Browsing by Title

Tämän tutkielman lähtökohtana on se, että kielifilosofisessa metaforatutkimuksessa hyvin harvasta asiasta vallitsee konsensus. Näin on etenkin kielifilosofisten metaforakysymysten osalta, jotka koskevat metaforan olemusta, merkitystä, toimintaperiaatetta ja totuutta. Tässä tutkielmassa metaforaa tarkastellaan Robert Brandomin kielifilosofian avulla. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on Brandomin kielifilosofisen järjestelmän laajentaminen siten, että se selittäisi kielen metaforisen käytön. Tutkielman toissijaisena tavoitteena on edellä mainittuihin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin vastaaminen muodostetun metaforateorian perustalta. Tutkielma tukeutuu keskeisesti Brandomin kielifilosofiseen merkkiteokseen Making it Explicit (1994), jossa hän esittää systemaattisen ja pragmatistisen teorian kielellisestä käytännöstä. Brandom pyrkii tunnistamaan sosiaalisten käytänteiden rakenteen, jota niiden on välttämättä ilmennettävä, jotta ne olisivat laskettavissa juuri kielellisiksi käytänteiksi. Näiden perustavien käytänteiden käsitetään antavan semanttisen sisällön tiloille, teoille ja ilmaisuille, joilla on sopiva rooli kyseisissä käytänteissä. Tuloksena on päättelyllisen roolin semanttinen teoria, joka on juurrutettu pragmaattiseen teoriaan kielenkäytöstä puheaktien tuottamisena ja kuluttamisena. Mallillaan kielellisestä käytännöstä Brandom pyrkii vastaamaan valtavaan määrään filosofisia kysymyksiä. Lisäksi hän ilmaisee sitoumuksensa siihen, että mallilla on voitava selittää kehittyneempiä kielellisiä käytänteitä, joita malli ei huomioi; metaforinen kielenkäyttö näyttäytyy vastaavina käytänteinä. Tämän mukaisesti tutkielmassa määritetään käytänteet metaforiselle kielenkäytölle. Tutkielma osoittaa, että Brandomin kielifilosofista mallia voidaan laajentaa harmonisesti metaforan selittämiseksi siten, ettei mitään Brandomin esittämää tarvitse muuttaa. Metaforan osoitetaan olevan mielekkäästi käsiteltävissä Brandomin mallissa tukeutumalla siihen, miten Brandom käsittelee demonstratiivi-ilmaisuja. Tämä tarkoittaa olennaisesti tietynlaista selityksellisten pyrkimysten rajausta, jossa keskeiseksi kysymykseksi käsitetään se, mistä koostuu ilmaisun kohteleminen metaforana. Vastaavan kysymyksenasettelun perustalta metafora näyttäytyy ilmaisuna, jolle kieliyhteisön osallisten on annettava tulkinnassa uusi merkitys, joka johdetaan metaforisen kantailmaisun merkityksestä. Tämän perustalta metaforan osoitetaan olevan semanttisesti alimääräytynyt ilmaisu, jolla on kuitenkin tietyssä tulkinnassaan määrätty merkitys; kyseisen merkityksen määräytyneisyyden nojalla metafora ei uhkaa sen käsittävän lauseen propositionaalisuutta tai totuuskelpoisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitetään, miten metaforinen merkitys voi konventionaalistua ilmaisun uudeksi merkitykseksi. Yleisesti tutkielma esittää, miten moni metaforan piirteistä voidaan riisua arvoituksellisuudestaan Brandomin kielifilosofian avulla. Etenkin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin kyetään vastaamaan pitkälti tyydyttävästi. Suurimpana haasteena on metaforan toimintaperiaatteen muotoilu, mikä myös ilmentää metaforan teoreettista haastavuutta. Brandomin filosofisen hankkeen osalta tutkielma alleviivaa sitä, että implisiittisesti Brandom on rajautunut tarkastelemaan kirjaimellista kielenkäyttöä. Samalla kuitenkin osoitetaan, miten metafora kuvaannollisen kielenkäytön muotona on mielekkäästi jäsennettävissä hänen mallinsa avulla. Brandomin sitoumus siihen, että hänen mallinsa on laajennettavissa kehittyneempien kielenkäytön muotojen ymmärtämiseen, tulee tässä metaforan osalta siis lunastetuksi.

