Browsing by Title

During this century, political fact-checking has emerged as a novel genre in journalism to combat challenges to journalism’s legitimacy crisis relating to political, economic, and social changes. In the new media ecology, journalism has lost its gatekeeper status and authority as the central information mediator, and journalists are increasingly coping with challenges of so-called fake news and disinformation. Political fact-checking reflects journalists’ defense against the current situation where their fact-based discipline is constantly under reputation threat. However, journalists proceeding to judge whether politicians’ predicated knowledge claims are verifiable facts, they confront their capabilities and shortcomings in making such judgements. Journalists directly deal with the essence of facts and their ability to place them in contexts. This study contributes to the field of journalism and fact-checking by employing an epistemological framework, which has only recently been reintroduced as a theoretical approach to journalism studies. This thesis is a qualitative research with six semi-structured interviews with Finnish journalists to analyze journalists’ sensemaking in the context of political fact-checking. The method applies discourse analysis to study the regular interpretative practices through which participants construct their fact-checking. In addition, the thesis analyzes emerging aspects of the journalists’ epistemic authority based on their sensemaking performance. The results indicate that journalists approach political fact-checking through problem-oriented and solution-oriented repertoires. Discourses within problem-oriented repertoires unveil several epistemological problems that journalists encounter as they proceed to judge politicians’ claims as true or false: Political communication often creates difficulties to identify fact-based discourse, and journalists tend to lack evidence in convincing themselves of their judgement because facts may turn out to be unsettled on close inspection. Furthermore, social media that utilizes fact-checking can be problematic since journalistic fact-checks are taken out of their initial context. Within a solution-oriented repertoire, journalists construct methods to cope with these presented challenges. They advocate for more collaboration in the newsroom, involve colleagues in verification, and support making this process transparent to the public. This thesis approaches journalists’ role as epistemic authorities critically: Journalistic fact-checking relies on collaborative context construction rather than on journalists’ individual reasoning. Journalistic authority is to be distinct from political authority, and journalists defend their neutral role with the journalistic methods and values that guide their practice. Fact-checking is influenced not only by journalism’s internal procedures and values, especially fairness, balance, and public service but also by the external institutional structures.

Tutkielmassa selvitetään suorituskulttuurin vaikutuksia ja haasteita jatkuvassa suorituksen johtamisessa. Suorituksen johtamisessa on käynnissä parhaillaan siirtymä vuosittaisesta hierarkkisesta prosessista joustavampaan ja jatkuvampaan johtamistapaan. Useat organisaatiot ovat tyytymättömiä suorituksen johtamisen prosessiinsa, sillä sitä pidetään tehottomana ja byrokraattisena. Suorituksen johtamisen tapojen tehokkuuden on tutkittu riippuvan niiden yhteensopivuudesta vallitsevan kulttuurin kanssa. Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä ymmärrystä jatkuvaan suorituksen johtamiseen vaikuttavista suorituskulttuurisista elementeistä sekä haasteista suorituksen johtamisen muutoksen varjossa. Tehostamaan ketterää ja joustavaa suorituksen johtamista, on kehitetty teknologiasia työkaluja. Tutkielmassa käsitellään jatkuvan suorituksen johtamisen ilmiötä Continuous Performance Management mobiilityökalun toiminnallisuuksien ja käyttökokemusten kautta. