Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan kaupunkilaisen luontosuhteeseen liittämiä sosiaalisia konstruktioita.Tutkielman keskiössä ovat kysymykset siitä, millaisia merkityksiä saa luonto kaupunkilaisen arjen tulkinnoissa, millaisia konstruktioita liitetään ihmiseenosana muuta luontoa sekä miten kokonaisvaltaisena luontosuhde eri ulottuvuuksissaan jäsentyy kaupunkilaisten pohdinnoissa. Aineistoni on kerätty haastattelemalla Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastolle mielipiteen yleiskaavasuunnitelmasta lähettäneitä pääkaupunkiseutulaisia, haastatteluita kertyi yhteensä kymmenen kappaletta. Tarkastelen ihmisen luontosuhdetta kvalitatiivisesti, sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä.Tutkielman analyyttisinä työkaluina käytin temaattista sisällönanalyysiä, kulttuuristen puhetapojen analyysiä ja diskursiivisiä välineitä. Erottelin kulttuuristen puhetapojen pohjalta aineistosta antroposentrisen ja luontokeskeisen ihmiskuvan sekä kolme erilaista luontosuhteen tyyppiä: utilitaristisen, holistisen ja hedonistisen luontosuhteen. Rakentamani kategoriat ovat ideaalityyppinen jäsennys, todellisuudessa yksittäisetkin puheet saattoivat sisältää merkittävän määrän kilpailevia tulkintamalleja ja näkökulmia todellisuuteen. Jäsennykset suhteutuvat toisiinsa tavalla, jossa toinen äärilaita samastuu ihmisen erillisyyden ja poikkeuksellisuuden lähtökohtaan, toinen tulkintaan ihmisen ja luonnon ykseydestä näkökulmien leikatessa toisensa pohdinnoissa luontosuhteen dialektisuudesta.Luontosuhde näyttäytyi kaupunkilaisten arjessa oman toiminnan kehyksenä, moniaistisena luontoelämyksenä ja suojaavana metsämaisemana. Puheissa kaupunkilainen ei juurikaan käsittele luontoa aineellisen hyödyn kontekstissa. Luontaistalouden muotojen kuihduttua pois luontosuhde viittaa joko virkistysliikunnan mahdollistavaan lähiluontoon tai maapallon laajuisiin ympäristöongelmiin. Ihminen jäsentyy kaupunkilaisten puheissa kulttuurin pikemmin kuin evoluution tuotteeksi. Ihmisluonnon ristiriitaisuus tulee esiin pohdinnoissa ihmisen tietoisuuden ja toiminnan välisestä katkoksesta ekologisen järjestelmän kontekstissa. Puheissa ihminen tietää riskiyhteiskunnan tuottamista uhkista, mutta ihmisen toimintaa leimaa partikularistinen suuntautuminen oman edun edistämiseen, sosiaaliseen vertailuun, arjen kulttuuristen tapojen ylläpitämiseen ja mukavuuteen.Kaupunkiluonto merkityksellistyy ensisijaisesti siitä saatavien psykofyysisten hyötyjen ja mielihyvän kautta, mutta myös itseisarvoisena ja suojelua tarvitsevana luontoympäristönä. Maisemana ja suojana luontoympäristö jäsentyy kaupunkilaisen tasapainoisen ja hyvän elämän näkökulmasta edelleen välttämättömyytenä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää sanan ‘luonto’ merkitystä ja käyttöä ympäristöfilosofisessa keskustelussa. Mielenkiinnon kohteena on erityisesti se, voidaanko tällä käsitteellä perustella ympäristöarvoja ja voidaanko näillä arvoilla katsoa olevan moraalista velvoittavaa voimaa. Sanalle ‘luonto’ löytyy kaksi kilpailevaa määritelmää, joita käytetään ympäristöfilosofisissa teorioissa rinnakkain tai niistä valitaan toinen. Näiden luonto-käsitteen määritelmien voidaan katsoa olevan läpikäydyn aineiston perusteella yleisesti hyväksyttyjä. Niitä ei kuitenkaan perustella huolella, vaan tyydytään vallitsevaan käsitykseen sitä kyseenalaistamatta. Tästä syystä tämän tutkielman kysymyksenasettelulle on ympäristöfilosofiassa tarvetta. Tutkielma on luonteeltaan