Tämä maisterintutkielma käsittelee lääke- ja terveysteknologian patentteja Suomessa vuosina 1918–1940. Keskeinen tutkielmassa hyödynnettävä aineisto on uusi patenttitietokanta kaikista Suomessa myönnetyistä patenteista vuodesta 1842 vuoteen 1940. Toinen hyödynnettävä aineisto on kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet. Tutkielmassa analysoidaan lääke- ja terveysteknologian patentointia Suomessa kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien avulla. Tutkimuskysymyksenä on, minkälainen oli vallinnut patenttikulttuuri ja miten patentti-instituution piirteet, erityisesti patenttilain muutokset heijastuivat patentointiin. Historiallinen patenttitutkimus auttaa ymmärtämään sitä minkälaisia kannustimia ja esteitä innovaatiotoiminnalle on ollut ja mitkä tekijät ovat edistäneet teknologista kehitystä. Tämä tutkielma on ensimmäinen, jossa tutkitaan institutionaalisesta näkökulmasta lääke- ja terveysteknologian patentointia Suomessa vuosina 1918–1940. Suomen varhaisen patentti-instituution ja patenttikulttuurin tutkiminen lisää ymmärrystä siitä miten nykyinen lääke- ja terveysteknologinen kehitys Suomessa on saanut alkunsa. Suomen varhaiseen patentti-instituutioon otettiin mallia muista pohjoismaista ja Saksasta. Analyysi osoittaa, että Suomen varhaisessa patentti-instituutiossa oli inklusiivisia piirteitä. Inklusiivisuutta heijastelevat ulkomaalaisten patentoijien tasavertainen kohtelu sekä alhaiset patenttimaksut. Valtaosa patentoijista oli ulkomaalaisia. Lääke- ja terveysteknologian keksijöiden keskuudessa oli paljon lääketieteen ammattilaisia ja insinöörejä. Erityinen piirre lääke- ja terveysteknologian patenteissa oli kuitenkin suomalaisten suhteellisen suuri osuus; suomalaisten osuus lääke- ja terveysteknologian patentoijissa oli kaksinkertainen verrattuna suomalaisten osuuteen kaikkea Suomen patentointia tarkasteltaessa. Suomalaisten patentit olivat keskimäärin lyhytikäisempiä kuin ulkomaalaisten ja yritysten patentit. Patenttijärjestelmästä käydyssä julkisessa keskustelussa keskeiseksi teemaksi nousi vanhentunut patenttilaki. Patenttilain uudistaminen nähtiin tärkeänä ja siitä keskusteltiin sanomalehdissä vuosien 1918–1940 aikana. Regressioanalyysin tulosten perusteella tarkasteluaikavälillä on havaittavissa merkittävä yhteys yritysten patenttien ja myönnettyjen patenttien määrän kasvun välillä. 1930-luvun lakireformin jälkeen patentointi kääntyi kasvuun eikä lamalla näyttänyt olevan negatiivista vaikutusta patentointiin. Arvokkaiden patenttien määrä kasvoi tarkasteluaikavälillä, kun arvokkaan patentin indikaattorina oli patentin voimassaoloaika. Tulokset heijastelevat sitä, kuinka patentti-instituution kehittäminen loi houkuttelevamman ympäristön lääke- ja terveysteknologian innovaatiotoiminnalle Suomessa.

