Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i sociala vetenskaper (SOSM)"

Liiketoimintaa ja johtamista koskeva kirjallisuus määrittää huhujen levittämisen liiketoiminnalle haitallisena toimintana. Huhujen huono maine ja niiden saama vähäinen huomio erityisesti kvalitatiivisessa organisaatiopsykologisessa tutkimuksessa on kuitenkin ristiriidassa huhujen yleisyyden ja jokapäiväisyyden kanssa. Tutkitusti suurin osa eri yritysten työntekijöistä myöntää kertoneensa huhuja organisaatiostaan, kollegoistaan ja esihenkilöistään. Näyttäytyykö huhupuhe myös laadullisesti tarkasteltuna organisaation intressien kannalta haitallisena ja millaisia merkityksiä huhut työntekijöiden puheessa saavat? Tutkimuskohteena on Tampere3-hankkeeksi kutsuttu Tampereen korkeakouluyhteisön perustaminen. Vuonna 2019 Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyivät säätiömuotoiseksi Tampereen yliopistoksi, joka omistaa osake-enemmistön Tampereen ammattikorkeakoulusta. Suuret organisaatiomuutokset aiheuttavat usein epävarmuuden ja uhan kokemuksia henkilöstön keskuudessa, mikä toimii loistavana kasvualustana työpaikalla kiertäville huhuille. Tampere3-hankkeen jälkeen koko korkeakouluyhteisön henkilöstö osallistui kyselyyn, jolla pyrittiin selvittämään heidän suhtautumistaan muutokseen. Osana kyselyä vastaajia pyydettiin kertomaan viimeisin huhu, jonka he ovat Tampereen korkeakouluyhteisön perustamiseen liittyen kuulleet. Tämä pro gradu -tutkielma lähestyy huhuja diskursiivisen psykologian lähtökohdista ja puheteon käsitteen kautta. Sekä diskursiivisen psykologian oppien että puhetekoteorian mukaisesti ajatellaan, että puheella ei ainoastaan kuvata todellisuutta vaan myös tehdään asioita. Menetelmänä aineiston systemaattisessa analysoinnissa on käytetty Braunin ja Clarken (2006) artikkeliin pohjautuvaa teema-analyysiä. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, millaisia puhetekoja huhuvastauksissa tehdään ja millaiseksi huhu eri puhetekojen kautta rakentuu. Kiinnostus kohdistuu myös siihen, miten puhetekojen avulla asetutaan tukemaan ja vastustamaan uuden korkeakouluyhteisön johtoa. Osa kyselyn vastaajista kertoi kuulemansa huhun, mutta osa jätti huhun kokonaan kertomatta. Tämän lisäksi vastaustilaa käytettiin pääasiassa kolmen eri puheteon tekemiseen: korkeakouluyhteisön kritisoimiseen, huhujen syiden pohtimiseen ja kysymyksessä esitetyn huhuolettaman vastustamiseen. Jokaisessa puhetekokategoriassa huhut rakentuivat merkitykseltään hieman erilaisiksi, ja huhun suhde totuuteen ja tietoon vaihteli kategorian mukaan. Huhut rakentuivat joko totuudenmukaisiksi informaationlähteiksi, yhdistymisen toteutukseen liittyvistä ongelmista johtuviksi oireiksi tai vääräksi tiedoksi, jonka levittäminen koettiin akateemisille henkilöille sopimattomaksi. Puhetekojen avulla asetuttiin joko puolustamaan tai vastustamaan korkeakouluyhteisön johtoa, mutta myös neutraalisti pohtimaan huhujen syitä ja seurauksia. Tutkimukseni osoittaa, että huhupuhe ei ole aina yliopiston johdon intressien kannalta negatiivista. Työntekijät ovat sekä kykeneviä että halukkaita pohtimaan huhujen taustalla olevia syitä ja puolustamaan organisaatiota epätosilta huhuilta. Kuitenkin suurin osa aineiston huhuista olivat sävyltään negatiivisia ja huhuja käytettiin joissain vastauksissa välineellisesti yliopiston johdon sekä muutoksen toteutuksen kritisoimiseen.