Browsing by Title

Tutkielma tarkastelee ydinenergiahankkeiden ympäristövaikutusten arviointimenettelyjä. Tavoitteena on selvittää eri sidosryhmien näkemyksiä menettelyn tavoitteista ja toimeenpanosta. Ydinenergian suosio on ollut kasvussa viime vuosina ilmastonmuutokseen liittyvän huolen ja huoltovarmuuden takia, mutta aihe jakaa edelleen mielipiteitä. Aiheen poliittisuuden takia tutkielman laajana metodologisena viitekehyksenä toimii monitahoarviointi. Monitahoarviointi on arviointitutkimuksen lähestymistapa, jonka lähtökohtana on ajatus siitä, että eri sidosryhmät arvioivat politiikkatoimen tai organisaation vaikuttavuutta eri kriteerien perusteella. Tutkielmassa eritellään aiemman kirjallisuuden perusteella neljä eri menettelyn tavoitetta eli arvioinnin osa-aluetta. Tavoitteiden kohdalla käsitellään sekä niiden sisäistä monitulkintaisuutta että niiden keskinäisiä painoarvoja. Arvioinnin osa-alueet ovat varovaisuusperiaatteen toteutuminen, osallistuminen, tehokkuus sekä riippumattomuus. Toimeenpanon kannalta varovaisuusperiaatteen tulkinta ohjaa menettelyn sisällön laajuutta ja yksityiskohtaisuutta. Osallistumisen toimeenpano vaikuttaa sisällön lisäksi menettelyn hyväksyttävyyteen. Tehokkuutta lähestytään erityisesti vaihtokauppana varovaisuusperiaatteen ja osallistumisen lisäämiselle. Tutkielman yhteydessä riippumattomuus liittyy työ- ja elinkeinoministeriön asemaan ydinenergiahankkeiden ympäristövaikutusten arviointimenettelyjen yhteysviranomaisena. Tutkielman aineisto koostuu yhdeksästä ydinenergia-alalla ja ympäristövaikutusten arviointimenettelyiden kanssa työskennelleen asiantuntijan haastattelusta. Haastateltavat ovat työskennelleet viranomaistehtävissä, ydinenergia-alan yrityksissä, ympäristöjärjestöissä, kuntapolitiikassa ja tutkimuksen parissa. Haastatteluita analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Suurin osa haastateltavista oli tyytyväisiä nykyisen menettelyn laatuun ja työ- ja elinkeinoministeriön toimintatapoihin. Eri sidosryhmien väliltä löytyi kuitenkin eroja varovaisuusperiaatteen, osallistumisen laajuuden ja tehokkuuden painottamisessa, minkä lisäksi näkökulmat toimeenpanon onnistumisesta vaihtelivat. Myös suhtautuminen työ- ja elinkeinoministeriön riippumattomuuteen vaihteli haastateltavien välillä organisaatiotaustan mukaisesti. Kriittisimpiä menettelyn nykyistä toimeenpanoa kohtaan olivat ympäristöjärjestöjen edustajat, jotka kannattivat menettelyn laajentamista ja osallistumismahdollisuuksien syventämistä sekä pitivät työ- ja elinkeinoministeriön roolia epäsopivana. Tämä heijastaa aikaisempien tutkimusten tuloksia, joissa erityisesti ydinenergiaa vastustavat tahot kokevat menettelyt liian keveinä ja epäoikeudenmukaisina. Menettelyn laajuuden hallinta ja tuotetun materiaalin luettavuus nostettiin kuitenkin ongelmaksi lähes kaikkien haastateltujen toimesta. Tulokset vahvistavat osittain myös aiemmassa tutkimuksessa havaitun ristiriidan varovaisuusperiaatteen toteuttamisen ja tehokkuuden välillä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on pureutua ydinaseiden hallussapidon valikoivalle oikeudelle perustuvan ydinsulkuregiimin kiistanalaiseen asemaan globaalin turvallisuuden takaajana. Ydinaseaikakaudella globaalin rauhan ja turvallisuuden katsotaan ensisijaisesti nojaavan vaikutusvaltaiseen ydinsulkuregiimiin. Ydinsulkuregiimi perustuu vuonna 1968 solmittuun kansainväliseen ydinsulkusopimukseen, jonka tehtävänä on estää ydinaseiden leviäminen sopimuksen määrittävien virallisten ydinasevaltioiden ulkopuolelle ja täten pienentää mahdollisuutta ydinaseiden käyttöön. Ydinsulkusopimus heijastelee ydinaseiden rajoittamisen ja kontrolloinnin koulukunnan periaatteita sekä institutionaalisen peloteteorian ajatuksia, joiden mukaan ydinaseiden käyttö voidaan tehokkaimmin estää ylläpitämällä maailman ydinasetasapainoa valtioiden sisäisen demokraattisen kontrollin ja kansainvälisten regiimien ja sopimusten keinoin. Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että ydinsulkuregiimi sisältää sisäsyntyisen ristiriidan, sillä ydinsulkusopimus perustuu ydinaseiden hallussapidon valikoivalle oikeuttamiselle ja jakaa täten oikeuksia ja velvollisuuksia epätasaisesti ydinaseettomien valtioiden enemmistön ja viiden virallisen ydinasevallan kesken. Tutkielmassa todetaankin ydinsulkuregiimin olevan John Rawlsin määritelmän mukaisesti jo lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen. Lisäksi tutkielmassa argumentoidaan ydinsulkuregiimin ongelmallisuuden näkyvän käytännössä täydellistä ydinaseriisuntaa puoltavien ydinaseettomien osapuolten ja ydinaseiden leviämisen estämistä ja kontrollointia kannattavien ydinasevaltojen vastakkaisuutena. Tämän pro gradu -tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on arvioida ydinsulkuregiimin kykyä ylläpitää globaalia turvallisuutta regiimin sisäisten ongelmien eli epäoikeudenmukaisen rakenteen ja normatiivisten ristiriitojen säilyessä sekä ulkoisten muutosvaatimusten kasvaessa ydinteknologian kehittymisen ja kylmän sodan jälkeisen globaalin turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttumisen myötä. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota usein vaiennettuihin teemoihin ydinsulkuregiimin epäoikeudenmukaisuudesta ja epädemokraattisuudesta ja näiden vaikutukseen vallitsevan ydinasejärjestyksen kestävyydelle. Tutkielman toisena tavoitteena on pyrkiä löytämään ratkaisuja nykyisen ydinasejärjestyksen ongelmille ja pohtia mahdollisuuksia oikeudenmukaisemman ja kestävämmän globaalin turvallisuusjärjestyksen aikaansaamiseksi. Tutkielman lähestymistapa globaalin turvallisuuspolitiikan ja ydinsulkuregiimin problematiikan analysointiin on ennen kaikkea konstruktivistinen. Perustavanlaatuisena lähtökohtana on oletus globaalin turvallisuuden kulttuurisesta ja institutionaalisesta luonteesta, jossa normeilla on merkittävä osansa. Tutkimuskysymysten perimmäisenä tausta-ajatuksena on myös konstruktivistiselle lähestymistavalle olennainen kiinnostus itsestään selvinä pidettyjen rakenteiden ja käytäntöjen kyseenalaistamiseen ja vaihtoehtoisten sosiaalisten todellisuuksien luomiseen. Tutkielman näkökulma on siis tietyltä osin myös normatiivinen, sillä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan vallitsevan ydinasejärjestyksen lisäksi sitä, millainen globaalin ydinasejärjestyksen tulisi olla. Tutkielman tarkoituksena on täten pyrkiä laajentamaan ydinaseproblematiikkaan keskittyneen teoreettisen keskustelun näkökulmaa. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan ydinsulkuregiimin menettäneen jo suurelta osin sisäisen yhtenäisyytensä ja uskottavuutensa globaalin turvallisuusjärjestyksen kulmakivenä. Ydinsulkuregiimin ongelmien osoitetaan olevan merkkejä Jürgen Habermasin määritelmän mukaisista tehottomuusongelmina ilmenevästä rationaalisuuskriisistä ja erityisesti regiimin keskeisten normien kyseenalaistamisena ja sosiaalisen kannatuksen murenemisena näkyvästä legitimiteettikriisistä. Jotta koko globaalin turvallisuusjärjestyksen totaaliselta kriisiltä eli ydinsulkuregiimin normatiivisen perustan totaaliselta heikentymiseltä ja uskottavuuden täydelliseltä murenemiselta vältyttäisiin, on Habermasin kriisin ratkaisuehdotuksen mukaisesti välttämätöntä keskittyä ydinsulkuregiimin keskeisen normatiivisen perustan uudistamiseen ja ydinaseriisuntanormin aktiiviseen vahvistamiseen. Tutkielmassa arvioidaan tähän Habermasin kriisin ratkaisuehdotukseen, Rawlsin oikeudenmukaisuuden kriteereihin ja rauhanomaisen muutoksen näkökulmaan tukeutuen mahdollisia vaihtoehtoja globaalin turvallisuusjärjestyksen uskottavuuden elvyttämiselle ja nykyisen ydinasejärjestyksen ongelmien ylittämiselle. Tämän analyysin tuloksena argumentoidaan pitkäjänteisen normatiivisen muutosprosessin, ydinaseiden hallussapidon kieltävän normin kehittämisen ja täydellisen ydinaseriisunnan kautta tapahtuvan ydinaseista vapaan maailman tavoittelun olevan lähitulevaisuudessa ajateltavissa olevien rauhanomaisten muutosmahdollisuuksien joukosta paras mahdollinen tie oikeudenmukaisemman ja kestävämmän globaalin turvallisuuden takaamiseksi. Jotta näin merkittävä globaalin turvallisuusjärjestyksen muutosprosessi olisi myös kestävä, vaatisi se käytännössä uuden kokonaisvaltaisen ydinaseiden hallussapidon kieltävän sopimuksen muodostamista.

