Browsing by Title

Valtioneuvosto myönsi tammikuussa 1985 32 kokeilutoimilupaa paikallisradioyhtiöille. Tämä oli tärkeä periaatteellinen mullistus suomalaisessa viestintäpolitiikassa. Ennemmin ääniradiotoiminta oli ollut tiukasti Yleisradion monopoli. Paikallisradioista käydyn keskustelun aloitti kesällä 1983 Paikallislehtien liitto julkaisemalla aikeensa perustaa paikallisradioyhtiöitä. Myöhemmin kesällä paikallislehdet yhdessä joidenkin elinkeinoelämän järjestöjen kanssa perustivat paikallisradioliiton ajamaan asiaansa. Asia oli ajankohtainen, sillä vuonna 1979 asetettu Juhani Perttusen radio- ja televisiokomitea laati juuri viimeistä mietintöään yleisradiotoiminnan järjestämisestä. Mietintö valmistui tammikuussa 1984, ja siinä suhtauduttiin varauksellisen myönteisesti paikallisradiokokeilun aloittamiseen. Paikallisradiokokeilun toteuttamistavasta ja toimilupien saajista käytiin kuitenkin vielä vuoden ajan poliittista vääntöä, kunnes tammikuussa 1985 valtioneuvosto myönsi kaksivuotiset kokeilutoimiluvat. Tämän tutkimuksen pääkohteena on paikallisradioista vuosina 1983-1985 käyty keskustelu. Tarkastelen viestintäpolitiikkaa kuitenkin pitkän aikavälin näkökulmasta, aina 1960-luvun loppupuolelta saakka. Puolueista keskityn tutkimuksessani Keskustapuolueeseen ja SDP:hen. Tämä siksi, että ne olivat päähallituspuolueet paikallisradioista päätettäessä. Lisäksi noiden puolueiden viestintäpolitiikan muutos 1970-luvulta lähtien oli keskeinen viestinnän deregulaation takana vaikuttanut voima. Muitten puolueitten viestintäpolitiikka pysyi samansuuntaisena, oikeisto kannatti deregulaatiota ja vasemmisto – SKDL – vastusti sitä. Keskustapuolueen ja SDP:n lisäksi tarkastelen Paikallisradioliiton kampanjointia. Tutkimukseni tavoitteena on ymmärtää sitä yhteiskunnallista, poliittista ja kulttuurista prosessia, joka johti viestinnän aseman uudelleenmäärittelyyn suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Näkökulmani viestintäpolitiikan tarkasteluun pitkällä aikavälillä on kulttuurin murroksen näkökulma. Teesini on, että 1970-luvun lopulla alkanut viestinnän deregulaatio oli osa laajempaa kulttuurista muutosta, johon on yleisesti viitattu postmodernin tai jälkiteollisen ajan alkamisena. Monopolistinen, kansansivistysmallinen radio oli osa modernia, valistusoptimistista yhteiskuntaa ja se joutui kriisiin modernin metanarratiivien legitimaatiopohjan murentuessa. Kulttuurin murrokseen liittyi myös suunnitteluoptimismin murentuminen ja yksilöllistyminen, jotka vähensivät kansansivistysradion aikaan sopivuutta. Tutkimuksessa selvitän deregulaation poliittisen prosessin kulkua, mutta pääpainoni on siinä, miten viestintäpolitiikkaa legitimoitiin ja millaiset merkitysrakenteet sitä määrittivät. Tutkimusotteeni on diskurssianalyyttinen, sen kohteena on viestintäpoliittinen tulkinta ja kulttuuri merkitysrakenteina. Tutkimustehtävänäni on myös selvittää sopiiko deregulaatioprosessi Taisto Hujasen teesiin viestinnän demokratisoinnista tai Pentti Kemppaisen malliin konsensusdemokraattisesta prosessista, joka heijasti uusliberaalia aikakautta. Tutkimustulokseni on, että viestinnän demokratisoinnin ideat näyttelivät kyllä osaa keskustelussa, mutta niillä lähinnä kammettiin taloudellinen logiikka sisään radiotoimintaan, mikä ei olisi muuten ollut perusteltavissa. Konsensusmalli sopii huonosti kuvaaman deregulaation prosessia, viestintäpolitiikka oli tuona aikana hyvin erimielistä. Tosin viestintäpoliittisten kannanottojen voi nähdä jossain määrin maltillistuneen ja liberalisoituneen 1970-luvun informaatiosodista. Taloudellinen logiikka näytteli vähäistä roolia toimiluvista päättäneiden ajattelussa. Tärkeimpinä lähdeaineistoina ovat toimineet Keskustapuolueen ja SDP:n arkistot. Lisäksi olen käyttänyt lähteinä puolueiden lehdistöä ja Paikallisradioliiton julkaisemaa Paikallisradio-lehteä.

