Browsing by Title

Tutkielman tavoitteena on selventää koronapandemiasta aiheutuneen uhan kokemuksen ja hallituksen koronatoimiin luottamisen välistä dynamiikkaa Suomessa ja Italiassa. Aiempaan yhteiskunnallisten uhkien ja poliittisen luottamuksen väliseen tutkimukseen perustuen tutkielmassa oletetaan koronasta aiheutuneen uhan kokemuksen johtavan voimakkaampaan hallituksen koronatoimiin kohdistettuun luottamukseen. Lisäksi tutkielmassa oletetaan, eritoten integroidun uhkateorian ja sosiaalisen identiteetin näkökulman oletuksiin nojaten, uhan kokemuksen olevan yhteydessä myös voimakkaampaan kansalliseen samastumiseen, jonka puolestaan oletetaan johtavan suurempaan poliittiseen luottamukseen. Lisäksi tutkielmassa tutkitaan sitä, vaikuttaako poliittinen orientaatio muokkaavasti edellä kuvattuihin yhteyksiin. Oletettuihin yhteyksiin perustuen muodostettiin kaksi mallia: mediaatiomalli ja moderoitu mediaatiomalli. Tutkielmassa käytetty aineisto koostuu alkuvuodesta 2020 Suomessa ja Italiassa kerätystä kyselytutkimusaineistosta. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkastellaan regressioanalyysin sekä regressioanalyysiin perustuvan ehdollisen prosessianalyysin keinoin, joka mahdollistaa mediaation ja moderaation samanaikaisen tarkastelun. Lisäksi muuttujien muodostamiseen ja deskriptiiviseen tarkasteluun käytettiin korrelaatioanalyysiä. Analyysit tehtiin maittain. Hypoteesien toteutumisessa oli merkittäviä maakohtaisia eroja, asetettujen hypoteesien saadessa tukea Italian aineistossa, kun taas Suomen aineistossa hypoteesit eivät saaneet lainkaan tukea. Italian aineistossa uhan kokemus oli yhteydessä sekä korkeampaan poliittiseen luottamukseen että voimakkaampaan kansalliseen samastumiseen, joka puolestaan oli yhteydessä korkeampaan poliittiseen luottamukseen. Poliittinen orientaatio puolestaan vaikutti Italiassa muokkaavasti uhan kokemuksen ja poliittisen luottamuksen väliseen suoraan yhteyteen. Tarkasteltaessa yhteyksiä poliittisen orientaation eri tasoilla Italian aineistossa sekä suora että kansallisen identiteetin välittämä epäsuora yhteys toteutui poliittisen orientaation saadessa vasemmistoon tai poliittisesti keskelle sijoittumiseen viittaavia arvoja. Suomen aineistossa ei havaittu tältä osin tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä. Vaikka tutkielma koskettaa vain pientä hetkeä jo pitkään jatkuneessa kamppailussa koronavirusta vastaan, se kohdistuu hyvin kriittiseen ajankohtaan; ensimmäisen koronakevään alkuun, jolloin uhan kokemus ja tarve poliittiselle luottamukselle olivat korkeimmillaan. Aiemmassa uhan kokemuksen ja poliittisen luottamuksen välisen yhteyden tutkimuksessa on saatu hyvin ristiriitaisia tuloksia. Kansallisen identiteetin välittävän vaikutuksen tutkiminen lisää ymmärrystä uhan kokemuksen ja poliittisen luottamuksen välisestä monimutkaisesta ja tärkeästä dynamiikasta. Lisäksi poliittisen orientaation muokkaavan vaikutuksen tutkiminen lisää tietoa siitä, miten voitaisiin mahdollisesti saavuttaa laajempaa kansallista solidaarisuutta ja koheesiota yhteisiä ponnistuksia vaativien uhkien edessä.

