Browsing by Title

Tutkielman tarkastelun keskiössä on aviopuolisoiden välinen avioside. Työn tavoitteena on hahmottaa, millä tavoin avioside määrittelee puolisohoivan ehtoja ja millä tavoin yksilön käsitykset avioliitosta, rakkaudesta ja moraalista nivoutuvat puolisoiden väliseen omaishoitopäätökseen. Aviositeen puolisoiden välille luoma yhteys ja sen merkitykset otetaan lähtökohdaksi pyrittäessä selventämään niitä mekanismeja, joiden kautta aviopuolisoiden välinen omaishoitopäätös rakentuu. Lisäksi puolisohoivaan sisältyviä erityisiä piirteitä, vaatimuksia ja ehtoja tarkastellaan aviositeen aikaansaamina merkityksinä. Tutkimuksen aineistona toimii kolmentoista aviopuolisoaan hoitavan omaishoitajan haastatteluaineisto. Haastateltavat rekrytoitiin pääasiassa Omaishoitajat ja Läheiset Liitto Ry:n välityksellä. Haastattelumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelumenetelmää ja jokainen haastattelu nauhoitettiin ja litteroitiin. Litterointi toteutettiin puhekielellä samalla anonymisoiden kaikki haastateltavien tunnistamisen mahdollistavat tiedot. Analyysivaiheessa litteroitua aineistoa lähestyttiin näytenäkökulmaa ja narratiivista analyysimenetelmää apuna käyttäen. Analyysissa aineistoa tarkasteltiin semioottisen otteen kautta kertomuksina, joiden kautta haastateltavat kuvailivat omaa elämäänsä siten, kuten he itse sen kokivat. Aineiston analyysin perusteella havaitaan, että vaikka aviopuolison hoitamista perustellaankin usein avioliitolla, pyritään varsinaisen avioliittoinstituution merkitystä kulttuurisine velvoitteineen ja moraalisine sääntöineen samanaikaisesti häivyttämään. Institutionaalisten seikkojen ja velvoitteiden sijaan haastatellut omaishoitajat korostavat puolisoiden välistä merkityksellistä parisuhdetta. Puolisoiden välinen avioside esitetään tunnekumppanuutena, joka perustuu puolisoiden väliselle ystävyydelle, emotionaaliselle läheisyydelle ja tunteiden jakamiselle. Mahdollisista hoivasuhteen mukanaan tuomista jännitteistä ja negatiivisista tunteista huolimatta sitoutumista puolison hoitamiseen kotona korostetaan voimakkaasti ja sitä halutaan jatkaa niin pitkään kuin mahdollista. Hoitopäätös pyritään esittämään hyvin vahvasti omana valintana. Hoitopäätöstä korostetaan omana, aktiivisena valintana erityisesti silloin, kun haluttiin korostaa omaa päätäntävaltaa ja puolustaa tehtyä ratkaisua. Vastaavasti valtaosa haastatelluista omaishoitajista paheksuu voimakkaasti sairastuneen puolison sijoittamista laitoshoitoon ja kokee sen moraalisesti vääränä. Tutkimuksessa selvisi, että vaikka aviopuolisoiden välinen side on laajentunut avioliittoinstituution puitteista tunnekumppanuutta korostavaan parisuhteeseen, elävät kulttuuriset käsitykset rakkaudesta, avioliitosta ja uskollisuudesta yhä sen rinnalla. Puolison sairastuessa vakavasti nämä lomittaiset odotukset luovat ristiriitoja, joista seuraa ambivalenssia ja jännitteitä puolisoiden väliseen suhteeseen. Näin tapahtuu etenkin puolisohoivasuhteessa, jossa hoiva muuttaa aviopuolisoiden välistä kumppanuutta. Vastuu, välittäminen ja riippuvuus koetaan aviositeeseen sisältyvinä, ja ne ovat kytköksissä sekä tunteisiin että moraaliin. Aviopuolisoiden väliseen aviositeeseen yhä sisältyvät moraaliset velvoitteet toimivat osaltaan puolison hoitamisen perusteena, ja myös estävät tästä eroamisen. Hoivaa tarvitsevan puolison hylkääminen rikkoisi paitsi aviositeen moraalisia velvoitteita, myös avioliiton pysyvyyden ihannetta vastaan.