Koulukiusaamiseen on Suomessa alettu suhtautua vakavana sosiaalisena ongelmana. Koulukiusaamisen valittiin tutkimusaiheeksi, koska se yhdistää mielenkiintoisella tavalla kiinnostuksen koulun sosiaalityötä kohtaan sekä ajankohtaisen aiheen, jota ei ollut tutkittu sosiaalityön näkökulmasta aiemmin. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on tarkastella koulukiusaamista sosiaalisena ilmiönä sekä kartoittaa kiusatun selviytymiskeinoja ja -polkuja. Tutkielmassa tuodaan uusi näkökulma kiusaamistutkimukseen käyttämällä narratiivisia tutkimusmenetelmiä ja tutkimalla kiusaamisesta selviytymistä, jota Suomessa ei ole tutkittu. Tutkielman tietoteoreettinen lähestymistapa on synteesi narratiivisuudesta ja sosiaalisesta konstruktivismista. Teoreettisena lähtökohtana on näkemys, jonka mukaan sosiaalialan tietoa voidaan luoda narratiivisesti tutkimalla. Aiempaan tutkimukseen kiusaamisesta perehdytään monelta suunnalta. Kiusaamista ilmiönä esittelevien tutkimusten lisäksi kuvaillaan kiusaamisen selviytymistutkimusta. Aihe kytketään sosiaalityöhön koulunkuraattorin työn esittelyllä ja referoimalla aiempia tuloksia, joiden mukaan kiusaaminen on sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö. Tärkein yksittäinen lähde ja inspiraatio tutkielmalle on Päivi Hamaruksen väitöskirja Koulukiusaaminen ilmiönä. Aineisto koostuu 41:stä koulukiusatun kirjoittamasta tarinasta. Tarinat on koottu vuosina 2010–2011 lähettämällä kirjoituspyyntöjä lehtiin ja Internetin keskustelupalstoille. Tarinoissa kiusatut kertovat vapaasti kiusaamisestaan ja siitä selviytymisestä tarinan muodossa. Kiusatut ovat olleet kirjoittamishetkellä 14–67-vuotiaita, kuusi aineiston kertojista on miespuolisia ja loput ovat naisia. Tutkimuskysymykset ovat: millainen on koulukiusatun tarina ja millaisia selviytymispolkuja tarinoilla luodaan? Ensimmäiseen kysymykseen on etsitty vastauksia erittelemällä kiusattujen esiin nostamia teemoja kategoris-sisällöllisellä lukutavalla. Tarinoiden osia teemoiteltiin muun muassa selviytymiskeinojen ja seurausten perusteella. Tuloksissa aiempiin tutkimuksiin verrattuna mielenkiintoisina piirteinä nousevat kuvaukset kiusaamisen sosiaalisesta luonteesta, sen negatiiviset seuraukset ihmissuhteille yleensä sekä seksuaalisuudelle, ja aikuisten ristiriitaiset roolit tarinoissa luotettavina tai lisäongelmia tuovina henkilöinä. Lisäksi löytyneet selviytymiskeinot jaettiin ongelma- ja tunnekeskeisiin. Tunteisiin liittyvät keinot olivat joko hyödyllisiä tai haitallisia. Mikään keinoista ei ollut aina tehokas eli keinojen toimivuus riippuu paljolti ympäristötekijöistä. Narratiivisen analyysin toisessa vaiheessa tarinat luettiin kokonaisuuksina ja niistä etsittiin vastauksia kysymykseen, millaisia selviytymispolkuja tarinoista löytyy. Kokonaishahmon perusteella tyypiteltiin viisi toisistaan eroavaa selviytymispolkua: taipumattomat, yksinjätetyt, pelastetut, pärjääjät ja voimaantujat. Polut erosivat toisistaan etenkin siinä, oliko tarinalla onnellinen loppu, millaiset seuraukset kiusaamisesta jäivät ja oliko kiusattu saanut apua tai tukea sosiaaliselta ympäristöltään. Yksinjätettyjen polku osoittautui negatiivisimmaksi vaihtoehdoksi, ja siihen liittyi kouluyhteisöstä eristäminen, epäonnistuneet selviytymisyritykset, vakavat pitkäaikaiset seuraukset ja vähäinen sosiaalinen tuki kiusaamisen aikana. Itsetunto osoittautui suojaavaksi tekijäksi ja auttoi taipumattomien selviytymispolulle, jossa kiusaamisesta ei juuri jäänyt seurauksia. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että narratiivisilla menetelmillä voidaan löytää laajasti tutkitusta ilmiöstä vielä uusia näkökulmia. Tulosten perusteella kiusatut tarvitsevat kiusaamisen aikana, mutta myös sen jälkeen, psykososiaalista tukea koulun henkilöstöltä, jotta he selviytyisivät kiusaamisesta ehjempinä. Pelkkä kiusaamisenvastainen ohjelma ja interventiot eivät poista kiusaamisen negatiivisia seurauksia. Intervention jälkeen tulisi keskittyä kiusatun voimavarojen tunnistamiseen, jotta hän pääsisi voimaantujien selviytymispolulle eli löytäisi tapahtuneesta aineksia vahvemmalle itsetunnolle ja uskoa selviytymiseensä. Narratiiviset menetelmät ovat kokeilemisen arvoisia käytännön työssä, kertoi kiusattu koulussa tarinansa sitten kirjoittamalla, piirtämällä tai vaikka laulamalla.

