusta tai tavasta, joten Etyjn työ ei ole edennyt toivottavalla tavalla. Tilanne on muuttunut jälleen kerran merkittävästi vuonna 2014 Krimin miehityksen ja Ukrainan sodan myötä. Etyj on ollut tärkeä toimija neuvotteluissa ja konfliktinhallinnassa, kun yksi Etyjin merkittävimmistä valtioista, Venäjä, taistelee suuren eurooppalaisen maan Ukrainan kanssa. Näyttää siltä, että Etyjin työ on saanut Ukrainan sodan myötä uutta puhtia ja että osallistujamaat osaavat arvostaa entistä paremmin Etyjin kokemusta turvallisuuspolitiikan saralla.

Nord Stream 2 has sparked an unprecedented amount of discussion within the European Union. Its proponents see it as a crucial and welcomed addition to the European energy infrastructure, while those opposing it consider the pipeline a geopolitical tool of Russia. This division has centred especially around Germany and the eastern Member States, Poland and the Baltic States in particular. This thesis adopts a qualitative approach and utilises tools from discourse and argumentation analyses to provide an in-depth analysis of the intra-EU debate on Nord Stream 2. The source material used is a large variety of different EU documents ranging from parliamentary questions to different types of official reports. The debate is found to feature arguments from three dimensions: environmental, economic and political. The central argument advanced is that the EU is less divided on the topic of Nord Stream 2 than has been commonly argued, especially in the media. The EU’s internal debate has been dominated by those opposing Nord Stream 2 and support for the project is rarely voiced. Furthermore, all three main EU institutions – the European Commission, the Council of the European Union and the European Parliament – have voiced concerns over the pipeline project. The second main result of the analysis, achieved through the systematic classification of different types of arguments into the three dimensions, is that the pipeline project has been most commonly framed in a political context, with appeals to the EU’s core principles such as solidarity and diversification of energy supplies being some of the most important characteristics of the internal debate. This thesis supports earlier research on the EU-Russia energy relationship by highlighting the negative perceptions of Russia within intra-EU debate. However, this thesis also challenges the Russia-focused angle of analysis, as the analysed documents show that the debate has focused on internal issues of the EU. These results are highly interesting because they show that although Russia is undoubtedly tied to the EU’s energy policy, the real issues might be structural and go beyond just questions related to energy policy.

Suomen sisällissota syttyi, ennen kuin itsenäisyysjulistuksesta oli kulunut kahta kuukautta. Vuoden 1918 kriisi viilsi haavan, jonka paraneminen on kestänyt kauan. Sisällissota on ollut suomalaisen historiantutkimuksen keskeisimpiä kohteita 1960-luvulta alkaen. Tutkimus jatkuu yhä, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, muun muassa Suomen sotasurmat 1914–1922 -hankkeessa. Vuotta 1918 kuvaavaa kotimaista kaunokirjallisuutta ja draamaa on julkaistu ja esitetty runsaasti, ja muistovuosi 2018 antoi uuden sysäyksen tieteen ja taiteen tekijöille. 2000-luvun, etenkään 2010-luvun, fiktiota ei toistaiseksi ole tarkasteltu historiatieteissä erityisen syvällä luotauksella. Tämä poliittisen historian tutkielma erittelee, mitä näkökulmia tuore kaunokirjallisuus ja draama ovat tuoneet ja luoneet vuoden 1918 muistamisen historiaan, eritoten punaisen naisen osaan. Pro gradu arvioi, miten nykykirjailija tuottaa ja käsittelee sisällissodan merkityksiä. Muistin politiikan ohella pro gradu sivuaa muistitietotutkimusta ja sotafiktion diskurssianalyysia sekä pohtii tunteiden historiaa. Tärkeimpänä tutkimusaineistona on kuusi fiktiivistä teosta: Anneli Kannon ja Heini Tolan Erottaja 1917–18 (2017), Leena Landerin Käsky (2003), Kjell Westön Kangastus 38 (2013), Heidi Köngäksen Sandra (2017), Anni Kytömäen Kultarinta (2014) ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta (2018). Tutkielma valottaa, mikä näissä varsinkin punaisten naisten kohtaloita