Browsing by Title

Tutkielmassa perehdytään Italian-Kreikan sodan ja talvisodan välisiin yhtäläisyyksiin ja Italian-Kreikan sodan uutisointiin suomalaisessa valikoidussa sanomalehdistössä. Kumpikin sota sodittiin lyhyen aikavälin sisällä toisistaan, ne kestivät määrällisesti varsin lyhyen aikaa ja kummassakin sodassa valta-asetelmat olivat yllättävän samanlaiset. Talvisodassa pieni Suomi soti suurta ja voimakasta hyökkääjää Neuvostoliittoa vastaan, kun taas Italian-Kreikan sodassa pääministeri Ioannis Metaxasin rautaisesti hallinnoima Kreikka oli pienempi, taloudellisesti alikehittyneempi ja varustautumattomampi kuin Benito Mussolinin johtama Italia. Tutkimukseni metodologiaksi olen valinnut diskurssianalyysin sekä retorisen analyysin. Tutkimukseni käsitellessä sanomalehtien uutisointia, koin myös tarpeelliseksi tutustua mediahistorian tutkimukseen. Nojaan esittelyni talvisodan osalta Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven teokseen Suomen poliittinen historia 2009. ja Italian-Kreikan sodan osalta David Brewerin teokseen Greece, the Decade of War, Occupation, Resistance and civil war, Richard Cloggin teokseen A Concise History of Greece, sekä Kira Kaurinkosken tutkimukseen Kreikka ja Suomen talvisota, kreikkalaisten sotakirjeenvaihtajien muistelmat. Tutkielmaani varten olen valinnut kaksi toisen maailmansodan ja välirauhan aikana toiminutta sanomalehteä. Tutkittaviksi sanomalehdiksi valikoituivat vuonna 1904 perustettu Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat, joka edustaa niin sanotusti Suomen virallista näkökulmaa.Toinen tutkielmaani valikoitunut lehti on vuonna 1918 perustettu Suomen Sosialidemokraatti, joka edustaa sosialistista ja vasemmistolaista näkökulmaa. Tutkielmassani osoitan, että Italian-Kreikan sodan ja talvisodan väliltä on löydettävissä 12 yhtäläisyyttä. Ensimmäisenä yhtäläisyytenä voidaan pitää kehityskulkuja, jotka johtivat sotiin. Toinen yhtäläisyys on kummankin maan halu turvata oma kansallinen koskemattomuutensa ja pysyä ulkopuolisena Euroopan suurvaltapolitiikasta. Sodissa oli kyse pienien maiden kamppailusta suurvaltojen puserruksessa ja yritys säilyttää puolueettomuus poliittisen tilanteen kiristyessä. Kolmas yhtäläisyys on ajanjakso, jona kumpikin sodista käytiin. Kummatkin sodat sodittiin toisen maailmansodan aikana vain lyhyen aikavälin sisällä toisistaan ja kumpikin sodista kesti verrattain lyhyen ajan. Talvisota käytiin 30.11.1939-30.3.1940 ja Italian-Kreikan sodan voidaan sanoa käydyn 28.10.1940-6.4.1941. Neljäs yhtäläisyys on selvä Daavid-Goljat-asetelma sotivien maiden välillä. Kummassakin sodassa suurempi ja paremmin varustautunut ja sotatoimiin valmistautunut maa hyökkäsi suunnitellusti pienempään valtioon aktiivisen provokakaation jälkeen. Viides yhtäläisyys on sotien suunnitelmallisuudet suuremman osapuolen puolelta. Kuudes yhtäläisyys sotien välillä on salaiset sopimukset ja etupiirijaot hyökkääjäosapuolten taholta. Seitsemäs yhtäläisyytenä voidaankin nähdä pienten maiden omanarvontunt ja kieltäytyminen maille esitettyihin uhkavaatimuksiin. Kahdeksas yhtymäkohta joka sotia yhdistää on sodan aikana vallinneet poikkeuksellisen huonot sääolosuhteet, jotka vaikuttivat osaltaan myös yhdeksänteen yhtymäkohtaan, eli sodan heikomman