Browsing by Title

Haastattelu on yksi yleisimmistä tiedonkeruun menetelmistä, ja sitä käytetään useilla yhteiskuntaa käsittelevillä aloilla. Siihen, kuten kaikkiin tiedonkeruumenetelmiin, liittyy virhelähteitä. Tämä tutkielma tarkastelee haastattelijoiden vaikutusta kerättyyn aineistoon. Tarkoituksena on selvittää, miten haastattelijat ja haastattelutilanne vaikuttavat vastauksiin, miten näitä vaikutuksia mitataan sekä mikä on niiden suuruusluokka ja merkitys survey-tutkimuksessa. Haastattelu on erittäin monimutkainen survey-toiminto, sillä se sisältää kognitiivista vuorovaikutusta haastattelijan ja vastaajan välillä. Haastattelijan toimenkuvaan kuuluu paljon muutakin kuin vain kysymyksen lukeminen ääneen vastaajalle: haastattelijan pitää lisäksi muun muassa selvittää, onko henkilö oikeutettu vastaamaan tutkimukseen, suostutella hänet osallistumaan ja kysyä häneltä tarvittaessa tarkentavia kysymyksiä. Haastattelijan tehtävien monimutkaisuus altistaa helposti virheille ja vaihtelulle eri haastattelijoiden välillä. Käyntihaastatteluin suoritettavissa survey-tutkimuksissa ei yleensä ole kustannustehokkuuden vuoksi mahdollista osittaa vastaajajoukkoa haastattelijoille täysin satunnaisesti. Puhelinhaastatteluissa vastaavaa ongelmaa ei periaatteessa ole, mutta tämän tutkielman aineistoissa vastaajat oli silti allokoitu haastattelijoille alueellisin perustein myös puhelinhaastatteluissa. Näistä seikoista johtuen analyysiasetelmaa ei voitu rakentaa yksinkertaisen varianssianalyysin pohjalta, sillä tällöin alueiden ja haastattelijoiden vaikutukset olisivat sekoittuneet toisiinsa. Näin ollen tutkielmassa tarvittiin monitasomallien soveltamista. Käytetyn mallin hierarkkisessa rakenteessa vastaajat ovat alimmalla tasolla ja haastattelijat ja alueet molemmat toisella asteella, mutta keskenään ristiinkytkeytyneinä. Tutkielman empiirisessä osiossa aineistona on kaksi Tilastokeskuksen keräämää uhritutkimusaineistoa: EU-rikosuhritutkimus ja kansallinen uhritutkimus. Rikoksista kerätään luonnollisesti tietoa suoraan viranomaisilta, mutta koska kaikki rikokset tai uhrikokemukset eivät tule viranomaisten tietoon, tarvitaan survey-tutkimusta. Herkän aihealueen vuoksi hypoteesina oli, että haastattelijavaikutusta esiintyy enemmän kuin sellaisissa tutkimuksissa, joissa aiheet ovat olleet neutraalimpia. Aineiston perusteella tutkielmassa vastataan erityisesti kysymyksiin, kuinka paljon haastattelijavarianssi selittää tulosmuuttujien kokonaisvarianssista, kuinka suuri on asetelmakerroin ja mitkä ovat alueellisten ja haastattelijavaikutusten suuruuksien suhteet. Lisäksi on mallinnettu haastattelijoiden vaikutusta vastauskatoon. Havaitut haastattelijavaikutukset poikkeavat suuresti toisistaan eri tulosmuuttujien välillä. Keskimäärin havaitut vaikutukset ovat kansainvälisissä verrokkitutkimuksissa havaittuja vaikutuksia pienempiä. Suomalaisia vertailukohteita varsinaisista analyysin kohteista ei ole. Haastattelijavaikutukset ovat paikoin suurempia kuin aluevaikutukset, erityisesti kaikkein herkimmiksi koetuissa kysymyksissä. Asetelmavaikutukset eivät pääsääntöisesti nouse suuriksi edes eniten sisäkorrelaatiota sisältävissä kysymyksissä, sillä haastattelijakohtaiset haastattelumäärät olivat maltillisia. Keskivirheet ovat sisäkorrelaatioiden suuruuteen nähden isoja, ja vain muutamat kysymykset sisältävät tilastollisesti merkitsevää sisäkorrelaatiota. Tulosten perusteella näyttää, että haastattelijat noudattavat sovittuja haastattelukäytäntöjä hyvin ja toimivat siten riittävän yhdenmukaisesti. Kertaluontoisissa survey-tutkimuksissa haastattelijavaikutustutkimukset ovat osa surveyn jälkeistä laadun arviointia. Toistettavassa tutkimuksessa tai saman tutkimuksen eri aalloissa haastatteluvaikutusten tutkimisen avulla voidaan seuraavalla kerralla tai seuraavassa aallossa parantaa surveyn laatua. Monissa survey-tutkimuksissa haastattelijavaikutusten tutkiminen olisi mahdollista rutiininomaisesti ilman monimutkaisia analyysiasetelmia ja tutkielmassa halutaan kannustaa tähän. Tärkeimpiä lähteitä tutkielmassa ovat L. Kishin tutkimus haastattelijavarianssista mielipidekysymyksissä, F. Fowlerin ja T. Mangionen standardoidusta haastattelumallista esittämät ajatukset, J. Hoxin teos monitasomalleista sekä S. Gablerin ja P. Lahirin artikkeli haastattelijavaikutuksista monimutkaisissa otanta-asetelmissa. Tutkielman aiheeseen johdatteli S. Laaksosen Helsingin yliopistossa pitämä survey-metodiikan kurssi.

