Browsing by Title

Sikiötutkimuksilla tarkoitetaan sikiön synnynnäisten kehityshäiriöiden tutkimista raskauden aikana. Viimeisten vuosikymmenien aikana sikiötutkimusten käyttö on yleistynyt runsaasti länsimaissa, ja niiden voidaankin nykypäivänä todeta olevan rutiininomainen osa äitiyshuoltoa myös Suomessa. Olennaisina periaatteina sikiötutkimusten tarjoamisessa pidetään osallistumisen vapaaehtoisuutta ja osallistujien autonomian kunnioittamista. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät naiset aina tee autonomista tai tietoon perustuvaa päätöstä sikiötutkimuksiin osallistumisesta, ja sikiötutkimusten rutiininomainen tarjoaminen voi jopa heikentää naisten valinnan vapautta. Maisterintutkielmassa tarkastellaan sikiötutkimuksiin liittyvää päätöksentekoa niihin osallistuneiden naisten näkökulmasta. Tutkielma keskittyy erityisesti tarkastelemaan naisten päätöksenteon autonomiaa ja heidän päätöksilleen antamia perusteluita. Tutkijan kiinnostus tutkielmassa kohdistuu siihen, kuinka naisten päätöksenteon autonomisuus ja sen mahdollisuudet näyttäytyvät heidän vapaamuotoisissa kirjoituksissaan. Tutkija pyrkii tutkielmassa tuotetun tiedon perusteella pohtimaan, kuinka sosiaalityön asiantuntemusta voitaisiin hyödyntää naisten autonomisen päätöksenteon tukemisessa sikiötutkimusprosessissa. Maisterintutkielman aineisto koostuu kirjoituspyynnön avulla tutkielmaa varten kerätyistä vapaamuotoisista kirjoituksista (9 kpl) sekä Verneri.net sivustolla vapaasti saatavilla olevista kirjoituksista (7kpl), joissa sikiötutkimuksiin osallistuneet naiset käsittelevät kokemuksiaan sikiötutkimuksista ja niiden mukanaan tuomasta päätöksenteosta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla laadullisella sisällönanalyysillä. Analyysin tuloksena syntyi kolme yläluokkaa, jotka kuvaavat päätöksenteon autonomian jäsentymistä ja kehystymistä sekä päätöksentekoon liittyviä perusteluita ja pohdintoja naisten kertomuksissa. Naisten päätöksenteon autonomian kuvaukset jäsentyivät kolmeen alaluokkaan. Tarjottuun ja käytettyyn autonomiaan, ohitettuun päätöksenteon kuvaukseen ja epäselvään autonomiaan sekä evättyyn tai kyseenalaistettuun autonomiaan. Tarjotun ja käytetyn autonomian alaluokassa naiset kuvasivat vapaata, vapaaehtoista ja aktiivisesti tehtyä päätöstään. Autonomian kuvausten tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti vaihtelua tietoon perustuvan päätöksenteon kriteerien täyttymisessä, erityisesti päätöksen perustaksi annetussa tiedossa sekä siinä, kuinka neutraalisti tai ohjailevasti päätöksentekomahdollisuutta naisille tarjottiin. Ohitetun päätöksenteon kuvauksen ja epäselvän autonomian alaluokassa päätös sikiötutkimuksiin osallistumisesta ohitettiin ikään kuin “itsestään selvyytenä”, asiana, jota ei tarvinnut sen kummemmin perustella. Tämä herättää kysymyksen, ymmärsivätkö naiset tutkimuksiin osallistumisen vapaaehtoiseen ja valinnaisen luonteen. Evätyn tai kyseenalaistetun autonomian alaluokkaa yhdisti naisen tai vanhempien päätöksentekijän roolin aktiivinen kyseenalaistaminen, jopa evääminen, terveydenhuollon ammattilaisten toimesta. Naisten kertomuksista nousi esiin myös useita päätöksentekotilannetta kehystäviä taustatekijöitä, joilla voitiin nähdä olevan vaikutusta naisten päätöksenteon autonomiaan. Tällaisia taustatekijöitä olivat naisten sikiötutkimusprosessin aikana kokemat tunteet, sikiötutkimusprosessille ominainen kiireen ja epävarmuuden ilmapiiri sekä päätöksenteon sosiaalinen ja yhteiskunnallinen konteksti. Maisterintutkielman tuloksissa kuvataan lisäksi naisten sikiötutkimuksia koskeville päätöksilleen antamia perusteluita, ja päätöksentekoon liittyviä pohdintoja. Naisten kertomuksissaan esittämät pohdinnat ja perustelut olivat samankaltaisia, kuin aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty. Maisterintutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että sosiaalityön asiantuntemuksen hyödyntämiselle olisi tarvetta osana sikiötutkimusprosessin yhteydessä naisille ja perheille tarjottavaa tukea. Sosiaalityön yhteiskunnallinen ja sosiaalinen teoriaperusta, teoreettinen näkemys ihmisestä ympäristössään, tunteisiin liittyvä ja eettinen osaaminen, palvelujärjestelmiin liittyvä osaaminen sekä yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioittava arvopohja antavat sosiaalityöntekijöille hyvät valmiudet tarjota sikiötutkimusprosessin yhteydessä naisille tukea, joka edistää heidän autonomian mahdollisuuksiaan.

