Browsing by Title

Tutkimus selvitti toimeentulopäätöksistä ilmennyttä harkintavaltaa ja sen perusteluita Espoon kaupungin sosiaali-työssä vuonna 2016. Vuoden 2016 toimeentulotuen myöntäminen valaisee säätelyyn ja harkintaan perustuvan työskentelyn suhdetta toimeentulotuen myöntämisessä ja siten aikuissosiaalityössä yleensä. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen merkitys on kasvanut. Harkintavallan käytön tutkiminen kertoo paljon myös sosiaalityöstä, sillä juuri harkintavalta antaa sosiaalityön professiolle merkittää valtaa. Kun toimeentulotukea myönne-tään harkintaperiaatteilla, luodaan standardeja, jotka voivat olla ristiriidassa tuen hakijan tarpeiden ja elinolojen kanssa. Harkintavaltaa käyttävän viranomaisen tulisi pyrkiä tosiasialliseen tasa-arvon toteutumiseen, mutta yhdenvertaisen kohtelun vaatimus saattaa evätä hakijalta tämän tarvitseman tuen. Tietoa harkinnanvaraisista tuista ja niiden perusteista tarvitsevat paitsi kuntien aikuissosiaalityö ja Kela, myös tukia hakevat asiakkaat. Asiakastyötä tekevät sosiaalialan ammattilaiset tarvitsevat tietoa harkintavallan käytöstä ja sen perusteluista, sillä heidän tulee reflektoida omaa toimintaansa. Tieto on tarpeen myös henkilöstölle, jonka tehtävänä on ohjata asiakkaita hakemaan tarvitsemiaan palveluita oikealta viranomaiselta. Vaikka tieto harkinnan käytöstä ja sen perusteluista on henkilöstölle ja hallinnolle tarpeellista, tärkein syy ovat asiakkaat ja heidän oikeutensa. Asiakkaan oikeusturva on vaarantunut aina, jos perusteluita ei ole esitetty. Koska harkintaa kuitenkin käytetään, eikä se saisi perustua mielivaltaan, tarvitaan reflektointia varten apuvälineitä. Sosiaalityöntekijät reflektoivat sitä, kuinka he harkintaa käyttävät, sillä sosiaalityö yhdistää harkintavaltaa käyttämällä byrokraattisen, professionaalisen toiminnan sekä asiakkaiden kanssa käydyn vuorovaikutuksen toisiinsa. Aineisto muodostui satunnaisotannan perusteella valikoitujen 60 asiakkaan toimeentulotukipäätöksistä ja asiakaskirjauksista. Satunnaisotanta myönteisistä päätöksistä sisälsi 128 asiakasta ja kielteisistä 22 asiakasta. Asiakirjat olivat sosiaalitoimen etuuskäsittelijöiden, sosiaaliohjaajien ja sosiaalityöntekijöiden laatimia. Tutkimuksessa harkinnanvaraisen toimeentulotuen perusteluita analysoitiin teorialähtöisesti. Aineiston päätöskohtien perustelut luokiteltiin rakenteellisen ja episteemisen mittarin alle. Episteemisen ulottuvuuden alle luotiin tarkemmat luokat muodollisia, kannustavia ja osallistavia mittareita varten. Päätöskohdan perustelut luokiteltiin myös Ian Taylorin ja Josie Kellyn normeihin, arvoihin ja toimintaan perustuen. Asiakaskohtaisen työskentelyn kirjauksista etsittiin byrokraattisen perspektiivin lisäksi myös terapeuttista lähestymistapaa. Päätösteksteihin ja kirjauksiin vietiin tietoa harkinnasta erittäin paljon toimeentulotukea käsiteltäessä ja myönnettäessä. Sen käyttö ei rajoittunut vain täydentävän ja ehkäisevän tuen myöntämiseen. Ehkäisevän toimeentulotuen myöntäminen oli lähes olematonta. Eri asiakkaiden kanssa työskenneltiin eri tasoilla. Aineisto perustui 60 asiakkaan asiointiin. Näistä asiakkaista 30 kanssa harkintaa tehtiin episteemisten mittareiden mukaisesti. Näissä tilanteissa päätöksentekijä oli perehtynyt myös asiakkaan tilanteeseen, eikä päätöstä tehty vain lain tai viranomaisohjeiden perusteella. Käytetyimpiä normeja olivat viranomaisen omat ohjeet. Erityisesti sähkölaskun suuruutta sekä kotivakuutuksen tasoa perusteltiin Espoon kaupungin sisäisellä ohjeella. Käytetyin laki oli laki toimeentulotuesta. Arvoperustaisesta harkinnasta esille nousevat perustelut, joilla tuetaan selviytymistä. Itsenäinen suoriutuminen ja täydentävä tuki, asiakkaan jaksamisen ja hyvinvoinnin tukeminen, terveydelliset syyt sekä lapsen kasvu ja kehitys pyrkivät kaikki turvaamaan asiakkaan ja tämän perheen tulevaa selviytymistä. Työntekijät tekevät todennäköisesti paljon toiminnallista harkintaa, jota ei kirjata ylös. Tavallisesti toiminnallinen harkinta näkyi perustelussa, kun se koski myönnytystä hakijalle. Päätöskohdista 16 prosentista