Tutkielmassa tarkastellaan lääketieteen opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvää toimijuutta. Helsingin yliopiston lääketieteen opiskelijoista puolet ovat ilmaisseet kokevansa stressiä opintojensa aikana, joka on myös kansainvälisesti tunnistettu ongelma. Tutkielman tarkoituksena oli tuoda esiin, kuinka kirjoittajat käyttävät erilaisia toimijuuden modaliteetteja reflektiopäiväkirjoissaan ja minkälaiseksi opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvä toimijuus modaliteettien myötä rakentuu heidän kirjoituksissaan. Tutkielman tavoitteena oli saavuttaa syvempi ymmärrys lääketieteen opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvästä toimijuudesta. Tutkielman aineistona käytettiin Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa vuonna 2017 järjestetyn stressinhallintakurssin osallistujien reflektiopäiväkirjoja. Tutkielman analyysimenetelmänä toimi sisällönanalyysi ja aineiston jäsentämiseen liittyvänä teoreettisena analyysityövälineenä käytettiin Jyrkämän määrittelemää toimijuuden modaliteettimallia, joka koostuu osaamisen, kykenemisen, haluamisen, täytymisen, voimisen ja tuntemisen ulottuvuuksista. Toimijuuden lähtökohta pohjautui relationistiseen lähestymistapaan, jossa toimijuus nähdään tilannesidonnaisena sekä yksilön ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvana ilmiönä. Stressinhallintaan liittyvä toimijuus modaliteetin kautta tarkasteltuna rakentui lääketieteen opiskelijoiden motivaatiosta ja tavoitteista oppia lisää stressinhallinnasta. Kurssilla lisääntynyt osaaminen viritti toiveita ja motivaatiota hyödyntää opittuja stressinhallinnankeinoja tulevaisuudessa. Osaamisen lisääntymisen kannalta tärkeäksi tekijäksi stressinhallintakurssiin sisältyvien luentojen lisäksi osoittautui oman toiminnan tarkkailu ja haitallisten ajatus- ja toimintamallien tunnistaminen stressipäiväkirjan avulla. Lääketieteen opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvää toimijuutta tuki heidän fyysinen kykynsä harjoittaa itselleen mielekkäitä stressinhallinnan keinoja. Opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvää toimijuutta vahvisti myös saavutettavissa olevat mahdollisuudet ja valinnat, jotka liittyivät arjen valintoihin ja sosiaalisiin suhteisiin. Opiskelijoiden stressinhallintaan liittyvää toimijuutta heikensi erityisesti väsymys, heidän omat haitalliset ajatus- ja käyttäytymismallit sekä opiskelijan rooliin liittyvät tekijät, kuten esimerkiksi tenttimiseen liittyvät paineet. Tulokset osoittivat, että stressinhallintaan liittyvään oman toiminnan reflektoimiseen on hyödyllistä kannustaa lääketieteen opiskelijoita myös jatkossa. Tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi stressinhallinnan opetuksen kehittämisessä.

In this paper I develop an endogenous growth model with labor market frictions and spillover effects of physical capital stock on human capital accumulation. Using this instrument, I study the effects of labor market frictions on the balanced growth path of the economy, accounting for possible substitutability or complementarity between the two types of capital. I find out that severe labor market frictions impede economic growth, lower workers’ wage, educational and work effort. Faster human capital accumulation process caused by improved market conditions, enhanced importance of work experience or exogenous positive shocks benefits economic growth. I prove that if human and physical capital are complements (positive externality), the process of on-the-job learning increases the speed of human capital accumulation, resulting in higher work effort and economic growth rate. Substitutability between the two factors of production (negative externality) leads to inability of workers to adjust to rapid technological progress, causing economic inefficiencies, invalid usage of capital and, in the end, lower growth rate of the economy.

This research investigates the intricate relationship between labour market institutions, in-come inequality, and welfare state typologies. Employing regression analysis, the study examines the influence of employment protection regulation (EPR), the tax wedge, and the unemployment rate on income inequality. The findings demonstrate a significant negative correlation between EPR and income divergence, suggesting that stricter labour protection is associated with reduced income inequality. However, the impact of EPR on inequality is contingent upon the employment rate and specific economic conditions. Surprisingly, a higher tax wedge is found to be linked to lower income inequality, contrary to previous research. The effect of the tax wedge on labour market outcomes varies depending on la-bour market conditions, and progressive taxation can contribute to decreasing income ine-quality. Additionally, the study reveals that the unemployment rate affects income inequali-ty through its interaction with labour market institutions. Countries with high unemploy-ment tend to benefit from stronger labour protection regulations, leading to higher labour market participation rates. Furthermore, the analysis compares different welfare state ty-pologies and their association with income inequality. The findings highlight that social democratic welfare states exhibit relatively low levels of income inequality, while con-servative and liberal welfare states display varying degrees of inequality. This study en-hances our understanding of the complex relationship between labour market institutions, income inequality, and welfare state typologies, underscoring the importance of consider-ing specific economic contexts and employment dynamics when designing labour market policies.