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella ammatillisesta erityisopetuksesta valmistuvien, erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden, uskoa omiin työllistymismahdollisuuksiin eli työllistymisuskoa ja sitä selittäviä tekijöitä. Selittävinä tekijöinä tarkastelussa ovat sukupuoli, ammattiala, pitkäaikainen sairaus, oire tai vamma, arvio omasta työkyvystä, työhalukkuus ja optimistisuus sekä Tulevaisuuden työelämän Starat- hankkeessa kehitetyt uudet opetusmenetelmät. Uusien opetusmenetelmien selittävyyttä tarkastellaan hankkeeseen liittyvän Invalidiliitto ry:n toteuttaman tutkimuksen interventio- ja verrokkiryhmien kautta. Tutkielman aineisto on koottu Tulevaisuuden työelämän Starat -hankkeeseen liittyvässä, Invalidiliitto ry:n toteuttamassa, monimenetelmäisessä tutkimuksessa. Tulevaisuuden työelämän Starat on Euroopan sosiaalirahaston rahoittama, helmikuussa 2022 päättynyt hanke. Tutkielmassa käytetty aineisto on kerätty erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille valmistumisvaiheessa toteutetulla lomakekyselyllä. Kyselyyn vastasi 106 opiskelijaa. Vastaajien keski-ikä on 23 vuotta. Vastaajista naisia on 42 prosenttia ja miehiä 57 prosenttia sekä yksi prosentti on vastausvaihtoehdossa muu. Vastaajista 40 prosentilla on pitkäaikainen sairaus, oire tai vamma ja 68 prosentilla oppimiseen, hahmottamiseen tai keskittymiseen liittyvä vaikeus. Ammatillisista perustutkinnoista edustetuin vastaajien keskuudessa on liiketoiminnan perustutkinto eli merkonomit (44 prosenttia). Interventioryhmään vastaajista kuuluu 55 prosenttia ja verrokkiryhmään 45 prosenttia. Tulosten mukaan enemmistö erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevista opiskelijoista uskoo työllistymiseensä valmistumisvaiheessa. 63 prosenttia vastaajista uskoo löytävänsä palkkatyötä joko melko varmasti tai varmasti. Työllistymisuskon ja selittävien tekijöiden yhteyttä tutkielmassa tarkasteltiin ristiintaulukoinnin, Pearsonin korrelaatiokertoimen ja usean muuttujan lineaarisen regressioanalyysin avulla. Selkeimmin työllistymisuskoa selittää arvio omasta työkyvystä. Mitä työkykyisemmäksi itsensä arvioi sitä korkeampi on usko työllistymiseen. Myös sukupuoli ja ammattialoista liiketalousala vertailussa palvelualaan selittävät työllistymisuskoa tilastollisesti merkitsevästi. Naisten työllistymisusko on miehiä korkeampi ja liiketalousalalle valmistuvien palvelualalle valmistuvia matalampi. Muiden ammattialojen, pitkäaikaisen sairauden, oireen tai vamman, työhalukkuuden, optimistisuuden ja uusiin opetusmenetelmiin osallistumisen yhteydet työllistymisuskoon eivät ole tilastollisesti merkitseviä, kun kaikki tutkielmassa mukana olevat selittävät tekijät on huomioitu. Tulosten perusteella erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden työllistymisuskoa voidaan ylläpitää ja kohentaa erityisesti tukemalla opiskelijoiden luottamusta omaa työkykyään kohtaan.