puuttui perustelu. Episteemisten mittareiden mukainen harkintavallan tarkastelu osoitti, että työntekijöille oli jäänyt runsaasti mahdollisuuksia käyttää harkintaa. Osallistava työskentelytapa mahdollisti asiakkaiden tilanteen arviointia sekä heidän mieli-piteittensä kuulemista. Moniammatillinen yhteistyö oli kapea-alaista. Sosiaalialan ammattilaiset olivat auktoriteetteja toimeentulotuen myöntämisessä. Päätöksentekijät turvautuivat lääkäreihin ja optikoihin hakiessaan tieteellistä näyt-töä päätöksen perusteluksi. Perusteluissa käytetyt normit olivat laki ja viranomaisen omat ohjeet. Sosiaalityön eettisiä ohjeita tai muita alakohtaisia perusteluita ei löytynyt päätöksistä. Arvot, jotka näkyivät perusteluissa, olivat harvoin asiakkaan asettamia. Työskentely perustui lainsäätäjän, viranomaisen ja päätöksentekijöiden asettamille arvoille. Päätöksissä oli paljon kohtia, joita ei ole perusteltu lainkaan. Asiakkaat hakivat tukea moneen asiaan, johon ei ollut subjektiivista oikeuta. Kielteisten ja myönteisten päätöskohtien perustelujen eroista ei selviä, mihin erilaiset ratkaisut perustuivat. Kielteisen päätöksen perusteluksi riitti perusosan määrittäminen myös silloin, kun asiakas oli hakenut harkinnanvaraista tukea. Päätösten teksti oli usein suoria lainauksia laista, tai niitä perusteltiin kaupungin omilla ohjeilla. Tuolloin asiakaskohtaiset perustelut puuttuivat. Tämän tutkimuksen valossa asiakkaiden oikeusturva oli heikko. Perusteluissa on niin paljon puutteita, että niiden perusteella ei voi luoda kuvaa yhdenvertaisuuden toteutumisesta.

Talousrikosrintamalla yksi merkittävimmistä tekijöistä 20 vuoden ajan on ollut 1990-luvun alun talouslama ja pankkikriisi. 1990-luvun alussa konkurssit ja niihin liittyvät rikokset lisääntyivät huomattavasti, mikä työllisti talousrikostutkljoita koko vuosikymmenen. Lamaan ja taloudelliseen kriisiin liittyvän taloudellisen rikollisuuden lisääntymisen myötä talousrikoksien torjunnan tehostamiselle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Perinteisiin rikoksiin verrattuna taloudellista rikollisuutta käsittelevä tutkimus on, sekä Suomessa, että ulkomailla ollut melko vähäistä. Yksi tärkeimmistä syistä talousrikollisuutta koskevan tutkimuksen suhteellisen vähäiseen määrään on taloudelliseen rikollisuuteen liittyvien käsitteiden epäselvyys ja yksimielisyyden puute. Talousrikokset sijoittuvat monien eri rikosnimikkeiden alle ja osaan rikoksista sisältyy myös perinteisiä rikoksia. Tutkimukseni on sekoitus kvantitatiivista sekä kvalitatiivista analyysiä, joita yhdisteilen pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa siitä miten talousrikollisuus ja harmaa talous näkyivät 1990-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisältöanalyysiä olen käyttänyt Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoitusten sekä kansanedustajien kirjallisten kysymysten osalta. Valitsin tutkimusmetodikseni kvantitatiivisen tutkimuksen, koska halusin saada tulokset mahdollisimman hyvin tilastolliseen muotoon ja näin paremmin pystyä analysoimaan eri muuttujia ja niiden välisiä suhteita. Kvalitatiivisia metodeja käytin puolestaan, koska niiden avulla pystyy paremmin ymmärtämään sekä pääsemään lähemmäksi tutkimuskohdetta. 1990-luvun laman jälkimainingeissa Suomessa talousrikosten torjunnan kehittämiselle oli sopiva poliittinen ja sosiaalinen tilaus. Suomen hallitus teki vuonna 1996 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämisestä, päätöksen mukaan eri viranomaisten resursseja lisättiin huomattavasti. Tehostunut viranomaistoiminta vaikutti suoraan myös ilmi tulleiden talousrikosten, etenkin verorikosten, määriin. Juuri vero- ja kirjanpitorikokset olivat suuressa määrin kontrolliin liittyvää rikollisuutta, jossa esiin tulevien rikosten määrä oli suorassa yhteydessä verottajan kontrollin tiukkuuteen. Kontrollirikosten määrien vaihtelussa ei kyse ollut niinkään suoraan taloustilanteen muutoksista, vaan epäsuoremmin siitä miten talouskriisi ja kansalaisen tyytymättömyys asioiden tilaan vaikutti poliitikkojen ja eri viranomaisten halukkuuteen puuttua