Työhyvinvointi vaikuttaa yksilön kautta koko organisaation tehokkuuteen ja suorituskykyyn. Tässä tutkimuksessa selvitetään organisaatioiden sisäisten tekijöiden vaikutusta Helsingin yliopiston muun henkilöstön työhyvinvointiin. Käsitteenä työhyvinvointi pitää sisällään organisaation ulkoisia ja sisäisiä vaikuttimia, jotka vaikuttavat organisaatiossa työskenteleviin henkilöihin. Eri tekijät vaikuttavat yksilöön, joka saa henkilön kokemaan tyytyväisyyttä työssään. Mitä tyytyväisempi henkilö on ja mitä paremmin hän työssään viihtyy sitä paremmin viihtyvät myös työntekijän lähimmät työtoverit ja esimiehet. Yliopistoja koskevia työhyvinvointiselvityksiä on laadittu jo useiden vuosien ajan. Nämä selvitykset ja tieteelliset tutkimukset ovat painottuneet yliopistojen ydintehtäviä eli opetusta ja tutkimusta suorittavien henkilöiden ympärille. Ydintehtävien ulkopuolella olevat hallinto- ja tukitehtävissä työskentelevien henkilöiden työhyvinvointia koskevaa tutkimusta ei Suomessa ole ollut huolimatta siitä, että muun henkilöstön osuus on joissakin tapauksissa yli puolet koko yliopiston henkilöstöstä. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa Helsingin yliopiston hallinto- ja tukitehtävissä työskentelevien henkilöiden työhyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden osalta. Työhyvinvointia tarkastellaan yksilön näkökulmasta. Tutkimuskysymykset käsittelevät motivaatio-, elämäntilanne- sekä ympäristö ja olosuhdetekijöiden merkitystä työhyvinvoinnin selittäjänä. Työssä pyritään löytämään vaihtoehtoinen lähestymistapa tehtäväkentän uudelleen muodostumisen kautta. Tutkimusaineistona käytettiin Herzbergin 2-faktoriteoriaa, siitä johdettuja uudempia teorioita yliopistotutkimuksen tarpeisiin sekä survey-kyselyä. Kysely suoritettiin osana Helsingin yliopiston Higher Education Governance and Management yksikön 'Third space' –hanketta, jonka tarkoituksena on tuottaa tietoa Suomen ja muiden Pohjoismaisten yliopistojen hallinto- ja tukitehtävissä työskentelevistä henkilöistä. Survey-kysely laadittiin e-lomakkeelle ja se lähetettiin Helsingin yliopiston muissa tehtävissä työskentelevistä henkilöistä laaditulle otokselle. Kyselyyn vastasi 36 % otoksesta (n=212). Aineistoa käsiteltiin kvantitatiivisin ja kvalitatiivisin menetelmin. Kyselyn määrällistä aineistoa analysointiin lineaarisen regressioanalyysin avulla. Avovastauksia analysointiin kvalitatiivisen sisällön analyysin avulla. Tuloksista havaittiin, että työhyvinvointiin keskeisesti vaikuttavia tekijöitä ovat motivaatiotekijät sekä olosuhdetekijät. Kyselyyn vastanneiden mielestä keskeisimpiä työhyvinvointiin vaikuttavia asioita ovat työyhteisön ilmapiiri, työ itsessään sekä kommunikointi ja tiedonvaihto yksikössä. Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen akateemisuudella ei näyttäisi olevan vaikutusta Helsingin yliopiston hallinto- ja tukihenkilöstön työhyvinvointiin.