Tutkielma esittelee erilaisia asioita ja ilmiöitä, joissa etnisyys ja alkuperäisyys kiteytyvät ja joissa se otetaan analysoitavaksi niin kansallisella kuin henkilökohtaisella tasolla tässä ajassa. Se tuo esiin tapoja, joilla saamelaiset ovat nimenomaan moderni alkuperäiskansa ja mitä tähän asemaan liittyy. Työ käsittelee kielen merkitystä sukulaisuuden kautta. Kieli on resurssi niin ryhmän sisällä kuin yleensäkin yhteiskunnassa, siksi kielen opetus, sekä käyttö virallisissa yhteyksissä on tärkeää saamelaisille. Kielitaito oikeuttaa tietynlaisiin oikeuksiin ja on siten myös rajapinta ihmisten välillä. Työ esittelee myös kulttuurin materiaalisia ilmentymiä, niin käsitöitä kuin saamelaisia paikkojakin. Modernit media-ilmiöt ilmentävät saamelaisuuden paikkaa tässä ajassa ja käsittelevät, mitä on olla alkuperäiskansa. Kaikki saamelaiset eivät saa elantoaan perinteisistä elinkeinoista, mutta niillä on niin tärkeä merkitys poliittisissa vaatimuksissa, kuin symbolisestikin. Kosketus elinkeinoihin halutaan pitää elävänä ja siksi esimerkiksi maanoikeus kysymykset aiheuttavat kitkaa valtakulttuurin eli Suomen valtion kanssa. Myös alkuperäiskansalle ominainen yhteys luontoon ja ympäristöön tulee käsitellyksi. Tutkielman metodina on ollut osallistuva havainnointi erilaisissa tilaisuuksissa niin Helsingissä kuin kenttämatkalla Pohjois-Suomessa sekä –Norjassa. Aineistona on käytetty myös nauhoitettuja avoimia haastatteluja sekä myös epävirallisempia keskusteluja informanttien kanssa. Tutkielma käsittelee saamelaisten etnisyyttä kansaksi tulemisen kautta, mutta myös henkilökohtaisella tasolla. Se näkee käsittelemänsä ilmiöt tapoina erottua valtakulttuurista ja muodostaa saamelaisten oman kansan. Kolonialistinen historia, joka on jättänyt saamelaiset yhä alisteiseen asemaan valtakulttuuriin nähden, on aiheuttanut monenlaisia ongelmia historiallisesti, esimerkiksi kielen menettämisen kautta, ja nämä heijastuvat edelleen nykypäivän saamelaisten oikeudelliseen asemaan, sekä myös siihen millä tavoin saamelaisuus näkyy yhteiskunnassa. Alisteinen asema on myös monille henkilökohtainen tragedia, jota puretaan eri tavoin. Saamelainen kulttuuri on esitettävä jonain kokonaisuutena niillä areenoilla, joilla sille vaaditaan oikeuksia, niin suhteessa Suomen valtioon kuin maailmassa yleensä. Kulttuuria esitetään tietynlaisena pakettina vaikuttajille, luonnonsuojelijoille, aktivisteille ja myös ihmisille itselleen. Erilaiset materiaaliset kulttuurin muodot, kuten saamen puvut ja taide vahvistavat tätä kuvaa. Myös saamelaisilla virallisilla tiloilla ja paikoilla, sekä saamenkielisellä medialla on tärkeä sija. Tämä on merkki ulkopuolisille, mutta myös sisäisesti. Se on näkyvää tilanottoa suomalaisesta tilasta. Vaarana on kuitenkin kulttuurin jähmettyminen ja luontaisen moniäänisyyden katoaminen. Saamelaisuus on kokonaisuus monia saamelaisia kulttuureja ja monenlaisia etnisiä todellisuuksia, jotka ovat syntyneet läheisestä kontaktista muihin kulttuureihin. Useimmat saamelaiset elävät myös suomalaista kulttuuria ja näiden yhteensovittaminen on jokaisen tehtävä myös omassa elämässään. Tutkielma näkee alkuperäiskansojen olemassaolon osana myös tätä aikaa, mutta huomauttaa, että ne tarvitsevat laillisia oikeuksia turvata ja kehittää kulttuuriaan, muuten sulautuminen valtakulttuuriin on väistämätön. Laillinen asema on turvattava niin kansainvälisin sopimuksin kuin kansallisessa lainsäädännössä. Valtakulttuurin kielteinen asenne ja puutteellinen ymmärrys siitä, mikä on alkuperäiskansan ero valtakulttuurista ja täten tarpeet, voivat pahimmillaan jatkaa kolonialistista hallintoa.