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu organisaatiokulttuurin ja suorituksen johtamisen tutkimuksista yhdistämällä ne suorituskulttuurin käsitteeseen. Tutkielman aineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka kerättiin energia-alalla toimivassa yrityksessä. Tutkielman teemat ovat määritelty suorituskulttuurin käsitteen osa-alueiden sekä jatkuvan suorituksen johtamisen elementtien pohjalta. Teemat ovat palaute, tulosorientaatio, hierarkia sekä itsensä johtaminen. Kohdeyrityksessä oli käynnissä jatkuvan suorituksen johtamisen mobiilityökalun pilotti, jonka testaajien joukosta haastateltavat valittiin. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2016 ja ne äänitettiin sekä litteroitiin. Aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin käyttämällä teemoittelua ja tyypittelyä. Aineiston pohjalta havaitaan, että kontrollin ja valtaetäisyyden elementeillä osana suorituskulttuuria on merkittävä vaikutus jatkuvan suorituksen johtamisen joustavuuden ja ketteryyden toteutumiseen. Kyseiset elementit ilmenivät yrityksen suorituskulttuurissa tavoitteiden vyöryttämisenä hierarkkisesti ylhäältä alas, esimiesvetoisuutena sekä sääntöjen korostumisessa osana tavoiteasetantaa. Korkean valtaetäisyyden myötä tavoitteet tuntuivat kaukaisilta työntekijöille ja niiden merkitystä omaan työhön oli hankala ymmärtää, joka puolestaan laski tavoiteorientaatiota ja työntekijän vastuunottamista, johon jatkuva suorituksen johtaminen pyrkii. Aktiivinen keskustelukulttuuri lisäsi pitkin vuotta käytävien tavoitekeskusteluiden määrää, johon jatkuva suorituksen johtaminen tähtää vuosittaisten kehityskeskustelujen painotuksen sijaan. Toisaalta haasteena suorituksen johtamisen jatkuvuudelle koettiin olevan yrityksen suorituskulttuurin kuuluva vahva tulevaisuusorientaatio, jossa korostui tavoitteiden asettaminen pitkälle aikavälille vuosisyklissä. Näin ollen jatkuvan suorituksen johtamisen toimivuuden kannalta olennaista oli suorituskulttuurin tasapainottelu kontrollin ja joustavuuden välillä. Samaan aikaan kun jatkuva suorituksen johtaminen pyrki joustavuuteen, yrityksen asettamat säännöt varmistivat tasa-arvoa ja läpinäkyvyyttä suorituksen johtamisessa.

Tässä tutkielmassa käsitellään suvaitsevaisuuden, sananvapauden ja median tilaa 2010-luvun Euroopassa, jossa maahanmuuttotilanne on kiristänyt kansalaisten näkemyksiä. Teoreettinen tausta tulee John Stuart Millin näkemyksistä utilitarismista, uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta. Keskeinen teos on Millin On Liberty (1859). Median tilan, vaikuttavuuden sekä median suvaitsevaisuuden osalta työssä seurataan muun muassa Susan Sontagin tekstiä siitä, miten median kuvasto kaukaisesta kärsimyksestä vaikuttaa yksilön käyttäytymiseen. Tutkielmassa käsitellään John Stuart Milliä, koska hän on ollut keskeinen muokkaaja muun muassa siinä, millaisena tunnemme Euroopan arvot nykyään. Teksti käsittelee arvoja, vastuita sekä velvollisuuksia liittyen ihmisten vapauksiin. Suvaitsevaisuuden osalta tutkielmassa pohditaan, miten konkreettinen maailmantilanne ja vapauksien teoreettinen maailma kohtaavat. Käytännön tekstit sekä teoriat molemmat osoittavat, että yksilöillä on vastuuta lähimmäisistään. Tämä oli Millinkin ajatus. Silti suvaitsevaisuus näyttää olevan vaikeaa. Rasistinen puhe on yleistynyt tiedonvälityksessä, eikä tasapuolisuus näytä mediassa toteutuvan. Millin teoria sananvapaudesta totuuden löytämisen välineenä näyttää idealistiselta, mutta on tavoitteena yhä 2010-luvulla kunnioitettavilta. Tiedonvälitystä ei seurata, kuten Mill ajatteli, siitä syystä että löydettäisiin totuus tai valistettaisiin kansaa, vaan suurelta osalta muun muassa viihtymisen takia. Milliläinen median tehtävä tasapainottamassa sitä, että totuutta löytyisi vähän enemmän, on kuitenkin tärkeä näkökulma.