Browsing by Title

Tutkielma käsittelee ihmisten kääntymistä protestanteiksi kristityiksi Kathmandussa Nepalissa. Kääntymistä käsitellään tutkimuksessa prosessina ja tutkimuksessa tarkastellaan myös kääntyjien uuden uskonnollisen identiteetin muodostumista. Työn tavoitteena on kuvata kääntyneiden kristittyjen sekä toisen sukupolven kristittyjen omia kokemuksia kääntymisestä ja kristittynä olemisesta sellaisina, kuin he itse kertovat. Työssä on käytetty erityisesti Robert Hefnerin ja Lewis Rambon teorioita kääntymisen prosessista ja sen tutkimuksen hedelmällisistä suunnista. Tutkimusta varten tehtiin kolmen kuukauden kenttätyö Kathmandussa. Tutkimusmetodina on käytetty osallistuvaa havainnointia kristittyjen keskuudessa pyhäkoulutyössä ja uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä kristittyjen informattien puolistrukturoituja haastatteluja, jotka äänitettiin. Kenttätyövaiheen jälkeen lisää tietoa kerättiin sähköpostilla muutamille Kathmandussa asuville kristityille lähetetyllä lyhyellä kyselyllä, jota he lähettivät myös eteenpäin kristityille tuttavilleen. Tutkimuksessa todetaan, että kääntymisen prosessissa kontekstilla on erittäin tärkeä rooli kääntymisen olosuhteiden ja niissä kehittyvän kristillisen identiteetin määrittämisessä. Tutkimuksessa pyritään osoittamaan kuinka monet puolet on tärkeää ottaa huomioon kääntymisen kontekstia tarkasteltaessa. Se koostuu monista toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevista osista kuten historiasta, yhteiskunnasta, vallitsevasta maailmankäsityksestä, sosiaalisista tekijöistä, hengellisistä tekijöistä ja sukulaisten asenteesta sekä muista seikoista. Kontekstin eri tekijöiden tärkeys vaihtelee henkilöstä ja tilanteesta riippuen. Kathmandussa erityisen tärkeä rooli on väestöstä noin 80 prosentin harjoittamalla hindulaisuudella, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä kristityistä ja kääntymisestä ajatellaan. Ympäristön kielteisistä asenteista huolimatta Kathmandun kirkot kasvavat ja tässä tärkeä osuus on sillä, että nepalilaiset kääntyneet kristityt oppivat myös jakamaan uskostaan muille. Kääntymisen prosessissa merkitsee paljon myös uuden kristillisen identiteetin muodostaminen ja tässä kääntyjää ympäröivien kristittyjen yhteisö on tärkeässä osassa. Tutkimuksessa kuvataan, kuinka kristityt muodostavat yhdessä omaa kristillistä identiteettiään Kathmandun hindulaisessa ympäristössä ja opettavat tätä identiteettiä lapsille pyhäkouluissa.

Tutkimuksen aiheena on huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja äitiys. Tutkimustehtävänä on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautuneiden äitien kuntoutumista päihteettömään äitiyteen, sekä toipumiseen ja äitiyteen liittyviä identiteettimuutoksia. Huumeita ja muita päihteitä ongelmaisesti käyttävät pienten lasten äidit ja raskaana olevat naiset ovat suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa lisääntyvä asiakaskunta. Äidin raskaudenaikaisella käytöllä on tutkimusten mukaan monia haitallisia vaikutuksia sikiön terveydelle. Syntyneen lapsen kohdalla äidin huumeidenkäyttö muodostaa vauvan terveydelle ja turvallisuudelle vakavan riskin. Terveysriskien lisäksi huumeita käyttävän äidin kyvyt vauvan psyykkisten tarpeiden kohtaamiseen eivät ole tutkimusten mukaan riittävät lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta. Tutkimus on toteutettu narratiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen menetelmin. Valittujen menetelmien tavoitteena on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautumista ja äitiyttä kokemuksellisena ja tarinallisena prosessina. Tutkimuksen toiminnallisena kontekstina on päihdeongelmaisille vauva- ja pikkulapsiperheille suunnattu ”Pidä Kiinni”–hoitojärjestelmä, jota toteutetaan Ensi- ja turvakotien liiton päihde-ensikodeissa ja avopalveluyksiköissä eri puolella Suomea. Tutkimuksen aineistona on kahdeksan huumeriippuvuudesta irrottautuneen äidin kertomukset. Aineisto koostuu 12:sta haastattelusta, kahden äidin kirjoittamista teksteistä ja havainnointipäiväkirjasta. Tutkimushaastattelut on toteutettu väljästi strukturoidun teemahaastattelun ja narratiivisen haastattelun menetelmin. Aineiston analyysi olen toteutettu narratiivisen analyysin keinoin. Tutkimusaineiston kertomusten valossa huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja päihteettömän äitiyden identiteetin rakentuminen oli tapahtunut monessa vaiheessa ja tasossa. Huumeista irrottautuminen oli mahdollistanut uudenlaisen päihteettömän identiteetin rakentumisen vaiheittain etenevän identiteettityön avulla. Uusi päihteetön identiteetti oli muuttanut tutkittavien käsityksiä myös omasta äitiydestään. Äitien kertomuksissa erottautui erilaisia päihderiippuvuuteen, siitä irrottautumiseen ja äitiyteen kytkeytyviä identiteettinarratiiveja. Äitiyden identiteettinarratiivit – äitiyden käsikirjoitukset – jakautuivat voimaantuneen, voimattoman ja ristiriitaisen äitiyden käsikirjoitukseen. Haastateltavieni identiteetin uudelleenrakentumista tukeneita vuorovaikutuksellisia, kognitiivisia ja emotionaalisia prosesseja kutsun tutkielmassani tarinalliseksi identiteettityöksi. Sen avulla haastateltavani olivat rakentaneet koherentteja merkityksiä menneisyyden kipeille kokemuksille ja liittäneet ne osaksi uutta päihteetöntä identiteettiään. Päihde-ensikotien ja avopalveluyksikköjen kuntouttavat prosessit kulkivat haastateltavieni kertomuksissa rinnakkain heidän kuntoutumisensa sisäisten prosessiensa kanssa. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumon tarjoama ”kiinnipitävä” ja välittävä tuki oli kannatellut haastateltavieni toipumisen etenemistä silloinkin, kun heidän omat voiman olivat olleet vähissä. Tutkimusaineiston valossa näyttää, että riittävän pitkä ja kuntoutujan tarpeisiin ajantasaisesti vastaava hoitojatkumo kannattelee parhaiten huumeriippuvuudesta irrottautuvan toipumista myös hoitojatkumon nivelvaiheiden yli. Keskeisimmät päihde-ensikodista kotiutumisen haasteet liittyivät äitien kertomuksissa arjessa selviytymiseen, vauvan tarvitsevuuteen vastaaminen ja päihteettömyyden säilyttäminen. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumo rakentuu avo- ja laitosperhekuntoutuksen palveluista, joilla pyritään tukemaan toisaalta äidin tai vanhempien päihteettömyyttä, toisaalta äidin tai vanhempien ja lapsen välistä varhaista vuorovaikutusta. Haastateltavieni kertomuksissa yksittäisiä perhekuntoutuksen käytäntöjä tärkeämpänä näyttäytyi perhekuntoutuksen yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Äitien kokemukset perhekuntoutuksen terapeuttisista elementeistä liittyivät sekä vuorovaikutussuhteisiin työntekijöiden kanssa että vertaissuhteisiin.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) alaista sotilasjärjestöä ja sen toimintaa Venäjän sisällissodassa vuosina 1918‒1920. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää, minkälaista toimintaa sotilasjärjestö kokonaisuudessaan harjoitti Neuvosto-Venäjällä, ja miten toiminta sijoittui suhteessa Venäjän sisällissotaan sekä suunnitelmiin Suomen vallankumouksen edistämiseksi. Myös näiden kahden suuntautumisen välistä suhdetta sekä niiden muutoksia käsitellään jokaisen toimintamuodon kohdalla. Tutkimusaineistona käytetään sotilasjärjestön kannalta tarkastelemattomia Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkiston SKP:ta koskevia mikrofilmikokoelmia. Tutkielmassa käytettävät Opis 2 ja Opis 3 -kokoelmat saatiin käsiteltäviksi Kansallisarkiston kautta, ja suurin osa tutkielmassa käytetystä materiaalista sisälsi kirjeenvaihtoa sekä raportointia sotilasjärjestön ja muiden sisällissodan toimijoiden välillä. Aineisto mahdollisti uuden tiedon tuomisen esiin puutteellisen tutkimuskirjallisuuden valossa, ja vaikka aikaisemmissa tutkimuksissa on jossain määrin käsitelty sotilasjärjestön toimintaa Venäjän sisällissodan aikana, ei sen toiminnallista kokonaiskuvaa oltu kunnolla kartoitettu. Tutkielmassa käsitellään sotilasjärjestön sijoittumista SKP:n sisällä sekä sen suhteita suomalaisiin joukko-osastoihin ja puna-armeijaan. Tämän lisäksi tarkastellaan sotilasjärjestön harjoittamaa sotilaskoulutusta, poliittista agitaatiotyötä sekä erinäistä tiedustelu- ja maanalaista toimintaa. SKP:n ja erityisesti sen sotilasjärjestön puheet maailmanvallankumouksesta omaksuttiin vahvasti bolsevikkien esikuvan kautta. Sotilasjärjestö oli mukana mobilisoimassa Suomesta tulleita toimeentuloa tarvitsevia punapakolaisia puna-armeijaan bolsevikkien tueksi, ja näin ratkaistiin myös osa kasvanutta pakolaisongelmaa. SKP:n sotilasjärjestö toimi puolueen keskuskomitean alaisuudessa ja oli sen alajaostoista vaikutusvaltaisin. Sotilasjärjestöllä ja varsinkin sen johdossa toimineilla Rahjan veljeksillä oli usein eriäviä mielipiteitä suhteessa muuhun puolueeseen. Suomalaisia sotilaita lähetettiin punaupseerikouluun, joka toimi sotilasjärjestön alaisuudessa suhteellisen itsenäisesti sisällissodan aikana. Sotilasjärjestö oli tämän lisäksi perustamassa ja tukemassa Pietarin suomalaista lentosotakoulua, josta ei ole juurikaan tietoa aikaisemmissa tutkimuksissa. Myös suomalaisen sotilassairaalan rahoittaminen sekä lääkintämieskurssien järjestäminen kuuluivat sotilasjärjestölle. Suomalaiset puna-armeijan joukko-osastot saivat erinäistä tukea sotilasjärjestöltä niin materiaalihankintoihin kuin yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Sotilasjärjestön suhde suomalaisiin joukkoihin oli läheisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty. Se pyrki kurinpitotoimillaan valvomaan huonoissa oloissa taistelevia upseereita ja sotilaita, jotka toisaalta myös vastustivat määräyksiä ja kritisoivat sotilasjärjestön toimintaa. Tämän lisäksi sotilasjärjestö oli vastuussa puna-armeijan suomalaisten laajasta poliittisesta agitaatiotyöstä, jonka tarkoituksena oli lujittaa taistelumoraalia neuvostovallan puolesta. Sotilasjärjestön propagandamateriaalia lähetettiin myös Suomeen siinä toivossa, että entiset punakaartilaiset kääntyisivät upseereitaan vastaan. Sotilastiedustelun avulla sotilasjärjestö välitti tietoa puna-armeijalle ja pyrki saamaan selville sotilasasioita Suomen varuskunnista sekä rajan tuntumassa toimivista joukoista ja yksittäisistä henkilöistä. Vastavakoilunsa avulla sotilasjärjestö yritti suojella omaa maanalaista toimintaansa, ja sotilasjärjestö perusti myös oman Suomen byroon tiedustelutoimiaan varten. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käytetty monilta osin Etsivän keskuspoliisin aineistoja sotilasjärjestön tiedustelutoiminnan kartoittamiseksi, minkä takia tutkielmassa pystytään tuomaan uutta tietoa myös tältä kannalta. Tutkimuksesta selviää, että sotilasjärjestön toiminta kohdistui kaikilla osa-alueilla sekä neuvostovallan puolustamiseen että vallankumouksen synnyttämiseen Suomessa. Sisällissodan ilmapiiri vaikutti sotilasjärjestön toiminnan luonteeseen ja sen ongelmiin. Aikaisemmin luultua moniulotteisemman toiminnan harjoittaminen oli suhteellisen itsenäistä sisällissodan aikana, vaikka sotilasjärjestön kansallisten intressien kehys luotiinkin bolsevikkien hyväksynnän alaisuudessa. Sotilasjärjestö toimi kokonaisen suomalaisyhteisön kurinpitoelimenä suhteessa tavallisiin pakolaisiin ja sotilaihin, upseereihin sekä puolueen muihin alajaostoihin. Suomalaisista pakolaisista tuli sotilasjärjestön vallankäytön välineitä bolsevikkeja tukevassa toiminnassa, ja myös laajaa yhteistyötä harjoitettiin puna-armeijan kanssa sisällissodan aikana. Sotilasjärjestön harjoittama agitaatiotyö, tiedustelu sekä joukko-osastojen kokoaminen Suomen rajalle edistivät sotilasjärjestön tavoitetta vallankumouksen sytyttämiseksi Suomessa, vaikka toiminnan vähäisiin saavutuksiin vaikuttivatkin monet ongelmatekijät. Yleisenä tavoitteena oli edistää Suomessa ja sen armeijassa syntyvää kapinaa, jonka puhjettua puna-armeijan suomalaiset joukot voisivat antaa tukensa Suomen punaisille. Pääosa sotilasjärjestön toiminnasta keskittyi kuitenkin Neuvosto-Venäjän alueelle. Itsenäisintä toiminta oli vuonna 1919, jolloin Venäjän sisällissodan ja maailmanvallankumouksen leviäminen nähtiin mahdollisimpana ennen Tarton vuoden 1920 rauhanneuvotteluja. Myös vuoden 1918 hävittyyn Suomen sisällissotaan ja vanhoihin viholliskuviin vedottiin niin sotilasjärjestön propagandassa kuin vallankumoussuunnitelmissa. Sotilasjärjestön toiminnan tarkastelu toi uutta tietoa varsinkin suomalaisten joukko-osastojen, tiedustelutoiminnan ja sotilaskoulutuksen kannalta. Riittävän venäjän kielen taidon takia suurimmaksi puutteeksi tutkielmassa jäi sotilasjärjestön ja neuvostoelinten välisen suhteen tarkempi analysointi. Tutkielman kautta pystytään avaamaan uusia näkökulmia koskien suomalaisten toimia Venäjän sisällissodassa.

Tutkimuksessa pureudutaan kaupunkiluontoon ja kaupungin viheralueisiin liittyviin kokemuksiin ja merkityksiin asukasnäkökulmasta. Luonnonläheisyys nousee suomalaisten asumispreferensseissä kärkisijoille ja viheralueet ovat usein merkittävimpiä puolustamisen kohteita rakentamishankkeiden yhteydessä. Tutkimuksessa on pyritty vastaamaan kysymyksiin, mitä luonnonläheisyys asukkaille merkitsee, minkälainen rooli kaupunkiluonnolla on osana kaupunkirakennetta ja mitä on viheralueiden arvostamisen taustalla. Tutkimus on osa Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen (YTK) koordinoimaa Urbaani onni -hanketta. Tutkimuksen aineisto koostuu Itä-Helsingissä Mellunkylän alueella tehdyistä asukkaiden kävelyhaastatteluista, joiden aikana asukas on johdatellut tutkijaa itse valitsemaansa kävelyreittiä pitkin. Lisäksi aineistona on käytetty asukkaiden omasta ympäristöstään ottamia valokuvia ja Urbaani onni -hankkeen Pehmo GIS-kyselyn vastauksia. Menetelmät ovat auttaneet tutkijaa kiinnittymään ympäristöön, josta asukkaat puhuvat ja havainnoimaan konkreettisesti ympäristön sisältämiä mahdollisuuksia ja merkityksiä. Helsingin luonto ja viheralueet sisältävät hyvin monenlaista ympäristöä. Puistoihin ja kaupunkimetsiin liittyvät kokemukset ja merkitykset eroavat toisistaan ja erityyppisten viheralueiden arvostus ja paikkaan kiinnittyminen riippuvat asukkaiden omista taustoista, lähtökohdista ja kokemuksista. Kaupunkiluonnon omaleimaisuus kaupunkiympäristönä liittyy sen sisältämiin toiminnan ja määrittelyn vapauksiin, jotka ovat rakennetussa ja rajatussa ympäristössä usein kapeampia. Kaupunkiluontoa voi lähestyä kaikille avoimena jaettuna julkisena tilana, jossa usein korostuu tilan joustavuus sekä toiminnan mahdollisuuksien moninaisuus. Toisaalta kaupunkiluonto edustaa monille henkilökohtaista omaa ympäristöä, jolloin merkityksellisiksi nousevat mahdollisuudet rentoutua, hiljentyä ja irrottautua kaupungin hälystä ja kiireestä. Toimivaa yhdyskuntarakennetta suunniteltaessa on ymmärrettävä asukkaiden kokemuksellisen tiedon arvo suunnittelulle. Kaupunkirakenteen tiivistyessä on pyrittävä vastaamaan kysymyksiin, mitä karttojen tyhjät alueet merkitsevät asukkaille, mitkä viheralueista ovat asumiskokemuksen kannalta erityisen merkittäviä ja mitkä alueet puolestaan kaipaavat kehittämistä ja toiminnallistamista.