Tutkin gradussani helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun muutosta vuosien 1964–1971 välillä. Tarkasteltavalla ajanjaksolla suunnittelussa tapahtui siirtymä ylhäältä annetusta paternalistisesta suunnitteluparadigmasta nykypäivänä vallitsevaan osallistavaan malliin. Aikakaudella oli vallalla myös kolmas malli, jota kuvaan tutkimuksessani tieteelliseksi paradigmaksi. Nämä kolme mallia olivat tiiviissä vuorovaikutuksessa ja esiintyivät lomittain keskenään. Tarkastelen tutkimuksessani näiden kolmen mallin kautta, kuinka tämä kirjallisuudessa esitetty muutos nousee esiin helsinkiläisessä kaupunkisuunnitteluaineistoissa. Tutkimuksen lähdeaineistona käytän Helsingin vuoden 1961 keskustasuunnitelmaa, Helsingin kaupunkiseudun liikennetutkimusta vuodelta 1968, kaupunkisuunnitteluviraston Toiminnallisia selvityksiä -sarjan vuosien 1969–71 julkaisuja sekä muita aineistoja. Tutkimuksessani kuvailen, kuinka nämä kirjallisuuden pohjalta tyypittelemäni kolme paradigmaa ilmenevät, lomittuvat ja vertautuvat toisiinsa aikakauden suunnitteluaineiston retoriikassa ja taustaoletuksissa Tarkastelen myös näiden suunnitelmien myöhempiä konkreettisia toteutumia. Tietokoneiden kehityksen ja kansainvälisen vaikutuksen myötä systeemiajattelu ja kybernetiikka yleistyivät yhteiskunnallisessa suunnittelussa. Myös yhteiskunnallinen aktiivisuus kasvoi tarkasteluajanjaksolla. Molemmat näistä muutoksista näkyvät myös tarkasteltavan ajanjakson suunnittelumateriaaleissa: osallistava sekä tieteellinen paradigma nousevat selvemmin esiin paternalistisen paradigman kustannuksella. Tieteellisen mallin valtakausi oli lyhytkestoinen ja sen avulla saadut tulokset eivät vastanneet enemmistön tarpeita ja odotuksia. Tieteellinen suunnittelu muuntui rutiininomaiseksi insinöörityöksi ja keskittyi aluerakentamiseen, jossa lisääntyneet intressikonfliktit eivät olleet suunnittelijoiden esteenä. Nopea, reaktiivinen ja vallankumouksellinen uusi suunnittelutapa kohtasi merkittävää vastarintaa, mutta osia siitä on säilynyt tähän päivään saakka.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan taidetoiminnan diffuusioon (leviäminen) ja institutionalisoitumiseen (juurtuminen) vaikuttavia tekijöitä ikäihmisten asumisyksiköissä. Taidetoiminnan järjestämistä vanhustenhuollon organisaatioissa puoltavat tutkimukset taiteen ja kulttuurin positiivisista vaikutuksista sekä ikäihmisten terveyteen että henkilökunnan työssä jaksamiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu aiempiin tutkimuksiin diffuusioon ja institutionalisoitumiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksen empiirinen osuus toteutettiin haastattelemalla neljää henkilökunnan edustajaa kustakin helsinkiläisestä ikäihmisten asumisyksiköistä (3 kpl) puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmin. Saatua haastatteluaineistoa analysoitiin sisällön analyysilla. Yleisimmät taidetoiminnan diffuusioon vaikuttavat tekijät vanhustenhuollon yksiköissä ovat tämän tutkimuksen mukaan työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja yhteistyö muiden toimijoiden kanssa. Henkilökohtaisten ominaisuuksien nähtiin vaikuttavan diffuusioon positiivisesti, jos henkilökunnalla oli taidetoiminnan omaksumiseen esimerkiksi vaadittavaa tietotaitoa, kiinnostusta ja itsevarmuutta. Yhteistyön mm. taidealan toimijoihin ja taidetta järjestäviin vapaaehtoistyöntekijöihin koettiin vaikuttavan taidetoiminnan leviämiseen positiivisesti. Yleisimmiksi taidetoiminnan institutionalisoitumiseen vaikuttaviksi tekijöiksi nousevat tässä työssä taidetoiminnan vaikuttavuus sekä ulkoinen tuki. Vaikuttavuus liittyi taidetoiminnan positiivisiin vaikutuksiin asukkaissa ja hoitohenkilökunnan työn helpottumiseen, mikäli he hyödynsivät taiteellisia lähestymistapoja työssään - tekijä vaikuttaakin institutionalisoitumiseen positiivisesti. Ulkoinen tuki liittyy mm. taidetoiminnan ja koko vanhustenhuollon rahoitukseen, ja mikäli sitä pidettiin riittämättömänä, tämän nähtiin vaikuttavan institutionalisoitumiseen negatiivisesti. Taidetoiminnan leviämiseen ja juurtumiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole ennen tutkittu diffuusion ja institutionalisoitumisen näkökulmista. Tämän tutkimuksen mukaan taidetoiminnan diffuusioon ja institutionali-soitumiseen näyttäisi vaikuttavan suureksi osaksi tekijät, joita esim. Rogers ja Goodman & Dean ovat tuoneet ilmi - riippumatta siitä, että nämä tekijät on todennettu erilaisissa tutkimuskonteksteissa, eikä niiden soveltuvuutta suomalaisen vanhustenhuollon kontekstiin ole ennen tarkasteltu. Tutkimusalueen tuntemattomuudesta aiheutuu tämän tutkimuksen luonne monia yksittäisiä tekijöitä kartoittavana työnä. Koska kartoitettavia tekijöitä oli paljon, tutkimuksen tieto jää paikoin pintapuoliseksi. Se tarjonnee kuitenkin pohjaa aiheesta tehtäville, syvällistä tietoa hakeville jatkotutkimuksille.