Förändringar i arbetsmarknaden och utbildningsystemet samt bristfälliga samhälleliga lösningar har inverkat på ungdomarnas väg till arbete och studier. För att stöda denna övergång och förhindra att ungdomarna hamnar i ett NEET-status introducerades år 2015 lågtröskelverksamheten Navigatorn som en av regeringens spetsprojekt. Genom att erbjuda mångprofessionell service från en och samma lucka och med minskad byråkrati strävar Navigatorn efter enklare stöd och vägledning för unga med tanke på den vägledning de behöver. Syftet med min avhandling är att få kunskap om hur lågtröskelverksamheter svarar på ungas behov av mångsidig service. Detta har jag gjort genom att besvara följande forskningsfrågor; 1.Hurudana erfarenheter har unga av lågtröskelverksamhet och bemötande? 2.Hur beskriver handledarna sina konkreta arbetssätt i mötet med ungdomarna inom lågtröskelverksamheten Navigatorn? 3.Vilka erfarenheter har handledarna och de unga av mångprofessionell samverkan? Avhandlingen är en del av institutet för hälsa och välfärds 6aikahanke ”Nuorten urapolut ja palveluohjauksen kehittäminen” och förverkligas i samarbete med enheten för socialt arbetete i Helsingfors universitet. Avhandlingens forskningsmaterial består av 16 kvalitativa intervjuer med både ungdomar och personal inom en av huvudstadsregionens Navigatorverksamheter. Forskningsmaterialet har analyserats med hjälp av en tematisk innehållsanalys. I analysresultaten framstår tre teman; 1) låga trösklar som genomsyrar själva verksamheten, 2) arbetssätt som utvecklats i bemötandet av unga och 3) mångprofessionell samverkan som fördjupar expertisen i bemötandet. I resultatet framträder Navigatorn som serviceverksamhet med flera låga trösklar, vilkas syfte är att underlätta ungdomarnas tillgång till rådgivning och hjälp. Styrkan i verksamheten är att personalen tar i beaktande ungdomens helhetsmässiga situation och erbjuder mångsidig vägledning. Handledningen de får under träffen är mångdimensionell och innefattar både kunskap och konkret hjälp. De ungdomar som hade ett konkret ärende, ansåg att de fick snabb och tydlig information om hur de skall framskrida i sina situationer. Ungdomarna med framtidsosäkerhet framställde hjälpen som långsiktig och mångsidig. I mötet är det betydelsefullt för ungdomarna att bli personligt bemötta, där personalen har ett genuint intresse över deras situation. Utifrån personalens bemötande framkom arbetssätt och faktorer, så som utredning av hjälpbehovet, skapande av tillit och samarbete, utgivning av information på ett begripligt sätt, samt uppläggning av mål och uppföljning. Med hjälp av ett känslomässigt kontrollerat tillvägagångssätt får personalen till stånd ett värdefullt bemötande med ungdomen. Detta ger möjlighet för skapande av tillit mellan ungdomen och personalen. Med lyhördhet kan personalen ta i beaktande när ungdomen behöver pushas framåt och när man måste bromsa. En del av personalen stöter på utmaningar i mötet, i och med att verksamheten inte har några gränser hur ofta och vilka ungdomar söker sig till Navigatorn. Detta utsätter personalen i en osäker position var de måste pröva nya arbetssätt. Samverkan mellan de professionella är en del av bemötandet och vägledandet av ungdomarna. Resultatet från analysen visar att ungdomarna träffar olika professionella, medan mångprofessionell samverkan varierar i personalens arbetssätt. Ungdomens huvudansvarige handledare bär ansvaret för att koordinera rätt hjälp och service till ungdomen. Detta stöd bör vara mångsidigt och ta i beaktande ungdomens helhetsmässiga situation. En del av personalen har utvidgat sitt eget kunnande, samt gått utanför sin egen yrkesroll, allt i syfte att kunna ta i beaktande ungdomens helhetssituation och utge mångsidigt stöd. Sakkunskap är en viktig del i den mångsidiga service ungdomarna får på ett och samma ställe. Även om personalen eftersträvar att ge helhetsmässigt stöd på en och samma gång, kan det finnas behov för ett fördjupat specialkunnande inom ett visst delområde.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee lastensuojelun asiakasvanhempien kokemuksia läheisneuvonpitoprosessin aikana käydyistä dialogeista. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, millaisia merkityksiä vanhemmat ovat antaneet läheis- ja viranomaisverkostojen kanssa käydyille keskusteluille. Vanhempien käsitykset kertovat paitsi heidän suhteestaan sosiaalityöhön, mutta erityisesti heidän käsityksensä avaavat siitä, kuinka he ovat kokeneet hyvin henkilökohtaisten asioiden käsittelyn erilaisten verkostojen kanssa. Sosiaalityön oikeutus nousee yksilön kannalta siitä, kuinka se kannattelee asiakasta arkisessa selviytymisessä ja yhteiskunnan kannalta siitä, kuinka se edesauttaa asiakasta muutoksessa. Läheisneuvonpidon dialogien tavoite liittyy molempiin. Tutkielman taustalla ovat teoreettiset käsitykset dialogisuudesta ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä. Dialogisuus voi olla luonteeltaan sekä monologista että dialogista. Monologisen dialogin tavoitteeksi riittää yhteinen sopimus siitä, kuinka aiotaan toimia. Sen sijaan dialoginen dialogi yltää yhteisten käsitysten muodostumiseen eri osapuolten välille. Läheisneuvonpidon prosessiluonteen vuoksi molempien muodostuminen on mahdollista. Edellytyksiä molemmille luovat kaikkien osallistujien vuorovaikutusorientaatiot. Vuorovaikutusorientaatiot on tässä tutkielmassa mielletty empaattiseksi kuulemiseksi (asiakaskeskeinen), toiseksi näkökulmaksi (asiantuntijakeskeinen) ja dialogiseksi, jaettuun ymmärrykseen pyrkiväksi näkökulmaksi. Tämä mukailtu jaottelu sisältää työntekijöiden ohella myös asiakkaan yksityisen läheisverkoston. Osallisuuden kokeminen ja itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä sosiaalityön arvoja. Siksi on perusteltua tutkia sen toteutumista työskentelytavassa, jonka periaatteisiin kuuluvat demokraattinen vuorovaikutus ja osallisuus itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma pyrkii hahmottamaan ilmiötä, jossa tavoitellaan dialogisuutta ja osallisuutta. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan lastensuojelun asiakasvanhemman yksilöhaastattelusta. Haastateltavien lasten asioissa oli järjestetty läheisneuvonpitoja, joiden osallistujista he olivat päättäneet samoin kuin käsiteltävistä asioista. Tutkimus perustuu sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisiin lähtökohtiin, jossa todellisuus nähdään sosiaalisesti rakentuneena. Vaikka todellisuus rakentuukin sosiaalisissa kanssakäymisissä, jokainen yksilö antaa sille omat merkityksensä itse. Lastensuojelun sosiaalityöhön liittyy omalta osaltaan puuttuminen ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja yksityiseen perhe-elämään. Se, millä tavoin julkinen valta ihmisten yksityisyyteen puuttuu, voi olla sekä asiantuntijakeskeistä että dialogista. Tässä tutkimuksessa dialogisuus käsittää asiantuntijoiden ohella myös ihmisten yksityisen verkoston. Ihminen muodostaa lopulta käsityksensä erilaisten verkostojen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella. Riippumatta siitä, millainen on todellinen asioiden tila, merkityksellisempää on se, kuinka se yhteisesti jäsennetään. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Sisällönanalyysiä ohjasivat vahvasti myös teoreettiset jäsennykset dialogisuudesta ja osallistujien vuorovaikutusorientaatioista. Tutkimuksen tulokset ovat sekä aineistolähtöisiä että teoriaohjaavia. Aineiston perusteella keskeisin tulos on vanhempien kokemus verkostojen yhteisen tilannekuvan muodostamisen edellytyksistä, sen merkityksestä ja näiden myötä muodostuneesta toiminnan suuntautumisesta. Teoriaohjaavaa on käsitys dialogisuuden kokemisen ehdoista. Ensinnäkin täytyi muodostua kokemus siitä, että oma mielipide oli vakavasti otettu mukaan keskusteluun, vaikka tästä mielipiteestä olisi ollut eriäviä näkemyksiä. Toiseksi täytyi muodostua käsitys siitä, että toinen näkökulma ei omasta käsityksestä poiketen ole vain ihmistä syyllistävä, vaan pyrkii häntä ymmärtäen löytämään ratkaisuja yhteisissä keskusteluissa. Dialogisuuden kokemisen ehdot liittyivät toisaalta siihen, kuinka oikeutetuksi ja omasta näkökulmastaan totuudenmukaiseksi haastateltavat kokivat itsestään poikkeavan näkökulman sekä siihen, kuinka he kokivat oman näkökulmansa otetuksi mukaan dialogiin. Dialogisuuden kokemus oli keskeinen selittävä tekijä sille, että yhteinen tilannekuva oli mahdollista muodostaa ja tilannekuvan muodostuminen vaikutti siihen, millaiseksi osallistujien toiminta suuntautui. Dialogisuuden kokemus muodostui näistä tekijöistä.