rikoksiin. Velallisen rikokset puolestaan tulivat esiin yleensä konkurssipesien selvittelyn yhteydessä, jolloin ilmitulleen rikollisuuden määrät olivat kiinteässä yhteydessä konkurssien määrään. Velallisen rikosten poliisin tietoon tulleiden määrien kehitys oli siis kontrollirikoksia tiiviimmin yhteydessä taloudellisen tilanteen muutoksiin ja talouskriisin aiheuttamaan konkurssiaaltoon. Toisaalta 1990-luvun noususuhdanteessa taloudelliset vaikeudet koettelivat huonommin menestyvien yrityssektorien yrityksiä ja yrityksiä, jotka eivät pärjänneet taloudellisessa kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset tekijät saattoivat vaikuttaa olennaisesti juuri velallisen rikosten luonteeseen. 1990-luvun talouskriisi aiheutti yhteiskunnassa monenlaisia muutoksia. Yksi muutoksista oli se, miten talousrikollisuuteen ja harmaaseen talouteen alettiin laman jälkimainingeissa suhtautua. Media, poliitikot ja suuri yleisö kiinnostuivat talousrikollisuudesta 1990-luvun alkupuoliskolla aivan uudella tavalla. Useat tahot kokivat pankkikriisin sekä sen jälkeisen pankkituen epäoikeudenmukaisena ja halusivat löytää siihen syyllisiä, tähän kasinopelurit, epämääräiset liikemiehet sekä talousrikolliset sopivat hyvin. Taloudellinen rikollisuus nousi esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenä pankkikriisin elementtinä, jolloin poliitikkojen oli käytännössä mahdotonta olla ottamatta sitä huomioon. 1990-luvun alkupuolella tehtiin paljon konkursseihin ja pankkeihin liittyviä talousrikoksia, joiden selvittely jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Talousrikollisuus nousi Suomessa poliitikkojen ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun alun laman myötä. Laman ja siihen liittyvän lisääntyneen talousrikollisuuden sekä harmaan talouden myötä syntyi voimakas yhteiskunnallinen tilaus talousrikosten torjunnan tehostamiselle. 1990-luvun puolivälistä lähtien talousrikostorjuntaan osoitettiin merkittäviä lisäresursseja. Talousrikollisista saatiin yhteinen vihollinen, johon poliitikot ja kansa saattoivat keskittää laman aikaansaamaa turhautumista.

Intohimo motivoi ihmisiä, tekee heidän elämästään elämisen arvoista ja sillä on iso rooli ihmisten elemässä. Intohimosta voi myös tulla pakonomaista ja se voi ajaa stressiin. Vallerand ja kumppanit ovat kehittäneet intohimon dualistisen mallin Decin ja Ryanin itsemääräämisteorian pohjalta. Intohimon määritellään olevan suurta kiintymystä toimintaa kohtaan. Tämä kiintymys tekee yksilöstä taipuvaisemman kyseistä toimintaa kohtaan. Toimintaan käytetään paljon aikaa ja energiaa ja siihen liittyvät päämäärät ja tavoitteet koetaan itselle merkityksellisinä. Intohimon dualistisen mallin mukaan on olemassa harmonista ja pakonomaista intohimoa. Työ voi muodostua ihmiselle intohimon kohteeksi. Työintohimon muodolla on merkitystä sekä yksilön että organisaation hyvinvoinnin kannalta. Pakonomaisen intohimon on havaittu liittyvän negatiivisiin seurauksiin, kun taas harmonisen intohimon positiivisiin seurauksiin. Tässä tutkielmassa tavoitteena on tarkastella työintohimon muotojen taustalla vaikuttavia sosiaalisia tekijöitä. Lisäksi tutkitaan näiden suhdetta irtisanoutumisaikomuksiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella sekä johtaminen että tiimi-ilmapiiri vaikuttavat työintohimoon. Aihetta lähestyttiin kahden tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäinen kysymys oli: Miten palveleva johtaminen ja työilmapiiri vaikuttavat työtä kohtaan koettuun intohimoon? Ja toinen: Mikä liittyy voimakkaimmin irtisanoutumisaikomuksiin: työintohimo, palveleva johtaminen vai tiimin ilmapiiri? Tutkimuskysymystä tutkittiin faktorianalyysin ja lineaarisen regressioanalyysin menetelmin. Faktorianalyysin myötä ilmeni, ettei tutkimuskysymyksiä tai hypoteeseja voitu lähestyä niiden alkuperäisessä muodossa, sillä harmonisen työintohimon ja tiimi-ilmapiirin kysymykset latautuivat samalle faktorille. Täten tutkittavaksi vaihtui organisatorinen harmoniaindeksiksi, eli OHI:ksi nimetty muuttuja. Palveleva johtaminen oli positiivisessa yhteydessä OHI-muuttujaan. Lisäksi