Tutkielman aiheena on uskonnollinen kääntymys 1990-luvulla syntyneeseen venäläisperäiseen uususkonnollinen liikkeeseen, Viimeisen testamentin kirkkoon (Tšerkov poslednego zaveta). Kirkon sanoma on apokalyptinen ja tiivistyy ajatukseen käsillä olevasta kriittisestä ajanjaksosta, jonka kuluessa sekä ihmiskunnan että maapallon tulevaisuus ratkeaa. Kääntyneet pitävät kirkon perustajaa, Vissarionia (Sergei Torop) uudestisyntyneenä Jeesuksena, joka on palannut maan päälle opettaakseen ihmisille uudenlaisen, harmonisen tavan elää. Kirkon oppi ja siihen liittyvät käytänteet konkretisoituvat selkeimmin Krasnojarskin alueella sijaitsevassa Siperian-yhteisössä, niin kutsutulla Luvatulla maalla. Paikallisuuden keskeisestä roolista johtuen tutkimus keskittyy tarkastelemaan erityisesti yhteisössä asuvien Vissarionin seuraajien kääntymystä. Keskeisenä tavoitteena on selvittää kääntymyksen eri ulottuvuuksia tilassa ja ajassa. Työ pohtii kääntymyksen kontekstisidonnaisuuksia ja jatkuvuutta suhteessa kääntyjien menneisyyteen ja ajatuksiin tulevaisuudesta. Ennen kaikkea kysytään, miten kääntymys vaikuttaa elämään tässä ja nyt, ja miten suhde ympäröivään maailmaan ja itseen rakentuu kääntymyksen kautta. Analyysissa Vissarionin seuraajien omat narratiivit kulkevat rinnatusten teoreettisten näkökohtien kanssa. Tutkimuskysymyksensä ja näkökulmansa puolesta työ osallistuu kahteen ajankohtaiseen diskurssiin: yhtäältä uskonnollisesta kääntymyksestä käytävään antropologiseen, ja toisaalta uususkonnollisuudesta käytävään yleiseen keskusteluun. Tutkimuksessa käytetty pääasiallinen metodi on vajaan kolmen kuukauden (kesä-elokuu 2011) mittainen kenttätyö Viimeisen testamentin kirkon Siperian-yhteisössä. Aineistoa on kerätty enimmäkseen kahdessa kylässä: yhteisön kulttuurisessa keskuksessa, Petropavlovkassa, sekä sen hengellisessä keskuksessa, Aurinkokaupungissa. Aineisto koostuu pääosin osallistuvan havainnoinnin tuloksista, nauhoitetuista ja kirjallisesti muistiin merkityistä haastatteluista sekä epämuodollisista keskusteluista. Tutkimukseen on haastateltu kirkon virallisten edustajien lisäksi yhteisössä asuvia Vissarionin seuraajia sekä muutamia yhteisön ulkopuolella asuvia uskovia. Aineistona on käytetty myös Viimeisen testamentin kirkon tuottamaa painettua ja audiovisuaalista materiaalia, kirkosta julkaistuja tieteellisiä ja journalistisia artikkeleita sekä kirkon entisten jäsenten kirjoituksia. Aineistoa tarkastellaan vasten laajaa teoreettista kirjallisuutta. Viimeisen testamentin kirkon syntyyn ja apokalyptisen sanoman muodostumiseen ovat vaikuttaneet niin historiaan liittyvät pettymykset kuin tulevaisuuteen liittyvät toiveetkin. Perestroika laukaisi murenevassa Neuvostoliitossa ennennäkemättömän hengellisen etsinnän aallon, jonka vaikutukset näkyvät laajasti Vissarionin seuraajien kääntymyksen taustalla. Yhteiskunnallinen epävarmuus ja toisaalta vapautuminen loivat areenan, josta käsin ihmiset etsivät uutta tapaa rakentaa elämää ja tulevaisuutta. Menneisyys ei kuitenkaan riitä selittämään kääntymyksen jatkuvuutta. Kääntymyksen ylläpitäminen näyttäytyy monisyisenä prosessina. Ajan myötä motivaatioita liikkeeseen sitoutumiseen muotoillaan uudestaan, usein teologisista näkökulmista käsin. Vissarionin seuraajien tapauksessa käytännön elämään liittyvien valintatilanteiden ja paikallisuuden merkitys sitoutumisen ja kääntyjäidentiteetin määrittelijänä korostuu. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että kääntymys on yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen kontekstiinsa vahvasti sidoksissa oleva prosessi. Kääntymys suhteutuu alati muovautuvaan itseymmärrykseen ja käsitykseen todellisuuden luonteesta. Kääntymyksessä on kyse muutoksesta. Pikemminkin kuin alun, keskikohdan ja lopun käsittävänä tapahtumana sitä tulisi tarkastella kehityskulkuna, jolla on taustat, suuntaa luova kulminaatiopiste ja jatkuvuus.