osapuolen yllättävään menestykseen. Kymmenes yhtäläisyytenä voidaan nähdä vahvemman osapuolen aliarviointi pienemmän maan taistelukykyää kohtaan. Yhdestoista yhtymäkohtana voidaan nähdä kotirintaman hyödyntäminen sodassa. Kahdestoista yhtymäkohta on sekä Kreikan että Suomen kansallinen yhtenäisyys ja taistelutahto. Helsingin Sanomien ja Suomen Sosialidemokraatin uutisointi Italian-Kreikan sodasta erosi toisistaan huomattavasti. Eroavaisuuksia on löydettävissä uutisoinnin aktiivisuudesta tarkastelujakson aikana, uutisoinnin laajuudesta ja lehtien asennoitumisesta Italian-kreikan sodan sotatoimiin. Suomen Sosialidemokraatin uutoisointi sodasta oli laajempaa ja kreikkakeskeisempää kun Helsingin Sanomien uutisointi aktivoitui sotatapahtumien alkaessa. Helsingin Sanomien uutioinnissa on myös nähtävissä positiivisempi asennoituminen akselivaltoihin. Helsingin Sanomien uutisointia voikin luonnehtia italiakeskeisemmäksi. Myös lehtien asenteessa Saksaa kohtaan on havaittavissa eroavaisuuksia. Vaikka lehtien uutisoinnissa on havaittavissa eroavaisuuksia, niille yhteistä on se, että kumpikaan ei rinnastanut Italian-Kreikan sotaa ja talvisotaa toisiinsa.

The present paper explores the phenomenon of aggressive evil debated through different, disciplinary perspectives and its understanding by connection to the inner psychology of the person and criminal behavior. The main theoretical sources of the present thesis come from the studies of P. Zimbardo on the good nature versus the evil nature of people, S. Milgram’s work on obedience to authority, H. Arendt’s report on the ‘banality of evil’, T. Bran’s case of a lethal exorcism at Tanacu in Romania and the essay on the social psychology of evil comprised by A. Miller. The idea that initiated an interest to study the criminal nature of ordinary people and the delimitations of aggressive evil between a causal, emotional rupture in the psychology of the person and a contextual explanation was triggered by the beautiful work of Philip Zimbardo, ‘The Lucifer effect’ where he recounts the conditions, processes and results of his Stanford Prison Experiment in 1971. Hannah Arendt’s ‘banality of evil’ is also debated thoroughly in the paper because it contains solid evidence to explaining extreme evil acts, as seen in the conduct of Eichmann, Mengele or Himmler during the Holocaust. The analytical method utilized in order to make the connection between aggressive evil, the psychology of the individual and crime is Content Analysis. This method was used in order to analyze five interviews conducted in Romania that involved participants in different professions: a prison psychologist, a psychiatrist, a legal doctor and two priests. The results confirm partly the hypothesis, however, due to the relativity of the term, certain limitations have been also drawn. This study offers a different view on aggressive evil, trying to focus mostly on the extreme acts, thus, avoiding confusion or biased opinions that a simple take on ‘evil’ would entail. However, there is still room for further improvement, and, as the results shown, the study could be extended and applied to future research on the psychology of evil, a discipline that is, unfortunately non-existent in the academic world.