Tutkielma käsittelee verkostomaista nykyhallintoa ja lähidemokratiaa Helsingin itäisen kantakaupungin alueella Arabiassa. Alueen kaupunginosayhdistyksen Artova ry:n hanke Arabianranta, Toukola ja Vanhakaupunki demokraattisen päätöksenteon kasvualustana oli yksi kymmenestä demokratiapilotista Helsingin kaupungin alueellisen osallistumisen kokeilussa vuonna 2013. Kokeilussa etsittiin asukasvetoisten pilottien avulla uusia osallistumis- ja vuorovaikutuskeinoja hallinnon ja asukkaiden välille. Pilotissa kokeiltiin deliberatiivista asukasraatia Arabianrannan rantapuiston elävöittämisen suunnitteluun ja kehitettiin asukastalojen toimintaa. Tutkielmassa tarkastellaan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välistä yhteistyötä tässä osallistumishankkeessa. Tutkielma on laadullinen tapaustutkimus, jossa käytetään analyysimenetelmänä Carol Bacchin (2009) What’s the problem represented to be -lähestymistapaa (WPR). Bacchin policy-analyysin avulla paljastetaan ne taustaoletukset, joita pilotin eri toimijoilla oli lähidemokratiasta, kunnallisesta päätöksenteosta ja alueellisesta osallistumisesta hankkeen aikana. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa käytetään angloamerikkalaista ja eurooppalaista keskustelua demokratiasta (mm. Dahl), hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta (mm. Jepperson), osallistumisesta (mm. Arnstein), kaupunkitilasta (mm. Massey) sekä paikallisista kiistoista (mm. Kopomaa). Tutkimusaineisto koostuu Helsingin kaupungin alueellisen osallistumisen kokeilua koskevista päätösasiakirjoista, Arabian alueella toteutusta asukaskyselystä sekä Artovan lähidemokratiaryhmän pilottisuunnitelmasta, ryhmähaastattelusta ja pilotin loppuraportista. Aineiston avulla tutkitaan, millaisia ongelmia pilotin eri toimijat näkevät lähidemokratiassa ja kunnallisessa päätöksenteossa sekä miten Helsingin kaupungin ja Artovan näkemykset alueellisen osallistumisen kehittämisestä erosivat toisistaan pilotin toteuttamisen aikana. Aineiston mukaan luottamushenkilöt näkevät lähidemokratian ja kunnallisen päätöksenteon suurimpina ongelmina alhaisen äänestysaktiivisuuden kuntavaaleissa sekä poliittisen osallistumisen polarisoitumisen. Myös tarkoituksenmukaisten osallistumiskanavien puute, viranhaltijoiden valta asioiden valmisteluvaiheessa ja kaupunkilaisten kokemus heikoista vaikutusmahdollisuuksista nähtiin ongelmiksi. Arabian alueen asukkaat puolestaan haluaisivat osallistua enemmän asuinaluettaan koskevaan päätöksentekoon ja toivoisivat siihen parempia ja vaikuttavampia kanavia. Asukkaiden mielestä hallinnon pitäisi myös jättää kaupunginosatasolla tilaa omaehtoiselle kansalaistoiminnalle, minkä kautta on mahdollisuus saavuttaa aito vaikuttamisen kokemus. Aineiston perusteella Helsingin kaupunki ei asettanut erityisiä tavoitteita Artovan demokratipilotille, vaan se toteutettiin asukasvetoisesti pilotin omien voimavarojen ehdoilla. Pilotin vapaa-ajallaan toteuttanut, politiikan ja osallistumisen puoliammattilaisista koostunut 6–7 henkilön lähidemokratiaryhmä puolestaan odotti kaupungilta enemmän sekä taloudellisia että