kuvaavissa nykykirjallisuuden teoksissa on merkityksellistä poliittisen historian näkökulmasta. Erottaja 1917–18 on näytelmäteos, jonka Teatteri Avoimet Ovet kantaesitti Helsingissä syksyllä 2017 itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja sisällissodan muistovuoden tiimoilta. Myös Kangastus 38 sai oman näyttämötulkintansa Kansallisteatterissa syyskaudella 2017. Tutkimuksellisia innoittajia ja taustoittajia pro gradulle ovat olleet muun muassa Seppo Hentilän Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (2018), Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (2017), Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018, englanninkielinen alkuteos 2014) sekä Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Pro gradu tarkastelee, millaisin keinoin ja päämäärin kaunokirjallisuus rakentaa vuoden 1918 muistokulttuuria lähes 100 vuoden perspektiivillä. Vuotta 1918 käsittelevässä 2000-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa ja draamassa esiin nousevat tavallisen naisen sotakokemus, yksilöpsykologia ja sekä selviämisen että traumatisoitumisen kuvaukset. Sisällissotaa käsittelevä fiktio eläytyy epäpoliittisen siviilin osaan ja lapsen sotakokemukseen sisällissodan ylisukupolvista jälkeä hahmotellen. Nykyfiktiossa painottuvat vastakohtaisuuksien ylittäminen ja allegoriat yhteiskuntarauhan, sovinnon ja demokratian vahvistumisesta. Kirjailijat pohtivat tutkijoiden tavoin, miten Suomen sisällissodan historia on heijastunut sekä yksilöiden kohtaloon että yhteiskuntaan. Kirjallisuus käsittelee ja tuottaa merkityksiä sodasta ja osallistuu siten vuoden 1918 muistamisen politiikkaan.

The European Union was widely contrived by French leadership, and based on a French system. Until the joining of the United Kingdom in 1973, the status of the French language had remained unchallenged in the European Economic Community. Since then, France has had to extensively defend the significant status of their language in the European Union and, more precisely, in European institutions. With every enlargement, the use of French statistically suffered. Nevertheless, its status as a working language remained the same. The 2004 and 2007 enlargement of the European Union introduced a total of twelve new countries, none of which had French as a primary lingua franca. With a continual rise in the use of English on one side, and the addition of thirteen official languages by the enlargements on the other, France needed to legitimise the important status its language had.historically possessed in the European Union. The fear of a monolingual Europe was apparent and France needed to orchestrate a new language stegy in order to combat the predicted outcome. A makeover of its own language policy was employed, and this study seeks to find the new methods applied by France. As such, an in dept examination of Frances language policy, concentrating on the European enlargement of 2004 and 2007, is presented by using the thirteen point language-spread method developed by Ulrich Ammon. By Analysing French government reports on language issues, and European Union documents on multilingualism, an overview of the political history of the French language inside EU institutions is presented, including an analysis of the historical and important relation France has had with its language. The results of the study conceptualise the French language spread-policy by using two counteracting strategic models. On one hand, France sought to safeguard the status of its language by speaking and demanding French in European institutions, while on the other hand, by presenting their language as one respecting multilingualism and European cultural plurality. With a policy focused on teaching the French language Central and Eastern European elites, the main objective of France was to solidify their language as a second European lingua franca alongside English. In concluding terms, the language-spread policy is presented as something more than merely influencing the European population on the need to know French. It is used as instrument helping a nation achieve political power by having a strong language status in a Union with 23 official languages.