This thesis focuses on the understandings of the body among contemporary dancers in the western post-modern scene. In doing so, it aims to describe the ways contemporary dancers experience thinking, mind language and agency in their bodies. Further, the aim of this thesis is to understand how this affects experiences of self and being. Examining ethnographical examples and the discussions on the body-mind relations, this thesis endeavours to further the understanding of experienced relationships between body, mind and thinking in the West. Additionally it looks at the ways through which embodied knowledge is produced, shared, and evaluated among contemporary dancers. As such, it takes a critical stance towards dualistic notions of mind and body; rational and sensed; culture and nature. In this thesis, contemporary dancers are approached as a professional category. The ethnographic data was gathered during a two and a half month fieldwork period in Berlin in the summer 2021. The fieldwork comprised of participant observation in rehearsals, festivals, workshops and weekly professional dance classes, supplemented by seven semi-structured interviews with contemporary dance artists. The field notes and interviews were accompanied by auto-ethnographic description. Further, importance for the authotrs own bodily experience and understanding was granted in building analytical understanding The theoretical framework of this thesis draws from phenomenology, discussions of body and mind, and theories of personhood. Phenomenological discussions and theories of bodily practice and sensorial anthropology are used to examine how information is embodied in dance practices, and how the idea of embodied knowledge is constructed and shared. The ethnographical evidence suggests that contemporary dancers use strategies of embodiment to articulate, transmit, and integrate meaning and language. In the second part of the analysis, the focus lies on the experiences and conceptualizations of body, mind, thinking and their relations. The experiential concept of “observing while doing” is described and discussed. Finally, this thesis considers what kinds of notions of self, personhood and agency are attained in the experience of dancing. Here, theories on dividual subjects are used to examine ethnographical findings. The analysis and ethnographical evidence in this thesis suggest that the experience of a dancing body is multiple and can be altered using strategies of embodiment. The multiplicity of the body, as well as the multiplicities of thinking and mind, are sensed through somatic modes of attention. Further, the expansion of experiential understandings of the body has led to conceptual multiplicity of the body and mind. Finally, this thesis argues that the dancing subjects are dividual in the way that their experiences and expressions are constituted by distinct embodied knowledges from their training, education, dance work, and other environments. The findings of this thesis call for reflection of the body-mind relation and notions of thinking in the West, utilizing knowledge produced by contemporary dancers attending specific perceptual awareness and notions of bodily knowledge and thinking in their work.

Smarttelefonerna finns överallt i dag och forskningen kring deras effekter på människan breddas ständigt. En stor del av forskningsfältet riktar sig ändå mot telefonernas fysiska eller psykiska effekter. I denna avhandling ligger fokus i stället på de sociala effekterna. Syftet med denna avhandling är att genom kvaltitativa, individuella intervjuer ta fasta på om och hur i så fall vuxna personer upplever att smarttelefonerna påverkar deras sociala relationer. Fokus ligger på de allra närmaste relationerna, och på hur kommunikationen till ens närstående påverkas av att smarttelefonen flyttat in som en tredje part i relationen. Datamaterialet består av intervjuer med åtta vuxna finlandssvenskar i arbetsför ålder. I samband med dataanalysen har materialet kategoriserats enligt sex huvudkategorier. Huvudkategorierna är baserade på centrala teman som informanterna på sätt eller annat betonat under intervjuernas gång. Dessa huvudteman är telefonen stör sociala stunder, fördelarna väger tyngre, phubbing gör ont, telefonkontakt är ytligare, olika skärmtider skapar relationsproblem och framtida användningen oroar. Syftet med denna avhandling är inte att ta fram generaliserbara resultat, utan att bredda synen på hur vuxna personer kan uppleva smarttelefonernas intåg i vardagslivet. Resultatet av studien visar att smarttelefonerna upplevs som mycket fördelaktiga i vardagen och ingen av informanterna är redo att avstå från sin smarttelefon. Däremot upplevs telefonerna som hinder och problemskapare då de flyttar in i de sociala stunderna och då ens närstående väljer smarttelefonen framom en själv. Det gör ont att bli dissad på grund av en smarttelefon och sådant tär på såväl kommunikationen som relationen. Inför framtiden önskas därför mer telefonfri tid och social samvaro utan risk för att komma på andra plats efter en telefon.