asiantuntijaresursseja pilotin toteuttamiseen. Pilotin keskeisin onnistuminen, asukasraadin laatima julkilausuma luovutettiin kaupungin hallintokoneiston 'pureskeltavaksi' syyskuussa 2013. Tutkimuksen tulokset tukevat aikaisempien tutkimusten huomioita siitä, että kunnallisten osallistumishankkeiden vaarana on jäädä näennäisdemokratiaksi, jos niiden tuloksia ei liitetä uskottavalla tavalla edustukselliseen päätöksentekojärjestelmään. Lisäksi jos hankkeisiin ei kanavoida riittävästi resursseja ja päävastuu hankkeiden toteuttamisesta on vapaaehtoisilla asukasaktiiveilla, hankkeen toteuttajat saattavat väsyä ja kyynistyä, eikä osallistumisen todellinen laatu tai vaikuttavuus parane lainkaan.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on esitellä lähijunaliikenneinvestointien vaikutusten arviointia kaupunkitalouden näkökulmasta. Koska liikenneinvestointien taloudellisten vaikutusten arviointi on kokonaisuutena hyvin laaja, on tässä tutkielmassa valittu selkeästi maankäytöllisten vaikutusten tarkastelu. Hedonisten hintojen teorian avulla pyritään arvioimaan investoinnin mahdollisia vaikutuksia kiinteistöjen hinnoille ja kaupunkien maankäyttömallilla suurempia koko seutukuntaa koskevia maankäytöllisiä vaikutuksia. Kaksi ensimmäistä lukua keskittyvät teorioiden läpikäymiseen. Ensimmäisessä luvussa keskitytään hedonisten hintojen teoriaan Sherwin Rosenin (1974) artikkelin kautta. Teorian perusteet käsitellään perusteellisesti ja luvun lopuksi arvioidaan sen käyttökelpoisuutta hintavaikutusten arviointiin. Erityisesti käsitellään tasapainotilaa ja siihen liittyvää problematiikkaa. Toinen luku käsittelee Masahisa Fujitan (1989) maankäyttömallia. Mallin perusteet läpikäydään yksittäisen kotitalouden sijoittumisesta lähtien, mutta erityinen mielenkiinto on sen komparatiivisessa statiikassa. Sen avulla on mahdollista analysoida kuljetuskustannusten muutosten vaikutuksia kaupunkirakenteelle ja tätä soveltaen voidaan arvioida teorian tasolla lähijunaliikenneinvestoinnin maankäytöllisiä vaikutuksia. Kolmannessa luvussa arvioidaan näiden teorioiden soveltamista lähijunaliikenneinvestoinnin vaikutusten arvioinnissa ja keskustellaan teorioiden välisestä vuorovaikutussuhteesta. Hedonisten hintojen suhteen pyritään tunnistamaan sen käyttötarkoitus liikenneinvestointien näkökulmasta. Maankäyttömallia sovelletaan siten, että sitä voidaan käyttää lähijunaliikenneinvestoinnin analysointiin. Viimeisessä luvussa sovelletaan käsiteltyjä teorioita käytännön tasolla. Analysoinnin kohteena on ELSA (Espoo-Salo) – radan vaikutusten arviointi lähijunaliikenteen näkökulmasta. Analyysin johtopäätökset ovat linjassa esiteltyjen teorioiden kanssa. Uuden lähijunaliikenneinvestoinnin vaikutusalueella voidaan ennustaa kiinteistöjen hintojen kasvua. Maankäyttömallin avulla voidaan arvioida, että uusi yhteys raideliikenteen kannalta tyhjään tilaan Länsi-Uudellemaalle voi muodostaa uuden pääradankaltaisen nauhamaisen kaupunkialueen laajentumisen. Tämän seurauksena väestönpaine voi helpottaa lähellä Helsingin keskustaa, mutta sen arvioimiseksi tulisi aihepiiristä tehdä lisätutkimuksia.