Viime vuosina uusnationalistinen ja rasistinen politiikka on vahvistanut jalansijaansa Euroopassa. Tässä äärinationalistisessa liikehdinnässä naiset ovat nousseet toimijoina näkyvämpään asemaan niin politiikassa kuin tiedotusvälineissäkin. Lisäksi äärinationalistisessa diskurssissa on alettu hyödyntää sukupuolten välistä tasa-arvoa retorisena välineenä, jolla vastustetaan erityisesti muslimikulttuureista länsimaihin kohdistuvaa maahanmuuttoa. Farris (2017) on kehittänyt käsitteen ’femonationalismi’ kuvaamaan tätä yllättävää käännettä, jossa äärioikeistolaiset nationalistit, uusliberalistit ja tietyt feministiksi identifioituvat yhteiskunnalliset toimijat ovat yhdistäneet voimansa hyödyntääkseen tasa-arvoretoriikkaa omiin tarkoituksiinsa. Tutkielman aiheena on tarkastella, miten tasa-arvoa ja maahanmuuttoa rakennetaan naisen positiosta käsin tuotetussa femonationalistisessa diskurssissa. Tutkielmassa hyödynnetty teoreettis-metodologinen viitekehys yhdistää kaksi lähestymistapaa: sosiaalisen konstruktionismin piiriin kuuluvan kriittisen diskursiivisen psykologian sekä intersektionaalisen lähestymistavan. Metodologisina välineinä analyysissa käytetään tulkintarepertuaareja ja subjektipositioita. Aineisto koostuu suomalaiselta maahanmuuttovastaiselta nettisivustolta kerätyistä 36 blogikirjoituksesta, joissa käsitellään tasa-arvoa ja maahanmuuttoa naisen positiosta käsin. Analyysissa eritellään, minkälaisia tulkintarepertuaareja, subjektipositioita ja intersektionaalisia kategorisointeja kirjoittajat hyödynsivät blogiteksteissään. Aineistosta oli havaittavissa kaksi tulkintarepertuaaria: ’naisten oikeuksien puolustamisen repertuaari’ ja ’suomalaisen tasa-arvon puolustamisen repertuaari’. Kummassakin tulkintarepertuaarissa hyödynnettiin useita subjektipositioita, joita rakennettiin dikotomisten vastakkainasettelujen kautta. Ensimmäisessä tulkintarepertuaarissa musliminaiset esitettiin sekä muslimikulttuurin että islamin alistamina uhreina, kun taas kirjoittajat asemoivat itsensä heitä puolustaviksi tasa-arvon edistäjiksi. Antirasistisiksi identifioituvat feministit, jotka kiinnittivät huomiota sukupuolistuneeseen väkivaltaan ja tasa-arvon puutteisiin Suomessa, rakennettiin puolestaan ’vääränlaisen’ tasa-arvon kannattajiksi. Toisessa tulkintarepertuaarissa Suomen tasa-arvo esitettiin jo saavutettuna asiantilana, jota suomalaisten tulee puolustaa sitä uhkaavilta maahantulijoilta. Maahantulijamiehet rakennettiin joko hyperseksuaalisiksi ja aggressiivisiksi tai julmiksi fundamentalisteiksi, kun taas äärinationalistit asemoitiin liberaaleista arvoistaan tinkimättömiksi kansalaisiksi ja huolehtiviksi vanhemmiksi. Blogikirjoituksissa intersektionaalisia kategorisointeja merkityksellistettiin tavalla, joka lisäsi erontekoa ”meidän” ja ”heidän” välillä sekä muodosti sukupuolikategorioiden sisälle hierarkioita, joissa valkoisuus ja kantasuomalaisuus asetettiin korkeimmalle. Näitä erontekoja rakennettiin myös kierrättämällä rasistisia ilmauksia ja metaforia, joiden avulla maahantulijoita dehumanisoitiin. Kumpikin tulkintarepertuaari palveli osin eri funktioita, mutta niillä oli sama yhteinen päämäärä: maahanmuuton vastustaminen ja nykyisen status quon ylläpitäminen. Tutkielman tulokset avaavat niitä diskursiivisia strategioita, joiden avulla tasa-arvoa, ’heikompien’ puolustamista ja liberaalin länsimaisuuden ideaalia hyödynnetään rasististen kannanottojen pehmentämiseen. Ymmärtämällä mekanismeja, joilla rasismia ja ennakkoluuloja levitetään, voidaan löytää tehokkaampia keinoja torjua ja haastaa kyseisiä puhetapoja. Jatkotutkimuksen aiheeksi ehdotan maahanmuuttovastaisiksi naisiksi identifioituviin henkilöihin keskittyvää haastattelututkimusta, joka tutkimusmetodina saattaa tuoda selkeämmin esiin jännitteitä eri subjektipositioiden ja tulkintarepertuaarien välillä.