Tutkielma käsittelee traumaattisia synnytyskokemuksia ja niihin liitettyjä seurauksia ja merkityksiä. Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa nelivuotista ”Kamppailu synnytyksestä – suomalaisen synnytyskulttuurin murros”-tutkimushanketta (2020-2023). Aineistonani on tutkimushankkeen osana kerätty, traumaattiseksi määriteltyjä synnytyksiä koskeva kirjallinen aineisto. Neljästäkymmenestäkahdesta kertomuksesta koostuva aineisto on 23 kirjoittajan tuottama ja jokaisella kertojalla oli vähintään yksi traumaattiseksi määrittelemä synnytyskokemus. Liitän tutkielmani osaksi laajempia keskusteluja traumatietoisesta työotteesta ja synnytyskulttuurin murroksesta. Synnytyskokemuksia koskeva kiinnostus liittyy laajempiin keskusteluihin positiivisen synnytyskokemuksen merkityksestä ja synnyttäjäkeskeisen hoidon vahvistamisesta. Synnytystä koskeva sosiaalitieteellinen tutkimus liittyy laajempiin keskusteluihin esimerkiksi medikalisaatiosta ja professionaalistumisesta. Sosiaalityön tutkimuksessa seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvät kysymykset ovat jääneet perifeerisiksi, vaikka sosiaalityö on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksia. Tarkastelen tutkielmassani traumaattisia synnytyksiä koskevia kertomuksia vastakerronnan tapoina, jotka rakentuvat suhteessa laajempiin valtakertomuksiin äitiydestä, synnytyksestä ja terveydenhuollosta. Traumaattisia synnytyskertomuksia koskevat kertomukset rakentuivat neljästä ydinelementistä: ruumiillisuudesta, tilan kokemuksista, eletyn elämän epävarmuudesta sekä ajallisuudesta. Traumaattisen synnytyksen seuraukset olivat kertojien elämässä laaja-alaisia ja pitkäkestoisia. Traumaattinen synnytyskokemus vaikutti kertojien psyykkiseen vointiin, kehoon, vanhemmuuteen ja vauvaan muodostuvaan kiintymyssuhteeseen, ihmissuhteisiin sekä sosiaaliseen luottamukseen. Monet traumaattisen synnytyksen läpikäyneet kertojat kuvasivat usein syvää epäluottamusta eivätkä kyenneet luottamaan toisilta, etenkään terveydenhuollolta saatavaan apuun. Traumaattisen synnytyskokemus sai kertomuksissa elämänkaaren käännekohtina kahdenlaisia merkityksiä: yhtäältä se saattoi olla rikkova, synnytystä koskeviin kulttuurisiin valtakertomuksiin sopimaton kokemus, jonka poikkeuksellisuus ja satuttavuus sai heidät kyseenalaistamaan sekä omaa arvoaan ja toimintaansa, myös heitä hoitanutta henkilökuntaa ja synnytyskulttuuria. Toisille synnytyskokemus määrittyi naiserityisenä kokemuksena, eräänlaisena aikuistumisriittinä, johon joissain kertomuksissa liittyi myös irtautuminen omasta lapsuudenperheestä ja oman hoivahistorian pohtiminen. Traumaattinen synnytyskokemus saattoi pidemmällä aikavälillä määrittyä myös merkityksellisenä emansipaation ja henkisen kasvun lähteenä. Traumaattisten kokemusten integrointia osaksi omaa elämäntarinaa tukivat arvostavat kohtaamiset, kertojien kokemusten validointi ja mahdollisuus jäsentää omaa kokemusta esimerkiksi kirjallisesti tai vuorovaikutuksessa. Traumaattisista synnytyksissä selviytymisessä ja elämän jatkamisessa tukivat myös kannatteleva arki, saatu psykososiaalinen tuki ja vahva ammatillinen tuki. Ammatillisen avun saaminen kuvattiin kertomuksissa usein epävarmana ja kuormittavana. Avun oikea-aikainen saaminen oli vaikeaa, avun hakeminen edellytti aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta ja julkisen äitiyshuollon tuki kuvattiin usei riittämättömäksi tai vääränlaiseksi. Saatavilla olevan avun riittämättömyys tai sopimattomuus ohjasi kertojia hakemaan apua julkisen äitiyshuollon ulkopuolelta. Julkisen äitiyshuollon ulkopuolisen avun hakeminen ja saaminen ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista ja moni koki jäävänsä vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin työntekijöiden havaintoja koronapandemian ja koronarajoitustoimenpiteiden tuomista muutoksista asunnottomien päihteidenkäyttäjien asemaan, elinolosuhteisiin ja palveluiden saantiin poikkeusolojen aikana. Asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilannetta koronapandemian aikana on tutkittu toistaiseksi vähän Suomessa ilmiön tuoreuden vuoksi. Asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilanteesta on kuitenkin ollut vaikea saada tietoa jo ennen koronapandemiaa, ja siksi tutkimustieto asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilanteesta on tärkeää palveluiden kehittämisen kannalta. Tutkielmassa asunnottomalla päihteidenkäyttäjällä tarkoitetaan henkilöä, joka on virallisesti asunnoton, ja jolla ilmenee päihdehäiriön oireita. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu stigman käsitteen ympärille. Tutkielmassa stigmalla tarkoitetaan ilmiötä, jossa jokin henkilön identiteettiin liittyvä piirre tai ominaisuus estää täyden sosiaalisen hyväksynnän. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta Helsingin kaupungin työntekijän haastattelusta. Haastattelut toteutuivat alkusyksyn 2021 aikana. Haastatellut työntekijät työskentelivät Helsingin kaupungin palveluissa koronapandemian aikana. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jossa käytetään puolistrukturoitua haastattelumenetelmää ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tulosten mukaan monet asunnottomat päihteidenkäyttäjät jäivät tavoittamattomiin ja ajautuivat yhä heikompaan elämäntilanteeseen ja huonompaan kuntoon koronapandemian aikana. Koronapandemian mukanaan tuomat koronarajoitustoimenpiteet ja palveluiden sulkeminen vaikuttivat heikentävästi asunnottomien päihteidenkäyttäjien fyysiseen ja psyykkiseen vointiin sekä toivat muutoksia heidän sosiaaliseen kanssakäymiseensä ja omaan asiointiin eri palveluissa. Tutkimustulokset osoittavat, että asunnottomista päihteidenkäyttäjistä tuli julkisesti näkyvämpiä koronarajoitustoimenpiteiden aikana. Julkinen näkyvyys lisäsi sosiaalisen leimautumisen riskiä. Tämän lisäksi sosiaalista leimautumista aiheuttivat myös ulospäin näkyvä päihdehäiriö sekä asunnottomuuden mukanaan tuomat näkyvät ulkoiset merkit, kuten väsymys ja epäsiisteys, sekä mahdolliset koronaoireet, kuten flunssaoireet. Tulosten perusteella voidaan esittää, että koronarajoitustoimenpiteet, korona-altistuminen tai koronatartunta ja ulospäin näkyvät flunssaoireet aiheuttavat tilanteen, jossa asunnottomilla päihteidenkäyttäjillä on useampi sosiaalisen leimautumisen riskitekijä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että näitä riskitekijöitä ovat asunnottomuus, päihdehäiriö ja koronatartunta.

Huumausaineiksi Suomessa määriteltyjen psykedeelien, kuten LSD:n ja psilosybiinisienten, käyttöä mielenterveysongelmien ja addiktioiden kliinisessä hoidossa on tutkittu viime vuosina runsaasti. Lupaavat tutkimustulokset ja niistä julkaistut uutiset ovat avanneet julkiseen keskusteluun uudenlaisen diskurssin, jossa psykedeelit näyttäytyvät pikemminkin lääkkeinä kuin päihteinä. Samalla psykedeelien käyttö myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella on yleistynyt. Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että yksilöt jäsentävät tällaista psykedeelien käyttöä usein aineiden terapeuttisia ja kognitiivisia vaikutuksia korostaen. Käsittelen tässä maisterintutkielmassa psykedeelien käyttöä sekä siihen liittyvää itsekehittämisen ja -hoitamisen eetosta suomalaisen keskiluokan piirissä. Olen kiinnostunut kulttuurisesti rakentuneista rajanvedoista huumaus- ja lääkeaineiden välillä, sekä siitä, miten yhteiskuntaan tiiviisti integroituneet yksilöt perustelevat laittomiksi määriteltyjen substanssien käyttöään. Huumausaineiden käytön jäsentelyssä perinteisesti käytettävien ongelmakäytön ja viihdekäytön käsitteiden sijaan tarkastelen aineistossani esiintyvää psykedeelien käyttöä hyötykäytön näkökulmasta. Sovellan aineistoon teoriaohjaavaa diskurssianalyysia, johon ammennan Michel Foucault’n valtateorioista ja niihin sidoksissa olevasta terapeuttisen vallan ajatuksesta. Keräsin tutkielmani aineiston haastattelemalla seitsemää psykedeelejä käyttänyttä, kouluttautuneeseen keskiluokkaan kuuluvaa suomalaista. Aineistoni tukee aikaisempaa psykedeelitutkimusta monella tapaa. Haastateltavani perustelivat psykedeelien käyttöään tutkimuksista tutuilla, pitkälti terapeuttisia hyötyjä painottavilla puheenvuoroilla. Psykedeelit liitettiin aineistossani niin mielenterveysongelmien itsehoitoon