The accession to the European Union (EU) in 1995 has been one of the most important decisions made in the post-Cold War Finland. A decade after the end of the Cold War period, Finland had become a full member of both the EU and the European Economic and Monetary Union (EMU) entering the inner circle of European decision-making. Deepening European integration created a challenge for Finnish parties which had traditionally based their ideology on national default lines. For Vasemmistoliitto (VAS), the dimension of European integration created a challenge. In the 1990’s, VAS, established as a successor of Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), had to form its opinion on European integration. As other European radical left parties, VAS too, struggled to find its ideological basis on the post-Cold War Europe. This study discusses VAS position on European integration from the establishment of the party in 1990 until 1998. By means of qualitative content analysis, it seeks to answer what the VAS position on European integration was and why did it change. Party archives, two interviews of VAS party secretaries and newspaper material have been used as primary sources of the analysis. The main finding of this study is that VAS position on European integration was characterized by the party’s will to be seen as fit to govern. VAS leadership avoided taking an official position to the EU membership and finally in 1997, after a member referendum, the party adopted a pro-EMU line. As all major parties supported European integration, anti-EU and anti-EMU positions would have meant a role in opposition ranks for VAS for years to come. In the 1990’s, VAS was characterized by inner conflict and the rise of social populism inside the party. As the majority of VAS voters were against European integration, VAS position on Europe did not reflect the opinions of the voters of the party very well. VAS was traumatized by the deep inner split of its predecessor SKDL and isolation from the mainstream Finnish politics. The long path in opposition that SKDL had experienced was a frightening future scenario for VAS. In order to advance values and politics central to the party, VAS had the urge to be seen as fit to govern and as a reliable coalition partner. The Nordic sister parties’ decades long path in opposition only strengthened the will of VAS to be there where the decision were made. The accelerating pace of European integration in the 1990’s partly urged VAS to rethink in which direction it as a radical left-wing party was heading to. The questions on the EU and the EMU were a stimulus for VAS to define what kind of values it aimed to advance.

2000-luvulle tultaessa yritysten yhteiskuntavastuu on noussut esille julkisessa keskustelussa. Tähän keskusteluun liittyy tutkimukseni Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) Global Compact -aloitteesta ja sen viestimisestä yritysten vastuullisuusviestinnässä. Global Compact -aloite on kiinnostava tutkimuskohde. Se nivoo yhteen osallistujia kansallisten yhteiskuntien joka sektorilta, mutta myös kansainvälisen järjestelmän eri sektoreilta. Global Compact on kiinnostava tutkimuskohde myös sen takia, että se asettaa yritysten yhteiskuntavastuulle raamit. Tutkimuksessa keskitytään siihen, millainen aloite Global Compact oikeastaan on ja myös mitä se on tehnyt eli mihin aloite ja siihen sitoutuneet toimijat oikeastaan ottavat kantaa, osallistuvat ja mitä he tavoittelevat. Tutkimuksessa perehdytään aloitteen taustoihin, kehitykseen ja sisältöön. Lisäksi esitellään, millaisesta toimijajoukosta on ollut aloitteen kohdalla kyse. Tutkimuksessa tuodaan esille millaisia asioita yritykset kohtaavat raportoidessaan vastuullisuudesta ja Global Compact -aloitteesta. Yritysten vastuuviestintää tarkastellaan tapaustutkimuksen kautta kolmea suomalaisyritystä. Näiden yritysten kautta tuodaan erityisesti esille sitä, miten yritykset esittävät itsensä yhteydessä Global Compact -aloitteeseen. Yritykset toimivat esimerkkinä siitä, miten aloite toimii käytännön raportoinnissa. Tutkimuksen aineistona on YK:n tuottamaa materiaalia Global Compact -aloitteesta ja kolmen suomalaisyrityksen vastuullisuus- tai vuosikertomuksia. YK:n tuottama materiaali perustuu sekä aloitteen osallistujille tarjolla oleviin oppaisiin että aloitteen omiin verkkosivuihin. YK:n tuottamaan materiaaliin sisällytetään aloitteen suunnittelussa mukana olleiden kirjoitukset aloitteen synnystä ja tarpeellisuudesta sekä YK:n pääsihteeri Kofi Annanin pitämän puheen. Näkökulmia yritysvastuuseen käsitellään teorioiden ja käsitteiden kautta. Esitellyt teoriat, kuten kolmen pilarin teoria ja sidosryhmä-teoria ja käsitteet, kuten yrityskansalaisuus, kuuluvat tutkimuskohteeseen niiden ollessa yritysten yhteiskuntavastuun perusteluja ja sen kehittämisen suuntaviivoja. Yritysten yhteiskuntavastuun historiallisen taustoituksen kautta esitetään aloitteen historiallista taustaa ja esitetään mihin tilanteeseen aloite luotiin. Kofi Annanin puhetta yritysmaailmalle analysoidaan erityisesti retorisen analyysin keinoin. Historiallisen taustoituksen perusteella esitetään, että yritysten yhteiskuntavastuu on pidempi aikainen ilmiö ja näin ollen Global Compact -aloite asettuu siihen jatkumoon. Tutkimuksen perusteella aloite on huomattava sen lukumäärän jäsenten vuoksi. Lisäksi huomattavuutta lisäävät osallistujien monimuotoisuus eri maantieteellisiltä alueilta, teollisuusaloilta ja yhteiskunnan muilta sektoreilta. Aloitteen perustuminen tunnetuille kansainvälisille julistuksille lisää myös sen merkittävyyttä. Aloite saa legitimiteettiä YK:n instituution kautta ja sen institutionaalisesta rakenteesta. Global Compact sisällöllisesti on laaja aloite, jossa näkyy useita eri yhteiskuntavastuun perusteluja ja sen kehittämisen suuntaviivoja. Tutkimuksen mukaan aloite itse määrittelee itsensä kutsuna tai alustana, joka tarjoaa yrityksille mahdollisuuden kehittää, toteuttaa ja paljastaa vastuullisuustoimiaan. Lisäksi Global Compact -aloite pyrkii tuomaan esille YK:n ja kestävän kehityksen tavoitteita. Global Compact -aloite kuvailee tarjoavansa yrityksille arvoihin perustuvan alustan kannustaen institutionaaliseen oppimiseen. Kaiken kaikkiaan aloite rakentaa itsestään kuvaa paikkana, jossa yritykset voivat käsitellä yhdessä muiden toimijoiden kanssa vastuullisuuden ongelmia ja mahdollisuuksia. Tutkimuksessa esitetään, että Global Compact -aloite ja siihen liittyvät materiaalit voi nähdä YK:n pyrkimyksenä rakentaa kollektiivisesti omaa rooliaan ja vastuullisuuttaan nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä. Lisäksi YK:n tuottaman materiaalin aloitteesta tehtävänä voi vakuuttaa ja sitouttaa sidosryhmiä aloitteeseen ja YK:n arvoihin. Global Compact -aloite ottaa kantaa ja rakentaa kuvaa siitä, miten hyvä yritys toimii. Lisäksi aloitteen nähdään ottavan kantaa miten hyvä yhteiskunta ja kansainvälinen järjestys rakentuvat ja miten ne toimivat. Aloitteen määritelmän mukaan vastuullinen yritys toimii vastuullisesti sovittamalla kymmenen periaatetta yritystoimintaansa ja tukemalla ympäröiviä yhteiskuntia. Lisäksi vastuullinen yritys sisällyttää vastuullisuuden toimintansa ytimeen. Lisäksi yritysten tulee raportoida säännöllisesti ja toimia paikallisesti ollakseen vastuullinen. Osallistumalla aloitteeseen yritykset sitoutuvat tähän määritelmään ja hyväksyvät sen luoman kuvan vastuullisuudesta. Global Compact -aloitteen voi sijoittaa keskusteluun yhteiskuntavastuuta koskevista keinoista ja tavoitteista, joita on kehitelty ja perusteltu viime vuosikymmeninä uusin teoreettisin ja käsitteellisin välinein

Pro gradu-tutkielmani käsittelee Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986-2018 tehtyä Gulag-historiapolitiikkaa julkisen historiakulttuurin näkökulmasta ja sitä, miten Gulag-historiaa on käytetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Tässä työssä Gulagia käytetään sen arkikielisessä merkityksessä sateenvarjokäsitteenä, jolla tarkoitetaan Neuvostoliiton aikaisten vankileirien lisäksi myös kaikkea Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään sisältynyttä poliittista väkivaltaa. Historiapolitiikalla tarkoitetaan tietoisesti tapahtuvaa historian poliittista käyttöä, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä yhteiskunnallisia tavoitteita. Julkisella historiakulttuurilla viitataan julkisessa tilassa tapahtuvaan historian poliittiseen käyttöön, esimerkiksi erilaisiin muistomerkkeihin ja muistopäiviin. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1986, jolloin glasnost-periaatteen käyttöönotto mahdollisti ensimmäistä kertaa avoimen keskustelun Neuvostoliiton vankileirihistorian kaltaisesta aiemmin vaietusta aiheesta. Aikarajaukseni päättyy vuoteen 2018, johon mennessä on mielestäni ollut kestävää tarkastella Gulag-historiapolitiikan pitkäkestoisten suhdanteiden lisäksi myös 2010-luvun Venäjän yhteiskunnallisen tilanteen uudenlaista heijastumista vankileirihistorian tulkintaan. Tutkimukseni näkökulma perustuu siihen, että Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten Gulag-historiaan on suhtauduttu. Tutkimuskysymykseni mukaisesti tarkastelen, millaista Gulag-historiapolitiikkaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä on tehty, ja miten sitä on hyödynnetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Gulag-historiapolitiikan ajallisten painotusten ja ominaispiirteiden lisäksi kiinnostukseni kohdistuu historiapolitiikan taustalla olevien historiapoliittisten motiivien havainnointiin. Hypoteesini on, että Gulag-historiapolitiikka on luonteeltaan ja sisällöiltään alueellisesti ja sosiaalisesti jakautunut ilmiö, jonka ilmenemisessä on paikallistasolla suuria eroja. Oletus perustui siihen, että historiapolitiikan kentällä ovat vaikuttaneet melko tasaisesti muutamat keskenään erilaiset toimijat, joiden historiakulttuuri on lähes poikkeuksetta ollut tiiviisti sidoksissa poliittisten repressioiden historian kannalta tärkeisiin paikkoihin. Tästä voisi päätellä, että Gulag-historiapolitiikka olisi luonteeltaan epäyhtenäistä, ja että tämä epäyhtenäisyys näkyisi venäläisessä yhteiskunnassa kollektiivisen muistamisen ja yleisen Gulag-historiatietoisuuden puutteellisuutena. Tutkimusmetodini on lähdeaineiston laadullinen sisällönanalyysi, jonka perusteella analysoin Gulag-historiapolitiikan ilmenemistä ja Gulag-historialle aineistossa annettavia merkityksiä. Tekemäni johtopäätelmät kontekstoin Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin. Aineiston sisällönanalyysin perusteella käy ilmi, että tutkimushypoteesini toteutui osittain. Gulag-historiapolitiikka osoittautui hypoteesini mukaisesti yhteiskunnallisesti jakautuneeksi ja monimuotoiseksi ilmiöksi. Tätä perustelee ennen kaikkea sen historiapoliittisten toimijoiden monimuotoisuus: voidaan katsoa, ettei koko aikarajauksen aikana ole ollut olemassa yhtä yhtenäistä Gulag-historiapolitiikkaa, vaan pikemminkin useiden yksittäisten toimijoiden suhteellisen tarkasti rajattuja historiapoliittisia näkemyksiä ja niiden perusteella tuotettua historiakulttuuria. Etenkin kansalaisjärjestö Memorialilla ja ortodoksisella kirkolla on ollut omat selkeän yhtenäiset näkökulmansa, jotka ovat näkyneet niiden historiakulttuurien erilaisuutena. Niiden historiakulttuurit osoittautuivat omiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksikseen, joiden vaikutukset vastoin hypoteesiani ylittävät paikkakuntakohtaiset rajat, ja joilla on molemmilla ollut huomattava vaikutus Gulag-muistamiseen valtakunnallisella tasolla ympäri Venäjää. Kaikkia historiapolitiikkoja yhdisti niiden motiivien sisäpoliittisuus, pyrkimys kansallisen yhtenäisyyden luomiseen ja Stalinin hallintokauden aikaisten repressioiden suhteellinen korostaminen. Tästä huolimatta Venäjällä ei ole yksiselitteistä, kollektiivista käsitystä siitä, kuinka Gulag-historiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi julkisesti muistaa ja käsitellä. Tulevaisuuden kannalta huomionarvoista on etenkin valtion 2010-luvulla Gulag-historiaa kohtaan herännyt kiinnostus, jonka taustalla näyttäisi olevan pyrkimys rajoittaa ja kontrolloida valtiosta riippumatonta Gulag-historiapolitiikkaa. Tämä koskee etenkin sellaista historiapolitiikkaa, jonka taustalla on pyrkimys liberaalidemokraattisten arvojen edistämisestä. Nähtäväksi jää, tuleeko Gulag-historiasta tosiasiallinen osa kollektiivista kansallista muistia, ja missä määrin mahdollisesti valtion uusi historiapoliittisen vallankäytön väline.