analyyttinen. Lähdeaineistoksi on valittu historiallisten auktoriteettien lisäksi modernin ympäristöfilosofian puhutuimpia ja kiistellyimpiä näkökulmia. Historiallisten auktoriteettien tärkein ominaisuus tämän tutkielman kannalta on niiden riippumattomuus modernista ympäristöajattelusta, jolla on omat ennakkokäsityksensä ja asenteensa painolastinaan. Keskeisinä lähteinä ovat: John O’Neillin, Alan Hollandin ja Andrew Lightin Environmental Values; John Stuart Millin On Nature ja Robert Elliotin Faking Nature. J. S. Millin On Nature -essee, jossa luonto-käsitteelle löydetään ympäristöfilosofiassa yhä käytettävät kaksi määritelmää. Näitä ‘luonnon’ määritelmiä syvennetään modernien ympäristöfilosofien ajatuksilla. O.Neill ym. teoksesta on tähän tutkielmaan otettu rakenne sen esittämän kysymyksenasettelun mukaisesti. Lisäksi se tarjoaa tutkielman esittämään ympäristöarvojen moraalisen velvoittavuuden ongelmaan yhden ratkaisun. Elliotin artikkeli on tälle työlle keskeinen kahdesta syystä: ensinnäkin se toimii argumentaation kehityksen vastinparina, sillä sen sisältö on tämän tutkielman näkökulmasta ristiriitainen. Toiseksi, se onnistuu kuvaamaan ympäristöön liitettävien arvojen luonteen vahvalla intuitiivisella vertauksella taiteeseen. Näiden taidevertausten ansioista Elliotin artikkeli on kiistatta yksi modernin ympäristöfilosofian lainatuimmista ja kiistellyimmistä. Elliotin argumentaatiolinjaa jatkavat ajattelijat syventävät näitä käsityksiä entisestään ja myös O’Neill ym. saavat siitä vaikutteita omaan ajatteluunsa. Tämän tutkielman aineiston valossa voidaan todeta, että luonnolle löydetään kaksi eriävää määritelmää. Ensinnäkin ‘luonto’ määritellään tieteellisesti luonnonlaeiksi. Toisessa määritelmässään ‘luonto’ ymmärretään ei-inhimilliseksi ympäristöksi. Näiden määritelmien voidaan sanoa eroavan ensisijaisesti siinä, että jälkimmäisen määritelmän mukaisella luonnolla voidaan katsoa olevan arvoa. Tämä arvo on luonteeltaan joko välillistä tai välitöntä riippuen siitä, arvostetaanko sitä jonkin toisen arvon saavuttamisen välineenä vai sen itsensä tähden itseisarvoisesti. Näiden erilaisten ympäristöarvon lajien tunnistaminen on niiden moraalisen velvoittavuuden kannalta keskeinen tekijä. Osa ympäristöfilosofisista teorioista lähtee siitä, että luonnolla olisi objektiivinen arvonsa silloinkin kun inhimillinen moraalisubjekti ei sitä ole arvostamassa. Toisen tärkeänä huomiona on, että mikäli ‘luonto’ määritellään ei-inhimilliseksi ympäristöksi, kaikki inhimilliset luonnonsuojelutoimet osoittautuvat mahdottomiksi. Ne muuttaisivat tuon ei-inhimillisen ympäristön osaksi inhimillistä ympäristöä. Jotta moraaliselle toimijalle ympäristöarvoilla olisi merkitystä, niiden olisi oltava tämän agentin tunnistettavissa. Tutkielman aineiston valossa voidaan todeta, että vaikka ei-inhimillisellä ympäristöllä tällaista arvoa olisikin, ei se voisi ohjata moraalista toimintaamme. Lisäksi voidaan todeta, ettei tässä työssä esitetyt ympäristöfilosofiset teoriat tätä luonnonsuojelun paradoksi onnistu kiertämään. Tämän työn tärkein johtopäätös on, ettei luontoa voida suojella.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2015 Suomeen saapuneiden irakilaisten turvapaikanhakijoiden luottamuksen kokemuksia Suomessa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja mistä tekijöistä turvapaikanhakijoiden luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen toimijoihin rakentuu sekä toisaalta mitkä tekijät estävät tai rapauttavat luottamuksen syntymistä. Tutkielma osallistuu suomalaisen pakolaistutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun turvapaikanhakijoiden asemasta Suomessa ja pyrkii osaltaan vastaamaan pakolaistutkimuksen kentän lisätiedon tarpeisiin. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu kriittisen teorian ja sen perustalle rakentuvien taistelevan tutkimuksen ja kriittisen sosiaalityön periaatteiden varaan. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin aineistona olivat seitsemän irakilaisen turvapaikanhakijan narratiiviset haastattelut, joita tarkasteltiin sekä tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavien sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja tunnustamisen käsitteiden kautta että aineistosta nousevan inhimillisen turvallisuuden ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen analyysissa painottuu erityisesti Axel Honnethin tunnustamisen teoria, jonka mukaisesti luottamuksen rakentumista tarkastellaan rakkaudellisen ja välittävän tunnustamisen, kunnioittavan ja oikeudenmukaisen tunnustamisen sekä sosiaalisen arvostuksen ja yksilöllisyyden tunnustamisen tunnustussuhteiden kautta. Tutkimuksen tulosten perusteella luottamuksen kokemuksiin vaikuttivat ensinnäkin turvapaikanhakijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden laatu. Sillä, minkälaista sosiaalista pääomaa turvapaikanhakijat onnistuivat uudessa ympäristössään muodostamaan, on ollut merkitystä heidän kokemansa yleisen luottamuksen kannalta. Toiseksi, luottamuksen rakentumisen kannalta erityisen tärkeä tekijä oli tunnustetuksi tuleminen. Tämä tulee esiin rakkauden ja huolenpidon sekä kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden kokemusten kautta. Kun turvapaikanhakijoita kohtaan osoitettiin avointa empatiaa ja pyyteetöntä tukea, he pystyivät kokemaan tulleensa kohdatuiksi ja tunnustetuiksi luottamuksenarvoisina ihmisinä. Sen sijaan turvapaikanhakijat eivät kokeneet voivansa luottaa toimijoihin, jotka olivat mahdollisen käännyttämispäätöksen myötä asettamassa heidät uudelleen hengenvaaraan. Sekä huolenpidon että oikeudenmukaisuuden tunnustamisen kokemukset heijastivat osaltaan myös turvapaikanhakijoiden arvostuksen kokemuksiin. Vastavuoroisissa suhteissa turvapaikanhakijat kokivat itsensä tunnustetuiksi ja arvostetuiksi yhteisönsä jäseniksi, kun taas Maahanmuuttoviraston toimeenpanema ja epäoikeudenmukaiseksi koettu turvapaikkapolitiikka vaikeutti turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Kolmanneksi, tutkimuksen perusteella turvapaikanhakijoiden kokeman luottamuksen syntymisen ennakkoehto oli turvallisuus. Sillä, kenet koettiin turvalliseksi, oli tutkimustulosten perusteella perustavanlaatuinen merkitys turvapaikanhakijoiden luottamuksen rakentumisessa. Ihmisiin, jotka turvapaikanhakijat kokivat turvallisiksi, pystyttiin luottamaan, kun vastaavasti toimijoihin, jotka vaaransivat turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden ja siten turvallisuuden, ei luotettu.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan, oliko yhteiskuntavastuullisella toiminnalla ja viestinnällä sijaa Nordean kriisiviestinnässä keväällä 2016 Nordeaa ja monia muita pankkeja kohdanneen Panama-paperit -kriisin aikana. Tutkielmassa eritellään Nordean itsensä julkilausumat sen toimintaa ohjaavat eettiset ohjeet, toisin sanoen Nordean moraali. Tähän peilataan kriisin aikaista viestintää tavoitteena tutkia sanojen ja toiminnan välistä korrelaatiota, mahdollista yhdenmukaisuutta tai eroavaisuutta. Tutkielman tarkoituksena