Suomen työvoiman monimuotoisuus on kasvussa erityisesti kansainvälisen muuttoliikkeen ja globalisaation myötä (TTL, 2020). Kuitenkin samaan aikaan moni ala kärsii työvoimapulasta, ja tilanteen ennustetaan pysyvän samanlaisena pitkään (Larja & Peltonen, 2022). Suomi on yksi Euroopan rasistisimmista maista. Vähemmistöryhmien kokema syrjintä ja ulossulkeminen työelämästä ylläpitävät eriarvoisuutta ja pahentavat työvoimapulaa. Syrjintää esiintyy myös työhönottoprosesseissa. Työnantajien negatiivisten asenteiden ja syrjivien ajattelumallien on osoitettu estävän vähemmistöjen pääsyä työmarkkinoille (Zschirnt & Ruedin, 2016). Helsingin kaupunki päätti aloitta vuonna 2021 pilotoinnin, jossa se käyttää positiivista erityiskohtelua lisätäkseen työnhakijoiden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Tutkielmassa vastattiin tutkimuskysymyksiin ”Millaisia kannanottoja ja perusteluita kommentoijat esittävät positiivista erityiskohtelua kohtaan?” ja ”Mitä retorisia keinoja asenteiden ilmaisuissa käytetään, ja millaisia asenteita kommentoinneista voidaan tunnistaa?” Aineisto koostui kahden keskustelualustan kommentointiketjuista sisältäen 44 kommenttia. Helsingin kaupungin pilotoinnista kertovaa uutista käytettiin virikeväittämänä. Tutkielman teoreettismetodologinen viitekehys muodostui sosiaalisesta konstruktionismista. Analyysissä käytettiin laadullista asennetutkimusta (Vesala & Rantanen, 2007). Aineiston luokittavassa analyysistä havaittiin kolme kannanottoluokkaa. Positiivista erityiskohtelua vastustavat kritisoivat sen käyttöä syrjiväksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Kyseenalaistavan kannanoton ilmaisseet suhtautuivat myönteisesti positiiviseen erityiskohteluun, mikäli he hyötyivät siitä itse. Myönteisen kannanoton ilmaisseet perustelivat positiivisen erityiskohtelun käyttöä sillä, että se kompensoisi työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää. Tulkitsevan analyysin perusteella positiivinen erityiskohtelu koetiin pääsääntöisesti negatiiviseksi käytännöksi. Sen jakavaa oikeutta pidettiin oikeudenmukaisena, mutta menettelytapojen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta se koettiin epäoikeudenmukaisena. Myönteisesti positiiviseen erityiskohteluun suhtautuneet pitivät jakavaa oikeudenmukaisuutta menettelytapojen oikeudenmukaisuutta tärkeämpänä. Positiivisen erityiskohtelun kannattajat kuvailivat aliedustettuja ryhmiä myönteisemmin kuin sitä vastustavat. Kommentoijat tunnistivat työhönottosyrjinnästä kärsiviä ryhmiä aikaisempien tutkimustulosten mukaisesti. Positiivisesta erityiskohtelusta keskusteltiin hyötyjän tai häviäjän näkökulmista käsin. Häviäjän näkökulmasta kommentoineet suhtautuivat useammin negatiivisesti positiivista erityiskohtelua kohtaan. Kommentoijien kuvailtu positiivisen erityiskohtelun käytännön toteutus erosi lain ja yhdenvertaisuusvaltuutetun määrittelemästä toteutustavasta. Käytännön toimenpiteiksi ehdotettiin selkeämpää tiedottamista positiivisen erityiskohtelun mahdollisuuksista.