Julkishallinto digitalisoituu vauhdilla. Tässä julkishallinnon digitaalisessa muutoksessa ei ole yhdentekevää millä perustein digitalisaatiota suunnitellaan, ohjataan ja hallinnoidaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää, miten erilaiset julkishallinnon hallintomallit näkyvät Suomen valtionhallinnon tietohallintostrategioissa ja edelleen paikallistaa, miten eri hallintomallien taustalla vaikuttavat arvot ja ideologiat näkyvät Suomen valtionhallinnon tietohallintostrategioissa. Tutkimus pyrkii siten tuomaan esiin niitä tiedostettuja ja tiedostamattomia hallintomalleista kumpuavia rakenteita, jotka vaikuttavat julkishallinnon digitalisaatioon ja siten ohjaavat koko yhteiskunnan muutosta. Tutkimusaineistona toimivat Suomen valtionhallinnon ministeriöiden tietohallintostrategiat vuosilta 2004-2014. Tutkimusmenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi (qualitative content analysis), jossa aineiston koodaus tehdään hallintomallien teoriataustaan pohjautuen abduktiivisesti. Sisällönanalyysi toimii siten työkaluna, jolla pyritään tuomaan esiin, miten julkishallinnon hallintomallit näkyvät valtionhallinnon tietohallintostrategiadokumenteissa. Tutkimus osoittaa, että valtionhallinnon ministeriöiden tietohallintostrategiat heijastelevat voimakkaasti byrokratialle, New Public Managementille ja New Public Governancelle ominaisia piirteitä. Byrokratia näkyy tyypillisesti erilaisten sääntöjen, ohjeistojen, rakenteiden ja selkeiden hierarkioiden korostamisena. New Public Managementin markkinaideologia on läpitunkevaa kautta aineiston, ja se näkyy erilaisina tulostavoitteina, mittareina, raporteina, markkinakilpailuna, ulkoistamisena, julkishallinnon funktioittamisena. Toimijoina ovat managerit ja johtajat, hyvin harvoin virkamiehet. New Public Governance näkyy myös koko aineistossa erilaisten yhteistyöverkostojen ja koko hallinnon verkostomaisen toiminnan lisäämisenä. Tietohallintostrategioissa näkyy vain harvoin uudemmat, digitalisaatioon tai kansalaisdemokratiaan nojaavat hallintomallit, kuten Digital-Era Governance tai New Public Service. Kansalainen toimijana onkin melko lailla kadoksissa koko aineistossa. Tutkimus osoittaa myös sen, että monia hallintomallien joskus ideologisiakin menetelmiä otetaan käyttöön valtionhallinnon strategiatasolla melko kritiikittömästi. Esimerkiksi mittareita, tulostavoitteita, tilaaja-tuottaja-rakenteita tai ulkoistamista käsitellään aineistossa harvoin kriittisesti. New Public Managementin vahvan läsnäolon myötä monet, melko uusliberalistisetkin, mekanismit otetaan dokumenteissa lähes annettuna. Informaatioyhteiskuntaa ulkoistetaankin Suomessa tällä hetkellä hyvin kritiikittömästi vallitsevan uusliberalistisen markkinaideologian ohjaamana. Pahimmassa tapauksessa tämä tulee johtamaan siihen, että julkishallinnon muuttuessa täysin digitaaliseksi muuttuu julkishallinto samalla myös pitkälti yksityisen sektorin tuottamaksi. Suomen julkishallinnon tulisikin herätä siihen, että digitaalisuus ei ole enää peruspalvelua sivulta auttava triviaali tukipalvelu, jonka voi markkinaohjatusti ostaa ulkopuolelta. Tämä on pitkällä tähtäimellä sekä kallista että typerää. Sen sijaan digitaalisuuden merkityksen kasvaessa julkisen sektorin omaa kykyä tuottaa digitaalisia palveluita tulisi merkittävästi lisätä. Vain siten on mahdollista taata demokraattisen, avoimen ja kestävän informaatioyhteiskunnan synty.