Sähköisen viestinnän ja sosiaalisen median yleistyminen 2000-luvun alkupuolella ovat muuttaneet merkittävästi yhteisöviestintää. Ammattiliitot ovat muiden organisaatioiden tavoin joutuneet asemoimaan viestintäänsä uudelleen, kun yhtenäinen mediakanavien kokonaisuus on korvautunut monimuotoisella ja alati muuttuvalla digitaalisella mediamaisemalla. Uusi teknologia haastaa perinteiset toimintatavat. Tutkielman tavoitteena on luoda kuva ammattiliittolehtien tulevaisuuden näkymistä sähköisessä viestintäympäristössä. Erityinen kiinnostus koskee painetun ja verkkolehden suhdetta. Ammattiliittolehti on todettu tärkeimmäksi järjestöön kuuluvien yhdyssiteeksi kaikissa ikäryhmissä. Lehtiä luetaan nykyään yhä enemmän sähköisten välineiden kautta ja median käyttöä leimaa vuorovaikutteisuus erityisesti nuorten keskuudessa, joiden saaminen edunvalvonnan piiriin on haaste ay-liikkeelle. Lukijoiden suhdetta ja odotuksia ammattiliittolehteä kohtaan työssä analysoidaan SEL:n Elintae-lehdelle toteutetun lukijakyselyn ja vertailuaineistona toimivan Metalliliiton Ahjo-lehden lukijatutkimusraportin kautta. Lähteiden kautta työ rajautui Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n ammattiliittolehtiin. Toimitusten näkemyksiä työssä edustavat ay-lehden päätoimittajien teemahaastattelut, joiden kautta arvioidaan lukijakyselyiden merkitystä lehden teossa, verkkojulkaisemisen haasteita ja mahdollisuuksia sekä ammattilehden roolia liiton viestinnässä. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että painettu ammattiliitolehti on tärkeä ay-tiedon lähde kaikissa ikäryhmissä. Lehti koetaan tärkeänä ja hyödyllisenä jäsenetuna sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistavana ja se luetaan tarkasti. Lähes kaikki vastaajat haluaisivat lukea lehteä painettuna myös jatkossa, mutta noin puolet vastaajista arvostaisi sähköistä lisämateriaalia sen rinnalla. Tutkimus osoitti, että nuoret alle 40-vuotiaat – ja erityisesti alle 25-vuotiaat, ay-lehtien lukijat erottuivat muista ikäryhmistä. Pääsääntöisesti mitä vanhempi ay-jäsen, sitä tarkemmin hän liittolehtensä lukee, on siihen tyytyväisempi ja kokee sen hyödyllisenä. Iällä oli myös merkitystä siihen, mitkä tietokanavat painottuivat ay-tiedon lähteinä. Nuorempien kohdalla työkaverit nousivat listan kärkipäähän. Ay-lehtien lukijoiden median käyttö mukaili yleistä mediasukupolvijakoa: lehtien ja television käyttö yleistyy vanhemmilla ikäpolvilla ja sähköisen viestinnän, erityisesti sosiaalisen median käyttöaste taas nuorempien kohdalla. Toisaalta netin käyttö oli lisääntynyt myös vanhemmissa ikäryhmissä. Päätoimittajien haastattelujen pohjalta havaittiin, että sähköisen viestinnän mahdollisuudet vahvistaa jäsenten sitouttamista ja vuorovaikutuksellisuutta erityisesti nuorten parissa tunnistetaan kaikissa toimituksissa. Verkkolehti ja sosiaalinen media nähdään ratkaisuna moniin tuleviin haasteisiin, kuten nuorten lehden lukemiseen ja kasvaviin postikuluihin. Pienemmissä