Ihmisten säästämistä motivoi muun muassa varautuminen eläkeikää varten. Toinen tärkeä syy säästämiselle on valmistautuminen ennalta odottamattomiin tulevaisuuden menoihin. Säästämällä ja toisaalta ottamalla lainaa yksilöt voivat myös tasata kulutustaan elinkaarensa aikana. Säästönsä yksilöt voivat sijoittaa riskipitoisempiin osakkeisiin tai vähemmän riskillisiin joukkovelkakirjoihin. Riskillisiin kohteisiin sijoittaessaan yksilöt luonnollisesti odottavat sijoitukselleen parempaa tuottoa. Sekä säästämisasteen että säästöjen osakepainon on havaittu vaihtelevan paljon yksilön tulojen mukaan. Osakkeiden korkeasta riskipreemiosta huolimatta ihmiset sijoittavat säästöistään niihin pienemmän osan, kuin mitä perinteiset elinkaarisäästämismallit ennustavat. Tutkielmassani pyrin selvittämään, pystyvätkö käyttäytymistaloustieteen mallit perinteisiä malleja paremmin selittämään ihmisten elinkaarisäästämistä sekä säästöjen allokaatiota. Tutkimuksen toisessa luvussa esittelen kahden periodin perusmallin, Modiglianin ja Brumbergin (1954) elinkaarimallin sekä Carrollin (1997) puskurisäästämismallin. Tämän luvun on tarkoitus esitellä perusmalli sekä antaa työkaluja seuraavissa luvuissa esiteltävien mallien käsittelyyn. Kolmannessa luvussa käyn läpi malleja, joissa yksilön hyötyfunktioon on tuotu tottumustermi mukaan. Malleissa yksilöiden tottumus muodostuu aikaisempien periodien tottumuksen, oman kulutuksen tai yksilöä ympäröivien ihmisten kulutuksen mukaan. Tässä luvussa käyn tarkemmin läpi sekä Gomesin ja Michaelidesin (2003) että Polkovnichenkon (2003) tottumusmallit. Seuraavassa luvussa tarkastelen Binswangerin (2010) mallia, jossa yksilön rationaalisuutta tulevaisuuden päätöstä tehdessä on rajoitettu. Tässä mallissa yksilö ei siis ensinnäkään osaa ottaa huomioon kaikkia mahdollisia maailmantiloja päätöstä tehdessään, eikä toisaalta pysty keskittymään kaikkiin tavoitteisiinsa samanaikaisesti. Malli on kahden periodin malli ja siinä on mukana myös elementtejä tottumusmalleista. tutkimuksessa havaitaan, että tottumusmallit eivät pysty mallintamaan yksilöiden elinkaarisäästämistä ja säästöjen alhaista osakepainoa. Tottumusmalleissa yksilöt sijoittavat varallisuudestaan liian suuren osan osakkeisiin empiirisiin havaintoihin verrattuna. Tämän lisäksi he osallistuvat osakemarkkinoille liian aikaisessa vaiheessa. Tämä siitäkin huolimatta, että Gomesin ja Michaelidesin (2003) mallissa on mukana osakemarkkinoille liittymisestä koituva maksu. Tottumusmallit kuitenkin onnistuvat perinteisiä malleja paremmin kuvaamaan yksilöiden eri elämän vaiheiden säästämispäätösten suhteellisia muutoksia. Binswangerin (2010) tavoitemalli pystyy tarkastelemistani malleista parhaiten kuvaamaan yksilöiden työtulojen ja säästöjen osakepainon välistä yhteyttä. Tavoitemalli antaa myös yhden selityksen sille, miksi pienituloiset eivät juuri osallistu osakemarkkinoille. Tässä mallissa kuten käsittelemissäni tottumusmalleissa ei kuitenkaan ole otettu huomioon muun muassa asunnon omistamista eikä hajautetun osakesalkun muodostamisesta koituvia kuluja. Osakkeista on siis malleissa saatettu tehdä liian houkuttelevia.

Tutkimus käsittelee Suomessa tapahtunutta nopeaa synnytyskulttuurin muutosta, jossa tavallisesta yksityisestä elämäntapahtumasta oli tulossa laitoksessa tapahtuva naisen ruumista säätelevä tapahtuma, johon nähtiin kuuluvan riskejä. Tämä muutos tapahtui Suomessa osana terveydenhuollon ja sairaalaverkoston kehittymistä sotien jälkeisenä aikana. Tuona ajankohtana synnytys ruvettiin laskemaan lääketieteen piiriin. Synnytys medikalisoitui ja sen mukana naisen ruumis alistettiin lääketieteen ja yhteiskunnan raskautta ja synnytystä säätelevälle vallalle. Tutkimuksessa hahmotetaan niitä keskusteluja, joita erityisesti naisten terveydenhuollon ammattilaiset, kätilöt sekä naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistuneet lääkärit, kävivät tuona murrosaikana omissa ammattilehdissään. Tutkimuksen aihe on liitetty löyhästi hyvinvointivaltion