Yhdistysjäsenyydet ovat Suomessa yleisiä ja kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin yhteistyöllä on maassa pitkät perinteet. Kolmannella sektorilla on merkittävä rooli muu muassa kansalaisosallistumisen ja hyvinvoinnin edistäjänä sekä eri yhteiskunnallisten ryhmien edunvalvojana. Niin kolmannen sektorin kuin hyvinvointivaltion on todettu olevan muutoksessa. Muutoksia on tapahtunut esimerkiksi toiminnan organisoinnin ja ihmisten osallistumisen tavoissa. Organisaatioiden hybridisaatiota koskevan teorian mukaan organisaatiot omaksuvat uusia toimintatapoja ja institutionaalisia logiikoita sopeuttaakseen toimintaansa muuttuvassa toimintaympäristössä. Verkostoyhteistyö ja kumppanuus ovat vakiintuneita yhteiskunnallisen hallinnan muotoja. Yhteistoiminta mahdollistaa sen, että yhteiskunnallisiin epäkohtiin voidaan vastata tehokkaammin. Organisaatioita kannustaa yhteistoimintaan myös mahdollisuus jakaa erilaisia resursseja. Yhteistoimintaa voi auttaa organisaatioita niin ikään sopeutumaan muuttavaan toimintaympäristöön. Organisaatioiden välinen kumppanuus on yksi verkostomaisen yhteistoiminnan muodoista. Jennifer Brinkerhoffin mukaan kumppanuudella on kaksi tyypillistä piirrettä: 1) organisaatioiden välinen suhde on vastavuoroinen ja 2) kumppanuuden osapuolien on mahdollista säilyttää oma organisaatioidentiteettinsä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, mitä kumppanuuden kehittäminen sosiaali- ja terveysalan yhdistysten välillä ja yhdistysten ja julkisen sektorin välillä merkitsee käytännössä. Brinkerhoffin teoriaa hyödyntäen pyritään vastaamaan kysymykseen: Millainen merkitys vastavuoroisuudella ja organisaatioidentiteeteillä on a) yhdistysten välisen ja b) yhdistysten ja julkisen sektorin välisen yhteistyön kehittämisen kannalta? Empiirisen tarkastelun kohteena on Koillismaalla vuosina 2014–2017 toteutettu JÄKE-järjestöyhteistyön kehittämishanke. Hankkeessa oli mukana yli 30 paikallistasolla toimivaa sosiaali- ja terveysalan yhdistystä. Hankkeen valintaa tutkimuskohteeksi voidaan perustella esimerkiksi sillä, että julkisia sosiaali- ja terveyspalveluita koskevien rakenneuudistusten on katsottu vaikuttavan erityisesti maaseutumaisilla alueilla. Haastatteluaineistoon perustuvan analyysin perusteella voidaan todeta, että niin organisaatioidentiteettiin kuin vastavuoroisuuteen liittyvät seikat ovat keskeisiä kumppanuuden kehittämisessä. Keskeinen johtopäätös on se, ettei näitä kahta ominaisuutta voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi monet organisaatioidentiteetin säilyttämiseen liittyvät tekijät ovat riippuvaisia yhteistyösuhteen vastavuoroisuudesta. Yhteistyöhön liitetään paljon positiivisia odotuksia ja kumppanuuden arvo tunnustetaan laajasti. Kumppanuuden toimivuuden kannalta toimijoiden välinen luottamus ja tasa-arvoiset vaikutus- ja osallistumismahdollisuudet ovat keskeisiä. Haastattelujen perusteella yhdistyksiä kannustavat niin keskinäiseen kuin kunnan ja yhdistysten väliseen kumppanuuteen erityisesti yhteisö-, demokratia- ja aate- ja altruismilogiikan mukaiset institutionaaliset logiikat. Vapaaehtoisuuteen ja auttamisen haluun perustuva organisaatioidentiteetti on vahva haastateltujen yhdistysten keskuudessa. Kumppanuuden toivotaan tulevaisuudessa mahdollistavan toisaalta myös työllistäviä hankkeita. Yhteistoiminnan avulla voidaan tavoittaa tukea tarvitsevia entistä tehokkaammin ja edistää näin laaja-alaista hyvinvointia Koillismaalla.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tarkastellaan perheenyhdistämisestä käytyä julkista keskustelua. Lähtökohta tutkimukselle on ristiriita perheenyhdistämisen periaatteiden ja käytäntöjen välillä: oikeus perheeseen on universaali ihmisoikeus, mutta käytännössä perheet voidaan saattaa yhteen vain kussakin valtiossa vallitsevan perhekäsityksen mukaisesti. Perheenyhdistäminen on tärkeä työkalu perhe-elämän jatkumisen suojaamisessa toiseen maahan muuton myötä sekä esimerkiksi sota- ja kriisitilanteissa. Suomeen pakolaisina, turvapaikanhakijoina ja maahanmuuttajina tulevat henkilöt saapuvat monista eri kulttuureista, joissa