johtoasemassa oleminen ja vastaajan työorganisaatio liittyivät OHI-muuttujaan. Palveleva johtaminen ei ollut yhteydessä pakonomaiseen intohimoon ja ainoastaan johtoasemassa oleminen liittyi pakonomaiseen intohimoon. Täten johtoasemassa olevat kokivat aineistossa vähemmän sekä organisatorista harmoniaa että pakonomaista intohimoa. OHI-muuttuja selitti voimakkaimmin irtisanoutumisaikomuksia. Lisäksi palveleva johtaminen ja vastaajan oleskelumaa olivat yhteydessä irtisanoutumisaikomuksiin. Sekä organisatorista harmoniaa että pakonomaista intohimoa havaittiin aineistossa samaan aikaan. Koska harmonista intohimoa ei löydetty aineistosta itsenäisenä muuttujanaan, ei tutkielmaa voida verrata aiempaan tutkimukseen paljoa. Harmonisen intohimon muuttujaa tulee täten tutkia jatkossa lisää. Työintohimon mittaria on testattava Suomen kontekstissa lisää ja selvitettävä sen suhdetta tiimiilmapiiriin enemmän. Työintohimotutkimus on uusi tutkimusalue, jota on tutkittu vasta 10-vuotta. Täten työintohimoa tulee myös jatkossa tutkia enemmän ja varsinkin pakonomainen intohimoa, koska se on jäänyt pienemmälle huomiolle. Myös intohimon muotojen suhde toisiinsa kaipaa täsmennystä ja tässäkin tutkielmassa havaittiin kumpaakin niistä samaan aikaan. Jatkossa tulisi myös tehdä aiheesta pitkittäistutkimusta.

Tutkielmassa tarkastellaan uuskeynesiläisten DSGE-makrotalousmallien joukkoon lukeutuvaa valtiovarainministeriön Kooma-mallia genealogisen hallintamentaliteetin näkökulmasta. Kooma-mallia käytetään valtiovarainministeriössä ennustamiseen ja erilaisten politiikkatoimien vaikutusarviointien laatimiseen. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa sovelletaan Michel Foucaultin tunnetuksi tekemää hallintamentaliteetin näkökulmaa, jossa tarkastellaan kansantaloustieteen tietomuotoihin ja turvallisuuden tekniikoihin pohjautuvaa vallan muotoa. Hallintamentaliteetin näkökulmasta Kooma-malli kehystetään tutkielmassa tietynlaisiin tietomuotoihin nojaavana rationaalisena teknologisena käytäntönä, joka mahdollistaa hienovaraisen talouden poliittisen hallinnan. Tutkimusmenetelmänä sovelletaan niin ikään Michel Foucaultin kehittämää genealogista analyysia, jonka keskiössä on nykyisyyden olemassaolon mahdollisuuksien kriittinen tarkastelu. Tavoitteena on horjuttaa asioiden pintatasolla ilmenevää yhtenäisyyttä ja luonnollisuutta tarkastelemalla niissä piileviä epävarmuuksia ja virheellisyyksiä. Huomio suunnataan asioiden syntyperään ja polveutumiseen sekä niissä vallitseviin ristiriitoihin, joiden tuloksina asiat ovat ilmaantuneet. Tutkielmassa hallintamentaliteettia sovelletaan genealogisesti, jolloin tarkastellaan tietynlaisiin tietomuotoihin ja niihin kytkeytyviin teknologioihin pohjautuvan hallinnan olemassaolon mahdollisuuksia. Tutkimusaineistona käytetään pääosin valtiovarainministeriön instituutioaineistoja, joissa tuodaan julki Kooma-mallin avulla laadittuja laskelmia. Tarkastelussa on erityisesti kevään 2014 Taloudellinen katsaus, jossa Kooma-mallin avulla laadittuja laskelmia hyödynnetään erilaisten finanssipolitiikan keinojen vaikutusten arvioimisessa. Arvioinnit, eli tietynlaisten rationaalisten kehysten kautta muodostetut näkemykset toimenpiteiden vaikutuksista ovat hallintamentaliteetin näkökulmasta keskeisiä käytäntöjä. Tutkielman tutkimuskysymyksinä on 1) miten Kooma-malli voi olla mahdollinen ja 2) minkälaisia ristiriitoja tähän mahdollisuuteen liittyy. Kysymyksiin vastataan tarkastelemalla ensinnäkin hallintamentalisoitumisen historiaa, jonka kautta makrotaloustieteen muodostuminen on sijoitettu osaksi laajempaa länsimaista hallinnallistumisen tendenssiä. Tutkielmassa laaditaan kriittinen rekonstruktio makrotalousteorian ja siihen kytkeytyvien käytäntöjen syntyhistoriasta ja polveutumisesta sekä siinä ilmaantuneista erilaisista problematisoinneista. Tämän kautta Kooma-malli asetetaan laajempaan sitä mahdollistavaan historialliseen talousteoreettiseen ja teknologiseen kontekstiin. Tästä näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan miten Kooma-malli 'on tullut jostain' erilaisten makrotaloustieteellisten