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee sosiaalisen pääoman tuomia mahdollisuuksia yksilön toiminnalle sosiaalisen median kontekstissa. Nykyisessä muodossaan esiintyvä sosiaalisen pääoman käsite rakentuu lukuisista erilaisista yksilöihin ja yhteisöihin kytkeytyvistä teorioista, mutta ensimmäistä kertaa se on esiintynyt akateemisessa tutkimuksessa 1970-luvun loppupuolella. Sosiaalisen median kontekstissa sosiaalista pääomaa on tutkittu verrattain vähän, mikä tekee siitä mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Tutkielmani tarkastelee, miten yksilö kykene hankkimaan ja ylläpitämään sosiaalista pääomansa sosiaalisen median kontekstissa, ja millaisia toimintamahdollisuuksia se yksilölle sosiaalisessa mediassa luo. Vastaan tutkimuskysymyksiini pääomateorioiden, viiden keskeisen käsitteen - verkostoituneen individualismin, henkilökohtaisen minän, sosiaalisten verkostojen, tunnettuuden ja osallistumisen kulttuurin - sekä sosiaalisen median vaikuttajien haastatteluista kerätyn aineiston kautta. Tutkielmani aineisto koostuu yhdestätoista sosiaalisen median vaikuttajalle toteutetusta teemahaastattelusta, jotka tehtiin talven ja kevään 2018 aikana. Aineisto analysoitiin teemoittelun avulla, ja esiin nousi neljä pääteemaa: sosiaalisten verkostojen merkitys toiminnan kannalta, vaikuttajien toiminnan tietoisuus, vallan epätasainen jakautuminen sosiaalisessa mediassa sekä vaikuttajien oman persoonan asettaminen pelinappulaksi. Toimintaympäristönä sosiaalinen media on varsin nykyaikainen lähtökohta ilmiöiden tutkimiselle sen vuorovaikutteisen, globaalin ja monisäikeisen luonteensa ansiosta. Länsimaisessa yhteiskunnassa sen voidaan nähdä vaikuttavan lähes jokaisen yksilön elämään. Sosiaalinen media tarjoaa sosiaaliselle pääomalle monia tutkimusmahdollisuuksia, jotka olen rajannut tiiviimmäksi viiden yllä mainitun käsitteen kautta. Näistä sosiaaliset verkostot ovat ensiarvoisen tärkeitä sosiaalisen pääoman muodostumisen kannalta, ja ne nähdään kiinteänä osana länsimaisen yhteiskunnan ihmisten ja organisaatioiden vuorovaikutusta. Tutkielmani analyysista käy ilmi, kuinka sosiaaliset verkostot nähdään osana yksilön sosiaalista pääomaa, ja miten ne mahdollistavat yksilöiden toimintamahdollisuuksien saavuttamista. Verkostoitunut individualismi liitetään osaksi sosiaalisia verkostoja, sillä se korostaa yksilöiden pyrkimystä vaikuttaa aktiivisesti omiin sosiaalisiin suhteisiinsa. Osallistumisen kulttuuri on osa tätä kulttuurinmuutosta. Tunnettuus esiintyy tutkielmassani osana sosiaalista pääomaa ollen yksi sen näkyvimmistä muodoista. Henkilökohtainen minä puolestaan nousee esiin osana sosiaalisen pääoman tavoittelua, kun yksilöt välineellistävät omia sosiaalisia suhteitaan ja muokkaavat omaa minäkuvaansa tavoitteisiinsa pyrkiessään. Tutkielmani esittelee sosiaalisen pääoman teorioita eri tutkijoiden kautta pohjaten suurimman huomioin Bourdieun (1986) pääomateorialle, joka liittää symbolisen pääoman vahvasti osaksi sosiaalista pääomaa. Tutkielmani painottuu lähinnä yksilölle muodostuvan sosiaalisen pääoman varaan, sillä se sopii sosiaalisen median luonteeseen ja siellä vallalla oleviin arvoihin yksilöllisyydestä. Yksilölle muodostuvassa sosiaalisessa pääomassa on Bourdieun teorian mukaan kyse pitkälti resurssien valtakamppailusta. Saavutettu sosiaalinen pääoma mahdollistaa yksilöiden toiminnallisuutta ja tavoitteiden saavuttamista sosiaalisen median verkostoissa. Sosiaalinen pääoma voidaankin nähdä tapana vaikuttaa omaan sosiaaliseen asemaan sekä siihen, millaisia sisältöjä sosiaaliseen mediaan lopulta tuotetaan. Vaikka tarkastelen sosiaalista pääomaa pääosin yksilötasolla, vaikuttavat siihen yhteiskunnallisella tasolla aina arvo- ja valtakysymykset, jotka ovat tiivis osa Bourdieun (1986) pääomateoriaa. Tutkielmani analyysissa selviää, miten haastateltavina olleet sosiaalisen median vaikuttajat kokivat