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen kansainvälisyyskasvatuksessa esitettyjä näkemyksiä kansallisesta ja kansainvälisestä ajanjaksolla 1965–1978. Tutkimustehtävän asettelun kautta pyritään avaamaan näkökulmia myös sosiaalidemokraattisen liikkeen ja kansallisvaltion suhteen tarkasteluun. Kansainvälisyyskasvatukseksi määritellään tutkielmassa valtio-oppia, kansainvälisyyttä ja työväenliikettä käsittelevät oppiaineet. Tutkimustehtävä yhdistää työväenliikkeen historian sekä kansainvälisten suhteiden tutkimusta. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) integroitui kansallisvaltioon viimeistään 1960-luvulla. Vastaavasti on esitetty, että kansainvälisyyden merkitys myös työväestön arjessa kasvoi toisen maailmansodan jälkeen. Työväenliikkeen tutkimuksessa 1960-luku on nähty murroskautena, mutta suomalaisen kansainvälisen ja kansallisen suhdetta sosiaalidemokraattisessa ajattelussa ei ole tarkasteltu tämän murroskauden ajalta. Tutkielmassa liikkeen ideologian tarkastelu on rajattu toteutettavaksi sosiaalidemokraattisen sivistystyön näkökulmasta. Näkökulma kytkeytyy ajatukseen sosiaalidemokratiasta modernin ajan yhteiskunnallisena liikkeenä, jossa valistus nähtiin edistyksen keinona. Tarkasteltu ajanjakso alkaa vuodesta 1965, jolloin kansandemokraattinen sivistystyö irtautui sosiaalidemokraattisesta sivistystyöstä. Aiempaan tutkimukseen perustuvan näkemyksen mukaan sivistystyön valistusihanteet hiipuivat 1970-luvun lopulla, minkä vuoksi tarkastelu päätetään vuoden 1978 tienoille. Kehitys on nähtävissä myös sivistystyön organisaatiossa: yhteiskunnallisen kasvatuksen painotus vaihtui ammatillisiin lyhytkursseihin. Tutkielman lähestymistapa on aatehistoriallinen: sivistysaineistoja tarkastellaan poliittisena ajatteluna Quentin Skinnerin kehittämän menetelmän mukaan. Skinnerin tarkastelutapaan yhdistetään Markku Hyrkkäsen sekä Michael Freedenin esitykset aatehistorian menetelmästä. Tarkastelussa työväenliikkeen kansainvälisyyskasvatuksen keskeisiksi paikoiksi esitetään Työväen Sivistysliitto (TSL) sekä Työväen Akatemia. Käytetyt alkuperäislähteet kattavat TSL:n opintokerhojen ja kirjeopiston opintoaineistot kansainvälisyyskasvatuksen osalta, TSL:n ja Työväen Akatemian toimintakertomukset sekä aikalaiskirjallisuutta. Muina lähteinä tutkielmassa käytetään työväenliikettä, kansansivistystyötä, sosiaalidemokratiaa, kansainvälisiä suhteita sekä yhteiskunnallisia liikkeitä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimustehtävän asettelu perustui ajatukseen muutoksesta, mutta sivistystyön opetuksessa muutoksen lisäksi näkyi myös paljon jatkuvuutta. Sivistystyöstä välittyvä kuva ei ole täysin yhtenäinen, mutta usein toistuvia esityksiä on ollut mahdollista löytää. Sivistystyön sosiaalidemokraattiset maailmankuvat perustuivat pääasiallisesti sosialismin, demokratian ja työväestön käsitteiden ympärille: työväestön maailmanhistoriallisena tehtävänä esitettiin valtaosassa opetusaineistoja demokraattisen sosialismin toteuttaminen. Demokraattisen sosialismin mukaan rakennetussa maailmassa tuli sivistystyön aineistojen mukaan toteuttaa kansanvallan, tasa-arvon, suunnitelmallisuuden, velvollisuuksien ja oikeuksien, vapauden ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden periaatteita. Liikettä ei nähty yksinomaan kansallisena tai kansainvälisenä, vaan painotukset vaihtelivat. Erityisen voimakkaasti sivistystyön piirissä korostui näkemys tiedosta kansainvälisyytenä, missä kansainvälisyyskasvatukselle annettiin suuri merkitys liikkeen kansainvälisyyskasvatuksen piirissä esitettyjen tavoitteiden saavuttamisessa. Jatkuvuuden ja muutoksen suhteesta sivistystyössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan sivistystyön ei voida esittää integroituneen kansallisvaltioon tai luopuneen sosialismin tavoitteesta ja työväestöstä maailmanhistoriaa muuttavana voimana. Tutkielman tulosten ja aiemman tutkimuksen perusteella voidaan esittää, että sosiaalidemokraattisen sivistystyön ja työväenliikkeen poliittisen käytännön tason välillä vallitsi jännite ajanjaksolla 1965–1978. Näin ollen tutkielma tuo uusia näkökulmia työväenliikkeen ja kansallisvaltion suhteen kehityksen tarkasteluun: 'vanhan' yhteiskunnallisen liikkeen institutionalisoituminen ei ole ollut samanaikaista ja yhdenmukaista koko liikkeessä, vaan kehitys on sisältänyt myös liikkeen sisäisiä jännitteitä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen pro gradu-tutkielmassani EU:n ulkoasiainhallinnon ja Venäjän ulkoministeriön strategista viestintää ja strategisia narratiiveja disinformaatioon ja propagandaan liittyvistä uhkakuvista. Pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, millaisia uhkakuvia disinformaatioon ja propagandaan liitetään Venäjän ja EU:n näkökulmasta strategisilla narratiiveilla, miten ne vertautuvat toisiinsa, ja miten toimijat siten rakentavat maailmankuvaansa. Pyrin myös vastaamaan kysymykseen siitä, onko kyseinen strategisten narratiivien kehikko toimiva tapa tutkia tällaista uhkakuviin liittyvää kysymyksenasettelua. Tutkielmani teoreettisen kehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktivismi yhdessä strategisten narratiivien kategorioiden kanssa. Sosiaalisessa konstruktivismissa toimijoiden identiteetit ja käsityksen uhkakuvista rakentuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa suhteessa vallitsevaan maailmanpoliittiseen systeemiin. Strategisten narratiivien refleksiivinen ymmärrystapa vuorostaan perustuu konstruktivismiin. Strategisten narratiivien systeemi- identiteetti- ja asianarratiivien kategoriat pyrkivät kukin kuvailemaan tiettyä käsitystä toimijan maailmankuvasta ja ne näyttäytyvät tutkimuksessani uhkakuviin liittyvän strategisen viestinnän tutkimisen keinona. Tutkimusaineistoni koostuu EU:n ulkoasiainhallinnon ja Venäjän ulkoministeriön verkkosivujen englanninkielistä materiaalista, jossa esiintyy sana ”propaganda” tai ”disinformaatio”. Aineistoa on täydennetty kummankin toimielimen aihetta käsittelevillä politiikkaohjausdokumenteilla. Aineistorajaus alkaa vuoden 2014 alusta ja loppuu vuoden 2019 toukokuuhun ja Euroopan parlamentin vaaleihin. Aineiston analyysissa ja järjestelyssä on käytetty apuna sisällönanalyysia ja teemoittelua. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena todetaan, että Venäjän luomia uhkakuvia pystyi parhaiten kuvaamaan identiteettinarratiiveilla, kun taas EU:n kohdalla asianarratiivit tuottivat mielekkäämpiä tuloksia. Systeeminarratiiveissa kummatkin toimijat viestivät ymmärrystään propaganda- ja informaatiosodan uhasta, mutta myös eroja oli havaittavissa. Strategiset narratiivit vastasivat uhkakuvia käsittelevään tutkimuskysymykseen vaihtelevasti ja kategorioiden toimivuus riippui toimijan viestinnän luonteesta. Johtopäätöksenä Venäjän maailmankuva heijastelee tutkimuksen pohjalta näkemystä moninapaisesta maailmasta, jota uhkaa ensisijaisesti USA. Venäjä itse ei ole tässä maailmankuvassa uhka, mutta Venäjän uhasta viestiminen nimetään propagandaksi. EU:n vastaavassa maailmankuvassa käsitteisiin liittyviä toimijoita ja uhkakuvan lähteitä on monia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Venäjä nähdään suurimpana uhkana hajautetusti paitsi jäsenmaiden sisäisille poliittisille prosesseille ja demokraattisille vaaleille, myös EU:n lähialueille. Yhteistyötä pyritään tekemään uhkien torjumiseksi useilla asiapainotteisilla ratkaisuilla läpi julkisen ja yksityisen sektorin.