Maisterintutkielma tarkastelee sitä, mitä tekopyhyys politiikassa David Runcimanin mukaan on. Samalla se erittelee ja analysoi sitä, miten tekopyhyyteen politiikassa kannattaisi Runcimanin mukaan suhtautua. Tutkielman pääasiallisena kirjallisena lähteenä toimii David Runcimanin teos Political Hypocricy. The Mask of Power, From Hobbes to Orwell and Beyond (2018), jossa Runciman esittelee historiallisten ajattelijoiden näkemyksiä tekopyhyydestä sekä eri historiallisina aikakausina esiintynyttä tekopyhyyttä politiikassa. Tutkielma ei ainoastaan esittele Runcimanin näkemyksiä, vaan liittää ne poliittisen realismin kehikkoon. Tämän vuoksi tutkielmassa käydään läpi myös sitä, mitä poliittinen realismi on ja miten se eroaa lähtökohdiltaan moralisista tai idealistisista politiikan teorioista. Työssä tekopyhyys määritellään Runcimanin näkemysten mukaisesti teeskentelyksi tai roolin ottamiseksi, josta Runciman kirjoittaa myös naamion käyttämisenä. Runcimanin mukaan yksittäisen poliitikon tekopyhyys on harvoin vaarallista, ellei tekopyhyys näyttäydy yhteiskunnallisten rakenteiden, kuten demokratian, yläpuolelle nousemisena. Sen sijaan, että tekopyhyyttä lähdettäisiin vastustamaan, Runciman kehottaa lukijaa hyväksymään politiikan teon sisäsyntyisen tekopyhän luonteen areenana, jossa poliitikon on tukeuduttava rooliin. Demokratiassa kansalaiset voivat äänestää edustajansa, joten tärkeämpää kuin torjua tekopyhyyttä ja vaatia poliitikoilta vilpittömyyttä, on Runcimanin mukaan pohtia sitä, minkälaisia tekopyhiä haluamme poliitikkojemme olevan. Tutkielmassa tuodaan ilmi Runcimanin esille nostama näkemys, jossa politiikassa on nimittäin harvoin kyse totuuden ja valheen valinnasta, vaan pikemminkin politiikassa tehdään jatkuvasti valintoja siitä, minkälaisia valheita ja totuuksia siellä esitetään. Tutkielmassa Runcimanin teoksesta nostetaan Hobbesin näkemys siitä, että tekopyhyys ei ole suurin huolenaiheemme, jos politiikka toimii: yksittäisten poliitikkojen tekopyhyys ei ole vaarallista, kunhan poliitikot pelaavat roolinsa totuudellisesti eli kunnioittaen yhteiskunnallisia rakenteita. Tutkielmassa tarkastellaan tietoisen ja tiedostamattoman tekopyhyyden hyviä ja huonoja puolia Mandevillen näkemyksistä, tekopyhyyden hyötyjä Benthamin filosofiasta ammentaen, Orwellin varoituksia vilpittömyyden ja totuuden puhumisen terrorista ja siitä, kuinka anti-tekopyhyys usein muuttuu tekopyhyydeksi eli samaksi paheeksi, jota se lähti alunperin vastustamaan. Työssä poliittinen realismi määritellään tavaksi ymmärtää politiikkaa niin, että se huomioi ensisijaisesti oikean elämän lainalaisuuksia, eikä pelkästään pyri määrittelemään poliittisia ihanteita. Tutkielmassa tarkastellaan poliittisen realismin traditiota sen historian ja klassisten ajattelijoiden, kuten Augustinuksen ja Thukydideen kautta. Työssä nostetaan myös nykyaikainen akateeminen keskustelu poliittisesta realismista William A. Galstonin artikkelin Realism in Political Theory (2010) avulla, jonka mukaan poliittisen realismin ajattelijoita yhdistää neljä perustavaa näkemystä: 1) utopistisen yhteiskunta-ajattelun vastustaminen 2) konfliktien ja arvo- ja eturistiriitojen olennaisuus politiikan ytimessä 3) politiikan erityisyys ja autonomisuus ihmisen toimintana, jota ei tule lähestyä ainoastaan ylhäältä tulevien moraalisten tai eettisten menettelyiden toimintakenttänä sekä 4) fokusoiminen poliittisiin instituutioihin ja menettelyihin, joissa poliittisia kamppailuja käydään. Tutkielmassa esitetään, että politiikka nähdään jakautuvan viralliseen näyttämöön ja politiikan takahuoneeseen, jonka takia roolien esittämistä eli tekopyhyyttä politiikassa tarvitaan. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan Platonin Valtiossa esitettyä hallitsijoiden oikeutettua valhetta. Koska sekä aihepiiri tekopyhyys politiikassa että politiikan tutkimuksen traditio poliittinen realismi ovat kiinnostuneita käytännön elämän esimerkeistä, tutkielmassa sovelletaan molempia näkemyksiä ja teorioita tutkimalla tekopyhyyden teemoja ja elementtejä Suomen pääministerin Sanna Marinin ateriaetuuskohua keväältä 2021 esimerkkitapauksena. Tutkielmassa punotaan yhteen tekopyhyys politiikassa poliittiseen realismiin siten, että Runcimanin näkemys tekopyhyyden sietämisestä ja vilpittömyyden vaatimuksesta luopumisesta noudattelee poliittista realismia, joka vastustaa utopia-ajattelua. Runcimanin näkemykset voidaan tutkielman mukaan ymmärtää noudattavan myös realismin perinteen näkemystä politiikasta autonomisena ihmisen pyrkimyksenä, joka vaatii harkintaa ja ajan ja kontekstin tajua niin, ettei siihen aina voida soveltaa universaaleja moraalisia vaatimuksia esimerkiksi totuuden puhumisesta. Runcimanin työ fokusoituu myös politiikan instituutioihin, kuten poliitikon työhön, internetin ja some-ajan politiikkaan sekä politiikan journalismiin ottaen kaikki nämä poliittiset areenat huomioon. Tutkielman mukaan muun muassa nämä ovat syitä, jonka mukaan Runcimanin näkemyksiä voidaan pitää pohjavireeltään realistisena tapana ymmärtää politiikkaa.

Concerning immigration and refugee issues, in politics, media and research, often the focus seems to be from an administrational point of view only the asylum process. However, especially in administration, refugee reception does not end in asylum decisions. This study examines organizational decision-making and public policy formation in the case of Finnish refugee reception, after granted residence permits. Instead of political decision-making, the focus is on how the issue is dealt with before authoritative politics, on the ministry level. The particular interest is municipal refugee resettlement, complemented with questions of ministry division of labor and connections between administrational and political levels, which emerged during the analysis. The time perspective is from the 1970s, the start of modern refugee reception, until today. The theoretical background is in the bounded rationality paradigm of organizational decision-making theories. The framework is more specifically a combination of the garbage can theory by Cohen, March and Olsen, and the agendas and alternatives approach to policy formation processes by Kingdon. The study analyses general development and 11 decision situations more closely. The ministry level documents of these situations are analyzed through interpretive content analysis, with coding and a strive to thick analysis. Based on the theories, load, effectivity, access structure, participation, agenda and the problems and solutions are looked at. After reflecting the streams and structures of this considered organized anarchy, it is concluded, that the long-term development path of refugee reception administration can not be seen as a classically rational and efficient progress, but more of a coincidental, chaotic and stalled process. Changes either go back and forth, like the responsible ministry, or stay very still, like the municipal resettlement compensation system. Even though solutions claimed to address problems and despite decisions, many problems persisted and resurfaced often. Decision-making is not only an activity of solving problems, but a collection of separate streams. There were problems looking for solutions and decision situations, but also decision situations looking for problems and solutions, and solutions looking for situations and problems. According to this analysis the process and outcomes are affected by features, such as context, load and structures. The theoretical background provided suitable concepts and definitions to examine this type of ambiguous policy field, with multiple actors, problems and solutions, and complex relations to politics. The strength of this framework is especially in distinguishing elements.