sosiaalisen pääoman rakentuvan vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden kanssa yhteiskunnassa vallalla olevien asenteiden pohjalta. Sosiaalista pääomaa omaavat toimijat voivat halutessaan määritellä sosiaalisen median puheenaiheita ja luonnetta. Mediassa saavutettu valta on vaikutusvaltaa, jota monet sosiaalisen median vaikuttajat hyödyntävät omassa toiminnassaan päivittäin. Tutkielmani johtopäätöksissä totean sosiaalisen pääoman hankkimisen ja ylläpitämisen sosiaalisen median kontekstissa olevan monisäikeinen prosessi, jota on haastavaa tulkita yksiselitteisesti sen luonteen vuoksi. Johtopäätöksissä tuon esiin kolmannen tutkimuskysymykseni siitä, miten bourdieulaista pääomateoriaa voidaan soveltaa sosiaaliseen mediaan. Tutkielmani keskeinen johtopäätös on, että sosiaalisella pääomalla on merkittävä vaikutus siihen, millaisia toimintamahdollisuuksia yksilölle muodostuu sosiaalisessa mediassa.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Tutkimuksen aihetta kehystää internetin ja sosiaalisen median myötä tapahtunut muutos organisaatioiden toimintaympäristöissä. Odotukset julkishallinnon organisaatioiden avoimemmasta ja vuorovaikutteisemmasta toiminnasta ovat lisääntyneet sosiaalisen median yleistymisen myötä. Viestintä on noussut avainasemaan, kun globalisoituvasta maailmasta ja muuttuvista toimintaympäristöistä on tullut organisaatioiden arkipäivää. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten julkishallinnon organisaatio viestii strategisesti sosiaalisessa mediassa ja millaisia sosiaalisen median strategioita se hyödyntää viestinnässään. Ilmiötä tarkastellaan tapaustutkimuksen lähtökohdista. Tutkimuksessa selvitetään, miten Suomessa julkishallinnon alalla toimiva palvelu- ja tutkimusorganisaatio käyttää Twitteriä viestinnässään, millaisia strategisia tavoitteita viestinnälle on asetettu, miten tavoitteiden toteutumista seurataan ja arvioidaan organisaatiossa ja miten asetetut tavoitteet aineiston perusteella näyttävät toteutuvan Twitterissä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu aiemmasta strategisen viestinnän ja sosiaalisen median tutkimuksesta. Tutkimuksessa strategista viestintää ja sosiaalista mediaa lähestytään julkishallinnon organisaatioiden kontekstissa. Keskeisiä teoreettisia teemoja ovat julkishallinnon organisaatioiden strateginen viestintä ja sosiaalinen media osana organisaatioiden viestintää. Tutkimuksen kohteena on Ilmatieteen laitoksen viestintä Twitterissä. Aineisto koostuu Ilmatieteen laitoksen viestintästrategian ja laitoksen viestinnän työntekijöille tehtyjen sähköpostihaastattelujen muodostamasta strategiapuheen kokonaisuudesta sekä Ilmatieteen laitoksen Twitter-tileiltä kerätyistä twiiteistä. Tutkimusaineistoa on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn menetelmin. Sähköpostihaastattelujen analyysin osalta laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä on täydennetty laadullisen asennetutkimuksen metodein. Tutkimuksen tulokset vahvistavat käsitystä julkishallinnon organisaatioista strategisinä viestijöinä. Tulosten mukaan julkishallinnon organisaatiot viestivät strategisesti ja hyödyntävät sosiaalisessa mediassa erilaisia viestintästrategioita. Eri strategioiden hyödyntäminen sosiaalisessa mediassa viestiessä kytkeytyy siihen, kuinka tottuneesti organisaatio käyttää sosiaalista mediaa. Tulokset osoittavat, että kaikkia sosiaalisen median mahdollisuuksia ei hyödynnetä vielä täysmääräisesti ja erityisesti vuorovaikutuksen lisäämisessä ja dialogin vahvistamisessa on kehitettävää. Tulokset osoittavat lisäksi, että vuorovaikutteinen läsnäolo sosiaalisessa mediassa vaatii organisaatioilta aikaa ja resursseja. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat muun muassa Ines Mergel, Kirk Hallahan et. al., Seungahn Nah ja Gregory D. Saxton, Michael L. Kent ja Maureen Taylor, Saku Mantere, Elisa Juholin sekä Pekka Aula ja Leif Åberg.