rakennusprojektiin ja terveydenhuollon järjestelmän rakentamiseen. Tutkimuksen tavoite on tutkia minkälaisia diskursseja synnytysalan ammattilaiset käyttivät teksteissään koskien laitossynnytyksiä ja synnytyslaitoksia. Tässä tutkimuksessa kiinnostus on kohdistettu erityisesti perusteludiskursseihin ja siihen, millaisia argumentteja lääkärit ja kätilöt käyttivät synnytyskulttuurin muutoksen edistämiseksi. Tutkimuksen osapainotus on vallankäytön havaitsemisessa lähdeaineistosta, erityisesti synnytyksen ammattilaisten kirjoituksissaan ilmentämän biovallan havaitseminen. Suomessa kotisynnytysten määrä alkoi toisen maailmansodan jälkeen laskea nopeasti laitossynnytysten noustessa. Tarkasteltava tutkimusjakso rajautuu vuosien 1935–1959 välille, jolloin Suomen sairaalaverkostoa lähdettiin rakentamaan valtion johdolla. Vasta näiden sairaaloiden rakentamisen jälkeen oli jokaisella suomalaisella synnyttäjällä teoreettinen mahdollisuus synnyttää laitoksessa. Suomessa synnytyspaikan siirtyminen kodeista laitoksiin tapahtui noin kymmenen vuotta myöhemmin kuin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta samalla nopeudella. Vuonna 1940 vain noin 30 % synnytyksistä tapahtui synnytyslaitoksissa kun vuonna 1960 noin 90 % synnytyksistä tapahtui laitoksessa. Laitossynnytysten määrä kolminkertaistui Suomessa 20 vuodessa. Siirtyminen kotisynnytyksistä laitossynnytyksiin tapahtui asteittain ja eri tahtia maaseudulla ja kaupungissa. Tästä muutoksesta voidaan erotella kolme suurta siirtymäkautta. Ensimmäinen tapahtui 1920- ja 1950-lukujen välillä. Tämän siirtymäkauden huippu saavutettiin 1930-luvulla. Ensimmäiselle muutoskaudelle leimallista oli kotisynnytyksessä avustamisen siirtyminen maallikkokätilöiltä kunnallisten, koulutettujen kätilöiden käsiin. Toisessa siirtymävaiheessa synnytykset siirtyivät kodeista laitoksiin. Tämä tapahtui suurimmalta osin 1940-luvun ja 1960-luvun välillä. Kolmas synnytyksen siirtymävaihe alkoi 1960-luvulla ja jatkuu edelleen. Tässä vaiheessa synnytyksiä ruvettiin keskittämään yhä suurempiin ja teknologisesti varustellumpiin yksikköihin, joissa synnytyksissä mukana on myös lääketieteen spesialisteja, kuten esimerkiksi nukutus- ja synnytyslääkäreitä. Nämä kolme vaihetta ovat osittain päällekkäisiä eivätkä niinkään toisiaan seuraavia periodeja. Tutkimusmetodina on käytetty diskurssianalyysiä ja tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Michel Foucault’n kehittämä biovallan teoria. Aineisto on kerätty terveydenhuoltoalan ammattilehdistä, lääketieteellisestä aikakauskirja Duodecimista ja Kätilölehdestä. Yhteensä kirjoituksia on 48 ja niiden kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi lääkäreitä sekä muutama kätilö. Tutkimus etenee induktiivisen logiikan avulla. Aineisto on rajattu ja kerätty tutkimusongelman pohjalta ja siitä kerätyt diskurssit on luokiteltu, analysoitu ja lopuksi liitetty tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen. Diskurssit on jaoteltu yläkategorioihin, jotka ovat: synnyttäjään tai syntyvään lapseen viittaavat diskurssit, synnytyslaitoksiin viittaavat diskurssit, synnytyksen ammattilaisiin viittaavat diskurssit sekä biovaltadiskurssi. Synnytyspaikkakeskustelun yleisten linjojen hahmottamiseksi tutkimukseen on sisällytetty vain sellaisia diskursseja, jotka vastaavat tutkimuskysymykseen sekä esiintyivät aineistossa useammin kuin kerran. Tutkimuksen tuloksista nousivat esiin eritoten perusteludiskurssit, joita esiintyi eniten diskurssikategoriassa koskien synnyttäjiä ja syntyviä lapsia. Niillä perusteltiin synnytyspaikkojen rakentamisen ja määrän lisäämisen tarvetta. Perusteluna käytettiin synnyttäjän taustaa, ikä ja kotioloja, laitossynnyttämisen turvallisuutta ja sen vastaparina kotisynnyttämisen riskejä sekä kuolleisuuden vähentämisen mahdollisuutta. Kirjoittajat nojautuivat tutkittuun tietoon, tilastotietoon sekä lääkärien ja kätilöiden omakohtaisiin kokemuksiin kirjoittaessaan synnytyssijojen perustamisen puolesta ja yrittäessään edistää