kuin päihde- ja parisuhdeongelmien selvittämiseen. Aineistossani korostui myös eräänlainen psykedeelien normalisointipuhe, jossa käyttö yhdistettiin ensisijaisesti itsestään huolehtimiseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Psykedeelien hallussapito ja käyttö on useimmissa maissa, myös Suomessa, yhä rikolliseksi säädettyä ja raskaasti sanktioitua. Psykedeelien laittomuudesta osin kumpuavat tabut ja stigmat näyttävät aineistoni perusteella yhtäältä eristävän psykedeelien käyttäjiä ei-käyttäjistä, toisaalta ohjaavan heitä tietynlaiseen poliittisuuteen ja sitä myöten kohti voimaantumisen kokemuksia. Aineistoni ja teoreettisen viitekehykseni vuoropuhelusta syntyi terapeuttisen vallan jännitteisyyttä alleviivaava synteesi, jossa keskiluokkainen psykedeelien käyttö näyttäytyy yhtäaikaisesti yhteiskunnan normistoa mukailevana itsehoitona ja normistosta irtiottoja tekevänä vastarinnan keinona.

Hyvinvoinnilla on useita eri ulottuvuuksia ja sitä voidaan jaotella sen perusteella, tarkastellaanko hyvinvointia objektiivisesta vai subjektiivisesta näkökulmasta. Maisterintutkielmassa tarkasteltiin työttömien metallimiesten käsityksiä hyvinvoinnista. Tutkielmassa lähestyttiin työttömien hyvinvointia itseohjautuvuusteorian näkökulmasta. Tutkielman tutkimuskysymys on, millä tavalla työttömät jäsentävät ja tulkitsevat hyvinvointia ja kuinka itseohjautuvuusteorian mukaiset ulottuvuudet näkyvät työttömien käsityksissä hyvinvoinnista. Tutkielmassa käytettävä haastatteluaineisto on saatu yhteiskunnallisesta tietoarkisto Ailasta. Aineistoa on analysoitu teorialähtöisellä sisällönanalyysillä, jonka avulla voidaan tarkastella aineistoa jonkin jo olemassa olevan teorian tai mallin mukaisesti. Metallimiesten haastatteluista nousi esiin itseohjautuvuusteorian kolme eri ulottuvuutta. Metallimiesten puheissa korostui erityisesti yhteisöllisyyden, itsenäisyyden sekä pystyvyyden tunteiden merkitys hyvinvoinnille työttömyysaikana. Itseohjautuvuusteorian mukaisten ulottuvuuksien lisäksi esiin nousi päihteettömyyden, terveyden ja säännöllisen arjen merkitys hyvinvoinnille. Haastateltavat työttömät toivat laajasti esiin subjektiivisia näkemyksiään siitä, mitkä asiat ovat olennaisia hyvinvoinnin kannalta. Tutkielman tuloksista on pääteltävissä, että työttömien hyvinvointikäsitykset ovat moniulotteisia ja osittain sidoksissa itseohjautuvuusteorian mukaiseen kolmeen psykologiseen perustarpeeseen. Työttömien hyvinvointi on kuitenkin moniulotteinen kokonaisuus, joka vaatii edelleen lisää tutkimusta.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on kasvavissa määrin kiinnostuttu selittämään politiikan muutosta ideoilla. Empiirinen ideatutkimus on kuitenkin vielä kehityksen alla ja ideoiden tutkimiseen on kaivattu uusia tutkimusmenetelmiä. Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, miten aihemallinnusta ja kehysanalyysia yhdistävä kehysmallinnus sopii ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta. Empiirisenä esimerkkinä käytetään hyvinvoinnin ideaa ja tutkimusaineistona eduskunnan täysistuntokeskusteluista poimittua kansanedustajien hyvinvointipuhetta vuosilta 2015–2021. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten kansanedustajat kehystävät hyvinvointia täysistuntopuheissaan? 2) Miten hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheessa? 3) Miten kehysmallinnus soveltuu ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta? Kehysmallinnuksella kansanedustajien puheesta tunnistetaan 12 hyvinvoinnin kehystä. Hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheissa sitä kautta, minkä ryhmien hyvinvoinnista ollaan kiinnostuneita, minkä asioiden katsotaan hyvinvointiin vaikuttavan, millaisiin instituutioihin ja niiden muutoksiin hyvinvointi yhdistetään sekä kenen tietoon ymmärrys hyvinvoinnista perustetaan. Kansanedustajien puheessa hyvinvointia käsitellään itsestään selvänä yhteiskuntapolitiikan päämääränä. Ideateoria ja kehysmallinnus ovat teoreettisesti ja tutkielman empiiristen tulosten perusteella yhteensopivia. Kehysmallinnuksen arvioidaan siten soveltuvan hyvin ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta.