Tämän maisteritutkielman tarkoitus on tarkastella julkistalouden kestävyysvajetta ideatutkimuksen periaatteen mukaisesti politiikkaideana, jolla poliittista päätöksentekoa perustellaan. Tutkielmassa julkistalouden kestävyysvajetta tarkastellaan ohjelmallisena ideana ja institutionaalisena viitekehyksenä, jonka vakiintumisessa valtiovarainministeriöllä on ollut merkittävä rooli. Tavoitteena on selvittää, millaisia sosiaali- ja terveyspoliittisia toimenpiteitä esiintyy hallitusohjelmissa kestävyysvajeen idean yhteydessä, sekä mitä sosiaali- ja terveyspoliittisia lakiesityksiä perustellaan kestävyysvajeella. Tutkimus on laadullinen, ja tutkimusstrategia yhdistää prosessijäljitystä ja aineisto- sekä teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Aineisto koostuu vuosien 2006–2020 välillä julkaistuista hallitusohjelmista sekä sosiaali- ja terveyspoliittisten lakiesitysten yleisperusteluosista, joissa kestävyysvajeen idea esiintyy eksplisiittisesti. Aineisto sisältää 6 hallitusohjelmaa ja 12 hallituksen esityksen yleisperusteluosaa. Analyysin keskeisenä tuloksena selvisi, että hallitusohjelmissa kestävyysvajeen ideaan yhdistetyt sosiaali- ja terveyspoliittiset toimenpiteet muodostuvat kunta- ja palvelurakenteeseen sekä sosiaaliturvaan kohdistuvista toimista. Kunta- ja palvelurakenteeseen kohdistuvat toimet koostuvat sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä kuntarakenteen uudistamisesta, ja sosiaaliturvaan kohdistuvat toimet muodostuivat työeläkejärjestelmän ja opintotukijärjestelmän uudistamisesta. Sosiaali- ja terveyspoliittiset lakiesitykset puolestaan koostuvat pääasiassa hallinnon uudelleenjärjestelyistä. Lisäksi esityksissä esiintyi markkinoiden luomista, kavennuksia eläkkeisiin ja työttömyystukiin sekä esitys Suomessa opiskelleiden ulkomaalaisten oleskelulupien pidentämisestä. Yhteenvetona voidaan todeta, että kestävyysvajeen idean merkittävimmät sosiaali- ja terveyspoliittiset vaikutukset ovat kohdistuneet kuntarakenteeseen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään, joiden uudistamista idealla on perusteltu. Julkisessa keskustelussa samaansa erittäin laajaan huomioon nähden idean käyttö politiikkatoimenpiteiden perustelussa on ollut suppeaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tarkastelen tutkielmassani Salon Ollikkalassa sijaitsevan lähiön rakennusprosessia sekä lähiön muotoutumiseen vaikuttaneita syitä ja seurauksia vuosien 1967-1989 välisenä aikana. Tutkielma lähestyy Ollikkalan lähiötä varsinkin yhteiskuntatieteissä tutkittujen rakennemurroksen, suuren muuton sekä tehokkuuden ideologian ilmiöinä, sekä toisaalta modernin työläisyhteiskunnan viitekehyksessä, jossa lähiö on nähtävissä omana sosiaalisena kokonaisuutenaan. Tutkielma liittää lähiön ajallisesti laajempaan kontekstiin, jonka tarkoituksena on hahmottaa aluerakennusprosessista erillisiä rakenteita, jotka vaikuttivat myös lähiön muotoutumiseen. Tarkoitus on luoda vaihtoehtoisia tulkintoja lähiöiden syntyyn vaikuttaneista tekijöistä sekä elämäntapojen eriytymisestä lähiössä, kuin myös uudenlaisia tulkintoja lähiöstä ja sen merkityksestä. Tutkielma hahmottaa miten rakennemurros vaikutti Salon kaupungin teollisuussektoriin sekä väestönkasvuun, sekä minkälaisia ongelmia kaupungistuminen loi paikalliselle asuntotuotannolle. Paikallistasolla lähiöalueen syntyä tarkastellaan asuntotuotantoa ohjaavan ideologian, valtiollisen sääntelyn ja paikallistason hallintamekanismien välisenä vuorovaikutuksena, joka sitoi yhteensä niin poliitikot, suunnittelijat, rakentajat kuin maanomistajatkin. Samalla tutkielma hahmottaa lähiön muotoutumista asukkaiden mielikuvissa erilliseksi