Suomessa säädettiin vuonna 1968 laki koulujärjestelmän perusteista. Sen nojalla maassa siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä kunnalliseen yhtenäiskouluun eli peruskouluun vuosina 1972-1977. Laissa varattiin yksityisille oppikouluille mahdollisuus toimia uudessa järjestelmässä, koulun omistajayhteisön niin halutessa, kunnan peruskoulua korvaavana kouluna. Vuonna 1974 lakia muutettiin siten, että kunta sai päättää, ottiko se yksityisen koulun koulusuunnitelmaansa vai ei. Suomeen jäi nelisenkymmentä yksityistä koulua, joista pääosa sijaitsi Helsingissä. Korvaavia kouluja näistä oli 24. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yksityisoppikoulujen Liiton (YOL) toimintaa peruskouluuudistuksen täytäntöönpanovuosina 1970-1977. Liiton päätavoitteena oli yksityiskoululaitoksen säilyttäminen. Pyrkimyksenä on selvittää YOL:n aiemmin lähes käyttämättömän arkistoaineiston avulla, millainen liitto oli rakenteeltaan, millaisilla intresseillä ja resursseilla se toimi ja millaisia suhdeverkostoja se koulutaistelun yhteydessä rakensi. Samalla pyritään luomaan laajempi kuva siitä, mitkä yhteiskunnalliset tahot puolustivat yksityiskoululaitoksen säilyttämistä Suomessa ja millaisin motiivein. Tästä syystä tutkimuksen lähdeaineistona hyödynnetään mm. Vapaan koulutuksen tukisäätiön arkistoaineistoa, opettajien ammattijärjestöjen lehtiä sekä peruskoulu-uudistusta koskevaa kirjallisuutta. Laadullisen verkostotutkimuksen keinoin yksityiskoululaitosta kannattaneet piirit hahmotetaan sosiaalisena verkostona, joka rakentui yhteisten intressien pohjalle. Tästä verkostosta käytetään termiä yksityisoppikouluväki. Tutkimustuloksena on, että yksityisoppikouluväki sosiaalisena verkostona rakentui ennen kaikkea ideologisten intressien pohjalle. Kyse oli pyrkimyksistä puolustaa porvarillista suomalaista yhteiskuntamuotoa ja vastustaa vasemmiston vaikutusvallan kasvua. YOL oli 1970-luvun Suomessa yksi monista porvariston taisteluelimistä. Yhdessä vuonna 1973 perustetun Vapaan koulutuksen tukisäätiön kanssa se kävi puolustustaistelua suojellakseen epäpoliittisena instituutiona pitämäänsä koululaitosta, jonka nähtiin joutuneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Yksityisoppikouluväki oli pieni, mutta sangen vaikutusvaltainen ryhmittymä. Ydinjoukko koostui muutamasta kymmenestä suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajasta, joita yhdisti korkea koulutus, porvarillis-isänmaallinen arvomaailma ja jossain määrin myös yhteiset kokemukset sotavuosilta. Joukkoa leimasi halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa oman arvomaailmansa pohjalta; niin ikään se korosti kansalaisten oikeutta vapaaseen ja omaehtoiseen kasvatukseen sekä yksilölliseen omistusoikeuteen. Tavoitteessaan yksityisoppikouluväki onnistui kohtalaisesti. Ilman sen aktiviteettia ja tehokasta verkostoitumista sekä ennen muuta vahvoja poliittisia ja taloudellisia tukijoita tämä tuskin olisi onnistunut. Oman lisänsä onnistumiseen antoi julkisuuteen vuonna 1975 noussut Pirkkalan koulukokeilu, joka osaltaan lietsoi porvarillista arvomaailmaa edustavien tahojen epäluuloja vasemmiston koulutuspolitiikkaa kohtaan ja altisti heitä tukemaan yksityiskouluja. Vaikka taistelu osin onnistuikin, suurta kannatusta se ei saavuttanut. Moni näki yksityisoppikouluväen toiminnan taantumuksellisena reaktiona ja yrityksenä säilyttää vanhoja, epätasa-arvoisuutta ylläpitäviä valtarakenteita. Esiin maalailtu pelko siitä, että kunnallinen peruskoulu veisi Suomen sosialismiin, ei saanut joukkoja liikkeelle yksityiskoulujen puolesta. Esimerkiksi opettajien myönteinen suhtautuminen kunnalliseen koululaitokseen osoittaa, etteivät he pääsääntöisesti nähneet koulu-uudistuksessa tämänkaltaista ideologista vaaraa.