on saada vastaus kysymykseen siitä, millaisin retorisin keinoin Nordea jäsentää arvojaan, erityisesti yhteiskuntavastuullisuutta, kevään 2016 Panama-paperit -kriisin aikaisessa kriisiviestinnässään. Tutkimus on osa organisaatioviestinnän tutkimusta. Tapausta käsitellään kriisiviestinnän, yhteiskuntavastuun ja sidosryhmäteorioiden valossa. Aineistoa analysoidaan retorisen argumentaatioanalyysin avulla. Tutkimuksessa ammennetaan retoriikan synnyn historiasta kumpuavia tutkimussuuntia ja peilataan niitä nykytutkimuksen suuntaan. Yhä edelleen käytetty ja arvostettu aristotelinen logokseen, eetokseen ja paatokseen jaettu retoriikka auttaa tutkimuksessa aineiston jäsentämisessä. Aineisto koostuu yhdeksästä mediatekstistä, neljästä audiovisuaalisesta mediasisällöstä sekä Nordean viidestä tiedotteesta ja Vastuullisuus Nordeassa - Luottamus ansaitaan joka päivä –esitteestä. Tutkimuksessa havaitaan Nordean sisäisen viestinnän toimineen siinä määrin, että kaikki analysoidut puhujat käyttivät lähes samanlaista retoriikkaa samanlaisin argumentein, joiden perustelu löytyy myös edellä mainituista Nordean eettisistä ohjeista. Henkilötasolla voidaan nähdä pieniä eroavaisuuksia liittyen pääosin puhujan olemukseen, eetokseen. Nordean edustajien argumenteissa vedotaan paljon auktoriteettiin, erityisesti lakiin ja yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin. Panama-paperit -kriisin normalisointi ja väheksyminen nousevat myös keskeisiksi tuloksiksi. Yhteiskuntavastuun rooli yrityksen kriisiviestinnässä ankkuroituu tutkimuksen pohjalta nimenomaisesti kriisiviestinnän esivaiheeseen, eli sidosryhmien kuuntelemiseen. Mitä aiemmin yhteiskuntavastuullinen toiminta on sisällytetty yrityksen toimintasuunnitelmaan, sitä pienempi riski on itse kriisin syntymiseen. Tämä liittyy vahvasti myös omavalvontaan ja sen tulosten raportoimiseen sidosryhmille. Johtopäätöksenä todetaan, että Nordean kriisiviestintä oli onnistunutta pääosin sen johdonmukaisuuden, nopeuden ja asianmukaisuuden vuoksi. Aineistosta nousi esiin toistuvina teemoina puhe konkreettisista korjaavista toimenpiteistä, sekä analysoitavat argumentit pohjautuivat pitkälti niin faktapohjaisiin, kuin myös tunteisiin vetoaviin perusteluihin. Retoriikka oli suurimmaksi osaksi yhteneväistä niin puhujien ulosannin kuin argumenttien ja niiden perustelujen osalta. Lopuksi tutkimuksessa herää kysymys siitä, missä määrin omavalvonta oikeuttaa tehdyt vastuuttomat toimet, ja mikä on omavalvonnan perimmäinen funktio, sekä siitä, kenen vuoksi omavalvontaa tehdään.

Organisaatiofuusiot ovat suosittu, mutta haastava organisaatiomuutoksen muoto. Tutkimusten mukaan jopa puolet fuusioista epäonnistuu tavoitteidensa saavuttamisessa, minkä lisäksi myös työntekijät reagoivat fuusioihin negatiivisesti. Tutkijat ovat epäilleet, että psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden huomiotta jättäminen saattaisi olla usein fuusioiden epäonnistumisen taustalla. Tässä työssä tutkitaan organisaatioon ja ammattiryhmään samaistumisen sekä ylintä johtoa kohtaan koetun luottamuksen muutoksia Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston fuusiossa. Lisäksi selvitetään organisaatioon ja ammattiryhmään samaistumisen sekä luottamuksen välisiä yhteyksiä. Teoreettisesti tutkimus hyödyntää sosiaalisen identiteetin näkökulmaa sekä luottamuksen käsitettä. Temaattisesti tutkimus taas liittyy organisaatiofuusioiden inhimillisen puolen tutkimukseen sekä suomalaiseen sosiaali- ja terveysalan fuusiotutkimukseen.