ilmaantumisten myötävaikutuksesta. Kooma-mallia tarkastellaan kriittisen historiallisen rekonstruktion ohella luomalla katsaus sen talousteoreettisiin taustaoletuksiin. Taustaoletukset konstituoivat mallissa ilmeneviä tapoja hahmottaa taloudellista toimijuutta sekä taloudellisten suureiden välisiä suhteita ja niissä vallitsevia prosesseja. Taustaoletusten osalta tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota niissä vallitseviin epävarmuuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Esimerkkeinä talousteoreettisista taustaoletuksista tutkielmassa analysoidaan finanssipolitiikan kerroinvaikutuksia, mallien mikroperustaisuutta, rationaalisten odotusten hypoteesia sekä siihen kytkeytyvää ricardolaisen ekvivalenssin teoreemaa. Analyysissa näihin taustaoletuksiin todetaan sisältyvän epävarmuuksia ja ristiriitaisuuksia, jotka liittyvät esimerkiksi finanssipolitiikan kerroinvaikutusten empiirisen tulkinnan tulkinnan vaikeuteen sekä ricardolaisen ekvivalenssin realistisuuteen taloudellisten toimijoiden käyttäytymistä kuvaavana teoreemana. Tutkielman keskeisenä tarkoituksena on tuoda esille Kooma-mallia konstituoivien teoreettisten taustaoletusten syntyhistoriaa ja niihin kytkeytyviä tiedollisia epävarmuuksia ja ristiriitaisuuksia. Valtiovarainministeriössä laadituissa aineistoissa ei olla lainkaan käsitelty Kooma-mallin teoreettiseen taustaoletuksiin liittyviä epävarmuuksia tai yleensä reflektoitu Kooma-mallin avulla laaditun tiedon varmuusastetta. Tutkielmassa on Kooma-mallin olemassaolon mahdollisuuksien genealogisen tarkastelun kautta horjutettu Kooma-mallin avulla laadittujen laskelmien itsestäänselvää, neutraalia tai luonnollista ulkokuorta tuomalla esille niissä piileviä ristiriitaisuuksia ja epävarmuuksia.

The topic of this study is hate speech against the Roma in Romania, which was studied with the comments posted to three Romanian newspapers’ (Jurnalul National, Evenimentul zilei and Adevarul) Internet forums. This study examines how the history, current situation and demographic factors of the Romanian Roma are discussed in the comments on the Internet forums and what kind of solutions the commentators suggest for the Roma situation that many considered problematic. As the conceptual frame of reference in this study is hate speech that has been elaborated within international and American law, the study focuses on the comments that aim at strengthening the negative stereotypes and inciting violence, characteristics of hate speech. Relating to the subject, the study also touches on the dispute over curbing freedom of speech and defining the limits for forbidden speech. The messages used in the study are from the first half of the year 2009. The method used for collecting the data was Internet-ethnography, a method that applies traditional ethnographic observation to the Internet environment. For analyzing the messages, critical discourse analysis taught by Norman Fairclough was used. The emphasis was laid on the qualities that the commentators gave to the Roma. Two primary 'solutions' to the 'Gypsy problem' in Romania came up from the analysis. According to the comments belonging to the first group, the commentators wanted to change the official Romanian designation of the Roma from ‘rom’ (‘Roma’) to ‘tigan’ (the Romanian equivalent to ‘Gypsy’) so that the Romanians would not be confused with the Roma that many commentators considered highly insulting and problematic for Romanians. The comments of the other group are more characteristic hate speech: in many comments mass destruction of the Roma or forced deportation to India were proposed, from where the Roma started their travels toward Europe some thousand years ago. The comments contained clear references to the mass destructions of the Jews, Roma, homosexuals and political dissidents during the Nazi regime in Germany and the comments in this category, were especially vulgar. Furthermore, according to the 'dirtiness – purity' category of Mary Douglas, the Roma were perceived as an obstacle to the fulfilment of the 'clean' Romania.