Dialogue on the definition of Europe is often dominated by geopolitical undertones. However, since the dawn of the Enlightenment era, it has been recognised that such a definition of Europe is insufficient in formulating a comprehensive meaning of Europe which encompasses the wide regional diversity which exists within the continent. This argument gained new relevance during the interwar period, where discourse on Europe as an idea that goes beyond the strict geopolitical implications of the continent, started to emerge. Select interwar studies shone a new light on the idea of Europe as they allowed for the founding of unity amidst diversity; an endeavour which cannot be considered within the geopolitical realm. Additionally, reflecting on the turmoil and crises of the interwar period, the resulting idea of Europe was said to have emerged from a major schism in intellectual trends of the time. In this regard, the formulation of Europe as an idea borne out of crisis and reinvention was perfectly demonstrated within the works of Edmund Husserl and Richard von Coudenhove-Kalergi. Both authors recognised the limitations of adopting only a geopolitical definition of Europe, and thus presented their own theories on what could constitute an all-encompassing idea of Europe. Husserl determined the core of Europe to lay within abstract factors such as universalism. Coudenhove-Kalergi considered concrete politics to be a tool which can bring Europe under the main locus of tolerance. While Husserl and Coudenhove-Kalergi took different routes in tackling this question, their respective answers can be said to highlight the interdependence between philosophical considerations of the former and the latter’s pragmatic solutions to the idea of Europe. At first glance, the only commonality between Husserl and Coudenhove-Kalergi seems to be their time-period. However, the works and theories of these two authors experience a sense of complementarity; while taking on very different approaches, the respective views on idea of Europe of Husserl and Coudenhove-Kalergi could point to a new perspective on the topic of study. While both have their limitations, the side-by-side study of their different views on Europe allows for a unique perspective in which one makes up for the other’s shortcomings in terms of thoroughness and applicability. Such is the benefit of examining and comparing Husserl and Coudenhove-Kalergi; much like their standing on the idea of Europe, their diversity only adds to the credibility of their review.

Pro gradu -tutkielman aiheena on talouden kasvukriittinen degrowth-ilmiö. Degrowth on lähtöisin Ranskasta ja sen isänä pidetään emeritusprofessori Serge Latouchea. Degrowth-termi on tunnettu lähinnä läntissä teollisuusmaissa, joiden hyvinvointi ja toiminta perustuvat taloudelliseen kasvuun. Tutkielma kuuluu yhteiskuntapolitiikan alaan. Degrowth löytyi tutkielman keskeiseksi aiheeksi tulevaisuuden tutkimuksen menetelmiin kuuluvan heikkojen signaalein etsinnän avulla. Kronologisesti tarkasteltuna työ on edennyt menetelmä edellä, mikä tarkoittaa metodin valintaa ennen tutkimusaiheen löytymistä. Näin tehtynä työn ensimmäinen lähtökohta oli löytää käytettävästä aineistosta ilmiöitä, jotka eivät ole vielä yleisesti tiedettyjä trendejä. Tämän vaiheen jälkeen oli mahdollisuus syventyä heikoista signaaleista muodostuneen ilmiön kuvaukseen ja luonteeseen. Löydöksen ja rajauksen tuloksena syntyi tutkielman tavoite selvittää mikä degrowth on ja miten se ilmenee aineistosta. Tutkielman aineistona on noin puolen vuoden ajan painetuista sanoma- ja aikakauslehdistä kerätty artikkeliotos sekä degrowthia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja aiheesta kirjoitettuja artikkeleita. Lehtiartikkeleiden aiheita ja tekstejä analysoimalla oli tavoitteena löytää mahdollisesti hajallaan eri artikkeleissa olevia merkkejä, jotka teemoittain yhdistettyinä muodostavat vahvistumassa olevan yhteiskunnallisen ilmiön. Heikkojen signaalien luonteeseen kuuluu olennaisesti