synnytyskulttuurin muutosta. Synnytyslaitoksiin viittaavat diskurssit ovat diskursseja, joissa yleensä lääkärit kirjoittavat perusteluja sille, miksi synnytyspaikkoja ja -laitoksia pitäisi Suomessa rakentaa lisää. Synnytyspaikkojen rakentaminen muodostui siis myös omaksi diskurssikseen, jolla kirjoittajien mukaan pystytään tehostamaan äitiyshuoltoa. Synnytyksen ammattilaisiin viittaavat diskurssit kertoivat kätilöiden ja lääkärien muuttuvasta asemasta synnytyksen hoitajina. Biovallankäyttöä löytyi kaikkien kategorioiden diskursseista, mutta ne liittyivät aina johonkin muuhun diskurssiin, kun biovaltadiskurssi edusti pelkästään valtaa ja vallankäyttäjäksi asettumista. Vallankäyttäjän asemaan asettuivat aineistossa nimenomaan lääkärit. He kantoivat huolta uuden ja terveen sukupolven elämän suojelemisesta sekä halusivat antaa opastusta jolla edistettäisiin äitien asemaa, oma-aloitteisuutta ja tahtoa huolehtia itse omasta ja lapsensa terveydestä. Tutkimuksen aineiston valossa odottavat ja synnyttävät äidit voidaan nähdä 'väestönä' ja 'potilaina' sekä tuottavina 'ruumiina', ei niinkään yksilöinä joilla on tunteet ja toiveet. Puheet synnytyslaitosten rakentamisesta leimaavat koko tutkittua keskustelua. Myös biovaltadiskursiivinen ote menee läpi koko aineiston, lääkärit arvottavat, lajittelevat ja neuvovat synnyttäjiä ja näiden synnytysapua mielessään biovallalle tyypillinen huoli kansakunnan jatkuvuudesta ja terveydestä.

Tässä tutkielmassa tutkitaan asuinalueen saavutettavuuden yhteytä alueen kehitykseen. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on saavutettavuuden ja keskiluokkaistumisen yhteys. Alueiden keskiluokkaistumista tutkitaan tyypillisesti alueen tulotason, korkeakoulutettujen osuuden ja asuntojen hintojen kehityksen yhteisvaikutuksen avulla. Tämän tutkielman teoreettisena taustana on kaupunkitaloustieteessä laajalti käytetty valikoitumismalli (sorting model). Valikoitumismallien perusteella voidaan paljastaa kotitalouksien mieltymyksiä, jotka vaikuttavat kotitalouksien sijoittumisessa kaupunkialueelle. Eräs kotitalouksien sijoittumiseen vaikuttava mieltymys voi olla asuinalueen saavutettavuus. Tutkimuskirjallisuudessa asuinalueen saavutettavuuden parantumisella ja asuinalueen keskiluokkaistumisella, eli keski- ja hyvätuloisten korkeasti koulutettujen kotitalouksien muuttamisella alueelle, on havaittu yhteys. Tutkielman empiirisessä osuudessa saavutettavuuden muutoksen yhteyttä asuinalueen houkuttelevuuteen tutkitaan pääkaupunkiseudulla. Tutkielman tarkoituksena on tarjota lisätietoa Suomen suppeaan keskiluokkaistumista käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen ja arvioida alueiden kehitystä saavutettavuuden muutoksen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseen vastataan empiirisellä mallilla ja lukuisilla taulukoilla, joiden tarkoituksena on havainnollistaa tutkimukseen valittujen pääkaupunkiseudun alueiden sosioekonomista kehitystä vuosina 2008–2018. Tutkimuksen aineistona on käytetty Tilastokeskuksen ylläpitämää kattavaa mikroaineistoa ja saavutettavuusaineistoa, jossa on laskettu estimoitu saavutettavuusindeksi pääkaupunkiseudun alueille. Tämän tutkielman perusteella ei voida sanoa, että saavutettavuudella ja alueiden keskiluokkaistumisella on selkeä yhteys. Kuvailevien mallien mukaan saavutettavuuden muutoksella on positiivinen yhteys alueen tulotason muutokseen. Samaa yhteyttä ei löytynyt taulukoista, joissa tutkittavat alueet oli jaettu saavutettavuuden muutoksen perusteella kvintiileihin. Taulukoiden mukaan alueet ovat kehittyneet samalla tavalla saavutettavuuden muutoksesta huolimatta. Alueille muuttaneet kotitaloudet ovat aiempaa koulutetumpia mutta matalatuloisempia ja nuorempia. Kattavan aineiston ansiosta tutkielma antaa hyvän kuvan tutkimukseen valittujen pääkaupunkiseudun alueiden kehityksestä saavutettavuuden muutoksen näkökulmasta. Saavutettavuuden vaikutus alueiden keskiluokkaistumiseen parempien ekonometristen menetelmien avulla jää jatkotutkimuksien varaan.