Avhandlingen undersöker unga kvinnors uppfattning om hälsa i relation till hälsotrender och kroppsideal. Syftet med denna avhandling är att granska den sociala kroppen som identitetsskapande och som en social konstruktion. Avsikten är att skapa en förståelse för unga kvinnors relation till hälsosamhet. De centrala forskningsfrågorna lyder: ”Vilka hälso- och kroppsideal definieras av unga hälsointresserade kvinnor?”, ”Vilka kopplingar går att dra mellan den disciplinerade vältränade kvinnan och vår samtid?” samt ”Hur framställs en hälsosam livsstil och hur kan denna förstås i relation till identitet och position i samhället?”. Avhandlingens empiriska material består av kvalitativa intervjuer med fyra finlandssvenska kvinnor i åldrarna 21–24 som definierar hälsa som ett stort intresse, som tränar på gym och som dagligen använder sig av det sociala mediet Instagram. Intervjuerna analyserades med hjälp av innehållsanalys, diskursanalys och kritisk diskursanalys. Det teoretiska ramverket för avhandlingen består av synen på kroppen som projekt och som en arena där samhälleliga maktförhållanden kan ta sig uttryck. De slutsatser som kunnat dras av analysen visar på att de unga kvinnorna identifierar ett samhällsideal som innefattar att vara hälsosam, träna och äta hälsosam kost. De betonar en kultur där hälsosamma vanor porträtteras som viktiga och ändamålsenliga. Den hälsosamma individen kan förstås i relation till ett prestationssamhälle och till en arbetsmarknad som glorifierar effektivitet, prestation och produktivitet. Respondenterna betonar även gråzoner gällande hälsosamhet och lyfter fram ätstörningars komplexitet. De upplever krav på att passa in i rådande kvinnliga kroppsideal och belyser ett individualistiskt samhälle. De betonar även att det är av värde att förhålla sig kritiskt till diskussioner kring hälsa som kan vara motstridiga. Avhandlingen bekräftar även tidigare forskning gällande det sociala mediet Instagram som en kanal för jämförande av kroppar.

Tutkielma käsittelee traumaattisia synnytyskokemuksia ja niihin liitettyjä seurauksia ja merkityksiä. Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa nelivuotista ”Kamppailu synnytyksestä – suomalaisen synnytyskulttuurin murros”-tutkimushanketta (2020-2023). Aineistonani on tutkimushankkeen osana kerätty, traumaattiseksi määriteltyjä synnytyksiä koskeva kirjallinen aineisto. Neljästäkymmenestäkahdesta kertomuksesta koostuva aineisto on 23 kirjoittajan tuottama ja jokaisella kertojalla oli vähintään yksi traumaattiseksi määrittelemä synnytyskokemus. Liitän tutkielmani osaksi laajempia keskusteluja traumatietoisesta työotteesta ja synnytyskulttuurin murroksesta. Synnytyskokemuksia koskeva kiinnostus liittyy laajempiin keskusteluihin positiivisen synnytyskokemuksen merkityksestä ja synnyttäjäkeskeisen hoidon vahvistamisesta. Synnytystä koskeva sosiaalitieteellinen tutkimus liittyy laajempiin keskusteluihin esimerkiksi medikalisaatiosta ja professionaalistumisesta. Sosiaalityön tutkimuksessa seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvät kysymykset ovat jääneet perifeerisiksi, vaikka sosiaalityö on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksia. Tarkastelen tutkielmassani traumaattisia synnytyksiä koskevia kertomuksia vastakerronnan tapoina, jotka rakentuvat suhteessa laajempiin valtakertomuksiin äitiydestä, synnytyksestä ja terveydenhuollosta. Traumaattisia synnytyskertomuksia koskevat kertomukset rakentuivat neljästä ydinelementistä: ruumiillisuudesta, tilan kokemuksista, eletyn elämän epävarmuudesta sekä ajallisuudesta. Traumaattisen synnytyksen seuraukset olivat kertojien elämässä laaja-alaisia ja pitkäkestoisia. Traumaattinen synnytyskokemus vaikutti kertojien psyykkiseen vointiin, kehoon, vanhemmuuteen ja vauvaan muodostuvaan kiintymyssuhteeseen, ihmissuhteisiin sekä sosiaaliseen luottamukseen. Monet traumaattisen synnytyksen läpikäyneet kertojat kuvasivat usein syvää epäluottamusta eivätkä kyenneet luottamaan toisilta, etenkään terveydenhuollolta saatavaan apuun. Traumaattisen