liitoissa, jossa lehteä tehdään muiden töiden ohella, henkilöstöresurssit voivat muodostua kuitenkin jopa esteeksi monikanavaiselle julkaisemiselle. Liitoissa, joissa ay-lehden rinnalla on jo käytössä sähköistä viestintää, tulevaisuuden haasteet liittyvät lähinnä siihen, miten verkkojulkaiseminen ja sosiaalisen media saadaan liitettyä saumattomasti yhteen lehden teossa. Tutkielman pohjalta voidaan todeta, että painetulla ammattiliittolehdellä on vahva asema liiton viestinnässä, mutta sen rooli ja tehtävät ovat muutoksessa suhteessa siihen, millä aikataululla ja volyymilla liitot ottavat käyttöön ja kehittävät sähköisen viestinnän kanavia lehden rinnalla. Valmiudet ja tietämys sähköisen viestinnän lisääntymiselle ovat olemassa.

Survey aineistojen estimoimisessa on monia haasteita. Esimerkiksi puuttuneisuus ja kenttätyön tuomat haasteet ovat esimerkkejä asioista, jotka tuovat haasteita survey tutkimuksiin ja sitä kautta harhaa, kun tutkimuksen kiinnostuken kohteina olevia muuttujia estimoidaan. Otanta-asetelman sekä kenttätyön luomat haasteet voidaan usein ratkaista hyvällä suunnittelulla ja perusteellisella työskentelyllä. Puuttuneisuutta eli vastauskatoa ei voida kuitenkaan ehkäistä pelkästään hyvällä suunnittelulla. Puuttuneisuus onkin survey aineistoista lasketuissa estimaateissa suurin harhaa aiheuttava tekijä. Puuttuneisuus voidaan jakaa yksikkövastauskatoon sekä erävastauskatoon. Tämän tutkielman menetelmillä pyritään vähentämään nimenomaan yksikkövastauskadon tuomaa harhaa. Tätä harhaa voidaan vähentää painottamalla satunnaisotannan kautta saatu aineisto. Painotusmenetelmillä on tarkoitus painottaa otokseen valitut ja kyselyyn vastanneet vastaajat niin, että ne edustaisivat tutkimuksen tavoiteperusjoukkoa mahdollisimman hyvin. Painotusmenetelmät voidaan jakaa peruspainotukseen ja uudelleenpainotukseen. Peruspainotuksen ideana on luoda pohja uudelleenpainotukselle. Uudelleenpainotuksen ideana on eri lähteistä saatavia aputietoja hyväksikäyttäen luoda mahdollisimman hyvät uudet painot, joidenka avulla voidaan estimoida mahdollisimman harhattomasti joitakin kiinnostuksen kohteena olevia muuttujia. Tässä tutkielmassa käydään läpi niin peruspainotus, kuin uudelleenpainotuskin. Tutkielmassa esittelen tyypillisimmät uudelleenpainotus menetelmät. Näitä on muun muassa: jälkiositus, kalibrointi ja vastaustodennäköisyysmalleihin perustuvat painotus. Tutkielman lopuksi lasken joitakin estimaatteja käyttäen eri painoja, joita olen tutkielman aikana luonut. Tutkielmassa olevat kiinnostuksen kohteena olevat muuttujat ovat peräisin vuoden 2014 ESS (European social survey) datan pohjalta luodusta aineistosta. Tutkielmassa kiinnostuksen kohteena olevia muuttujia olivat muuttujat liittyen luottamukseen, terveyteen, onnellisuuteen ja kotitalouden tuloihin. Tutkielmassa saatiin selville, että sillä mitä painotusmenetelmää käytetään ja mitä aputietoja käytetään, saadaan selkeästi erilaisia painotuksia aineistoille ja sitä kautta