Invandring och invandrare är ett omdebatterat ämne i Finland och debatten har i stor mån styrts av politikers, mediers och enskilda anonyma nätskribenters uttalanden om ämnet ifråga (Keskinen m.fl., 2009). Syftet med denna avhandling är däremot att granska hur vissa 'invandringskritiska' Facebook-gruppers anhängare konstruerar invandring och invandrare. Avhandlingens forskningsmaterial består av 77 texter som är skrivna av personer som följer vissa 'invandringskritiska' Facebook-grupper som till exempel Sannfinländarna, Nuiva vaalimanifesti och Jussi Halla-Aho. Med en metodologisk utgångspunkt i kritisk diskursiv psykologi var målet att identifiera hurudana tolkningsrepertoarer som är tillgängliga för skribenterna då de skriver om invandring och invandrare, vilka potentiella ideologiska funktioner de tillgängliga tolkningsrepertoarerna har och hurudana subjektspositioner som är tillgängliga för skribenterna att inta. I avhandlingen identifierades åtta olika tolkningsrepertoarer samt deras potentiella ideologiska funktioner. Därtill identifierades fem olika subjektspositioner. Resultaten för avhandlingen pekar på att den högerpopulistiska diskursen i Finland i stort sätt domineras av olika konstruktioner av hot, gränsdragningar mellan önskvärda och icke-önskvärda invandrare, funktioner som bidrar till att konstruera eller upprätthålla ingruppens överlägsenhet samtidigt som argumentationen byggs upp på ett sätt som berättigar dessa konstruktioner. Resultaten tyder även på att den högerpopulistiska retorik som beskrivs i denna avhandling faller inom ramen för modern rasism, i den mening som exempelvis Wetherell och Potter (1992), van Dijk (1987) och Kryzanowski och Wodak (2009, 5) definierar det. I samband med riksdagsvalet 2015 har invandring och invandrare varit ett omtalat ämne i den offentliga debatten i Finland och många uttalanden har väckt uppmärksamhet i medierna för att de har upplevts som rasistiska och diskriminerande. Den retorik som användes i avhandlingens forskningsmaterial påminner i hög grad om de fall som figurerat i medierna under det senaste året. Avhandlingen leder även till frågor för framtida forskning om hur exempelvis konstruktioner av genus och etnicitet hänger samman i högerpopulistisk retorik. Därtill diskuteras hur rasistisk och diskriminerande retorik kan motverkas i samhället.

This paper studies the conditions that affected market liquidity during the recent financial crisis, and how this setting resulted in a systemic breakdown in the economy. We also review the Federal Reserves actions and provide empirical evidence on the effectiveness of the Federal Reserves unconventional monetary policy in providing market liquidity during the crisis. We use a dataset consisting of an aggregate market liquidity measure and individual program data on the Federal Reserves activity to analyze the market impact of the Federal Reserves balance sheet programs. In baseline regressions we find no statistically significant evidence that the Federal Reserves unconventional policies had an impact on market liquidity. However, in asymmetric tests, we find that positive changes in the QE1 large-scale asset purchase program and the liquidity to key credit markets program had a statistically significant impact on the market liquidity measure.

Tutkielmassa tarkastellaan internetissä tai matkapuhelimen välityksellä tapahtuvaa kiusaamista – sähköistä kiusaamista. Perinteinen koulukiusaaminen on saanut rinnalleen sähköisessä maailmassa tapahtuvaa kiusaamista, ja työssä tutkitaan kuinka yleistä sähköiseen kiusaamiseen syyllistyminen on suomalaisten yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa ja mistä ilmiössä on ylipäänsä kyse. Aiheesta on melko vähän kotimaista tutkimusta ja myös kansainvälisessä tutkimuksessa sähköisen kiusaamisen yleisyydestä on hyvin vaihtelevia tuloksia. Tutkielman keskiössä ovat sähköiseen kiusaamiseen syyllistyneet nuoret. Pääasiallinen tutkimuskysymys keskittyy siihen, mitkä tekijät selittävät sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Teoreettinen viitekehys on kriminologinen; työssä käytetään sosiaalisen kontrollin teoriaa ja itsekontrolliteoriaa ja tarkastellaan, voidaanko näillä selittää sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Aineistona on Nuorisorikollisuuskysely 2016, johon on vastannut 6061 yhdeksäsluokkalaista nuorta ympäri Suomen. Kyselyssä kysytään laajasti erilaisista rikollisista ja normienvastaisista teoista ja se on toteutettu säännöllisin väliajoin vuodesta 1995 lähtien. Aineistossa kysytään laajasti myös nuoren perhetaustasta ja luonteenpiirteistä. Vuoden 2016 kyselyssä on ensimmäistä kertaa kysytty sähköiseen kiusaamiseen syyllistymisestä, joten aineiston pohjalta päästään tutkimaan sähköiseen kiusaamiseen syyllistyneitä nuoria ja tarkastelemaan myös heidän taustatekijöitään. Pääasiallisena