Tutkimuksen aiheena on natiivimainonta, jolla tarkoitetaan tässä median verkkosivustoilla esiintyvää, toimitukselliselta aineistolta näyttävää mainontaa. Natiivimainonnan on nähty uhkaavan journalismin riippumattomuutta, sillä yleisö erehtyy helposti luulemaan sitä journalistiseksi sisällöksi ja suhtautuu siihen tällöin kritiikittömämmin. Mainostajat taas ovat kiinnostuneita natiivimainonnasta juuri sen tehokkuuden vuoksi. Ratkaisuksi journalismin ja mainonnan väliseen ongelmaan on ehdotettu läpinäkyvyyttä: natiivimainonnan tuotantotapojen ja sidonnaisuuksien avaamista ja selkeää merkitsemistä. Tutkimuksessa tarkastellaan, millä tavalla natiivimainonta pyrkii edistämään – tai häivyttämään – läpinäkyvyyttä. Lisäksi selvitetään, millaisina natiivimainonnan sisällöt esiintyvät ja millaisia vaikuttamisen keinoja niillä on käytössään. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty Michael Karlssonin, Matt Carlsonin, Vilma Luoma-ahon ja Petro Poutasen sekä Bartosz W. Wojdynskin läpinäkyvyyden ja natiivimainonnan tutkimuksia. Aineistona on 89 natiivimainosta, jotka on julkaistu neljän suurimman printtiuutismedian Ilta-Sanomien, Iltalehden, Helsingin Sanomien ja Kauppalehden verkkosivustoilla tammi- ja helmikuussa 2017. Tutkimusmenetelminä on käytetty sisällönanalyysia, jonka avulla on tarkasteltu natiivimainonnan läpinäkyvyyttä ja sen ilmenemismuotoja, sekä kehysanalyysia, jota on käytetty natiivimainonnan sisältöjen vaikutuskeinojen tutkimiseen. Tutkimuksessa selvisi, että suomalainen natiivimainonta on asianmukaisesti mainonnaksi merkittyä ja se noudattaa merkitsemistavoissa Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston ohjeistuksia. Muissa läpinäkyvyyden keinojen hyödyntämisessä on kuitenkin puutteita. Mainostajaa ei merkitä riittävän selvästi, lähteisiin viitataan satunnaisesti, samoin linkit alkuperäislähteisiin puuttuvat useissa tapauksissa. Faktojen tarkistamisen mahdollisuus on puutteellista ja yleisön mahdollisuus palautteeseen puuttuu lähes kokonaan. Useassa tapauksessa natiivimainonta ei erotu riittävän selvästi toimituksellisesta aineistosta. Natiivimainonnan sisällöt pyrkivät mukailemaan journalismin juttutyyppejä. Niistä on löydettävissä ilmiöjutun, palvelupalstojen, uutisen, henkilökuvan ja reportaasin piirteitä. Sisällön objektiivisen ja riippumattoman tarkastelun sijaan ne kuitenkin keskittyvät pelkästään tietyn tuotteen tai palvelun mainostamiseen tai yrityksen brändi-identiteetin rakentamiseen. Sisällöissä erottuu kehyksiä, joiden avulla pyritään vaikuttamaan yleisöön varoittelemalla, arjen helpotusta lupailemalla, haaveita luomalla tai esittämällä muutoksen mahdollisuus. Tutkimustulosten perusteella on pääteltävissä, että uutismedioiden alustalla esiintyvä natiivimainonta ei ole riittävän läpinäkyvää täyttääkseen ne kriteerit, joita journalismi siltä vaatii. Lisäksi on tulkittavissa, että natiivimainonta käyttää journalismin muotoa vain visuaalisena elementtinä mainonnassaan. Natiivimainonta näyttää toimitukselliselta aineistolta, mutta sen sisällöt keskittyvät mainontaan. Tämän voi nähdä suurena ongelmana, sillä yleisö sekoittaa natiiivmainonnan helposti toimitukselliseen aineistoon. Toisin sanoen natiivimainonta lainaa yleisön luottamusta journalismiin ja käyttää sitä kaupallisiin tarkoituksiin. On myös pääteltävissä, että natiivimainonnan sisältöjen läpinäkyvyyden kriteereitä ja laatua ei valvota riittävästi.