sosiaaliseksi konstruktioksi. Asukkaiden mielissä lähiö muodostui aluerakennusprosessista erilliseksi sosiaalisesi kokemusmaailmaksi, joka erosi oleellisesti fyysisestä pienlähiöstä. Lähdemateriaali koostui Salon kaupungin virallisista julkaisuista, rakennustilastoista, julkaisemattomista tilastoista, sekä haastatteluista, joilla on tutkittu lähiön muodostumista yhteiskunnan ylärakenteista käsin. Sosiaalista muotoutumista käsittelevässä osiossa lähteinä on käytetty pääasiassa haastattelumateriaalia, sanomalehtiartikkeleita, sekä tilastollista materiaalia. Tutkielmassa haastateltiin toistakymmentä alueella asunutta ihmistä, joiden avulla kartoitettiin asukkaiden mielikuvia Ollikkalasta, elämästä lähiössä ja sen asukkaista. Mielikuvien ohella seurattiin aluetta käsittelevien lehtiartikkeleiden muutosta 1980-luvun aikana. Tutkielma osoittaa, että siinä missä Ollikkalan lähiö liittyy osittain rakennemurroksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, niin siitä muodostui myös monin tavoin perinteisistä tulkinnoista poikkeava pienlähiö. Monipuolinen rakennustoiminta sekä lähiön pitkä rakennusaikakausi loivat lähiöstä heterogeenisen asuinyhteiskunnan, josta muodostui monelle aktiivinen, avoin sekä sosiaalinen asuinalue. Toisaalta lähiössä ilmenneet ongelmat ja passivoituminen edesauttoivat lähiössä tapahtunutta eriytymistä korttelikohtaisiin kokonaisuuksiin ja lopulta myös stigmatisoivat lähiön yleisessä keskustelussa ongelmalähiöksi.

Family-based migration is deemed to be a principal method of international relocation. Within this category, spouses make up a significant percentage, yet their subjective experiences of migration are largely underrepresented in academic literature. In a world where numbers and statistics linked to globalisation and relocation dominate, there is a need to revert to the human experience; to put a face to the figures. Interpretative Phenomenological Analysis (IPA) aims to represent and interpret experiences, offering an insider’s perspective on phenomenon linked to contemporary living. This paper explores the subjective experience of couples who have come to Finland by the migration route of spousal reunification. Participants represent a well-educated, skilled workforce and consist of six couples range in age from mid-20s to 30s. By means of semi-structured, qualitative interviews, these couples explain and make sense of their migratory experiences; from the initial decision of the “sponsor” to relocate, the application process for spousal reunification and the long-awaited reunion, to the adaptation period to a shared life in a new society. Herein, they explore their many turbulent emotions, bureaucratic and practical challenges and integration into Finnish society. The primary research question “How do couples explain their subjective experience of migration via family reunification?”, is followed by “What meanings do they attribute to this experience?” and “How do they account for this lived experience?”. Such matters are given in-depth interpretations, encompassing emotions and the personal consequences of migration. This study offers a novel insight into the experiences of an underrepresented population in academic research. The Finnish setting gives the paper an interesting angle, given the country’s recent adaptation to a “receiving society” for migrants. As such, the results add to a growing body of literature related to modern day migratory patterns and experiences. These findings offer insight into personal accounts of relocation and provide a basis for future research, in addition to practical applications relevant to migration processes.