niiden hetkellisyys: ne joka vahvistuvat tunnetuksi trendiksi tai häviävät kokonaan ilman, että niistä tulee tunnettuja. Menetelmän heikkojen signaalien etsintä on yhteiskuntapolitiikan opinnäytteissä varsin harvoin käytetty. Aineiston analyysin avulla löytyi kolme ilmiötä, joista degrowth valikoitui tarkemman tarkastelun kohteeksi. Muut ilmiöt ovat näyttäytyminen ja pelon yhteiskunta, joihin tutkielmassa ei syvennytä, mutta jotka kuitenkin pääpiirteittäin kuvataan. Tämä on perusteltua siksi, että siten tulee näkyväksi muun muassa menetelmän ominaisuus työvälineenä havaita useita yhteiskunnallisia ilmiöitä ja toisaalta siksi, että tuloksellisesti eri ilmiöt on mahdollista asettaa keskenään vertailuasemaan esimerkiksi vahvuutensa perusteella. Näyttäytyminen sisältää ihmisten halun ja tavoitteen tehdä itsestään brändi. Pelon yhteiskunta liittyy ihmisten valintoihin suojautua uhiksi koetuilta asioilta ja torjua niitä esimerkiksi teknisen valvonnan ja torjunnan keinoin. Degrowth on aineiston tulkinnan perusteella ilmiönä olemassa, mutta ei kovin vahva. Se on jatkumoa talouskasvuun kriittisesti suhtautuvien liikkeiden ketjussa, joka on syntynyt erityisesti kapitalistista markkinataloutta arvostelevien toimijoiden kannanottojen tuloksena. Degrowthin uutuutta kuvaa muun muassa se, että termillä ei ole vielä vakiintunutta suomennosta. Siitä käytetään muun muassa sanoja kohtuullistaminen, kasvuton yhteiskunta, ei-kasvu. Ilmiönä sitä nimitetään liikkeeksi, ideologiaksi ja ajatteluksi. Tutkielman johtopäätöksinä todetaan degrowthin olevan yhteiskunnallisena ilmiönä olemassa, joskin heikkona. Signaaleita siitä löytyy media-aineistosta, ei varsinaisesti degrowthiksi nimettyinä, mutta aiheista ja teksteistä tulkittuina. Menetelmällisenä johtopäätöksenä todetaan heikkojen signaalien etsinnän olevan käyttökelpoinen ja kiinnostava metodi yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa.

I denna avhandling granskas hur elevernas delaktighet tar sig uttryck i skolvardagen. Studiens metodologiska och teoretiska utgångspunkter utgörs av ett barndomssociologiskt perspektiv var barns aktörskap betonas och barnet ses som en kompetent social aktör. Studien är en skoletnografi som anknyter till barndoms-, utbildnings- och skolforskning. Syftet med studien är att redogöra för hur delaktighet syns och fördelas i klassrummet. Genom etnografiskt fältarbete och analys av styrdokument granskas olika aspekter av delaktighet i årskurs 1-2 i en svenskspråkig skola i huvudstadsregionen. Materialet består av ett etnografiskt material som kompletteras med ett dokumentärmaterial. Det etnografiska materialet består av fältanteckningar gjorda under deltagande observationer i skolvardagen. Det dokumentära materialet består av styrdokument i form av de nationella grunderna för läroplanen samt skolans läroplan. I analysen av materialet framkommer att delaktigheten i styrdokumenten är framtidsorienterad och individualiserad. Eleverna förväntas ta ansvar över sitt eget lärande genom inre kontroll. Delaktigheten i skolvardagen präglas av den individualiserade synen i styrdokumenten. Den sociala kontrollen som utövas av både elever och lärare granskas. Fördelningen av uppmärksamhet och delaktighetsfrämjande strategier undersöks genom rättighetsdiskurser och styrningsdiskurser. Avhandlingens resultat visar att elevernas delaktighet framkommer främst som informell delaktighet, då de inte är delaktiga i omfattande formella beslutsprocesser. Elevernas delaktighet är även individualiserad, då den enskilda eleven förväntas ta ansvar över sitt eget lärande och beteende. Läraren utövar makt och styr eleverna genom att stöda dem i deras inre kontroll. Resultatet visar även att elevernas delaktighet är framtidsorienterad i och med att verksamheten i skolan främst förbereder eleverna inför att i framtiden verka som demokratiska medborgare. Nya verksamhetsmodeller och processer för införandet och genomförandet av elevers delaktighet i skolvardagen behövs för att säkerställa barns meningsfulla delaktighet.