Tieteen viihteellisiä representaatioita audiovisuaalisissa medioissa on aiemmin tutkittu lähinnä viihdegenreissä kuten science fiction -elokuvissa. Tutkimus on keskittynyt populaarikulttuurin tiederepresentaatioiden vaikutuksiin kansalaisten tiedekäsityksiin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan viihdegenrejen sijaan television asiaohjelmia ja tutkitaan, miten television tiedeohjelmien katsojat merkityksellistävät ohjelmien viihteellisiä elementtejä. Tutkielman teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu Pierre Bourdieun teoria mausta sosiaalisen erottautumisen välineenä. Bourdieun alkuperäinen luokkahabituksille nojannut teoria saa työssä viestinnällisen painotuksen, jolloin teoreettisen viitekehyksen keskiöön nousee oikean maun viestiminen. Työssä argumentoidaan, että maun viestiminen sosiaaliseen kontekstiin sopivalla tavalla on keino luoda sosiaalisia erottautumisia, jotka puolestaan ovat sosiaalisen identiteetin edellytys. Bourdieun kenttäteorian pohjalta hahmotellaan tieteen kenttää, joka muodostuu tiedeyhteisön toimijoiden välisten valtasuhteiden verkostosta. Tieteen kentällä vallitsee sille ominainen pääoman lajinsa, akateeminen pääoma, joka määritellään erääksi symbolisen pääoman erityismuodoksi. Akateeminen pääoma määritellään tieteelliseksi arvostukseksi, joka perustuu paitsi ammattilliseen asemaan yliopistoinstituutiossa myös tieteen kentällä annettuihin ja kentän toimijoiden tunnustamiin näyttöihin kuten tutkintoihin ja julkaisuihin. Aineistona käytetään kahdeksaa fokusryhmäkeskustelua, joihin tutkimuksen haastateltavat jaettiin taustojensa perusteella. Kaikkia haastateltavia yhdisti kiinnostus tiedettä ja television tiedeohjelmia kohtaan. Fokusryhmissä haastateltavat keskustelivat moderaattorin johdolla tieteestä, television tiedeviestinnästä sekä kolmesta ohjelmanäytteestä, jotka katsottiin keskusteluiden lomassa. Työssä esitetään, että haastattelut tapahtuvat tieteen kentällä ja että keskustelijat tunnistavat aiemman kokemuksensa pohjalta kentän toimintalogiikan ja legitiimin maun, mikä vaikuttaa heidän tapaansa puhua tiedeohjelmien viihteellisyydestä. Analyysimetodina käytetään diskurssianalyysiä. Haastattelutilanteessa sanotun oletetaan kuvastavan yleisiä tieteen kentälle ominaisia tulkintarepertuaareja, joihin keskustelijat nojautuvat eri tavoin riippuen tavoitteistaan sekä käytössään olevan kulttuurisen pääoman eli kompetenssin määrästä. Erityisesti huomiota kiinnitetään puheen konnotaatiohin sekä siihen, millaisia erontekoja ja luokituksia puhe sisältää. Lisäksi pohditaan, miten sanottu liittyy juuri keskustelutilanteeseen ja asiayhteyteen. Analyysin perusteella päädytään erottelemaan kolme puhetapaa, joilla tiedeohjelmien viihteellisyyttä voidaan merkityksellistää. Hyväksyvä puhetapa asemoi puhujan ohjelman yleisön joukkoon ja nostaa ohjelman tärkeimmäksi funktioksi viihdyttämisen. Tämä puhetapa on yleisin korkeimmin koulutettujen ryhmässä. Neuvotteleva puhetapa etäännyttää tiedeohjelmat puhujan omasta asiantuntemuksesta ja suhtautuu alentuvasti television tieteeseen. Viihteelliset elementit koetaan yhdentekeviksi tai turhiksi mutta suhteellisen vaarattomiksi television tiedeohjelmien ominaisuuksiksi. Kriittisessä puhetavassa viihteellisyys merkityksellistyy ärsyttäväksi ja negatiiviseksi. Viihteellisen esitystapa merkityksellistyy uhaksi tieteelliselle faktalle ja loukkaukseksi katsojan itsekunnioitukselle. Puheen subjekti etäännytetään ohjelman oletetusta kohdeyleisöstä, johon suhtaudutaan halveksuvasti. Tarkastelussa havaitaan, että kriittinen puhetapa on yleisin vähemmän koulutettujen keskustelijoiden joukossa. Tämä tulkitaan osoitukseksi hyvästä kulttuuritahdosta, joka johtuu tieteen kentän legitiimin maun tunnistamisen ja hallinnan välisestä epäsuhdasta.