Tutkielman aiheena on naisten toimijuuden ja sen vahvistumisen tarkastelu alkuperäiskansojen naisten järjestön kautta. Tutkimus perustuu etnografiseen kenttätyöhön, joka tehtiin Perussa alkuvuodesta 2012 Femucarinap -nimisestä järjestöstä. Työssä tuodaan esille, kuinka Femucarinapin naisten toimintaan vaikuttavat keskeisesti heidän asemansa alkuperäiskansojen ja sukupuolensa edustajana. Lähtökohtaisesti heillä on alistettu asema yhteiskunnassa. Tutkimuksen metodina oli 3 kuukauden kenttätyö Perussa. Kenttä sijoittui pääasiassa järjestön toimistolle ja sen ympäristöön Limaan. Kenttätyön aikana aineistoa kerättiin haastatteluilla ja järjestön toimintaan osallistumalla. Järjestön toimintaa olivat mielenosoitukset, kokoukset ja työpajat. Aineistona tutkimuksessa käytetään myös nauhoitettuja puheita, keskusteluja ja järjestön julkaisemia tekstejä. Tutkimuksessa esitellään järjestöön vaikuttavia asioita yhteiskunnassa ja järjestön toimintaa. Järjestön päämääriä ovat oikeus päättää maan käytöstä ja naisten voimaantuminen. Työssä kuvaillaan keinoja, joilla järjestö ja sen jäsenet eri puolilta Perua lisäävät toimijuuttaan saavuttaakseen päämääränsä. Teoreettisen keskustelun ja aineiston perusteella osoitetaan, että kyseenomaisten naisten toimijuus vahvistuu järjestössä toimimisen kautta. Työn perusteella naisten toimijuus rakentuu heidän asemansa ja järjestön kautta. Se vahvistuu toiminnan eli vastarinnan ja kouluttamisen kautta. Päätellään, että naisilla on sekä yksilöllistä että kollektiivista toimijuutta. Järjestön naiset ovat yhteiskunnan muovaamia mutta he myös toiminnallaan haastavat yhteiskunnan rakenteita. Työssä osoitetaan, kuinka järjestön ohjelma ja toimijuus ovat vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa. Toimijuuden perustana olevan vastarinnan tarkastelu paljastaa perulaisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden ja tätä tukevat rakenteet. Tutkimus sijoittuu osaksi Latinalaisen Amerikan sosiaalisten liikkeiden tarkastelua. Työssä yhdistetään sekä poliittista että feminististä antropologiaa. Toimijuuden tarkastelu perustuu näiden suuntausten teoreettiselle keskustelulle. Tutkimus yhdistää sekä alkuperäiskansojen liikkeiden ja heidän vaatimiensa oikeuksien tarkastelua että naisten liikkeiden vaatimuksia. Asiat, jotka tutkimuksessa on tulevat esiin, ovat ajankohtaisia samoja asioita ajaville ryhmille ja järjestöille.

Tutkielmassa selvitetään naisvankien näkemyksiä rikollisuudesta irtautumiseen vaikuttavista tekijöistä sekä desistanssiarvioita. Tieteellisenä kontribuutiona on lisätä teoreettista ja empiiristä ymmärrystä naisten desistanssista sekä mahdollisista sukupuolten välisistä eroista. Lisäksi tarkoituksena on antaa kriminaalipoliittisia toimenpidesuosituksia naisten desistanssin edistämiseksi. Teoreettinen viitekehys muodostuu yksilön sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä korostavista desistanssiteorioista. Aineisto muodostuu kuuden naisvangin haastattelusta. Haastattelumenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia, joka on tehty Atlas.ti- analyysiohjelmalla. Aineisto ja analyysi osoittivat, että naisvankien näkemykset irtautumiseen vaikuttavista tekijöistä voidaan jakaa epäonnistumiseen, irtautumishaluun ja onnistumiseen vaikuttaviin tekijöihin. Lisäksi aineisto ja analyysi osoittivat, että naisvankien desistanssiarviot voidaan jakaa optimistisiin ja skeptisiin arvioihin. Aineisto ja analyysi esittävät, että naisten desistanssi on yksilöllinen sekä kompleksi prosessi siihen vaikuttavine tekijöineen ja ajallisesti. Tulokset tukevat aiempaa tutkimusta päihteettömyyden, lasten, irtautumista tukevien sosiaalisten suhteiden, vakaan taloudellisen tilanteen ja toimijuuden tärkeydestä naisten desistanssissa. Lisäksi tulokset tukevat aiempaa tutkimusta, joka on osoittanut suurimman osan naisvangeista suhtautuvan optimistisesti irtautumiseen. Aineisto ja analyysi esittävät, että sisäiset tekijät ovat ensisijaisia naisten desistanssissa. Tulokset korostavat toimijuuden tukemista naisten desistanssin edistämisessä. Tutkielman keskeisimpiä rajoitteita ovat aineisto ja tutkimusasetelma. Tuloksia ei voida yleistää tai osoittaa niiden yhteyttä todettuun desistanssiin. Lisäksi ei voida osoittaa naisten ja miesten desistanssiprosessin erilaisuutta tai samanlaisuutta. Tutkimusta naisten desistanssista ja mahdollisista sukupuolten välisistä eroista tarvitaan lisää. Tulokset esittävät, että jatkotutkimuksessa on syytä kiinnittää huomiota irtautumisprosessin kompleksisuuteen ajallisesti ja siihen vaikuttavine tekijöineen, sekä yksilöllisyyteen.