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomalaisen kommunistisen puolueen (SKP) Neuvosto-Venäjällä ja -Ukrainassa 1918–1920 harjoittamaa huolto- ja teollisuustoimintaa: perustettuja laitoksia, toteutumattomia suunnitelmia sekä huolto- ja teollisuustoiminnan suhdetta. Tutkielma tuo huolto- ja teollisuustoiminnasta aiemmassa tutkimuksessa käsiteltyä tarkemman, monipuolisemman ja luotettavamman kuvan esitellen toiminnan sen koko laajuudessaan. Työn päälähteenä on SKP:n arkistoksi kutsuttu kokoelma, joka sisältyy Kansallisarkistoon mikrofilmattuihin Venäjän valtion sosiaalisen ja poliittisen historian arkiston aineistoihin. SKP:n alaisia huoltolaitoksia olivat Kostroman läänissä Buin siirtola, Pietarissa Vasili-Ostrovan huoltola, lastenkoti ja päävastaanottolaitos, Permin läänissä maakommuuni Tuki, Tverin läänissä kaksi kesäsiirtolaa sekä Ukrainassa lähellä Kiovaa invalidihuoltola. Pietarissa huoltoasioita järjesteli huoltokomitea. Laitoksista Buin siirtola ja Vasili-Ostrovan huoltola aloittivat toimintansa ennen SKP:n perustamista. Perustettujen laitosten lisäksi uutta siirtolapaikkaa etsittiin keväällä ja kesällä 1919 Vladimirin, Rjazanin ja Kostroman lääneistä. SKP:n teollisuustoimintaa järjesteli SKP:n teollisuuskomitea. Teollisuuskomitean alaisia tehtaita olivat puuteollisuusliike Salama Buissa, paperitehdas Alku ja pahvitehdas Työ Kostromassa, taloustarvetehdas Tarmo Muromissa sekä työkalutehdas Voima ja pukimo- ja pesulaitos Taisto Pietarissa. Lisäksi teollisuuskomitean alaisena toimi Petroskoissa aputyöosasto, jonka tehtävänä oli jakaa avustusta ja järjestää puna-armeijassa palvelevien perheille töitä. Teollisuuskomiteassa suunniteltiin toteutunutta laajempaa toimintaa, ja toteutumattomia hankkeita olivat muun muassa sahaliike Petroskoissa, laivatelakka Pietarissa sekä rautatiekonepaja Ukrainassa. Teollisuustoimintaa rahoitettiin Venäjän korkeimman kansantalousneuvoston myöntämillä varoilla. Teollisuustoiminnan ja huoltotoiminnan rajaa ei määritelty tarkasti, ja teollisuustoiminta sai myös huoltotoiminnan piirteitä. Sekä huolto- että teollisuustoiminnan tarkoituksena oli auttaa Suomen sisällissodan seurauksena Venäjälle paenneita punapakolaisia. Huhtikuussa 1919 teollisuuskomitean senhetkisten tehtaiden toiminta päätettiin lopettaa, lukuun ottamatta Voimaa ja Taistoa. Tarkoituksena oli sopivan tehdaspaikan löydyttyä keskittää kaikkien teollisuuskomitean alaisten tehtaiden työntekijät yhteen laitokseen. Laaditut suunnitelmat peruuntuivat, kun kaikki asekuntoiset miehet määrättiin mobilisoitaviksi puna-armeijaan vuoden 1919 toukokuussa. SKP:n keskuskomitea päätti lopettaa harjoittamansa huolto- ja teollisuustoiminnan vuoden 1919 elokuussa. Huoltolaitosten toiminta lopetettiin vuoden 1919 loppuun mennessä. Maakommuuni Tuen toiminta oli loppunut jo vuoden 1919 alussa sotatoimien levittyä alueelle. Aiemmin SKP:lle kuuluneet pakolaisten huoltoon ja avustamiseen liittyvät tehtävät siirrettiin kansallisuuskomissariaatin Suomen osastolle. SKP:n teollisuuslaitosten toiminta lopetettiin vuoden 1920 alkuun mennessä. Poikkeuksena oli Salama, joka alkoi vuoden 1920 alusta toimimaan SKP:n alaisena, mutta rahoituksen suoraan venäläisiltä saavana tehtaana. Kesällä 1920 Salama päätettiin luovuttaa paikalliselle neuvostolle, kun suomalaiset kommunistit alkoivat keskittää toimintaansa Karjalaan.