Tutkielman tutkimuskohteena on Suomen puolustusvoimien Hawk-harjoitushävittäjähankinta poliittisessa päätöksentekoprosessissa sekä hankintaan liittyneet vastakaupat. Vuonna 1977 tehty kauppa oli siihen asti Suomen kaikkien aikojen suurin ulkomaankauppa ja puolustusmateriaalihankinta sekä ensimmäinen kerta kun myyjäosapuolilta edellytettiin sadan prosentin vastakauppojen toteuttamista. Miljardin markan puolustusmateriaalihankinnasta oltiin tekemässä hankintapäätöstä aikana, jolloin Suomen talous oli taantumassa ja vasemmistopuolueet hallituksessa. Hawk-hankintaa ja sen vastakauppoja käsiteltiin useassa poliittisessa päätöksentekoprosessissa: puolustusneuvoston tehdessä konevalintaa syksyllä 1976, eduskunnan päättäessä vuoden 1977 tulo- ja menoarvioesityksestä alkuvuodesta 1977, hallituksen päättäessä hankintasopimuksesta vuoden 1977 lopussa sekä vuoden 1978 lisämenoarvion yhteydessä eduskunnassa kesällä 1978. Näitä tapahtumat tarkastellaan tutkielmassa erityisesti vastakauppojen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, mitä intressejä Hawk-vastakauppoihin liittyi, sekä miten intressien toteuttamisessa onnistuttiin. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, miksi Hawk-vastakaupat ajautuivat vaikeuksiin syksyllä 1977, jolloin ne olivat jopa kaataa koko harjoitushävittäjähankinnan, kun pääministeri Kalevi Sorsa uhkasi perua kaupat konkreettisten vastakauppojen vähäisyyden takia. Tutkimustuloksena voidaan todeta, että Hawk-vastakaupat liittyivät läheisesti suomalaisen lentokoneteollisuuden kehitysohjelmaan. Vastakauppojen avulla pyrittiin turvaamaan kotimaisen lentokoneteollisuuden osaaminen ja työllisyys sekä samalla riippumaton huoltovalmius. Hawk-hankintaan liitetyt vastakaupat palvelivat myös sekä puolustusvoimien johdon että suomalaisten poliitikkojen tarkoitusperiä. Vastakaupat olivat heille keino oikeuttaa kallis puolustusmateriaalihankinta, perustelemalla hankintaa vastakauppojen tuomilla talous- ja työllisyysvaikutuksilla.Vastakaupat osoittautuivat myös keinoksi harjoittaa kotimaista teollisuuspolitikkaa. Lisäksi vastakauppojen avulla pyrittiin tasapainottamaan valtiontaloutta sekä edistämään kotimaisen teollisuuden tuotteiden vientiä Iso-Britannian ja kolmansien maiden markkinoille. Hawk-vastakauppojen toteutus osoittautui luultua vaikeammaksi ja lentokoneteollisuuden sekä kotimaisen teollisuuden vienninedistämisen tavoitteita jouduttiin laskemaan. Lisäksi vastakauppojen solmimisaikaa jouduttiin pidentämään useaan otteeseen. Puolustusvoimien johdon näkökulmasta Hawk-vastakaupoille asetetut tavoitteet toteutuivat kun harjoitushävittäjähankinnalle saatiin poliittinen päätös ja rahoitus. Hawk-hankinta ja niiden vastakaupat olivat suomalaisille virkamiehille ja poliitikoille oppimisprosessi vastakauppaperiaatteen käytöstä sekä keino integroida Suomea länteen.