analyysimetodina on binäärinen logistinen regressioanalyysi. Aineiston pohjalta havaitaan, että yhdeksäsluokkalaisista hieman yli seitsemän prosenttia on kiusannut sähköisesti ja hieman alle seitsemän prosenttia on kiusannut perinteisesti kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana. Näin sähköinen kiusaaminen vaikuttaisi olevan hieman perinteistä koulukiusaamista yleisempää yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa. Kun tuloksia verrataan vuoden 2012 Nuorisorikollisuuskyselyn tuloksiin, vaikuttaisi siltä, että kiusaaminen kokonaisuudessaan on vähentynyt suomalaisten yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa. Valtaosa sähköisestä kiusaamisesta tapahtuu sosiaalisen median välityksellä. Sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä selittävät erityisesti matala itsekontrolli, syyllistyminen koulukiusaamiseen sekä päivittäin vietetty pitkä aika internetissä. Nämä kaikki lisäävät sähköisen kiusaamisen riskiä selvästi, vaikka taustatekijöitä on vakioitu. Lisäksi miessukupuoli, heikko koulumenestys ja perheen muita selvästi huonompi tai selvästi parempi taloudellinen tilanne lisäävät sähköiseen kiusaamiseen syyllistymisen riskiä. Aiemman tutkimuksen pohjalta matalalla itsekontrollilla on havaittu yhteys koulukiusaamiseen syyllistymiseen ja yleiseen häiriökäyttäytymiseen. Tutkielman tulosten perusteella matala itsekontrolli selittää myös sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Sen sijaan sosiaalisella kontrollilla ei havaita yhteyttä sähköiseen kiusaamiseen, kun muita tekijöitä huomioidaan. Sähköiseen ja perinteiseen kiusaamiseen syyllistyneiden välillä on vahvaa päällekkäisyyttä, mikä tukee aiempien tutkimusten havaintoja. Kotimaista tutkimusta sähköisestä kiusaamisesta on melko vähän, joten tutkimus täydentää tietoa ilmiöstä, mutta osoittaa myös jatkotutkimuksen tarpeen.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mikä saa pitkän työuran tehneet sairaanhoitajat innostumaan työstään. Taustalla on yhteiskunnallinen tilanne, jossa työelämän vetovoimaisuuden lisääminen ja ikääntyvien työntekijöiden työssä jaksaminen ovat keskeisiä poliittisia tavoitteita. Aihetta lähestytään positiivisesta psykologiasta lähtöisin olevan työn imun käsitteen avulla. Se on määritelty pysyväksi, 'myönteiseksi, tunne- ja motivaatiotäyttymyksen tilaksi, jota luonnehtivat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen työhön' (Hakanen 2009a, 9). Tutkimuksessa kysytään, voidaanko työn imua ymmärtää myös sosiologisesta näkökulmasta. Oletuksena on, että käsitteen taustalla on muutakin kuin psykologisesta perinteestä käsin jäsentyvää vaihtelua. Empiirisen aineiston muodostavan 11 sairaanhoitajan koko työuraa ja nykyistä työtä koskevat tiettyihin teemoihin ankkuroidut syvähaastattelut. Otosta poimittaessa on etsitty sellaisia haastateltavia, jotka kokevat kantavansa työn imua. Aineiston analyysitapana on käytetty matriisin avulla sovellettua kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Työn imua hahmotetaan analyysissä henkilöhistoriallisten haastatteluiden – menneen, nykyisen ja tulevan – kautta. Pyrkimyksenä on etsiä tarinoita mahdollisesti yhdistävää kulttuurista muotoa ja ymmärtää, mihin se perustuu. Analyysin nojalla vastuurationaalisuuden käsite (esim. Korvajärvi 1986) näyttäisi jäsentävän osan haastateltavien suhteesta työhönsä. Avain työn imun löytymiseen näissä tarinoissa on kuitenkin se, kuinka haastateltavilla on ollut henkilökohtainen halu mennä eteenpäin ja kykyä ratkaista ongelmia työuransa aikana ja nykyisessä työssään. Tämä havainto tulkitaan Max Weberin (1922; 1980) käsitteiden – arvorationaalisen ja päämäärärationaalisen toiminnan väliseen suhteen – avulla. Tulokseksi syntyy oletus siitä, että analyysin kohteena olevissa tarinoissa on kyse yhteisestä kulttuurisesta tarinasta siitä, millainen on hyvä ihminen, miten hyvä ihminen toteuttaa itseään työssä ja miten hän tekee työtään: tarmokkaasti, omistautuen ja uppoutuen. Henkilökohtainen halu mennä eteenpäin ja kyky ratkaista ongelmia nojaa sairaanhoitajien erityiseen eetokseen, kutsumustyöhön ja hoivan moraaliin tavalla, joka on rakenteellisesti yhtäläinen protestanttisuutta leimaavan yksilöllisen jumalasuhteen kanssa. Lisäksi analyysin perusteella esitetään, että työn imun edellytys on arvorationaalisen eetoksen lisäksi oikeanlainen, riittävät työn voimavarat sisältävä ympäristö, jossa hoitotyön keskeiset palkinnot on mahdollista saavuttaa. Tällöin palkkatyön sisältö kohtaa kulttuuriset lähtökohdat, ja tulos näkyy työn imuna. Keskeisimmät taustoittavat lähteet ovat Henriksson, Lea & Wrede, Sirpa (toim.) (2004a). Hyvinvointityön ammatit ja Hakanen, Jari (2009a). Työn imun arviointimenetelmä (Utrecht Work Engagement Scale). Sosiologisen tulkinnan kannalta tärkein teoreettinen lähde on Weber, Max (1980): Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki.