Työelämästä ja sen muutoksesta puhutaan paljon, mutta usein keskustelu keskittyy epätyypillisiin työsuhteisiin sekä työttömyyteen. Tämän tutkimuksen tarkoitus onkin nostaa esiin työelämän toisenlainen ulottuvuus, nimittäin töiden eriytyminen. Nykyään vaikuttaa usein siltä, että ihmisten mielissä työt jakautuvat kahdenlaisiin töihin; arvokkaina pidettyihin henkisiin töihin, joihin vaatimuksena on korkeakoulututkinto sekä vähemmän muodollista koulutusta vaativiin ja ruumiillisempiin töihin, joiden tekijät nähdään häviäjinä. Tämä tutkimus pyrkii kyseenalaistamaan näkemyksen sekä kartoittamaan sen taustaa tutkimalla luovuuden merkitystä työnteolle, työn merkitystä identiteetille, työnteolle asetettuja ehtoja sekä yhteiskuntaluokan merkitystä nykypäivän yhteiskunnassa. Tutkin kahden vastakkaisen ryhmän mielipiteitä näistä asioista, Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan 18‒30-vuotiaiden opiskelijoiden ja Palvelualojen ammattiliiton nuorisojäsenten. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat yhteiskuntaluokka historian ja nykypäivän kontekstissa, työelämän muutos sekä työn ja luovuuden merkitys yksilölle. Aineisto on kerätty Helsingin yliopiston E-Lomakkeella edellä mainituilta ryhmiltä. Lomake sisälsi taustatietokysymysten lisäksi mielipideväittämiä sekä avokysymyksiä ja oli yhtä kysymystä lukuunottamatta samanlainen kummallekin ryhmälle. Analyysissä on käytetty sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Kvantitatiivisessa osiossa muodostan mielipideväittämistä faktorianalyysin avulla summamuuttujia, joille teen varianssianalyysin. Kvalitatiivisen analyysin toteutan teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, jonka avulla nostan teemoja sekä teoreettisesta viitekehyksestä että suoraan aineistosta. Yliopisto-opiskelijoiden ja palvelualojen ammattilaisten väliltä löytyy tuloksissa sekä eroja että yhdenmukaisuuksia. Luovuus nousee esiin hallitsevana teemana; kummatkin tutkimusryhmät haluaisivat tehdä luovaa työtä tai vähintään sisällyttää työhönsä luovia elementtejä. Eroja ryhmien välillä löytyy suhtautumisessa tiettyihin töihin ja työntekoon yleisesti. Yliopisto-opiskelijat pitävät työntekoa palvelualojen ammattilaisia vähemmän itseisarvona sekä pyrkivät tekemään eroa itsensä ja yksitoikkoisina pitämiensä töiden välille. Kummatkin tutkimusryhmät näyttävät tiedostavan yhteiskuntaluokkien olemassaolon nykypäivänä, mutta vain opiskelijat pohtivat oman luokka-asemansa muodostumista avovastauksissa. Esille tulleet erot antavat viitteitä siitä, että kaikki nykynuoret eivät näe yhteiskuntaa paikkana, jossa jokaisella olisi oma tasavertainen ja merkityksellinen roolinsa. Tällaiset mielipiteet saattavat jatkossa voimistaa yhteiskunnassamme käynnissä olevaa eriarvoistumiskehitystä.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia niitä kirjoitetuista omaelämäkerrallisista negatiivisten tunnekokemusten narratiiveista eriteltäviä ominaisuuksia, jotka osallistuvat negatiivisen tunnenarratiivin ja lopulta siihen liittyvän merkityksen luomiseen. Teoreettisina viitekehyksinä tutkimuksessa on narratiivinen ja fenomenologinen tutkimus. Tutkimustulokset ovat tukeneet ajatusta siitä, että narratiivinen tutkimusmetodi soveltuu erilaisiin negatiivisiin tunnetiloihin vaikuttamisen välineeksi ja että terveyttään parantaneilla henkilöillä on