Tutkielma käsittelee yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia. Tutkielma pyrkii tarjoamaan tietoa käytössä olevista mittaamisen ja arvioinnin keinoista, niihin liittyvistä haasteista sekä asenteista, jotka vaikuttavat viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arvioinnin prosessiin. Aihe on noussut erityisesti 2000-luvulla merkittäväksi viestinnän alan tutkimuksen aiheeksi, koska selkeästi vakiintuneita keinoja viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arviointiin ei ole käytössä, vaikka toiminto muuten on saavuttanut yrityksissä vakiintuneen aseman. Samanaikaisesti yritysten johto esittää vaatimuksia viestinnän vaikuttavuuden osoittamiseksi, sillä yritystoiminnan luonteeseen kuuluu toiminnan kriittinen arviointi ja pyrkimys mahdollisimman kustannustehokkaaseen toimintaan. Tutkielman taustana on kirjallisuuskatsaus, joka kartoittaa viestinnän vaikuttavuuden mittaamisen ja arvioinnin kehitystä, yritysviestinnän vaikuttavuuden muodostumista sekä yleisimmin käytössä olevia keinoja yritysviestinnän mittaamiseen ja arviointiin. Erityisesti James Grunigin johtaman tutkimusryhmän muotoilema Excellence-teoria, Elisa Juholinin ja Tom Watsonin tekstit ovat keskeisessä roolissa tämän tutkimuksen kirjallisuuslähteinä. Tutkielman empiirinen osio lähestyy yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia Delfoi-menetelmän keinoin. Delfoi-menetelmä on keino saada joukko tutkimusaiheen asiantuntijoita keskustelemaan keskenään tutkimuksen toteuttajan kautta. Tässä tutkielmassa on haastateltu verkkopohjaisen kyselylomakkeen välityksellä 15 suomalaista yritysviestinnän alan ammattilaista kahdella kierroksella. Tutkielman perusteella suomalaisten yritysviestinnän ammattilaisten keskuudessa on laajaa kiinnostusta viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arviointiin, mutta prosessin suunnittelu ja toteuttaminen koetaan usein haastavaksi. Vaikuttavuuden arvioinnin perustana on oltava selkeästi määritellyt tavoitteet, mitä viestinnällä halutaan saavuttaa yrityksessä. Tutkielma osoitti, että tavoitteiden määrittelyssä koetaan usein olevan haasteita, minkä vuoksi myös viestinnän vaikuttavuuden mittaaminen ja arviointi on vaikeaa. Tavoitteiden saavuttamista ja yritysviestinnän vaikuttavuutta tulisi mitata monipuolisella kokoelmalla kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia mittaamisen ja arvioinnin keinoja, jotka on valittu yrityksen tarpeet huomioiden. Yritysviestinnän alan ammattilaisten keskuudessa on vahvaa kiinnostusta osoittaa viestinnän vaikuttavuus ja taloudellinen hyöty yrityksen liiketoiminnalle lukujen avulla, kun taas tieteellinen kirjallisuus on usein skeptinen kvalitatiivisten menetelmien sopivuudesta viestinnän lopullisen vaikuttavuuden osoittajaksi. Viestinnän vaikuttavuuden osoittaminen yritysmaailman kielellä nähdään keinoksi lisätä viestintätoiminnon arvostusta ja näkyvyyttä, mutta toiminnon luonne asettaa tälle haasteita: vaikuttavuus voi olla havaittavissa pitkällä aikavälillä, viestinnän vaikuttavuutta voi olla hankala erottaa muusta yrityksen toiminnasta ja viestinnän tehtäviin kuuluu liiketoiminnan ongelmien ja riskien ennaltaehkäisy voittojen tuottamisen sijaan. Yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamisen ja arvioinnin prosessia tulisi kehittää liittäen siihen toiminnon eri osa-alueet ja hyödyntäen alan ammattijärjestöjen, tieteellisen tutkimusten ja yritysmaailman tuottamaa tietoa. Tutkielman mukaan yritysviestinnän alan ammattilaiset kokevat, että viestinnän vaikuttavuuden onnistunut arviointi tarjoaisi selkeitä hyötyjä viestinnän toiminnolle ja koko yrityksen liiketoiminnalle. Yritysviestintä toimii parhaimmillaan yrityksen viestinnän tehtävien koordinoijana ja yritysjohdon strategisena kumppanina. Tämän ideaalin täyttämiseksi yritysviestinnällä pitää kuitenkin olla selkeät tavoitteet ja sen toimintaa tulee arvioida kokonaisuutena, johon kuuluu välittömien tulosten tarkastelun lisäksi analyysi toiminnon kokonaisvaltaisesta vaikuttavuudesta eri sidosryhmien näkökulmasta.