erilaisia estimaatteja tutkittaville muuttujille. Tutkielman aikana ilmenee selkeästä, että esimerkiksi kalibroinnilla luodut painot ja niiden avulla lasketut estimaatit parantavat tuloksia selkeästi. Yksi mielenkiintoinen löydös tutkimuksessa oli se, kuinka paljon jokin yksittäinenkin lisätieto tai sen puuttuminen voi muokata painoja ja sitä kautta estimaatteja. Lopulta parhaat painot saadaan luotua vastaustodennäköisyysmallien ja kalibroinnin yhdistelmällä. Tutkielmassa laskettujen estimaattien arvot saivat liian suuret arvot, kun ne laskettiin ilman painotusta tai pelkän peruspainotuksen avulla. Tämä ilmiö tapahtui lähes kaikissa tutkielmassa lasketuissa estimaateissa. Ja lopulta pystyttiin myös toteamaan, että lähes kaikkien tutkittavien muuttujien estimaatit erosivat toisistaan tilastollisesti merkitsevästi, kun vertailtiin estimaatteja, jotka laskettiin ilman painotusta ja parhailla mahdollisilla painotus-menetelmillä.

Maisterintutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä päivätoiminta osana ikääntyneiden miesten arkea saa ja millä tavoin nämä miehet narratiivisesti jäsentävät jokapäiväistä elämäänsä. Tutkimus on toteutettu etnografisin menetelmin, ja se perustuu havainnointiaineistoon sekä yhdeksän päivätoimintaryhmässä käyvän miehen haastatteluun. Haastattelu oli muodoltaan puolistrukturoitu teemahaastattelu. Työn teoreettinen viitekehys paikantuu gerontologiseen sosiaalityöhön, kriittiseen gerontologiaan sekä sukupuolentutkimuksen ja miestutkimuksen kentille. Tutkimuksessa ikää ja sukupuolta lähestytään kategorioina, joita ohjaavat kulttuurisesti jaetut normit ja käsitykset ja jotka niveltyvät muihin kulttuurisiin kategorioihin. Vanhuutta koskevat asenteelliset käsitykset muokkaavat myös sitä, miten ikääntyessä arkea narratiivisesti jäsennetään. Aineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin avulla. Sen lisäksi aineiston tulkinnassa hyödynnetään narratiivista analyysia. Narratiivisuus on tutkielmassa yksi aineiston luennan lähtökohta eli haastattelujen ja havainnointiaineiston tulkitaan olevan tietyssä ajassa ja paikassa tuotettuja kertomuksia. Aineiston analyysi jakaantuu kuuteen temaattiseen kokonaisuuteen. Päivätoimintaa tarkastellaan suhteessa arjen kuvauksiin sekä analysoidaan sen tarjoamaa sosiaalista verkostoa, yksinäisyyden ja pettymysten käsittelyä, eritellään ryhmän toimintaa ja sen synnyttämiä tunteita sekä pohditaan mieheyden ja seksuaalisuuden merkityksellistämistä. Päivätoiminnasta muodostuu aineiston analyysissa myönteinen käsitys. Päivätoimintaryhmät tarjoavat miehille sosiaalisia suhteita, mikä voi olla erityisen tärkeää silloin, jos miehen läheisverkosto on eri syistä puutteellinen. Sosiaalisen ulottuvuuden lisäksi ryhmän tarjoama ohjelma ja toiminta olivat miehille tärkeitä. Toiminnan kokeminen myönteisenä kiinnittyi siihen, että päivätoimintaryhmässä painottui ohjaajien ymmärrys ryhmän jäsenistä historian omaavina ihmisinä yksilöllisine taustoineen sekä nykyisine