Väestöennustelaskelmia tehdään, jotta voidaan varautua tulevaisuuden väestönkehitykseen, esimerkiksi huoltosuhteen muutokseen. Pro gradu -tutkielman tarkoitus oli kehittää kuolevuusennustetta, joka on osa väestöennustetta. Kuolevuutta mallinnettiin ja ennustettiin Suomen aineistoa käyttäen. Tutkimuskysymys oli havaintovälin pituuden vaikutus ennusteen tarkkuuteen. Kuolevuutta ennustettiin ekstrapoloimalla, eli yhteiskunnallisiin tai lääketieteellisiin muutoksiin ei otettu kantaa. Miesten ja naisten kuolevuus ennustettiin erikseen, koska niissä on suuria eroja. Tutkimus rajattiin koskemaan 60–99-vuotiaita. Tutkielmassa vertailtiin toteutunutta ja ennustettua kuolemanvaaralukua. Kuolemanvaaraluku tietyssä iässä kertoo todennäköisyyden kuolla ennen seuraavan iän saavuttamista ja sitä estimoidaan kuolevuuslukujen avulla. Kuolevuusluku lasketaan suhteuttamalla ikäryhmän kuolleet ikäryhmän keskiväkilukuun havaintovuonna. Puuttuvat ja epäuskottavat arvot korvattiin aineistosta interpoloidulla arvolla. Tutkielmassa käytettiin Human Mortality Database -tietokannan ja Tilastokeskuksen StatFin-tietokannan aineistoja. Tarkasteluperiodeiksi valittiin kaksi viiden peräkkäisen vuoden jaksoa vuosilta 1958–2012. Tarkasteluperiodien keskipisteiden etäisyydeksi eli havaintoväliksi valittiin 10–30 vuotta, kun Tilastokeskuksen nykyisin käyttämä havaintoväli on 20 vuotta. Ennustettiin 1–41 vuoden päähän eli havaintovälistä riippuen vuosia 1973–2013. Ennustevuodet valittiin menneeseen aikaan, jotta voitiin verrata toteutunutta ja ennustettua kuolevuutta. Tilastokeskuksen mallin mukaisesti ennuste laskettiin viimeisimmän havaitun kuolemanvaaraluvun ja alenemisvauhdin avulla. Kuolemanvaaraluvun alenemisvauhti riippuu kuolevuuden trendistä valitulla havaintovälillä. Jos kuolevuus laskee nopeasti tarkasteluperiodien välillä, myös ennuste on jyrkempi kuin tilanteessa, jossa ennustetaan perustuen pitkän aikavälin suhteellisen maltilliseen muutokseen. Saatuja ennusteita verrattiin toteutuneisiin lukuihin laskemalla suhteellisia keskineliövirheitä. Keskineliövirheistä otettiin ensin neliöjuuri ja tutkittiin graafisesti virheen suhdetta ennustevälin pituuteen eri havaintoväleillä. Sen jälkeen valittiin ennustevälit 1–20, joista oli kaikilla havaintoväleillä vähintään kaksi havaintoa, ja laskettiin niistä keskineliövirheiden summat havaintoväleittäin. Kuvien ja taulukoiden perusteella suositetut havaintovälit vastaavat Tilastokeskuksen nykyisin käyttämää väliä naisilla ikäryhmissä 65–84-vuotiaat sekä miehillä 80—89- ja 95–99-vuotiaat. Miehillä virheet ovat suurempia kuin naisilla ja mikään havaintoväli ei tuota tarkkoja ennusteita erityisesti nuoremmissa ikäryhmissä. Suoritettiin myös dekompositio eli hajotettiin keskineliövirhe varianssiin ja harhan neliöön. Havaittiin, että varianssin osuus keskineliövirheestä pienenee ennustevälin pidentyessä ja miehillä harhan osuus on keskimäärin suurempi kuin naisilla. Havaitaan, että paras mahdollinen havaintoväli vaihtelee jonkin verran ikäryhmittäin ja sukupuolittain. Kuolevuusennusteita laadittaessa tulisi siis ottaa huomioon optimaaliset ikäryhmittäiset havaintovälit. Toisaalta ennustemallin vaihtaminen saattaisi mahdollistaa parempia ennusteita kuin mitä pelkällä ikäryhmän ja sukupuolen huomioon ottavalla havaintovälin muutoksella saavutetaan.

Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Hyvinvointi koskettaa jokaista ihmistä erittäin henkilökohtaisella tasolla. Teoria siitä, mikä muodostaa hyvinvoinnin kuvaa, kuinka ihmisen hyvinvointi muodostuu. Tällä on merkitystä esimerkiksi silloin, kun päätetään hyvinvointivaltion varojen jakamisesta. Teorioilla on myös merkitystä pohdittaessa eettisiä kysymyksiä siitä, miten yritykset tarjoavat ja hyödyntävät hyvinvoinnin rakentajiin liittyviä tuotteita ja palveluita. Hedonismi, haluteoriat ja listateoriat ovat yleinen tapa luokitella keskeiset hyvinvointiteoriat. Hedonismi on saanut osakseen voimakkaasti kritiikkiä alusta lähtien ja varsinkin lähempänä nykyaikaa Robert Nozickin ajatuskoe kokemuskoneesta ja Eden Linin ajatuskoe Identtiset elämänajat ovat olleet sen verran vakuuttavia, että hedonismi usein sivuutetaan huonona teoriana hyvinvoinnista. Tämän työn tarkoituksena on puolustaa hedonismia Nozickin ja Linin ajatuskokeita vastaan. Mikäli hylkäämme jonkin hyvinvointiteorian väärin perustein, niin tällöin hyvinvointiin liittyvä keskustelu ja sen pohjalta tehtävät päätökset ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia. Työn argumentti rakennettiin analysoimalla Nozickin ja Linin ajatuskokeita ja esitettiin niiden heikkoja kohtia. Tämän pohjalta työssä rakennettiin kaksi ajatuskoetta, jotka johdettiin Nozickin ja Linin ajatuskokeista, mutta jotka pyrkivät korjaamaan niissä löytyneitä puutteita. Työssä todettiin, etteivät Nozickin ja Linin ajatuskokeet lopullisesti kumoa hedonismia hyvinvointiteoriana. Työssä ei kuitenkaan voida lopullisesti sanoa, että hedonismi olisi ainoa oikea hyvinvointiteoria. Työn keskeisiä kontribuutiota ovat Nozickin ja Linin ajatuskokeiden analyysin pohjalta löytyneet uudet ongelmalliset kohdat argumenteissa sekä työssä rakennettujen ajatuskokeiden tuomat uudet vastaväitteet ja mahdollisuudet hahmottaa kokemuskoneeseen pohjautuvien ajatuskokeiden tuloksia

Kansallisen historian näkökulmasta vuosi 2017 oli Suomen kansakunnalle suuri muistojen vuosi. Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä muistettiin ja juhlittiin valtioneuvoston kanslian asettaman Suomi 100 -organisaation johdolla rakentamalla laaja juhlavuoden ohjelma yhdessä eri toimijoiden kanssa. Tässä pro gradu -tutkielmassa esitellään sosiaalisten representaatioiden dialogiseen lähestymistapaan pohjautuva tutkimus, jossa tarkastellaan kollektiivista muistelua ja historian sosiaalisten representaatioiden rakentumista Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmassa. Tavoitteena on tutkia, millaisilla historian representaatioilla Suomen kansallista historiaa juhlavuoden ohjelmassa rakennetaan sekä millaisista merkityksistä ja mielikuvista historian representaatiot muodostuvat. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalisten representaatioiden ja kollektiivisen muistin teoriat. Sosiaalisten representaatioiden teoria on Serge Moscovicin (1961/2007) luoma teoreettinen lähestymistapa yhteisössä jaetun arkiymmärryksen ja sosiaalisen tiedon muodostumiseen. Kollektiivisen muistin teorian juuret ovat Maurice Halbwachsin (1925/1980) työssä koskien muistin sosiaalisia kehyksiä. Tutkimuksen keskiössä on historian arkiymmärryksen pysyvyyden ja muutoksen tematiikka sosiaalisten representaatioiden dialogisen lähestymistavan näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu juhlavuoden ohjelmahankkeista (N = 745), jotka esitellään juhlavuoden ohjelmassa sanoin ja kuvin. Aineisto analysoitiin ensin aineistolähtöisellä temaattisella analyysillä historian representaatioiden sisällön hahmottamiseksi. Toiseksi analyysiä täydennettiin historian representaatioiden muotoon keskittyvällä teorialähtöisellä temaattisella analyysilla soveltamalla sosiaalisten representaatioiden teorian avainkäsitteitä – ankkurointia ja objektivointia. Kuvien kohdalla sosiaalisten representaatioiden teorian tarjoamia työkaluja täydennettiin Roland Barthesin (1977) semioottisella lähestymistavalla koskien kuvien kolmea merkitystasoa – denotaatiota, konnotaatiota ja myyttiä. Tutkimuksen päätulosten mukaan Suomen kansallista historiaa rakennetaan juhlavuoden ohjelmassa erityisesti suomalaisen kulttuurin, hyvinvointiyhteiskunnan ja ympäristön historian kautta. Sota ja politiikka jäävät analyysin tuloksena teemoista pienimmiksi. Erityisesti taide, hyvinvointi ja terveys sekä suomalaisia ympäröivä luonto näyttäytyvät muistamisen arvoisena osana kansallista historiaa. Suomen kansallinen historia saa merkityksensä myös suhteessa arvoihin, kuten tasa-arvoon, yhteisöllisyyteen, monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen. Analyysin pohjalta keskeisimmät Suomen kansallisen historian naturalisoituneet symbolit ja henkilöinnit ovat kansalliseepos Kalevala, säveltäjä Jean Sibelius ja sinivalkoinen värimaailma. Vaihtoehtoisiksi symboleiksi ja henkilöinneiksi nousevat muun muassa suomalaisen taiteen, tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen historiaa edustava kuvataiteilija Touko Laaksonen ja Tom of Finland -teokset sekä monikulttuurisuutta symboloiva monivärinen värimaailma. Tutkimustulokset osoittavat, että Suomen kansallista historiaa rakennetaan niin hegemonisilla kuin vaihtoehtoisillakin representaatioilla, jotka vastaavat ennen kaikkea kansakunnan nykyhetken ja tulevaisuuden tarpeisiin. Dialogisen lähestymistavan (Marková, 2003) näkökulmasta Suomen kansallista historiaa koskevaa sosiaalista tietoa ja arkiymmärrystä rakennetaan pysyvyyden ja muutoksen, vallan ja vastarinnan dynaamisessa suhteessa dialogisen ajattelun, kielen ja kommunikaation kautta.