esiintynyt narratiiveissaan itsereflektioon, tunteellisuuteen ja ajattelevaisuuteen liittyvää sisältöä. Narratiivin on tutkimusten valossa sanottu olevan jotain sellaista, jonka kautta on mahdollista ymmärtää itseä ja omaa sosiaalista tilannetta, luoda tätä vastaava asenne ja antaa sille lopulta merkitys. Koska narratiivisen tunnetutkimuksen kohdalla on korostunut lingvistisen tutkimusotteen vaatimus, lähestyn tutkimusaineistoani narratiivisen näkökulman ohella lingvistisesti. Koska tutkin ennen kaikkea kognitiivisen adaptaation teorian mukaista merkityksen käsitettä narratiivisesta ja holistisesta näkökulmasta, pyrin ottamaan huomioon erilaiset mainitut narratiivin luonnin prosessiin liittyvät tekijät, sillä ne rajaavat merkityksen luonnin toimintakehystä. Näihin kuuluvat myös kognitiivisen integraation ja asenteen käsitteet. Pyrin siis tässä tutkimuksessa tavoittamaan ne kognitiivis-fenomenologiset aspektit, jotka osallistuvat kognitiivisen adaptaation mukaiseen merkityksen tuottamiseen negatiivisista tunnekokemuksista. Menetelminäni käytän narratologisia subjunktiivien ja epifanian käsitteitä, subjunktiivin tapaluokkaa sekä kognitiivisen arvioinnin ja narratiivisen taustoituksen analyysiä. Tutkimuksessa on mukana 10 tarinaa. Tutkimuksen tuloksena on, että asenteellinen epifania tai narratiivinen lopputulema on löydettävissä subjunktiivisella luokittelulla ja suuntaa narratiiville annettavan merkityksen näkymistä narratiivista.

Tutkimuksessa tarkastellaan hedelmöityshoitoja, jotka ovat osa yhä useamman lapsettoman elämää. Hedelmöityshoidot siirtävät lisääntymisen intiimeistä perhesuhteista klinikoille: osaksi lääketieteellisiä käytäntöjä ja liiketoimintaa. Tutkimuskohteena on hedelmöityshoidot ruumiillisena ja teknisenä inhimillisen elämän muotona. Tutkielman aineisto koostuu hedelmöityshoitoja käsittelevistä valistusteksteistä – materiaalista, jota suomalaisilla hedelmöityshoitoklinikoilla 2010-luvulla jaetaan tutkimuksia tai hoitoja suunnitteleville. Aineisto sisältää myös keskeisimmät aihetta käsittelevät suomenkieliset internetsivut. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta tietoa siitä, miksi hedelmöityshoidot ovat niin tärkeä lapsettomuuden ratkaisukeino. Tutkielmassa vastataan kysymykseen: miten hedelmöityshoitojen ensisijainen asema lapsettomuuden ratkaisuvaihtoehtona oikeutetaan. Tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat perustuvat ranskalaisen filosofin, antropologin ja tieteen- ja teknologiantutkijan Bruno Latourin ajatteluun. Tutkimuksessa Latourin ajatteluun – ja erityisesti verkoston käsitteeseen – yhdistetään Charis Thompsonilta lainattu ontologisen koreografian käsite. Hedelmöityshoidot kokoavat yhteen erilaisia asioita: injektioneuloja, lääkeaineita, sukusoluja, hedelmöitysmaljoja, lämpökaappeja, mikroskooppeja, ultraäänilaitteita, raskaustestejä, lääkäreitä, hoitajia, asiakkaita, potilaita ja sukusolujen luovuttajia. Jotta hedelmöityshoitojen tavoitteena oleva onnistunut raskaus olisi mahdollinen, täytyy näiden asioiden liittyä yhteen juuri tietyllä tavalla: in vitro -toiminnot synkronisoidaan aina lääkityn tai tarkkaillun naisruumiin reproduktioprosesseihin. Verkoston käsite viittaa tällaiseen eriluontoisten asioiden kokoonpanoon ja ontologinen koreografia sen dynaamiseen toimintamekanismiin: erilaisten asioiden yhdistymiseen