Ihmiskauppa on ihmisoikeuksia vakavasti rikkova ja edelleen varsin piilossa oleva rikollisuuden muoto. Tutkielmassa selvitetään, millaista kuvaa ihmiskaupasta ilmiönä ja ihmiskaupan uhreista luodaan Helsingin Sanomien kirjoituksissa vuosina 2019 ja 2020. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa osoitetaan, että ihmiskaupan mediakuvastot ovat toisinaan sensaatiohakuisia ja yleisiä stereotypioita uusintavia. Uhrien tarkastelu myötäilee usein ideaaliuhrin käsitettä, jonka mukaan uhrit ovat tyypillisesti heikossa asemassa olevia naisia. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin Sanomista ajanjaksolla 1.6.2019–30.6.2020. Aineisto koostuu yhteensä 37:stä uutisartikkelista. Tutkielman tieteenfilosofisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja analyysimenetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Analyysin tuloksena rakentui kolme vallitsevaa diskurssia: ihmiskauppa ongelmana, uhrien toimijuuspositiot ja ihmiskaupan mahdollistavat rakenteelliset tekijät. Tutkielman tulokset osoittavat, että Helsingin Sanomissa ihmiskauppa määritellään ongelmalähtöiseksi, politisoituneeksi ja varsin sukupuolittuneeksi globalisaation myötä saapuneeksi ilmiöksi. Aineistossa ihmiskauppa nähdään monin tavoin ihmisoikeuksia loukkaavana ilmiönä. Ihmiskaupan mahdollistajana määrittyy erityisesti rakenteelliset tekijät, jotka estävät oikea-aikaisen avun saamisen. Ihmiskaupan uhrit ovat pääosin naisia tai lapsia, jotka ovat haavoittuvan asemansa vuoksi alttiita ihmiskaupalle. Uhrit määritellään helposti johdateltavissa oleviksi, naiiveiksi henkilöiksi, jotka tulevat Suomeen paremman tulevaisuuden uskossa. Ihmiskaupan uhrien marginaalista asemaa rakennetaan vastakkainasettelun keinoin suhteessa muihin. Helsingin Sanomat toisintaa tavanomaisia käsityksiä ihmiskaupasta ja sen uhreista.

Ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa on pyritty vähentämään jo 1990-luvun lamasta lähtien. Laitoshoidolla on köyhäinhoidollisen historiansa vuoksi huono kaiku, ja se tulee yhteiskunnalle myös kalliimmaksi kuin kotihoito. 2010-luvulla ympärivuorokautista hoivaa on säästöjen nimissä pyritty korvaamaan entistä enemmän kotihoidolla. Ympärivuorokautisen hoivan purku on kuitenkin ollut niin nopeaa, etteivät kunnat ole ehtineet kehittää kotihoitoa samassa tahdissa. Ajoittain mediassa on noussut esille, kuinka ympärivuorokautisen hoivan alasajon vuoksi kotonaan pärjäämättömät vanhukset kuormittavat päivystyksiä. Tutkielman teoreettinen viitekehys lähtee siitä, että osa kotihoidon asiakkaista kärsii riittämättömästä avusta eli hoivaköyhyydestä, jonka vaikutukset ilmenevät useina sairaalakäynteinä. Iäkkäiden toistuvia ja suunnittelemattomia sairaalakäyntejä kutsutaan pyöröovi-ilmiöksi. Aihe on yhteiskunnallisesti tärkeä, sillä toistuvat sairaalakäynnit kuormittavat niin iäkkäitä, ensihoitoa, päivystyksiä kuin julkista talouttakin. Tästä huolimatta aihetta ei ole vielä kertaakaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella iäkkäiden pyöröovi-ilmiön yleisyyttä, siihen liittyviä tekijöitä ja alueellisia eroja. Aineistona on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämän RAI-järjestelmän keräämiä tietoja kotihoidon asiakkaiden toimintakyvystä sekä THL:n valtakunnallisesta sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonkeruu- ja raportointijärjestelmä Hilmosta kerättyjä hoitoilmoitusjaksoja. Aineisto rajattiin koskemaan 75 vuotta täyttäneitä kotihoidon asiakkaita, jotka olivat siirtyneet vuonna 2018 ympärivuorokautisen hoivan piiriin. RAI-arvioidut asiakkaat muodostivat koko aineiston osajoukon. Pyöröoveksi määriteltiin vähintään kolme sairaalajaksoa, jotka olivat tapahtuneet kolmen kuukauden sisällä ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Pyöröovi-ilmiöön yhteydessä olleita tekijöitä ja alueellisia eroja analysoitiin ristiintaulukoinnin sekä multinomiaalisen logistisen regressioanalyysin avulla. Taustamuuttujina olivat sukupuoli, ikä ja asuinseutu. Selittäviksi muuttujiksi valittiin arkisuoriutuminen, kognitio, masennusoireet, terveyden vakaus ja läheisapu. Tulosten mukaan 9 139 kotihoidon asiakkaasta 4,8 prosenttia joutui vuonna 2018 pyöröoveen ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. 32,6 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 63,7 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. RAI-arvioituja kotihoidon asiakkaita oli 4 756, ja heistä 3,7 prosenttia joutui pyöröoveen, 31,5 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 64,8 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. Miessukupuoli, epävakaa terveydentila ja maaseudulla tai taajamassa asuminen olivat yhteydessä pyöröovi-ilmiöön. Hyvin korkea ikä, lievästi heikentynyt kognitio, epävakaa terveydentila ja pääaineiston osalta taajamassa asuminen olivat yhteydessä 1–2 sairaalajakson esiintyvyyteen. Pyöröovi-ilmiön alueelliset erot olivat suuria: Kanta-Hämeessä 85,5 prosenttia selvisi ilman yhtään sairaalajaksoa ja pyöröoveen joutui 2,7 prosenttia, kun taas Etelä-Pohjanmaalla ilman sairaalajaksoja selvisi 42,5 prosenttia ja pyöröoveen joutui 13,7 prosenttia. Kaikista pienin pyöröoveen joutuneiden osuus oli Varsinais-Suomessa, jossa pyöröoveen joutui vain 0,31 prosenttia kotihoidon asiakkaista. Sekä Etelä-Pohjanmaalla että Kanta-Hämeessä tarjottiin keskimääräistä enemmän ympärivuorokautista hoivaa, mutta Kanta-Hämeessä kotihoitoa tarjottiin pienelle joukolle keskimääräistä intensiivisemmin. Sen sijaan Etelä-Pohjanmaalla kotihoitoa annettiin suurelle joukolle, mutta asiakaskäyntejä oli vähemmän. Myös monella muulla alueella, jossa kotihoitoa annettiin pienemmälle joukolle intensiivisesti, esiintyi vähemmän sairaalajaksoja ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Tulosten perusteella voi päätellä, että ympärivuorokautisen hoivan kattavuudella ei näyttäisi olevan niin suurta merkitystä iäkkäiden sairaalakäynneille kuin on luultu, vaan tärkeämpää olisi varmistaa, että intensiivistä kotihoitoa olisi tarjolla entistä enemmän. Tämä tutkimus antaa suuntaviivoja tuoreiden hyvinvointialueiden viranomaisille ja valtuutetuille siitä, millaista hoivapolitiikkaa heidän kannattaa harjoittaa: käytännössä riittävään kotihoitoon on panostettava entistä enemmän.