Pro gradu -tutkielmani on etnografinen tutkimus evankeliskristitystä toimijuudesta ja sen yhteiskunnallisista ja poliittisista seuraamuksista Yhdysvaltojen Keskilännessä. Tutkielmassa tarkastelen holistisesti evankeliskristityn toimijuuden muodostumista sekä toiminnan mahdollisuuksia ja rajoitteita. Aineisto on kerätty kolme kuukautta kestäneellä antropologisella kenttätyömatkalla Missourin ja Illinois’n osavaltioissa syksyllä 2009. Aineistonkeruumenetelmät ovat osallistuva havainnointi, haastattelut ja kyselylomaketutkimus. Toimijuus tarkoittaa ihmisen sosiaalisesti välittynyttä kykyä toimia maailmassa. Tutkielma keskittyy mikrotason toimijuuteen, missä korostuvat henkilökohtaiset suhteet ja paikallinen toiminta. Evankeliskristitty toimijuus perustuu maailmankuvaan, joka omaksutaan kääntymisprosessissa. Kääntyminen edellyttää suhteita muihin evankeliskristittyihin, minkä seurauksena uskoon tullut alkaa käydä kirkossa. Kirkossa uusinnetaan evankeliskristittyä merkitysjärjestelmää, mikä puolestaan ilmenee kirkossakävijöiden toiminnassa. Evankeliskristityt vaikuttavat yhteisöön ja yhteiskuntaan hyväntekeväisyyden ja politiikan kautta. Institutionalisoidun vaikuttamisen lisäksi evankeliskristityt toimivat henkilökohtaisen vaikuttamisen strategian mukaisesti, mikä merkitsee henkilökohtaista yksi kerrallaan vaikuttamista, esimerkkinä olemista ja esimerkillistä elämäntapaa. Kirkko merkitsee evankeliskristitylle ihmissuhteita, yhteisöllisyyttä ja hengellistä kasvua, mutta myös ristiriitoja. Yhteenkuuluvuus syntyy kirkon henkilökunnan ja jäsenten vaivannäön tuloksena. Kirkon pienryhmissä lausutut rukoukset, jotka on tarkoitettu kommunikaatioksi ihmisten ja Jumalan välillä, laajentavat ihmisen toiminnan mahdollisuuksia. Kirkot eivät osallistu poliittisiin kampanjoihin eivätkä pyri vaikuttamaan lainsäädäntöön. Sen sijaan ne kannustavat äänestämään ja tarjoavat arvoja, joiden perusteella uskovat voivat tehdä äänestyspäätöksensä. Evankeliskristittyjen toimintaa ohjaavat raamatulliset ja kulttuuriset arvot, jotka kannustavat hyväntekeväisyyteen. Hyväntekeväisyys voi olla omatoimista aktivismia, kirkon organisoimia kontaktikampanjoita tai hyväntekeväisyysorganisaatioiden toimintaa, jotka kaikki pyrkivät suhteiden luomiseen kulttuurisen 'toisen' kanssa. Hyväntekeväisyydessä evankeliskristityt välittävät materiaalisten resurssien lisäksi hengellistä informaatiota. Samalla epäsymmetrinen vaihtosuhde tuottaa antajalle hengellisen ja moraalisen auktoriteettiaseman sekä laajentaa tämän vaikutusmahdollisuuksia. Hyväntekeväisyys luo sosiaalisia verkostoja, mutta myös epätasaisia valtasuhteita. Evankeliskristityssä kosmisessa hierarkiassa Jumala on maailmankaikkeuden ylin toimija. Uskovat korostavat suhteiden merkitystä: ihmisen suhdetta Jumalaan ja ihmisen suhdetta muihin ihmisiin. Usko välittää kaikkia suhteita ja henkilökohtainen suhde Jumalaan toimii esikuvana ihmisten välisille suhteille. Uskovat valtuuttavat ja oikeuttavat toimintaansa, saavuttavat tietoisuuden toimijuudestaan sekä tuottavat ja uudelleentuottavat toimijuuttaan jumalasuhteen avulla. Koska evankeliskristityt antavat painoarvoa suhteille, evankeliskristillisyyttä voidaan tarkastella holismin tai individualismin sijaan relationalistisesta näkökulmasta. Evankeliskristityt puhuvat Jumalan valtakunnasta, joka on tässä maailmassa olevan vallankäytön vastakohta, tulevaisuuden profetia ja nykyisyyden hengellinen tila. Jumalan valtakunta on relationalistinen ideaali yhteiskunnasta, missä suvereenina hallitsijana toimii Jumala. Yli puolet Keskilännessä asuvista evankeliskristityistä kertoo osallistuvansa johonkin poliittiseen tai lakiasäätävään toimintaan sekä käyttävänsä henkilökohtaisen vaikuttamisen strategiaa vaikuttaakseen yhteisöön ja yhteiskuntaan. Väitän, että kollektiivisesti käytettynä henkilökohtaisen vaikuttamisen strategialla on suuri kulttuurinen, sosiaalinen ja poliittinen merkitys. Evankeliskristitty usko luo toiminnan mahdollisuuksia, mutta auttaa myös käsittelemään toiminnan rajoitteita. Evankeliskristityille yhteiskunnan rakenne kaikessa kontrolloimattomuudessaan on Jumalan kaltainen. Mikrotason suhteiden hallinta lisää toimijoiden vaikutusmahdollisuuksia makrotason politiikkaa paremmin.