synnytyskokemus sai kertomuksissa elämänkaaren käännekohtina kahdenlaisia merkityksiä: yhtäältä se saattoi olla rikkova, synnytystä koskeviin kulttuurisiin valtakertomuksiin sopimaton kokemus, jonka poikkeuksellisuus ja satuttavuus sai heidät kyseenalaistamaan sekä omaa arvoaan ja toimintaansa, myös heitä hoitanutta henkilökuntaa ja synnytyskulttuuria. Toisille synnytyskokemus määrittyi naiserityisenä kokemuksena, eräänlaisena aikuistumisriittinä, johon joissain kertomuksissa liittyi myös irtautuminen omasta lapsuudenperheestä ja oman hoivahistorian pohtiminen. Traumaattinen synnytyskokemus saattoi pidemmällä aikavälillä määrittyä myös merkityksellisenä emansipaation ja henkisen kasvun lähteenä. Traumaattisten kokemusten integrointia osaksi omaa elämäntarinaa tukivat arvostavat kohtaamiset, kertojien kokemusten validointi ja mahdollisuus jäsentää omaa kokemusta esimerkiksi kirjallisesti tai vuorovaikutuksessa. Traumaattisista synnytyksissä selviytymisessä ja elämän jatkamisessa tukivat myös kannatteleva arki, saatu psykososiaalinen tuki ja vahva ammatillinen tuki. Ammatillisen avun saaminen kuvattiin kertomuksissa usein epävarmana ja kuormittavana. Avun oikea-aikainen saaminen oli vaikeaa, avun hakeminen edellytti aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta ja julkisen äitiyshuollon tuki kuvattiin usei riittämättömäksi tai vääränlaiseksi. Saatavilla olevan avun riittämättömyys tai sopimattomuus ohjasi kertojia hakemaan apua julkisen äitiyshuollon ulkopuolelta. Julkisen äitiyshuollon ulkopuolisen avun hakeminen ja saaminen ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista ja moni koki jäävänsä vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea.

Julkisista anteeksipyynnöistä ja mediaskandaaleista on tullut tavallisia ilmiöitä mediajulkisuudessa. Niiden lisääntymisen taustalla voidaan nähdä julkisuuden ja yksityisyyden rajojen muuttuminen: läpinäkyvyyden vaatimus on kasvanut ja aiemmin piilotettuja asioita paljastetaan tai tunnustetaan mediajulkisuudessa. Tämän maisterintutkielman tavoitteena on lisätä ymmärrystä julkisen anteeksipyynnön merkityksestä mediaskandaalissa. Pyrin tapaustutkimuksen keinoin vastaamaan siihen, miten julkinen anteeksipyyntö rakentuu mediassa, miten julkinen anteeksipyyntö vaikuttaa mediaskandaalin etenemiseen sekä mitä mediaskandaalin yhteydessä esitetty julkinen anteeksipyyntö kertoo mediajulkisuuden kyllästämästä yhteiskunnasta. Käytän tutkimuksen aineistona kolmesta suomalaisesta mediaskandaalista vuosilta 2018, 2019 ja 2022 kerättyjä mediatekstejä, joita analysoin laadullisin menetelmin, erityisesti lähiluvun ja teemoittelun avulla. Analyysissäni havaitsin, että julkisilla anteeksipyynnöillä on monia merkityksiä mediaskandaalissa. Yksilötasolla anteeksipyyntö voi purkaa salailun taakkaa ja viedä hetkellisesti huomiota pois vääristä teoista, yhteisön tasolla se voi puolestaan olla rituaali, joka auttaa pääsemään symbolisesti yli tapahtuneesta. Yhteiskunnallisella tasolla se tarjoaa mahdollisuuden keskustella tekojen seurauksista. Aineiston perusteella julkiset anteeksipyynnöt näyttävät mediaskandaalissa kuitenkin palvelevan ensisijaisesti mediajulkisuuden tarpeita jatkuvasta uudesta, henkilökohtaisesta ja keskustelua herättävästä sisällöstä. Aina julkiset anteeksipyynnöt eivät ole edes toivottuja: skandaaleihin turtunut yleisö tai väärintekijään epäilevästi suhtautuvat uhrit voivat odottaa anteeksipyynnön sijaan konkreettisia tekoja, kuten toimintatapojen muuttamista. Medialla on merkittävä rooli sekä mediaskandaalin rakentumisessa että julkisen anteeksipyynnön esittämisessä ja arvioinnissa. Medioiden käyttämät sanavalinnat ja haastateltavat rakentavat arviota anteeksipyynnön onnistumisesta tai aitoudesta. Medioituneessa yhteiskunnassa mediaskandaali jakaa usein jo lähtökohtaisesti yleisön kantoja. Julkinen anteeksipyyntö mediajulkisuuden läpäisemässä yhteiskunnassa näyttää tutkielman perusteella mukailevan näitä heterogeenisen yleisön rajalinjoja sen sijaan, että se synnyttäisi kollektiivista anteeksiantoa.