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tarkastella sitä, mitä ihmiset kertovat asioinneistaan Suomen sosiaali- ja terveyspalveluissa covid-19 pandemian alkuvaiheessa. Tutkielmaa kehystämässä on Suomea ja koko maailmaa kuormittanut koronaviruksen tuottama pandemiatilanne. Tutkielmassa aineisto muodostui ihmisten omista kirjoituksista ja näkemyksistä heidän asioinneistaan palveluissa tämän pandemian aikana. Tutkielman teoreettinen taustoitus käsittelee Suomen aiempia epidemia- ja pandemiatilanteita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden näkökulmasta. Teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään lisäksi aiemmissa tutkimuksissa esille nostettua kokemuksia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista sekä pohditaan asiakkuuksien tai potiluuksien määritelmää ja muodostumista. Tutkimuksen aineisto on kerätty verkossa kaikille avoimena olevalla kirjoituskutsulla. Kirjoitusten jättäminen Tietoarkiston ylläpitämän Pennan verkkosivuilla oli avoinna kaikille täysi-ikäisille suomalaisille huhtikuusta heinäkuuhun vuonna 2020. Kirjoituskutsua jaettiin eteenpäin verkossa sosiaalisessa mediassa sekä suomalaisten potilasjärjestöjen avustuksella. Tutkimukseen osallistuvalta kysyttiin muutamia esitietoja, joiden jälkeen tutkimukseen osallistuva pääsi jättämään tutkimukseen kirjoituksensa omaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa asiointiaan koskien. Kerätty aineisto (n=17) analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimukseen vastanneet toivat esille näkökulmiaan liittyen ajan saamiseen haluttuun palveluun, tapahtuneeseen asiointiin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelussa, tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen saatuun palveluun nähden sekä palveluissa oleviin puhtaustoimiin ja varautumiseen liittyen. Haluttu aika sosiaali- ja terveydenhuollon palveluun saatiin pääsääntöisesti hyvin. Koronavirustilanne aiheutti myös joitakin aikojen peruutuksia. Asioinnit tapahtuivat yleisimmin julkisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa joko käyntinä tai etäasiointina. Palvelusta saatu asiointikokemus oli useimmiten myönteinen. Tutkimukseen osallistuneet toivat esille kielteisinä piirteinä tilanteet, joissa etäyhteys ei korvannut asiointia, henkilökunta tuntui kiireiseltä tai stressaantuneelta ja julkisen puolen hoidon saanti oli hankalaa. Terveydenhuollossa havaittiin lisäksi useita koronavirustilanteeseen liittyviä puhtaus- ja varautumistoimia. Näistä keskeisimmät olivat luodut turvavälit, henkilökunnan antamat ohjeistukset, koronaviruksen ennaltaehkäisy eri muotoineen sekä suojainten ja desinfektion käyttö. Tutkimuksen keskeisin tulos ja uusi löydös oli tutkimukseen vastanneiden esille tuomat vahvat näkökulmat covid-19 pandemian aikaisia asiointeja kuvanneisiin puhtaus- ja varautumistoimiin. Vaikka asioinnin syynä ei useimmiten ollut koronavirustilanne, väritti pandemian mukanaan tuomat seikat kuitenkin sosiaali- ja terveyspalvelussa asioinnista saatua kokemusta.

Tutkielma selvittää, mitä metakotityö on ja miten heteropariskunnat jakavat sitä. Tutkielmassa luodaan uusi sosiologinen käsite metakotityö ja tarkastellaan, millaisista töistä se konkreettisesti koostuu. Metakotitöiden jakamisen suhteen tarkastellaan, miten työtehtävät jakautuvat puolisoiden välillä, miten niitä jaetaan ja mihin jaot perustuvat. Tutkimusaiheen taustalla on Yleisradion toimittaja Jenny Lehtisen kolumni kodin- ja lastenhoitoon liittyvästä metatyöstä. Tutkielman tavoitteena on tuoda näkymätöntä kotitöiden osaa ja sen sukupuolistuneisuutta näkyväksi. Kotitöihin liittyvä näkymätön valmistelutyö on jäänyt aiemmassa kotityötutkimuksessa pitkälti paitsioon. Sitä on käsitelty pienemmissä osissa tai abstraktimmalla tasolla. Esimerkiksi Eeva Jokinen on tutkinut arjen kuosittelua ja Merja Korhonen kotitöihin liittyvää kokonaisvastuuta. Aiemmissa tutkimuksissa on mainittu, että näkymätön kotityö on suurimmaksi osaksi naisten vastuulla mutta ei eritelty tarkemmin, minkälaisista töistä käytännössä on kyse. Tämä on puute, jota tämä tutkielma täydentää. Tutkielman aineisto koostuu kahdeksasta pariskunnan teemahaastattelusta. Haastateltavat olivat heteropariskuntia, joissa molemmat osapuolet olivat työssäkäyviä ja joilla oli ainakin yksi päivähoidossa tai alakoulussa oleva lapsi. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on abduktiivinen sisällönanalyysi. Metakotityön sisällön tarkastelu perustuu aiemmissa tutkimuksissa esitellyille näkymättömän kotityön osa-alueille ja on siten vahvemmin teoriaohjautuvaa kuin metakotityön jakautumisen tutkiminen, johon lähdetään aineistolähtöisemmin tarkastelemalla haastateltavien arjen käytäntöjä. Tutkielmassa esitetään, että metakotityö on näkymätöntä, valmistelevaa kotityötä, joka sisältää ainakin kotitöiden suunnittelua ja organisointia, kotitöihin liittyvää laadunvalvontaa sekä kokonaisvastuunkantoa kotitöistä. Kunkin metakotityön osa-alueen luonnetta avataan esittämällä useita konkreettisia esimerkkejä. Metakotityö havaitaan naistapaiseksi kotityöksi. Siinä, missä miehet osallistuvat nykyään paljon konkreettisiin kotitöihin, metakotityö on suurilta osin naisten vastuulla. Metakotityö jakautuu enimmäkseen sukupuoleen perustuvien syiden mutta osin myös mieltymysten ja taipumusten perusteella. Tyypillistä on, että naiset pitävät metakotitöitä tarpeellisempina kuin miehet. Monet miehet ovat haluttomia tekemään metakotitöitä. Suurin osa haastateltavista on sitä mieltä, että metakotitöiden jakamisesta on mahdollista sopia ainakin osittain. Kokonaisvastuunkanto näyttää jäävän sopimisen ulkopuolelle. Metakotitöiden jakamisesta ei kuitenkaan tyypillisesti sovita eksplisiittisesti, vaan käytössä on useita implisiittisen sopimisen muotoja. Monin paikoin työnjako on tiedostamattoman ajautumisen tulosta. Tutkielmassa väitetään, että metakotitöiden tekeminen sopii paremmin naisten kuin miesten habitukseen. Vaikka miesten habitus on nykyään aiempaa vastaanottavaisempi kotityötaidoille, metakotityö jää muiden kotitöiden ulkopuolelle. Syyksi pohditaan metakotityön näkymättömyyttä; joko miehet eivät habituksensa vuoksi osaa tai huomaa metakotitöitä tai he huomaavat ne mutta tahtovat pitää kiinni vapaudestaan olla tekemättä niitä eivätkä siksi ilmaise pitävänsä niitä tarpeellisina tai tärkeinä. Tutkielmassa esitetään, että metakotitöiden doksan taustalla vaikuttaa kaksi sukupuolisopimusta: metakotitöiden sopiminen – vaikkakaan ei eksplisiittisesti – naistapaisiksi sekä piilevä sukupuolittunut avunantosopimus, jonka mukaan kokonaisvastuu on naisella ja miehen panoksena on avustaminen. Metakotitöitä vaikuttaa määrittävän tiukempi sukupuolisopimus kuin muita kotitöitä. Sukupuolisopimukset ovat muodostaneet sukupuolijärjestelmän, joka ei muutu helposti. Johtopäätöksenä esitetään, että sukupuolisopimukset sekä naisten ja miesten väliset habituserot tukevat metakotitöistä sopimista implisiittisesti tehden eksplisiittisen sopimisen vaikeaksi tai epämieluisaksi. Naisten metakotitöihin liittyvä osaaminen ja valta kääntyvätkin heitä itseään vastaan. Vaikka miehistä on ikävää, etteivät he pääse rakentamaan omannäköistään arkea, he eivät osoita halua ottaa enempää vastuuta metakotitöistä. Sen sijaan he kääntävät naisen kokeman uupumuksen ja epäreiluuden tunteen tämän omaksi, liian korkean vaatimustason aiheuttamaksi syyksi.

Tässä tutkielmassa tarkastelussa ovat niin kutsutut sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Sosiaalisella vetäytymisellä viitataan tilanteeseen, jossa nuori on ollut pidemmän aikaa työn ja opiskelun ulkopuolellan ja vailla perheen ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Tutkielmassani sosiaalinen vetäytyminen rajautuu tilanteeksi, jossa nuori on ollut yhtäaikaisesti toimeton ja kokenut itsensä yksinäiseksi lyhimmillään joidenkin kuukausien ja pisimmillään useiden vuosien ajan. Tutkielman keskiössä ovat näiden nuorten identiteetit ja toimijuus, jotka määrittävät heidän suhdettaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään. Näin ollen tutkielman tarkoituksena ei ole ollut ensi sijaisesti tuottaa tietoa sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista, vaan siitä yhteiskunnasta, jossa he elävät, ja niistä sosiaalisista rooleista, jotka määrittävät heidän osallisuuttaan yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä. Sosiaalinen vetäytyminen tutkittavana ilmiönä asettuu usean eri tutkimuskirjallisuustradition leikkauspisteeseen. Sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä suurimmaksi osaksi itäaasialaisissa maissa, erityisesti Japanissa. Sosiaalista vetäytymistä on tässä tutkimuskirjallisuudessa pidetty psykiatrisena ilmiönä tai pikemminkin erilaisten psyykkisten häiriöiden johdannaisena. Yhteiskuntatieteellisesti japanilaisten nuorten sosiaalisen vetäytymisen yleistymistä on yritetty myös selittää japanilaisen kulttuurin erityispiirteillä tai Japanin sosioekonomista rakennetta ravistelleilla muutoksilla. Suomessa sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä vain vähän. Ilmiö voidaan kuitenkin liittää osaksi Suomessa käytyä keskustelua nuorten syrjäytymisestä, josta on tutkimuskirjallisuudessa muodostunut hyvin monien erilaisten ongelmien muodostama vyyhti. Tutkimukseni tuo tähän keskusteluun oman lisänsä, sillä se paikkaa laadullisen tutkimuksen puutteen