Tutkimuksessa tarkastellaan harvinaissairauteen sairastuneiden moninaisia rooleja elämän murrostilanteessa, sairastuessa. Tarkastelu tapahtuu erityisesti aktiivisuuden, asiantuntijuuden ja yhteisöllisyyden kautta. Sairastuminen haastaa postmodernia käsitystä ihmisestä kyvykkäänä ja valintoja tekevänä kuluttajakansalaisena ja siksi sen tutkiminen tuo mielenkiintoisen lisän sosiologiseen keskusteluun. Suhtautuminen sairauteen ja sairastumiseen kertoo myös yhteiskuntamme arvoista ja siksi sairastumisen tutkiminen on merkityksellistä. Tutkimus selvittää, millaisia kokemuksia terveen normista poikkeaminen saa aikaan ja miten sairastuneet muutokseen suhtautuvat. Sairastumisen kokemusta peilataan tutkimuksessa sairaan roolista käytyyn laajempaan sosiologiseen keskusteluun ja teoreettinen viitekehys on muodostettu toimijuuden, sairaan roolin, maallikko- ja asiantuntijatiedon sekä potilasjärjestöjä koskevan kirjallisuuden ympärille. Aikaisemmissa tutkimuksissa on korostettu niin passiivisen sairaan roolin kuin aktiivisen hoitoaan johtavan kuluttajapotilaan roolin merkitystä. Näiden välimaastossa sairaan rooli voi olla myös toivottu ja tavoitetultu. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta akustikusneurinooman sairastaneen henkilön yksilöhaastattelusta. Haastateltavat löytyivät aktiivisen potilasjärjestön kautta ja he antoivat haastatteluillaan monipuolisen kuvan sairastuneen elämästä ja kokemuksista sairauden kanssa. Tutkielman aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti. Analyysin perusteella voidaan sanoa, että sairastuminen on todellinen elämän murroskohta, joka haastaa niin ihmisen käsitystä itsestä toimijana kuin osana yhteiskuntaa. Se myös muuttaa fyysistä toimintakykyä ja pakottaa etsimään uudenlaisia ratkaisuja. Tutkimus toteaa myös, että sairastuneet ottavat niin aktiivisen sairaan ja kokemusasiantuntijan rooleja, että lääketieteelliseen hoivaan heittäytyvän passiivisen sairaan rooleja sairastuessaan. Nämä roolit saattavat esiintyä jopa samanaikaisesti tai sairastumisen eri vaiheissa. Tutkimus nostaa myös esiin sairastumisen yhteisöllisen puolen, jolloin erityisesti potilasyhdistyksen merkitys korostuu. Tämä näkökulma painottaa aktiivisuuden ja yhteistyön merkitystä sairastuneiden elämässä. Yhdistys toimii aktiivisena tiedon välittäjänä ja luojana, vertaisyhteisön mahdollistajana ja terveydenhuollon kumppanina. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että sairastuminen muuttaa elämää ja haastaa aktiivista ihmiskäsitystä. Samanaikaisesti sairastuminen kuitenkin synnyttää aivan uudenlaista toimijuutta ja samanaikaisesti pakottaa luottamaan lääketieteelliseen tietoon. Tutkimus myös rohkaisee kolmannen sektorin potilasjärjestöjä ja julkisen terveydenhuollon instituutioita tiiviiseen yhteistyöhön, sillä toimivasta yhteistyöstä hyötyvät niin sairaalat kuin hoitoa tarvitsevat sairastuneet.