perhe saattaa kattaa hyvin erilaisia kokoonpanoja. Tutkielman tarkoituksena on kyseenalaistaa ydinperheontologiaan pohjautuvaa perheenyhdistämispolitiikkaa kriittisen perhetutkimuksen hengessä. Tämän lisäksi teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktivismi, eli olettamus todellisuuden sosiaalisesti ja vuorovaikutteisesti rakentuneesta luonteesta. Tutkielma taustoitetaan luomalla monipuolinen katsaus perhetutkimuksen kenttään sekä sen kriittiseen haaraan. Esitellyn kirjallisuuden valossa perhe näyttäytyy moninaisena ja muuttuvana ryhmänä ihmisiä, jota koskevia yleistyksiä on hankala luoda. Aineisto muodostuu Helsingin Sanomista kerätyistä 110 perheenyhdistämistä käsittelevästä tai sivuavasta lehtikirjoituksesta vuosien 2009-2011 aikana. Aineiston haltuunotto tapahtui sisällönanalyysilla, mutta varsinainen analyysi toteutettiin diskurssianalyysillä. Diskurssianalyysin avulla oli tarkoitus löytää keskustelusta vallitsevia tulkintarepertuaareja. Aineistosta hahmottui esiin kolme tulkintarepertuaaria: humaani, familistinen ja kriittinen. Humaani repertuaari muodostui keskustelusta, jossa sekoittuivat yhteen arvot, humaanius, ihmisoikeudet, inhimillisyys, kirkon rooli ja solidaarisuus. Useat kirjoittajat kokivat vahvasti, että oikeudesta huolimatta kohtuus ei toteutunut tehdyissä ydinperheen ulkopuolisten perheenjäsenten karkotuspäätöksissä. Familistiseen repertuaariin tukeuduttiin, kun haluttiin korostaa perheen merkitystä tai ilmaista siihen liittyvää huolta. Kriittistä repertuaaria käytettiin hallitsemattoman kuvan luomiseen maahanmuutosta. Tutkielma osoittaa, että perheen moninaisuus on hankalasti sovitettavissa ydinperheen muottiin. Suomalaisen perheen maisema on värikkäämpi ja monikulttuurisempi kuin aiemmin yleistyneiden uus-, yksinhuoltaja-, maahanmuuttaja- ja muiden perhemuodostelmien myötä. Perheiden monimuotoisuus on lisääntynyt kahdella tavalla: perheenä elämisen tavat ovat monipuolistuneet samalla kun kansainvälisyys on kasvanut. Samaan aikaan, kun perhe on kokenut muutoksen, myös perheen ihanne on muuttunut. Ydinperhe ei ole enää norminkaltainen tavoite vaan elämää eletään mitä erilaisimmissa perhemuodostelmissa. Tämän vuoksi ydinperheeseen pohjautuvaa (perheenyhdistämis)politiikkaa pitäisi arvioida kriittisesti.

Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän kahtiajako eteni 2010-luvulla pisteeseen, jossa maa on polarisoituneempi kuin koskaan ennen. Käsillä oleva maisterintutkielma tarkastelee ilmiötä Yhdysvaltain kongressissa ja sitä, miten se ilmenee edustajien kielenkäytössä. Työssä tarkastellaan kongressin alahuoneen eli edustajainhuoneen jäsenten retoriikkaa vaalijärjestelmän uudistamista ajavan lakialoitetta (For the People Act) käsittelevän keskustelun kontekstissa. Tutkimuksen tarkoituksena on jäsentää lakialoitteesta käytyä keskustelua ja paljastaa, minkälaisia ongelmanmäärittelyjä poliittinen eliitti esittää Yhdysvaltain demokratiaa koskevasta lakialoitteesta ja kuinka kasvanut vastakkainasettelu ilmenee kongressin keskustelussa. Tutkimuskirjallisuudessa poliittisen eliitin tunnistetaan antavan vihjeitä kansalaisille siitä, miten asioista tulisi ajatella. Polarisoituneessa ympäristössä näiden vihjeiden painoarvo on kasvanut entistä suuremmaksi ja täten kongressiedustajien retoriikan tarkastelu on tärkeää. Työn teoreettisessa osuudessa tarkastellaan myös useita eri selityksiä polarisaation kasvulle ja tarkastellaan sen erilaisia ilmenemismuotoja kongressissa. Empiirisessä osuudessa tarkastellaan edellä mainittua lainsäädäntökeskustelua kehysanalyysia hyödyntäen. Analyysissa keskustelussa esitetyistä puheenvuoroista eritellään useita erilaisia ongelmanmäärittelyjä jotka jakautuvat lakialoitetta vastustaviin ja tukeviin määrittelyihin. Keskustelussa kongressiedustajat esittivät hyvin synkkiä kuvia Yhdysvaltain demokratian tilasta ja toisesta puolueesta ja sen aikomuksista. Keskustelussa käytetty retoriikka oli hyvin rajua varsinkin republikaaniedustajien puolelta. Teoreettisessa osuudessa käsiteltyjä polarisaation ilmenemismuotoja tulee selvästi keskustelussa esiin.