muodostamaa aukkoa ja asettaa yksinäisyyden tutkimuksen keskeiseksi osaksi. Kolmas tutkimustraditio, jonka kanssa sosiaalinen vetäytyminen risteää, onkin yksinäisyyden tutkimus. Yksinäisyyden on havaittu olevan keskeinen hyvinvointia uhkaava tekijä ja sen on nähty olevan yhteydessä esimerkiksi terveysongelmiin, sosiaaliseen epäluottamukseen ja psyykkiseen pahoinvointiin. Tutkielmani kohteena ovat yhteiskunnallista ja sosiaalista elämää määrittävät ja normatiivisesti latautuneet roolit ja niihin kytkeytyvät ongelmat ja ristiriitaisuudet sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten elämässä. Tutkimus toteutettiin osana työharjoittelua Helsingin Diakonissalaitoksen piiriin kuuluvassa Vamoksessa. Vamos on työn ja opiskelun ulkopuolisille nuorille suunnattu palvelukokonaisuus, jonka tarkoituksena on saattaa nuoria työn, opiskelun tai jonkin muun mielekkään toiminnan piiriin. Aineistoni koostuu kymmenen nuoren ja kahden Vamoksen työntekijän haastatteluista sekä Vamoksen ryhmätoiminnan apuna käytettävistä materiaaleista, joista olen tehnyt muistiinpanoja. Kysyn tutkielmassani seuraavaa: Millä tavoin vetäytyneiden nuorten identiteetit ovat muodostuneet ja millä tavoin nämä identiteetit rajaavat nuorten toimijuutta? Minkälaisia normatiivisia oletuksia nuoret kohtaavat yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toimijuuden kentillä? Entä millaisiin ristiriitoihin nuorten toimijuus ajautuu? Tutkielmani teoreettinen viitekehys ponnistaa kriittisen teorian perinteestä ja näitä kysymyksiä lähestytään Lacanin psykoanalyyttisellä käsitteistöllä, joka soveltuu erityisesti identiteettien ja normien tutkimukseen. Analyysin tuloksena olen muodostanut sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten identiteettien ideaalityyppejä sekä joukon erinäisiä normatiivisia oletuksia, joiden niiden voidaan nähdä vastaavan. Ensimmäinen ideaalityyppi muodostui passiivisen, haluttoman, epäonnistuneen ja psyykkisesti sairaan yksilön identiteetistä. Tällaisen yksilön toimijuus oli estynyttä tai haurasta ja hän eli arjen tyhjyyden täyttämässä todellisuudessa, jossa elämällä ei näyttänyt olevan tulevaisuuteen suuntautunutta tavoitetta. Kyseinen ideaalityyppi vastaa sellaista normistoa, jossa yksilöltä odotetaan itsensä tuntemista, osaamista ja kyvykkyyttä ja aktiivista toimintaa itse asetettujen tavoitteiden eteen. Olen kutsunut tällaista roolia autonomiseksi yksilöllisyydeksi. Vetäytyneen nuoren sosiaaliset identiteetit voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin. Ensimmäistä määritteli ulkopuolisuus, jossa kiusatuksi tai ulos lyödyksi joutuminen tai muunlainen ulkopuolisuuden tunne johtui muiden joukkoon sopimattomasta, yksilöllisestä erilaisuudesta. Toista ideaalityyppiä määrittelivät ujous, sosiaalisten taitojen puute ja sosiaalinen ahdistuneisuus. Nämä identiteetit olivat yhteydessä vaikeaan ja jopa mahdottomaan toimijuuteen sosiaalisen kohtaamisen kentillä. Tällainen puhe vastaa normistoon, jossa sosiaalisessa elämässä tulisi olla kyse yhtäältä yksilöllisten erojen tunnustamisesta ja toisaalta sosiaalisesta taidokkuudesta. Analyysin viimeisessä osassa tarkastelen nuorten puhetta yrityksenä selittää erilaisia ”näkymättömiä esteitä”, joita nuoret kohtaavat yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä ja jotka ajavat nuorten toimijuutta aktiivisuuden ja passiivisuuden, haluttomuuden ja motivoituneisuuden, kyvykkyyden ja osaamattomuuden, alempiarvoisuuden ja yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden ja samanlaisuuden kaltaisiin ristiriitoihin. Tuloksia tarkastellaan nuorten syrjäytymiskeskusteluun kytkeytyvien teemojen (eriarvoisuus, prekarisaatio ja yksilöllisyys) valossa. Sosiaalisen vetäytymisen kokemusta tulkitaan ensinnäkin eriarvoisuuden kokemuksena, jossa toisen pään muodostavat autonomiseen yksilöllisyyteen ja sosiaaliseen elämään pystyvät nuoret ja toisen pään sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Tämän jälkeen sosiaalista vetäytymistä tulkitaan prekaarin yksilöllisyyden kokemuksena, jota määrittelevät kokonaisvaltainen epävarmuus omasta itsestä ja yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta elämästä. Haastatteluissa vilisevää psykiatrista ja medikalisoivaa sanastoa tulkitaan psykokulttuuriseksi sanastoksi, joka tarjoaa kielen prekaarin yksilöllisyyden kokemuksista puhumiselle. Pohdintaluvun viimeisessä osiossa pohditaan tutkielmani ja aineistoni rajoja ja sitä, mitä sosiaalisen vetäytymisen kausaalinen selittäminen vaatisi jatkotutkimukselta. Lopuksi esitän, että sosiaalisen vetäytymisen torjunta vaatisi täsmätoimenpiteiden lisäksi yhteiskunnan rakenteisiin puuttuvia poliittisia tekoja.