Tutkimus käsittelee lastensuojelun työntekijöiden kokemuksia teatteri-ilmaisuharjoitteiden käytöstä työssä jaksamisen tukemisessa. Tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: mitkä asiat tukevat sosiaalitoimen työntekijöiden työssä jaksamista, millaisia kokemuksia lastensuojelun sosiaalitoimen työntekijöillä oli teatteri-ilmaisun työpajoista ja millä tavoin teatteri-ilmaisutyöpajat voivat tukea työssä jaksamista. Tavoitteena on saada lisätietoa taiteen mahdollisuuksista työhyvinvoinnin tukemisessa sekä selvittää lastensuojelun työssä jaksamisen kokemuksia. Työni keskeiset käsiteet ovat työhyvinvointi, työssä jaksaminen, taide ja teatteri-ilmaisun harjoitteet. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja tulokset on analysoitu sisällönanalyysilla. Tutkimusta varten rakennettiin teatteri-ilmaisuharjoitteita sisältävä työpaja, jonka osallistujia haastateltiin ryhmähaastatteluiden muodossa. Tämän lisäksi toteutettiin yksi yksilöhaastattelu teatteri- ja yhteisötyön ammattiohjaajalle. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Deweyn taiteen kokemuksellisuudelle. Tutkimustulosten mukaan lastensuojelun työntekijät ovat kehittäneet erilaisia tapoja työssä jaksamisen tueksi, mutta vaikuttavin tekijä on organisaatiosta lähtevät toimet. Työntekijät katsovat, että työmäärän rajaus, laadukas perehdytys ja osaava esihenkilötoiminta auttavat jaksamaan vaativassa toimessa. Teatteri-ilmaisuharjoitteiden kokemukset olivat positiivisia. Työntekijät kokivat toiminnan tuottavan iloa, rentouttavan olotilan sekä alentavan stressitasoja. Harjoitteiden avulla osallistujat oppivat työkavereista uusia yllättäviä puolia ja kokivat tämän tukevan työyhteisön vuorovaikutusta. Teatteri-ilmaisuharjoitteiden toiminnalle nähtiin mahdollisuuksia esimerkiksi osana työnohjaustapaamisia. Teatteri-ilmaisuntyöpaja rakennettiin tätä työtä varten, jolloin se toimi pilottina tällaiselle toiminnalle. Työpaja kesti noin kaksi kuukautta, jonka aikana tapaamisia oli yhteensä kolme ja ne kestivät puolestatoista tunnista kolmeen. Osallistujat kokivat toiminnan onnistuneeksi ja hyödylliseksi. Tutkimukseni perusteella taidetoiminnan käytöllä olisi mahdollista koskettaa sellaisia työssä jaksamisen alueita, mihin muut toiminnot eivät ulotu. Työn ohjaaminen perustuu kommunikointiin, mutta taideharjoitteet pureutuvat myös fysiikkaan ja sanoja pakoilevaan tunnetietoisuuteen. Lastensuojelussa työskennellään moniongelmaisten ja haastavien asiakkaiden ja tilanteiden kanssa, joten työn purkaminen moninaisin keinoin on välttämätöntä. Taiteen harjoittamisella on tieteellisesti todistettuja laajamittaisia vaikutuksia terveyden- ja hyvinvoinnin osana, joten sen on aika tulla osaksi työhyvinvoinnin rakenteita.