Tutkimuksessa paneudutaan siihen, miten ensirakkaus ja rakastuminen ilmenevät eri aikakausina nuoruuttaan eläneiden sukupolvien nuoruuskokemuksissa. Työn lähtökohtana on oletus, että ensirakkaus ja rakastuminen ovat ihmisen elämänkulussa niitä merkittäviä kokemuksia, joiden kautta ihminen muodostaa, ymmärtää sekä säilyttää omaa nuoruuskertomustaan. Tutkimuskysymyksiä lähestytään kolmesta näkökulmasta. Ensin tarkastellaan millaisia merkityksiä ja sisältöjä nuoruusvuosiin ajoittuva rakkausdiskurssi sisältää. Toiseksi kysytään, millaisen kuvan nuoruuskirjoitukset antavat ensirakkaudesta, nuoruuden tunne-elämästä ja nuoruusvuosien seksuaalisuudesta. Kolmanneksi kuvataan, miten eri sukupolvien rakkauskokemukset ja -kertomukset eroavat toisistaan. Tutkielmalla pyritään selvittämään, ovatko nuoruuden rakastumiskokemukset muuttuneet 1900-luvun mittaan aina uusien nuorten myötä vai onko niissä jotain ylisukupolvista ja toistuvaa. Tutkielma pyrkii laajentamaan nuoruuden historian tutkimuksen perinteistä instituutiokeskeistä tutkimustraditiota. Tutkielman tavoitteena on sitoa nuoruus itsenäisenä elämänkulun osana sekä nuori kokevana ja tuntevana yksilönä osaksi tunteiden tutkimusta, nuorisotutkimusta ja suomalaista sosiaalihistoriaa. Tutkimusaineisto koostuu Nuorisotutkimusseuran, Nuorten Voiman Liiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 järjestämän Oi nuoruus -kirjoituskilpailun vastauksista. Keruussa kirjoittajia kutsuttiin kirjoittamaan omaelämäkerrallinen teksti omasta nuoruudestaan eilen tai vaihtoehtoisesti tänään. Kokonaisaineisto tuotti 376 vastauskirjoitusta, joista tähän tutkielmaan valikoitui 84 ensirakkautta ja nuoruuden rakastumista käsittelevää omaelämäkertakertomusta. Työn tutkimuksellinen näkökulma on kokemus- ja tunnehistoriallinen, sillä tutkimuksen keskiössä on tavallinen ihminen ja hänen itsensä sanoittamat kokemukset omasta nuoruudestaan. Metodologisesti tutkielma nojaa muistitietotutkimuksen traditioon. Aineistoa analysoidaan kvalitatiivisin sisällönanalyysin menetelmin. Tutkielma pyrkii valottamaan kirjoitusten kerronnallisia yhteneväisyyksiä, sisällöllisiä merkityksiä, ajallisia ja tilallisia tekijöitä sekä sukupolvisia jatkumoita. Analyysin apuna hyödynnetään Atlas.ti -ohjelmaa. Aineiston pohjalta voidaan esittää, että ensirakkaus on nuoruuden kulttuuriseen malliin kuuluva osatekijä. Kokemuksellisesti tarkasteltuna ihastuminen sulautuu osaksi kokonaisvaltaista kehitystä, jossa nuori sosiaalistuu osaksi yhteiskunnan tapakulttuuria ja omaa elämänpiiriään. Samalla ihastuminen muodostuu osaksi yksilön henkilökohtaista kasvuprosessia, identiteettityötä ja elämäntarinaa. Tutkimuksessa saadut tulokset osoittavat, että nuoruuden rakkauspuhetta ja -muistoja sävyttää ylisukupolvinen samuus, jossa tunnistettavat kokemukset ja ensirakkauteen liitetyt muistot, toiveet sekä mielikuvat kulkevat vanhemman sukupolven muistopuheesta senhetkisten nuorten aikalaiskertomuksiin. Aineiston pohjalta on perusteltua todeta, että vaikka yhteiskunta, asenneilmapiiri ja ihmisten välisiä suhteita koskevat rakenteet ovat muuttuneet 1900-luvun saatossa merkittävästi, nuorten välisten suhteiden erilaiset muodot ovat osa ylisukupolvista jatkumoa, jotka periytyvät ja muokkaantuvat aineellisena ja aineettomana pääomana sukupolvelta toiselle. Aineiston kirjoitukset korostavat ensirakkauden erityisyyttä ja kokemuksellista erillisyyttä. Nuoruuskertomusten esittelemä ensirakkaus on jotain muuta kuin aiemmin koetut ihastukset ja perherakkaus, mutta myös jotain erilaista, mitä aikuiselämään liitetty parisuhde- ja kumppanuusrakkaus ovat. Aineiston pohjalta voidaan esittää, että ensirakkaus on syytä käsittää omana erityisenä rakkauden lajinaan. Aineiston pohjalta suomalainen ensirakkaus muodostuu romanttisista unelmista, kiintymyksestä, vetovoimasta ja seksuaalisesta halusta. Lopputuloksena on perusteltua todeta, että ensirakkauden painoarvo on myöhemmille ihmissuhteille eittämätön.