Tämän Pro Gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaista identiteettiä aikakauslehtien mainokset tarjoavat ikääntyvälle naiselle, sekä miten mainosten tarjoama identiteetti on muuttunut noin 30 vuoden aikana. Tutkimusaineistona käytetään ET-lehden mainoksia vuosilta 1974, 1983, 1993, 2003 ja 2012. Tutkielman tieteenfilosofinen lähtökohta on konstruktionistinen. Työn teoreettisen viitekehyksen muodostavat erilaiset identiteetin määritelmät sekä representaation käsite, jota käytetään myös analyysityökaluna. Representaatioanalyysin lisäksi työssä pohditaan mainoskuvien ja tekstin suhdetta sekä sitä, millaiset representaatiot houkuttelevat katsojan ostamaan mainostetun tuotteen. Edellä mainitun laadullisen analyysin pohjana käytetään laskennallista lähilukua. Tämä tarkoittaa ET-lehtien mainosten jakamista mainostetun tuotteen perusteella erilaisiin luokkiin sekä sitä, kuinka usein ja millä tavalla nainen esiintyy näissä mainosluokissa. Laskennallisen lähiluvun tulokset kertovat seuraavaa. Vuonna 1974 ikääntyvä nainen esiintyy mainoksissa yhtä paljon sekä yksin että yhdessä miehen kanssa. Vuonna 1983 nainen esiintyy mainoksissa eniten yhdessä miehen kanssa. Vuosina 1993, 2003 sekä 2012 nainen esiintyy mainoksissa eniten yksin. Kaikkina edellä mainittuina vuosina mainostetaan eniten terveyden- ja sairaudenhoitoon liittyviä tuotteita. Laskennallisen lähiluvun tulosten perusteella, eli miten naista on esitetty eniten ja mitä on mainostettu eniten, kultakin vuodelta on valittu yksi mainos laadullisen analyysin kohteeksi. Laadullisen analyysin perusteella mainosten representaatiot sekä kuvan ja tekstin suhde tarjoavat ikääntyvälle naiselle seuraavanlaisia identiteettejä. Vuonna 1974 ikääntyvän naisen identiteetti rakentuu henkisistä ominaisuuksista. Vuonna 1983 ikääntyvän naisen identiteetti rakentuu suhteessa mieheen, mutta toisaalta taas ikääntyvä nainen on näkymätön. Vuonna 1993 ikääntyvän naisen identiteetti rakentuu nuoruuden representaatioista ja vuonna 2003 poissaolevan nuoruuden kautta. Vuonna 2012 identiteetti on mielentila, ja toisaalta taas ikääntyvä nainen on näkymätön. Yllä esitettyjen tulosten perusteella kaksi keskeisintä ET-lehden mainosten ikääntyvälle naiselle tarjoamaan identiteettiin liittyvää johtopäätöstä ovat stereotypisointi ja näkymättömyys. Tulosten perusteella näyttää siltä, että mainokset liittävät yhteen sairauden ja ikääntyvän naisen. Tällöin sairaus alkaa määrittää stereotyyppisesti ikääntyvää naista. Toinen ikääntyville naisille suunnatussa mainonnassa silmiinpistävä piirre on naisten näkymättömyys. Ikääntyville naisille suunnatuissa mainoksissa on suhteellisen vähän henkilökuvia, joihin naiset voisivat samaistua ja joiden kautta he voisivat rakentaa omaa identiteettiään. Tämä tarkoittaa sitä, että ikääntyvä nainen saattaa kokea itsensä näkymättömäksi. Jos ikääntyvää naista ei ole olemassa, häntä ei tarvitse ottaa huomioon esimerkiksi sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa.