Tutkielma selvittää, miten suomalaiset huippu-urheilijat hallitsevat elämiään ja identiteettejään urheilusponsoroinnin paineissa. Samalla se ilmentää, miten ja missä määrin urheilusponsorointi toimii hallinnan mekanismina, joka vaikutuksensa kautta ohjailee urheilijoiden elämiä ja identiteettejä. Tutkimustarpeen perustana on urheilusponsoroinnin taloudellisen ja kulttuurillisen merkityksen kasvu viime vuosikymmenien aikana huippu-urheilussa, sekä kapeaksi jäänyt tieteellinen keskustelu urheilusponsoroinnin piirissä. Sponsoroinnin merkityksen kasvun taustalla vaikuttava huippu-urheilun poliittisen, taloudellisen ja kulttuurillisen verkoston synty liittää tutkielman havainnot laajempaan urheilukulttuurilliset rajat rikkovaan kontekstiin. Nykyurheilun ja urheilusponsoroinnin muutokset ovat luoneet ehdollisuuksien ja mahdollisuuksien todellisuuden, jossa urheilijat elävät ja itseään hallitsevat tänä päivänä. Vaikka urheilijoiden elämän ja identiteetin tarkastelu kohdistuu urheilusponsoroinnin paineiden alaisuuteen, ymmärretään sponsorointi moninaisena ja kompleksisena ilmiönä, jota tarkastellaan osana urheilijoiden kokonaisvaltaista olosuhteiden ympäristöä. Kompleksisen ja osin abstraktin urheilijoiden elämän ja identiteetin hallinnan ymmärryksen saavuttamiseksi tutkielmassa käytetään neo-foucalt’laiseen tieteentraditioon pohjautuvaa uusliberalististen hallintamentaliteettien ajattelujärjestelmää. Hallintamentaliteettien tarjoamat ajattelutavat luovat työkalun ymmärtää urheilijoiden elämän ja identiteetin hallinnan tapojen muodostumista urheilusponsoroinnin vaikutusten paineissa. Tutkielman aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta. Haastatellut ovat suomalaisia kansainvälisen tason yksilölajien urheilijoita, jotka ovat kilpailleet 2000-luvun aikana kesä- tai talviolympialaisissa. Haastattelut toteutettiin vuoden 2014 kesän ja syksyn välisenä aikana, jonka jälkeen ne litteroitiin. Haastatelluista urheilijoista neljä edustaa niin kutsuttuja elämäntapalajeja ja toiset neljä niin sanottuja perinteisiä lajeja. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään laadullisiin menetelmiin lukeutuvaa narratiivis-diskursiivista analyysitapaa, joka mahdollistaa kokemusperäisen tiedon analyysin ja tukee tutkielman teoreettisen viitekehyksen luomaa ajattelujärjestelmää. Analyysimenetelmän avulla luodaan narratiivinen ymmärrys urheiljoiden elämän ja identiteetin hallinnasta, joka pohjautuu sosiaalisen konstruktivismin mukaiselle todellisuuden rakentumiselle. Teemahaastatteluiden pohjalta tutkielma luo narratiivien sisään teemoja, jotka ilmentävät urheilijoiden hallinnan ja hallittuna olemisen tapoja. Aineiston pohjalta luodaan neljä elämän ja identiteetin hallinnan narratiivia, jotka havainnollistavat itsensä hallinnan tapoja ja hallittuna olemista sponsoroinnin paineissa. Voidaan sanoa, että sponsoroinnin vaikutuksen aste ja merkitys vaihtelevat urheilijakohtaisesti elämän ja identiteetin hallinnassa. Sponsoroinnin merkitykseen vaikuttaa vahvasti niin lajikulttuurilliset tekijät kuin urheilijoiden kasvuvaihe, jotka määrittävät sponsoroinnin vaikutuksen määrää ja laatua. Aineistosta esiin nousseissa narratiiveissa sponsoroinnin vaikutus urheilijoiden elämän ja identiteetin halllintaan vaihteli tietoisesta sponsoroinnin vaikutusta vastaan kamppailemisesta tiedostomattomiin sponsoreiden ja oman elämän intressien yhteensovittamisen hallintaan. Havaintojen pohjalta nousee myös näkemys, jossa pelkästään urheilijoiden elämä ei tule hallituksi vaan urheilijuuden ymmärrys siirtyy sponsoroinnin myötä yhä vahvemmin hallittuun muottiin, jonka määrittely tapahtuu vahvasti taloudellisen regiimin piirissä. Sponsoroinnin tarjoaman taloudellisen turvan saavuttamiseksi urheilijat ovat yhä enemmän pakotettuja hallitsemaan itseään määriteltyjen normien mukaisesti, mikä pakottaa urheilijat muotteihin. Urheilusponsorointi tuokin moninaisen paineiden kentän, joka asettaa urheilijat valitsemaan ne tavat, joilla poikkeuksellisen vaativan elämänkulun mahdollistaminen toteutuu. Vaikka sponsorointi asettaa ehtoja ja valintoja oman itsen ja elämän hallinnan tavoille, ei urheilijoiden tuulisen ja karikkoisen elämänkulun valinnan taustalla ole niinkään maallisen rikkauksien tavoittelu vaan intohimoinen rakkaus urheilemiseen. Urheilijoiden elämän ja identiteetin hallinta sponsoroinnin paineissa onkin kuin nuorallakävelyä, joka sisältää alituista riskien ja valintojen punnitsemista urheilemisen arvokkuuden tähden.

Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, millaisia merkityksiä kaksikulttuuristen perheiden vanhemmat antavat puheessaan perheessä tapahtuvalle lasten etniselle sosialisaatiolle. Tarkastelun kohteena ovat myös ne puheen tavat ja käytännöt, joilla haastateltavat haastattelutilanteessa tekevät ymmärrettäväksi lapsen etniseen sosialisaatioon liittyviä näkökulmia. Koska nämä puheen tavat ovat merkityksellisiä lapsen identiteetin rakentumiselle sosiaalisessa ympäristössä, kiinnostus kohdistuu myös siihen, millaisia erilaisia identiteettejä tämä vanhempien tuottama puhe mahdollistaa lapselle, jolla on kaksikulttuuriset juuret. Aineiston analyysissä hyödynnän diskurssianalyyttistä teoreettismetodologista viitekehystä. Diskurssianalyysin teoreettinen koti on sosiaalisen konstruktionismin traditiossa. Tämän tutkielman kohteena ovat perheet, joissa on edustettuna kaksi etnistä kulttuuria, joista toinen on myös valtakulttuuri. Aineistona toimii viiden kaksikulttuurisen perheen vanhempien teemahaastattelut, jotka on tehty kevään ja syksyn 2010 aikana. Aineiston analyysin ensimmäisessä vaiheessa diskurssianalyyttisiä välineitä käyttämällä oli mahdollista eritellä niitä tapoja, joilla vanhemmat tekevät ymmärrettäväksi etniseen sosialisaatioon liittyviä käytäntöjä, näkökulmia ja sen merkityksiä lapselle. Analyysin lopputuloksena aineistosta oli identifioitavissa kolme tulkintarepertuaaria: kaksikulttuurisuus sosialisaation seurauksena-, vanhemmuuden-, sekä eronteon tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaarit kuvaavat niitä diskursiivisia keinoja ja suhteellisen pysyviä puheen tapoja, joilla vanhemmat merkityksellistivät ja selittivät kulttuurin siirtoa. Kaksikulttuurisuus sosialisaation seurauksena- tulkintarepertuaariin on identifioitu puhetavat, joissa ei pidetä itsestään selvänä, että molemmat kulttuurit näyttäytyisivät yhtä vahvoina lapsen elämässä. Aktiivisen sosialisaation merkitys näyttäytyy tässä repertuaarissa keskeisenä. Vanhemmuuden tulkintarepertuaariin liittyvissä selonteoissa etnisestä sosialisaatiosta puhutaan vanhemmuuteen kuuluvana, ei siitä erillisenä prosessina. Eronteon tulkintarepertuaarissa sosialisaatiopuhetta tehdään erontekojen kautta. Voimakkaimmin erontekoa käytetään puheessa oman sisäryhmän positiiviseen erottautumiseen liittämällä siihen positiivisia attribuutteja. Analyysin toisessa vaiheessa tarkasteltiin sitä, millaisia identiteettejä vanhemmat puheessa mahdollistavat lapselle. Tämä perustuu diskursiiviseen psykologiaan, joka katsoo, että ihmiset kielenkäytössään puheteoilla rakentavat sekä itseä että toisia. Puheessa rakentuneet potentiaaliset identiteetit osoittivat, että sama tulkintarepertuaari ja myös saman henkilön puhe voi mahdollistaa erilaisia, myös toisilleen vastakkaisia identiteettejä, jotka eri tilanteissa mahdollistuvat.

Kaksipuoliset markkinat ovat taloustieteellisessä tutkimuksessa suhteellisen uusi tutkimuksen haara. Tutkimuksessa selvitetään kaksipuolisten markkinoiden teoriaa ja analysoidaan kokonaisvaltaisesti kaksipuolisten markkinoiden dynamiikkaa sekä verkostovaikutuksiin liittyviä markkinoiden ilmiöitä. Kaksipuolisilla markkinoilla kaksipuoliset alustat yhdistävät markkinoiden kaksi ryhmää vuorovaikutukseen. Näiden ryhmien – kuluttajaryhmän ja tuottajaryhmän – vuorovaikutukseen liittyy positiivisia verkostovaikutuksia. Kaksipuolisen alustan rooli markkinoilla on vähentää ryhmien väliseen vuorovaikutukseen liittyviä etsintä- ja transaktiokustannuksia sekä sisäistää hinnoittelullaan ryhmien väliset verkostoulkoisvaikutukset. Kaksipuolisten alustojen hinnoittelu noudattaa verkostovaikutusten takia monimutkaisempaa hinnoittelustrategiaa verrattuna perinteisiin markkinoihin, koska ryhmien kysynnät ovat riippuvaisia toisistaan. Kaksipuolinen alusta asettaa ryhmäkohtaiset hinnat ottamalla huomioon kokonaistuotot markkinoiden molemmin puolin. Kaksisuuntaisilla markkinoilla ilmenee 'hajota ja hallitse' -strategioita, joissa toinen ryhmä hinnoitellaan alle marginaalikustannusten ja alusta kerää kaikki tuotot markkinoiden toiselta ryhmältä. Mitä joustavampi ryhmän kysyntä on, tai mitä suurempia verkostovaikutuksia ryhmä aiheuttaa toiselle ryhmälle, sitä alhaisemman hinnan ryhmän kohtaa. Odotukset ovat ratkaisevia kaksipuolisen alustan kannalta. Kaksipuolisten markkinoiden kysyntä muodostuu odotusten dynamiikan mukaan. Tutkimuksessa on osoitettu Economideksen & Tågin (2006) sekä Evans & Schmalenseen (2010) tutkimusten mallien mukaan, miten ryhmät sopeuttavat omaa kysyntäänsä odotustensa tai havaintojensa mukaan. Tutkimuksessa osoitetaan, miten kaksipuolisille markkinoille muodostuu täyttyneiden odotusten tasapaino. Tutkimuksessa osoitetaan