Yhteinen terveys (One Health) on terveyden ekologinen viitekehys, joka peräänkuuluttaa sektoreiden välistä tieteen- ja hallinnonalarajat ylittävää yhteistyötä ihmisten, muiden eläinten ja ympäristön terveyden ja hyvinvoinnin kompleksisten kysymysten ratkaisemiseksi. Yhteinen terveys on päätöksentekoa ohjaavana lähestymistapana kuitenkin varsin abstrakti. Tässä tutkielmassa yhteistä terveyttä käsitellään julkishallinnon organisaatioiden välisenä yhteistyönä pyrkien hahmottamaan, missä mielessä ja määrin yhteisen terveyden käsitteen peräänkuuluttamaa yhteistyötä julkishallinnossa tehdään ja minkä asteista yhteistyö on. Yhteistyön astetta tarkastellaan teoreettisena jatkumona, jossa yhteistyömuodot asettuvat yhteistoiminnan, koordinaation tai kumppanuuden asteille. Aineisto koostui viiden julkishallinnon organisaation asiantuntijan (n = 7) haastatteluista sekä yhden työpajan havainnoinnista. Aineistoa täydennettiin julkisesti saatavilla olevien verkkosivujen sisällöllä ja asiakirjoilla. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina, jotka analysoitiin käyttäen teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Yhteisen terveyden lähestymistapa ja siihen liittyvä yhteistyö koetaan tärkeäksi terveysuhkiin varautumisessa ja terveyden edistämisessä. Yhteisen terveyden teemoihin liittyvää yhteistyötä tehdään Suomen julkishallinnossa monissa muodoissa ja asteilla, mutta sitä ei aina kuvata yhteisen terveyden käsitteen kautta. Yhteistyön muotoja ovat vakiintunut viranomais- ja asiantuntijayhteistyö, kansallinen ja kansainvälinen tutkimusyhteistyö ja strategia- tai työryhmäyhteistyö. Suurin osa yhteistyömuodoista asettuu koordinaation asteelle, mutta myös yhteistoiminnan ja kumppanuuden asteista yhteistyötä esiintyy. Yhtäältä yhteistyösuhteissa ilmenee kumppanuusmaisia vakiintuneita käytäntöjä ja yhteistyörakenteita, yhteisiä tietojärjestelmiä ja keskinäisiä riippuvuussuhteita. Toisaalta organisaatioiden erillisyys sekä resursseihin ja rahoitukseen liittyvät haasteet ilmentävät yhteistoiminnan tai koordinaation asteista yhteistyötä. Myös tieteenala- tai sektorikohtaisen siiloutumisen sekä tiedon hyödyntämisen ja yhteistyön jatkuvuuden haasteiden koetaan rajoittavan yhteistyömahdollisuuksia. Suurin osa aineistossa esille tulleesta yhteistyöstä ei siis yllä yhteisen terveyden lähestymistavan peräänkuuluttaman kumppanuuden asteelle. Tulosten perusteella yhteisen terveyden lähestymistapa ei vaikuta vielä olevan julkishallinnossa laajalti tunnettu. Yksi keino syventää organisaatioiden välisen yhteistyön astetta voisi olla yhteisen terveyden lähestymistavan tunnettuuden lisääminen. Käsitteen laajempi omaksuminen voisi myös auttaa tunnistamaan oleellisia toimijoita. Nykyistä laajemmin eri hallintosektoreita ja tieteenaloja yhteen kokoavan yhteistyöelimen perustaminen tai yhteistyön kansallinen koordinointi muulla tapaa olemassa olevia yhteistyörakenteita ja -verkostoja hyödyntäen voisi lisätä yhteistyön vaikuttavuutta ja edistää yhteisen terveyden parempaa huomioimista päätöksenteossa.

Tutkimuksen kohteena oli Bosnia-Hertsegovinan poliittinen järjestelmä, jota tarkasteltiin Lijphartin yhteishallinnallisen demokratian kontekstissa. Yhteishallinnallinen demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa heterogeenisissä yhteiskunnissa pyritään varmistamaan demokraattinen järjestys mahdollisimman inklusiivisella päätöksentekomenettelyllä. Aikaisempi Bosnia-Hertsegovinan poliittisen järjestelmään liittynyt tutkimus on kohdistunut ylemmien hallinnon tasojen tutkimukseen päättyen enemmän tai vähemmän yhdenmukaisiin johtopäätöksiin. Tämä Pro gradu-tutkielma keskittyi Bosnia-Hertsegovinan Federaation kantonien demokraattisen suorituskyvyn vertailuun. Tutkimuksessa demokraattinen suorituskyky koostui kolmesta eri muuttujasta: luottamus, tasa-arvo ja vakaus. Luottamuksen mittaamiseen käytettiin äänestysprosenttia, tasa-arvon naisten osuutta kantonien valtuustoissa ja vakaus ilmeni hallitusten vaihtuvuudella tarkastelujakson aikana. Tutkimusmenetelmänä käytettiin vertailevaa tutkimusta, jossa Federaation kymmenestä kantonista tutkittiin kyseisiä muuttujia ajanjaksolla 2010-2018, mikä sisältää yhteensä kolmet vaalit kantonien valtuustoissa. Tämä antoi mahdollisuuden tarkastella pelkästään nykyisen tilanteen lisäksi pidemmän ajanvälin muutoksia. Tuloksissa paljastui, että kantonien välillä oli selkeitä eroja niin demokraattisen toimintakyvyn kuin sen yksittäisien muuttujien osalta. Keskeisimpinä kehityslinjoina huomattiin, että äänestysprosentin trendi oli lähes jokaisessa kantonissa laskeva ja naisten osuus valtuustoissa taas oli nouseva. Kantonit, joissa oli monikansallinen väestö, pärjäsivät jokaisen yksittäisen muuttujan kohdalla paremmin kuin kantonit, joissa oli homogeenisempi väestöjakauma. Kun monikansalliset kantonit poistettiin tarkastelusta, huomattiin että väestön diversiteetin ja demokraattisen suorituskyvyn välillä ei ollut korrelaatiota. Tutkielma antoi merkittävää lisäarvoa aikaisempaan Bosnia-Hertsegovinan poliittiseen järjestelmään kohdistuneeseen tutkimukseen. Sen tulokset olivat linjassa Lijphartin (2012) tutkimuksen kanssa, jossa yhteishallinnallisissa (konsensudemokratioissa) on hieman korkeampi äänestysprosentti ja naisten osuus parlamenteissa. Juuri monikansallisissa kantoneissa oli suhteessa suurempi äänestysprosentti ja korkeampi naisten osuus valtuustoissa yksikansallisiin kantoneihin verrattuna. Muiden kantoneiden tarkempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että yksikansallisista kantoneista kaikista homogeenisimmät pärjäsivät paremmin demokraattisen toimintakyvyn vertailussa. Siksi tutkimustuloksista ei voida vetää aukottomia syy-seuraussuhteita vaan vakuuttavien johtopäätöksien teko edellyttää lisätutkimuksia.