Tutkielmassa tarkastellaan vammaisjärjestö Invalidiliittoa ja vammaisuutta suomalaisen sanoma- ja aikakauslehdistön juttuaiheina vuonna 2008. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin verrata toisiinsa Invalidiliiton tavoitekuvaa ja lehdistössä toteutunutta julkisuuskuvaa sekä pohtia, millaisia mahdollisuuksia vammaisjärjestöllä on muokata julkisuuskuvaansa. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan lehtijutuissa vallitsevia vammaisuuden ja vammaisten ihmisten representaatioita sekä miten niitä voitaisiin haastaa esimerkiksi poliittisesti korrektin kielen avulla. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii konstruktivismi. Keskeisiä teoreettisia käsitteitä ovat sosiaalinen vammaiskäsitys ja ajatus lehtijutuista julkisuustiloina, joissa eri toimijat kuvaavat, määrittelevät ja tulkitsevat sosiaalista todellisuutta. Tutkielmassa tarkastellaan journalismin- ja vammaistutkimusta koskevan kirjallisuuden avulla lehtijuttujen syntymisen dynamiikkaa, johon vaikuttavat mm. lehdistön toimintaperiaatteet ja yhteiskunnan vammaisuutta koskevat käsitykset. Invalidiliiton roolia dynamiikassa tutkitaan Invalidiliiton omien dokumenttien ja järjestöjen mediajulkisuutta koskevan kirjallisuuden avulla. Aineistona tutkielmassa käytettiin Invalidiliiton keräämää mediaseuranta-aineistoa, joka koostui 366 kappaleesta Invalidiliittoa koskevia lehtijuttuja. Aineistoa tarkasteltiin sekä määrällisesti että kehysanalyysin avulla. Kehysanalyysin kohteena olivat lehdistön esiinnostamat vammaiskäsitykset, joissa lehtijuttujen toimijat eli Invalidiliitto ja vammaiset ihmiset asetettiin erilaisiin rooleihin. Kehysanalyysin avulla aineistosta löydetään pärjäämisen, marginaalisuuden ja kustannustehokkuuden kehykset. Niiden taustalla havaitaan vaikuttavan voimakkaasti käsityksen Suomesta hyvinvointivaltiona, joka pitää huolen myös vammaisista jäsenistään. Kehyksissä vammaisten ihmisten todetaan toimivan seuraavissa rooleissa: yhteiskunnan tuella vammaisuutensa kanssa pärjäävinä ihmisinä (pärjäämisen kehys), vammaisuutensa takia ratkaisevalla tavalla erilaisina ihmisinä (marginaalisuuden kehys) tai yhteiskunnalle kuluja aiheuttavina (kustannustehokkuuden kehys). Invalidiliiton todetaan toimivan kehyksissä asiantuntijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana, jolla on vammaisiin ihmisiin nähden voimaannuttava ote. Tutkielman päätelmissä todetaan lehtijuttujen taustalla vaikuttavien vammaiskäsitysten olevan negatiivisia ja/tai stereotyyppisiä ja esitetään keskustelua poliittisesti korrektista kielestä keinoksi vammaisuuden esittämisen tapojen monipuolistamiseksi. Invalidiliiton tavoitekuvan ja lehtijutuissa määrittyvän julkisuuskuvan välisistä eroista suurimmaksi havaitaan Invalidiliiton erillisyys vammaisiin ihmisiin nähden. Invalidiliitolla todetaan olevan mahdollisuuksia vaikuttaa julkisuuskuvaansa, mutta mahdollisuuksien olevan rajalliset muun muassa kansainvälisestikin kolmannen sektorin toimijoita kohtaan lisääntyneen kriittisyyden takia.

Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita kahden minätietoisuustunteen, häpeän ja syyllisyyden, rakentumisesta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Häpeää ja syyllisyyttä on usein kirjallisuudessa ja tutkimuksessa tarkastelu yksilön henkilökohtaisena tunnekokemuksena, kun taas sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen näkökulma näihin emootioihin on ollut harvinaisempaa. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata niitä vuorovaikutusprosesseja, joissa häpeä ja syyllisyys syntyvät. Tutkimuksen aineisto koostui yliopisto-opiskelijoiden kirjoittamista kertomuksista, joissa pyydettiin vastaajaa kuvailemaan omin sanoin tilannetta, jossa oli viimeksi kokenut syyllisyyttä, häpeää tai muuta minätietoisuustunnetta. Kertomuksia analysoitiin laadullisella temaattisella analyysilla (Braun & Clarke, 2006). Kertomukset nähtiin kuvauksena eletystä ja koetusta elämästä, mutta samalla huomioitiin kokemusten ja emootioiden sosiaalinen rakentuminen. Analyysin tulokset liittävät häpeän ja syyllisyyden ihmisten välisiin suhteisiin. Suurin osa kertomusten tilanteista sijoittuu vuorovaikutustilanteisiin, ja usein myös läheisiin ihmissuhteisiin. Häpeä näyttäytyy kertomuksissa kivuliaampana ja voimakkaampana emootiona kuin syyllisyys. Syyllisyyttä koetaan erityisesti ihmissuhteissa tehtyjen rikkomusten takia. Häpeä syntyy tilanteissa, kun vuorovaikutus on jollain tavalla epätasapainossa, ja yksilö kokee erillisyyttä suhteessa muihin ihmisiin. Häpeää koetaan myös kun minä paljastuu sosiaalisesti, ja esimerkiksi epäonnistuu vaikutelmanannossaan. Tutkimuksen tulokset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden kokemuksessa on tärkeää se, miten yksilö ajattelee muiden ihmisten näkevän hänet (Leary, 2007). Muiden ihmisten arviot itsestä ovat tärkeitä, sillä ihminen pyrkii olemaan hyväksyttävä muiden ihmisten silmissä (Gilbert, 2007). Ihminen kaipaa hyväksyntää, rakkautta ja vastavuoroisuutta, joita hän saa toisilta ihmisiltä. Häpeä ja syyllisyys kertovat, että yksilön suhde muihin ihmisiin on vaakalaudalla.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

Jälkimoderni sosiaalityö asettaa sosiaalityön ja sosiaalityöntekijät jatkuvan muutoksen keskelle. Työssä tulisi vastata sekä asiakkaiden tarpeisiin että taloudellisen tehokkuuden vaatimuksiin. Taloudelliseen tehokkuuteen pyrkiminen on tuonut mukanaan uudenlaisia ilmiöitä, kuten tilapäismajoituksen. Asiakkaiden auttaminen tilapäismajoituksen muodossa asettaa sosiaalityöntekijöiden harkinnan ja moraalisen järkeilyn uudenlaisen tilanteen eteen. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään sosiaalityötä jälkimodernissa yhteiskunnassa, harkintaa ja moraalista järkeilyä sosiaalityössä sekä asunnottomuutta. Lisäksi esitellään tilapäismajoituksesta tehtyä tutkimusta ja asiakasdokumenttien käyttämistä aineistona sosiaalitieteen tutkimuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on käsitteellistää tilapäismajoitusasiakkaiden asiakasdokumenteissa ilmenevää sosiaalityöntekijöiden harkintaa ja moraalista järkeilyä. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja tutkimuksen aineisto koostui vuoden 2013 huhti-kesäkuun ajalta poimituista tilapäismajoitusta hakeneiden asiakkaiden asiakasdokumenteista. Kyseessä on harkinnanvarainen näyte. Aineiston muodostavat 47 asiakkaan asiakasdokumentit eli toimeentulotuki- ja tilapäismajoituspäätökset, tilannearviot, asuntopuollot, muistiinpanot ja SAS-työryhmän lausunnot. Analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Analyysissa huomioitiin asiakasdokumenttiaineiston asettamat rajat tiedon saavuttamiselle eli se, että jo