Tutkimus käsittelee suomalaisten peruskoulujen turvallisuutta tutkimalla niissä koulupäivän aikana esiintyvän väkivallan ja oppilaitoksen lähiympäristön sosiaalisen epäjärjestyksen välistä yhteyttä. Pääasiallinen tutkimuskysymys on millainen yhteys oppilaitoksen lähiympäristön epäjärjestyksellä on kouluväkivallan esiintyvyyteen. Muut tutkimuskysymykset koskevat oppilaitoksen valvonta- ja turvallisuusmenettelyjen sekä alueen väkivaltarikollisuuden ja sosioekonomisen komposition yhteyksiä suhteessa kouluväkivallan esiintyvyyteen. Tutkimus nojaa kriminologiseen teoriaperinteeseen, ja pääasiallisena teoreettisena pohjana käytetään rutiinitoimintojen teoriaan liittyvää viestivän tilan periaatetta, jonka mukaan alueen epäjärjestys viestii kontrollin puutteesta, mikä rohkaisee normienvastaiseen käyttäytymiseen. Muita käytettyjä teorioita ovat sosiaalisen disorganisaation sekä sosiaalisen paineen teoriat. Aineistona on suomalaisten oppilaitosten rehtoreille osoitettu sijaisarviomenetelmällä toteutettu Oppilaitosten turvallisuustutkimus OLT 2016, jonka tueksi on otettu alueiden rikostasoa ja sosioekonomista kompositiota kuvaavia tietoja eri rekisterilähteistä. Selitettävänä muuttujana on oppilaaseen koulupäivän aikana kohdistunut ruumiillinen väkivalta, ja pääasiallinen selittävä muuttuja on 500 metrin säteellä oppilaitoksesta sen lähiympäristössä havaittu sosiaalinen epäjärjestys, jonka ilmenemismuotoja ovat muun muassa roskaaminen, omaisuuden tuhoaminen, graffitit ja alueella oleskelevat humalaiset ja huumeiden käyttäjät. Muita selittäviä muuttujia ovat oppilaitoksen valvonta- ja turvallisuusmenettelyt sekä kunnan väkivaltarikollisuutta ja postinumeron tulo- ja koulutustasoa kuvaavat muuttujat. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkastellaan sekä bivariaattitasolla että monimuuttuja-analyysilla, jossa käytetty menetelmä on logistinen regressioanalyysi. Tutkimuksessa havaitaan oppilaitoksen lähiympäristön sosiaalisen epäjärjestyksen ja oppilaitoksissa esiintyvän kouluväkivallan välinen yhteys. Sekä runsas että keskitasoinen epäjärjestys lisäävät kouluväkivallan esiintyvyyttä, ja tulos antaa näin tukea viestivän tilan periaatteelle. Valvonta- ja turvallisuusmenettelyjen osalta havaitaan, että oppilaitoksissa, joissa on käytössä useita turvallisuusmenettelyjä, esiintyy myös kouluväkivaltaa enemmän. Kausaatiosuhteiden tulkinta on haasteellista käytetyllä poikkileikkausaineistolla, mutta todennäköisesti kouluväkivalta edeltää valvonta- ja turvallisuusmenettelyjen käyttöön ottoa eikä toisin päin. Aluetason muuttujien osalta tulokset ovat ambivalentteja ja osin yllättäviäkin. Alueen väkivaltarikollisuus vaikuttaisi lisäävän kouluväkivallan esiintyvyyttä, ja tulokset antavat joitain viitteitä myös alueen matalan tulotason kouluväkivallan esiintyvyyttä lisäävästä yhteydestä. Yllättävin tulos koskee koulutustasoa, sillä alueen korkea koulutustaso vaikuttaisi lisäävän kouluväkivallan esiintyvyyttä teoreettisen lähtökohdan ja aiemman tutkimuksen vastaisesti. Tälle yksi mahdollinen tulkinta on herkistyminen, jolla tarkoitetaan yksilötason vaihtelua reagointiherkkyydessä. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että korkeasti koulutetut tulkitsevat konfliktitilanteet helpommin väkivallaksi, ja tämä voi mahdollisesti vanhempien luoman painostuksen kautta heijastua myös rehtoreiden tekemiin sijaisarvioihin. Aluemuuttujien ja kouluväkivallan esiintyvyyden välistä yhteyttä koskevat tulokset eivät kuitenkaan ole yhtä robusteja, kuin lähiympäristön sosiaalista epäjärjestystä koskeva tulos. Tuloksen perusteella suositellaan, että tulevaisuudessa oppilaitosturvallisuutta kehitettäessä kiinnitettäisiin huomiota oppilaitoksen sisäisten turvallisuutta lisäävien toimintatapojen lisäksi myös oppilaitoksen lähiympäristöön. Politiikkasuosituksena kouluissa esiintyvän häiriökäyttäytymisen vähentämiseksi mainitaan oppilaitosten lähiympäristön epäjärjestyksen vähentäminen kaupunkisuunnittelun ja sosiaalipolitiikan keinoin.