myös, että kaksipuolinen alusta kohtaa kysynnän 'muna vai kana' -ongelman. Ennen kuin alustan kysyntä on asettunut täyttyneiden odotusten tasapainoon, alustan on ratkaistava, kumpi ryhmä saadaan houkuteltua alustalle ensin ilman toisen ryhmän läsnäoloa. Armstrongin (2006) kaksipuolisten alustojen kilpailumallin mukaan osoitetaan, miten kysynnän mittakaavaetujen takia kaksipuolisten alustojen monopolistisessa kilpailussa alustan tulee kokonaishyvinvoinnin kannalta asettaa molemmille ryhmille alle marginaalikustannukset alittavat hinnat. Mikäli negatiiviselle voitolle asetetaan rajoitteita, monopolistisille kaksipuolisille markkinoille voidaan määrittää Ramsey -hinnoittelu. Mallin avulla osoitetaan myös, että oligopolistisilla markkinoilla alustat painottavat hinnoittelussaan kaksinkertaisesti verkostovaikutuksia. Verkostovaikutukset johtavat intensiiviseen kilpailuun ryhmien agenteista. Tutkimuksessa osoitetaan, miten kaksipuoliset alustat pyrkivät vähentämään verkostovaikutusten kilpailua kiristävää vaikutusta käytön määrään perustuvalla hinnoittelulla. Tämän lisäksi tutkimuksessa osoitetaan, että ryhmien agenttien usean alustan käyttöä rajoittavat oletukset vaikuttavat merkittävällä tavalla kilpailun tasapainoon ja markkinoiden voimasuhteisiin. Verkostovaikutusten vallitessa kaksipuolisten alustojen kilpailun tasapainon kannalta oleellisimmiksi muuttujiksi muodostuu verkostovaikutusten taso, alustojen monikäytön taso, agenttien heterogeenisuus, maksuperuste sekä markkinoiden kilpailun rakenne. Lähteet: Armstrong, M., 2006. Competition in Two-Sided Markets. The RAND Journal of Economics, 37, 668–691. Evans, D.S., Schmalensee, R., 2010. Failure to Launch: Critical Mass in Platform Businesses. Review of Network Economics, 9, 1 - 26. Economides, N., Tåg, J., 2012. Network neutrality on the Internet: A two-sided market analysis. Information Economics & Policy, 24, 91 - 104.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen osallistumista kylmän sodan aikaisiin laulukilpailuihin ja kilpailujen saavuttamaa vastaanottoa Suomessa. Kylmän sodan aikana Suomen Yleisradio kuului ainoana eurooppalaisena yleisradiona sekä Länsi- että Itä-Euroopan yleisradioliittoihin. Molemmilla yleisradioliitoilla oli omat kansainväliset musiikkitapahtumansa. Länsi-Euroopan yleisradioliitto EBU oli järjestänyt Eurovision laulukilpailut vuodesta 1956 lähtien. Itä-Euroopan yleisradioliitto OIRT lanseerasi vuonna 1977 Sopotin musiikkifestivaalien yhteyteen Intervision laulukilpailut. Yleisradio oli 1960-luvun puolivälistä lähtien toiminut aktiivisena sillanrakentajana EBU:n ja OIRT:n välillä. Yleisradion toiminta kuvasti Suomen aktiivista ulkopoliittista linjaa, joka pyrki etsimään ratkaisuja kahtiajakautuneen Euroopan blokkien välille. Suomella oli aloitteellinen rooli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa, jonka Helsingin päätöslauselman tulkittiin sinetöineen Eurooppaan rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteen. Vuosien 1978 ja 1980 välillä Yleisradio valitsi samassa televisiolähetyksessä edustussävelmät Eurovision ja Intervision laulukilpailuihin. Kilpailujen niputtaminen yhteen synnytti mielikuvan institutionaalisesta tasapainosta. Kilpailuja luonnehdittiin lehdistössä länsi- ja itäviisuiksi. Vaikka kilpailuissa oli yhtäläisyyksiä, niiden formaatit olivat hyvin erilaisia, minkä vuoksi Intervision laulukilpailut eivät onnistuneet saavuttamaan samanlaista vastaanottoa kuin Eurovision laulukilpailut. Esimerkiksi Yleisradio välitti Eurovision laulukilpailut suorana lähetyksenä, mutta Intervision laulukilpailut lähetettiin useimmiten jälkilähetyksenä. 1970-luvun jälkipuoliskolla Eurovision laulukilpailuihin suhtauduttiin suomalaisissa kulttuurikeskusteluissa kriittisesti. Kilpailu saavutti poikkeuksellisen suuret katsojaluvut, mutta siihen kohdistettiin runsaasti esimerkiksi massakulttuurikritiikkiä. Kilpailu ei sopinut Yleisradion informatiivisen ohjelmapolitiikan ihanteisiin eikä 1970-luvun ilmapiiriin, jossa kaupallinen ja ylikansallinen viihdeteollisuus herätti arvostelua. Sekä suomalaiset lauluntekijät että Yleisradion edustajat ilmaisivat lehdistössä Itä-Euroopan musiikkitapahtumien edustavan parempia arvoja. Suomalaiset eivät kuitenkaan missään vaiheessa nostaneet Intervision laulukilpailua samanlaiseen asemaan kuin Eurovision laulukilpailua. Suomalaiset viihdetaiteilijat kokivat itäisen kulttuuriympäristön itselleen vieraaksi. Suomen kansan reaktiot selvisivät voimakkaasti vuonna 1980, kun yleisönosastokirjoitusten mukaan yleisö piti Suomen interviisuedustajasta enemmän. Kansalaiset olisivat toivoneet, että kansan suosikki olisi lähetetty Interviisujen sijaan Eurovision laulukilpailuihin.