siihen sisältyy paljon harkintaa, mitä asiakasdokumentteihin kirjataan. Tutkimuksen tieteenfilosofia perustuu sosiaaliseen konstruktionismiin ja kriittiseen realismiin. Tutkimuksen tulokset jakautuvat tilapäismajoituskäytäntöihin ja työskentelyyn tilapäismajoituksen aikana sekä niiden taustalla vaikuttaviin harkintaan ja moraaliseen järkeilyyn. Tilapäismajoitusta myönnetään lähes kaikille sitä kirjallisesti hakeneille. Tilapäismajoitusasiakkaiden taustalla on yleisesti velkaantumista, työttömyyttä ja terveysongelmia. Sen sijaan päihdeongelma mainitaan vain muutamissa tapauksissa ja yleensä sellaisissa tapauksissa, joissa tilapäismajoitusta ei myönnetty. Tilapäismajoituksen hakemisessa ja päätöksissä korostuvat toimeentulotukityöskentelystä lainatut käytännöt, joita leimaavat kaavamaisuus ja rutiininomaisuus. Kirjallinen asiointi on yleisempää kuin kasvokkainen kohtaaminen, mikä näkyy siinä, että asiakkaat tavattiin yleisimmin kerran kolmen kuukauden aikana ja osaa asiakkaista ei tavattu lainkaan tänä aikana. Tilapäismajoitusmuodon valinnan taustalta on löydettävissä moraalista järkeilyä. Tilapäismajoituksesta itse maksettavan osuuden määrittelemisessä ei ole selkeitä yhtenäisiä käytäntöjä ja sen määrittelemisessä käytetään harkintaa. Tilapäismajoitus voidaan lopettaa, jos siinä asuminen on kestänyt pitkään. Yleensä jos tilapäismajoitus päätetään, työskentelyä tehostetaan, mikä edesauttaa pysyvän asunnon löytymistä. Asiakkailta odotetaan aktiivisuutta omien asioiden hoitamisessa ja aktiivisuudesta myös välillä palkitaan. Vuokravelka-asioiden hoitamisessa korostuu, minkä verran asiakkaan tulee ottaa vastuuta tilanteesta ja se ilmenee esimerkiksi siinä, kehotetaanko velasta solmimaan maksusopimus ja myönnetäänkö vuokravelkaan toimeentulotukea. Asumiseen liittyviä tuen tarpeita käsiteltiin aineistossa melko suppeasti ja tuen tarpeiden käsittelyssä viitataan SAS-työryhmään tai yksityisten tilapäismajoittajien raportteihin. Taloudellisia vaikeuksia ei välttämättä mielletä asumiseen liittyväksi riskiksi. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että huolimatta harkintavaltaan kohdistuvasta rajaamisesta ja ohjeistusten lisääntymisestä, tilapäismajoituspäätöksiä tekevällä sosiaalityöntekijällä näyttäisi edelleen olevan harkintavaltaa, minkä puolesta puhuu erilaisten ratkaisujen kirjo. Harkinta on joko kaavamaista tai vapaampaa. Tutkimuksessa moraalinen järkeily ilmenee etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa jouduttiin tasapainoilemaan eri intressien välillä. Tällainen tilanne muodostuu esimerkiksi, kun tehdään päätös tilapäismajoituksen lopettamisesta. Tilapäismajoitusta ei lopeteta ellei asiakkaan tilanteeseen ole mahdollista paneutua kunnolla. Työntekijöiden järkeilyssä on samankaltaisia piirteitä ja joidenkin käytäntöjen taustalta on löydettävissä näkymätöntä kollektiivista järkeilyä. Järkeilyä kutsutaan näkymättömäksi, koska sitä ei aineistossa juurikaan perustella. Käytäntöihin, harkintaan ja moraaliseen järkeilyyn heijastuu yhteiskuntapoliittiset linjaukset taloudellisen tehokkuuden vaatimuksista, markkinaistumisesta, yksilöllisen vastuun korostumisesta, vastikkeellisesta sosiaalityöstä ja aktivoinnista. Harkintaa ja järkeilyä mukautetaan erilaisten vaatimusten keskellä. Työskentely jakautuu kahteen malliin sen mukaan, miten paljon asiakkaan oletetaan ottavan vastuuta asioiden hoitamisesta. Sosiaalityöntekijän rooli näyttäytyy välillä etäisenä suhteessa asiakkaaseen. Stereotypia asunnottomasta eli keski-ikäisestä, päihteitä käyttävästä miehestä saattaa vaikuttaa harkintaan ja järkeilyyn, vaikka asunnottomien profiilit ovat muuttuneet moninaisemmiksi.