Tutkielmassa analysoidaan Voima-lehdessä julkaistuja vastamainoksia vuosilta 1999–2011. Valtaosa Voiman julkaisemista vastamainoksista (72 kpl) on kronikoitu Louserit Vuittuun -kirjaan, joka myös muodostaa tämän tutkielman aineiston. Vastamainonnan tavoitteeksi on määritelty jonkin tuotteen tai palvelun kulutuksen vähentäminen liittämällä siihen kielteisiä mielikuvia. Tutkielmani perusteella vastamainonta osoittautuu huomattavasti moniulotteisemmaksi ilmiöksi. Vastamainonnan voi katsoa olevan uudenlaista visuaalisen ja verbaalisen muodon ottavaa yhteiskunnallista kritiikkiä ja aktivismia. Tutkielmassa selvitetään, mitä vastamainos vastustaa ja miten vastustus ja yhteiskunnallinen kritiikki esitetään. Kehysanalyysin avulla aineistosta siivilöidään esille määräävät kehykset, sekundaarikehykset sekä niin kutsutut tyylilliset kehykset. Kehysanalyysiä hyödyntäen kartoitetaan millaisia aiheita vastamainoksissa suositaan, millaisessa sävyssä aiheita käsitellään eli miten niitä lopulta kehystetään. Analyysin perusteella vastamainokset edustavat uudenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä, jonka voi purkaa kuuteen spesifimpään teemaan. Ne ovat politiikan kritiikki, vastuuttoman yritystoiminnan kritiikki, mainonnan kritiikki, median kritiikki, kulutuskulttuurin kritiikki ja huoli ympäristöstä. Näitä teemoja lähestytään ahneuden, vilpin, uhkan ja tuhon näkökulmista. Vastamainosten perusteella piirtyy kuva yhteiskunnasta, jonka ongelmia ovat ahneus, vilppi, uhka ja vääjäämättä edessä siintävä tuho. Tuho on yhteiskunnan eri tasot läpäisevää: ympäristön, sivistyksen ja sivilisaation, hyvinvoinnin, ihmisyyden, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tuhoa. Vastamainosten synkkää pohjavirettä loivennetaan ja pehmennetään huumorin avulla. Vastamainokset hyödyntävät ilmaisussaan tunnettuja brändejä, logoja ja sloganeita, mutta siten, että ne asetetaan naurunalaisiksi. Tällaista mainoskulttuurin symboleiden hyödyntämistä kuvataan tutkielmassa käsitteellä visuaalinen esperanto. Tämä lähes universaali kieli syntyy, kun vastamainokset operoivat esimerkiksi tunnettujen, monikansallisten brändien kanssa ja lataavat niihin tavanomaisesta poikkeavia, kulutuskulttuuria vastustavia merkityksiä. Toinen merkille pantava piirre vastamainoksissa on sanamuunnosten ja sanaleikkien käyttö. Tätä tyylikeinoa tutkielmassa kutsutaan verbaaliseksi sukkeluudeksi. Verbaalisen sukkeluuden ja visuaalisen esperanton avulla vastamainoksiin luodaan ironinen, sarkastinen ja parodinen sävy. Vastamainoksissa pyritään herättämään huomiota järjestämällä kulttuurisia elementtejä uudella yllättävällä tavalla. Kyse on kulttuurinhäirinnästä. Kulttuurinhäirintä kritisoi kulutuskulttuuria, joka osaltaan ylläpitää kapitalistissävytteisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Kulttuurinhäiritsijöiden mukaan kulutuskulttuuri on vallannut fyysistä ja diskursiivista tilaa, joka on vallattava takaisin. Vastamainonta saa luontevimman viitekehyksensä kulttuurinhäirinnästä, joka on mitä erilaisimpia performatiivisia muotoja ottavaa vastapropagandaa kulutuskulttuurille. Kulttuurinhäirinnän lisäksi Voiman vastamainoksien voi katsoa olevan osa lehden journalistista sisältöä. Vastamainos on kuin yhteiskunnallisen kritiikin visuaalispainotteinen hybridi: se voi revitellä ja liioitella kuin mainos, mutta faktojen on silti oltava kohdallaan kuten journalismissa.