ja liikkeeseen yhdessä. Näiden käsitteiden avulla tutkielmassa jäljitetään hedelmöityshoitojen oikeuttamisen koreografioita. Tutkimuksen tuloksena esitetään, että hedelmöityshoitoja tarjotaan ratkaisuna ensisijaisesti heteroparin fysiologisista syistä johtuvaan lapsettomuuteen. Lapsettomuus lääketieteellistyy, kun se juurtuu heikentyneen hedelmällisyyden diagnoosiin ja diagnoosin mahdollistavaan tekniikkaan. Koska lapsettomuus määrittyy heteroparin ruumiilliseksi kyvyttömyydeksi, tulee lapsettomuuden fysiologian hoitamisesta itseisarvo – riippumatta siitä, johtavatko hoidot lapsen syntymään. Hedelmöityshoitojen voimakas ensisijaistuminen suhteessa lapsettomuuden ei-lääketieteellisiin ratkaisuihin on yhteiskunnallisesti merkittävä tutkimustulos. Koska hedelmöityshoidot kuitenkin ovat raskaita, vaatii niissä jaksaminen hoidoissa käyviltä henkisiä ja fyysisiä ponnisteluja. Lapsettomuuden fysiologian ympärille rakentuu näin kokonainen elämänkäytäntö. Käytännön mukaisesti eläminen – siis hedelmöityshoidoissa käyminen – vaatii erityisten elämäntaitojen omaksumista: itsensä tarkkailua, epävarmuuden sietokykyä, pitkäjänteisyyttä suhteessa hoitojen tuloksiin ja rakentavaa suhtautumista hoitojen sivuoireisiin. Vaikka hoidoissa käyminen voi olla raskasta, määrittyvät hedelmöityshoidot kuitenkin luonnolliseksi tavaksi kiertää lisääntymiselimistön rajoitteita eli mahdollistaa onnistunut raskaus hedelmättömyyden ongelmasta huolimatta. Hoitomenetelmät toteutetaan lisääntymiselimistön luonnollisia prosesseja avustamalla ja luontoa jäljittelemällä. Myös vanhemman ja hoidoilla syntyneen lapsen välinen side jäljittelee geneettistä sukulaisuutta, vaikka hoidoissa käytettäisiin luovutettuja sukusoluja. Hedelmöityshoidot määrittyvätkin itse asiassa teknologiaksi, joka luonnollistaa patologisen hedelmättömyyden hedelmällisyydeksi. Lääketieteellis-teknologisen intervention luonnollisuudesta huolimatta hoitoihin liittyy kuitenkin jännitteitä. Tutkielman perusteella jännitteet koskevat erityisesti ihmisalkioiden kaksoisroolia inhimillisinä entiteetteinä ja objekteina, hoitojen avulla syntyneiden lasten terveyttä sekä lapsettomien parien auttamista osana yksityistä liiketoimintaa. Nämä asiat vaativat valistukselta erityistä huomiota ja hienotunteisuutta. Aiemmissa tutkimuksissa hedelmöityshoitojen tunnuspiirteeksi on nostettu ristiriitaisuus. Tämän tutkielman keskeinen tulos kuitenkin on, että leimallisinta hedelmöityshoitoverkostolle on joustavuus. Joustavuus kuvaa verkostossa käytyjä neuvotteluja ratkaisua vaativasta ongelmasta, hoitojen lupauksista, menetelmien luonnollisuudesta ja ilmiön jännitteistä. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että paradoksaalisesti hedelmöityshoidoissa on kyse paljosta muustakin kuin lapsen saamisesta. Lupaus lapsesta on myös lupaus lisääntymisbiologian hoitamisesta, elämisen taidosta, luonnolliseksi lääkitystä ruumiista ja lääketieteellis-teknisestä avusta. Hedelmöityshoidot ovat itsestään selvin ratkaisu lapsettomuuteen, koska niillä tehdään paljon muutakin kuin lapsia: hoidetaan ja luonnollistetaan heikentyneen hedelmällisyyden rasittamia ruumiinprosesseja, saatetaan elämäntaitoon, jäljitellään luontoa ja sukulaisuuden geneettisiä siteitä sekä huolehditaan alkioista, lapsista ja hoidoissa käyvistä.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.