Syftet med denna undersökning är att studera hur familjen och föräldrarna som har ett barn med ADHD och/eller uppmärksamhetsstörning har upplevt diagnostiseringsprocessen av sitt barn och hur de upplever att ha blivit bemötta av omgivningen. Hur beskrivs händelserna kring diagnostiseringen av barnet samt hur upplever föräldrarna det då deras barn får en diagnos? Dessutom utreds huruvida föräldrarna anser eller upplever att deras barn och de själva är negativt särbehandlade eller stigmatiserade, i vilka situationer de upplever det samt hur de handskas med upplevelser av detta slag. Med föräldraperspektiv avses att utreda föräldrarnas synpunkt på familjens liv och deras syn på familjen, barnet och processen kring diagnostiseringen samt hur de blir bemötta av olika aktörer i samhället. Genom att ge röster till föräldrarna lyfts en helhetsbild av familjernas vardagsliv fram. Målgruppen i forskningen är föräldrar som har barn som har ADHD eller aktivitets- och uppmärksamhetsstörning. En del barn kan även ha tilläggsdiagnoser av olika slag. Sammanlagt sju föräldrar, varav sex mammor och en pappa, med barn som har ADHD eller aktivitets- och uppmärksamhetsstörning har blivit intervjuade och berättat om hur de själva upplever att de blivit bemötta i samhället. Studien utfördes i Helsingforsregionen och barnen var i åldern 5-18 år. Detta är en kvalitativ studie med halvstrukturerade temaintervjuer där tilläggsfrågor har ställts längs med samtalet. Frågorna indelades i fem teman gällande familjen, händelseförloppet kring barnets utveckling, bemötandet/omgivningens attityder, nuläget med föräldrarnas/familjens situation idag, samt frågor som behandlar föräldrarnas syn på vad ADHD beror på samt eventuell stigmatisering och hur familjen i så fall handskas med det. Teoretiskt bygger avhandlingen på olika perspektiv på funktionshinder och teorier om stigma. Föräldrarnas upplevelser när de har blivit negativt särbehandlade eller mött stigmatisering i familjens liv visade sig uppkomma både i samhället och bland släktingar och vänner. Även i skola och dagvård blev föräldrarna negativt bemötta. Bland släktingar och vänner uppstod situationer med kränkningar och negativ kritik som ledde till en minskad social kontakt. Det fanns ett klart uttalat missnöje med barnrådgivningens agerande. Föräldrarna efterlyste mera stöd i ett tidigare skede. Den långa väntetiden mellan remiss och tid till utredning var svår att förstå. Föräldrarna fick kämpa för att få del av olika stödformer. Föräldrarna efterlyste även mera information från de olika instanserna till föräldrarna. Däremot beskrev föräldrarna sina erfarenheter av bemötandet på utredningsinstanserna som goda, även om de påpekade det svåra i upplevelsen av att få en diagnos och inte få tillräckligt stöd och redskap att jobba med. Resultaten visar att det kritiska kring diagnostiseringsprocessen var ta reda på information helt själva. Vardagen och byråkratin kring diagnostiseringen kändes tung. Föräldrarna kände sig utelämnade och utan stöd. Samtidigt var bemötandet i omgivningen icke stödande. Detta har konsekvenser för barnfamiljernas officiella nätverk, såsom barnrådgivningen, barndagvården och skolan. Kunskapen ger dessutom utmaningar och möjligheter till intresseorganisationerna inom området och deras politiska arbete. Förhoppningen är att den kunskap som denna undersökning kommit fram till skall kunna användas som hjälp då de personer, institutioner och instanser som arbetar med familjer som har barn med ADHD utvecklar sin verksamhet.

Positiv psykologi betonar att föräldrars välmående är viktigt med tanke på att familjer ska kunna ha det bra. Trots det så finns det lite forskning om hur positiv psykologi går att tillämpa i familjekontext. Syftet med denna forskning är att med utgångspunkt i positiv psykologi undersöka föräldrars upplevelser av hur träning i mindfulness och användning av personliga styrkor kan stöda föräldrarna i deras föräldraskap samt förbättra deras välmående. Forskningens material består av frågeformulär som besvarats av 37 föräldrar efter att de deltagit i en kurs i positivt föräldraskap. Kursen var en del av ett forskningsprojekt som handlar om att stärka välmående hos barn och vuxna. Den teoretiska referensramen i studien grundar sig i positiv psykologi med fokus på personliga styrkor och mindfulness. Som metod tillämpades en tematisk analys med ett kritiskt realistiskt perspektiv. Resultaten baserar sig på tolkningar av föräldrarnas upplevelser av kursen i positivt föräldraskap och analysen är uppdelade i tre olika huvudteman om positiva, negativa och ambivalenta upplevelser av kursen. Inom ramen för de positiva upplevelserna fanns beskrivningar av hur välmående hos föräldern och barnet och upplevelser av en positiv familjedynamik med hjälp av personliga styrkor och mindfulness bidrar till ett gott välmående hos föräldern och till ett gott föräldraskap. Det centralaste resultatet var att föräldrarnas välmående hänger ihop med barnets välmående och vice versa. Föräldrar bygger upp sitt föräldraskap och växer i sin roll som förälder genom att satsa på sitt eget välmående. Utöver de positiva upplevelserna identifierades negativa upplevelser där föräldrarna tar upp för känslor av stress och upplevelser av prestationsångest. Till de ambivalenta upplevelserna hörde beskrivningar om ovisshet ifall kursen haft en inverkan. Studien kom fram till att de flesta av föräldrarna upplevde att övningarna i mindfulness och personliga styrkor fått dem att sänka på sina krav som förälder men det finns också några som upplevde att kursen gett dem insikter i brister och därmed fått dem att känna prestationsångest. Det kunde sålunda vara intressant för fortsatt forskning att mera djupgående undersöka belastningar som liknande interventioner som baserar sig på positiv psykologi kan ge upphov till och föräldrars resiliens i förhållande till detta.