mieltymyksineen ja lähtökohtineen. Vanhuksille suunnattuna palveluna päivätoiminta näyttäytyi kohtaavana ja vuorovaikutuksellisena, eikä se ensisijaisesti luokitellut ryhmäläisiä vanhoiksi kiinnittyen vanhuutta koskeviin kielteisiin ja vähätteleviin stereotypioihin, vaan ymmärrys kaikkien ihmisten yhteisistä ja jaetuista kokemuksista välittyi ryhmän toiminnassa sekä henkilökunnan ja ryhmäläisten vuorovaikutuksessa. Ryhmäläisten kokonaisvaltainen huomioiminen sisälsi myös sen, että päivätoiminnassa voitiin viitata sukupuoleen ja seksuaalisuuteen ja huomioida nämä asiat toiminnassa. Tämä on tärkeää, koska haastatteluissa tuli esiin, miten seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetti ovat miehille arkipäiväisiä ja merkityksellisiä asioita. Päivätoiminnan mielekkyys ja tärkeys osana vanhuspalveluita palautuu sen tuottamaan vanhuuskäsitykseen ja ymmärrykseen ikääntyneiden elämästä ja identiteetistä. Tutkituissa päivätoimintaryhmissä ryhmäläisiä ja vanhuutta elämänvaiheena lähestyttiin monipuolisesti ja stereotypioista irtaantuen. Toiminta huomioi vanhuuden fysiologiset, sosiaaliset ja psyykkiset muutokset, mutta samalla tarjosi tilan, jossa ikääntynyttä ihmistä lähestytään yksilökohtaisesti, itsenäisenä subjektina ja jossa myös toimintaan osallistuva voi muovata itseään koskevaa kerrontaa. Sosiaali- ja terveyspalveluja uudistettaessa ikääntyneille suunnatuissa palveluissa tulisi huomioida ihmisten erilaiset lähtökohdat, tarpeet ja rajoitteet. Tutkielman valossa näyttää siltä, että päivätoiminta vanhusten sosiaali- ja terveyspalveluna on syytä säilyttää ja toiminnallisten ryhmien asemaa gerontologisessa sosiaalityössä vahvistaa. Päivätoiminta on onnistunutta vanhustyötä: asiakkaita lähestytään kokonaisina ihmisinä ja heille tarjotaan monipuolista ja yksilöllistä tukea, toiminta tarjoaa vertaisryhmän ja sosiaalisen tilan sekä mahdollisille omaishoitajille tauon.

Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten ja minkälaista vanhemmuutta suomalaiset vanhemmuusoppaat tuottavat 2010-luvulla. Työn keskeinen teoreettinen lähtökohta on olettaa todellisuus sosiaalisesti muotoutuvaksi ja sukupuoli kulttuurisesti ja historiallisesti tuotettavaksi kategoriaksi. Tällöin myös vanhemmuutta voidaan ja tulee tarkastella sosiaalisesti ja kulttuurisesti muotoutuvana ilmiönä. Tässä tutkielmassa tarkastelen vanhemmuuden tuottamista analysoimalla sitä, minkälaista tekemistä, tahtomista, taipumuksia ja tunteita liitetään isän ja äidin vanhemmuuteen vanhemmuusoppaissa. Menetelmänä tässä tutkielmassa on sosiologinen tekstintutkimus. Tutkielman aineisto muodostuu kahden tyyppisestä materiaalista, ja se on koottu viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa julkaistuista vanhemmuusoppaista. Ensimmäisen osan muodostaa neljä kappaletta lapsiperheille suunnattuja, viranomaisten toimittamia opasvihkosia. Toinen osa muodostuu vapailla markkinoilla kirjoina julkaistuista opaskirjoista, joita ovat kirjoittaneet sekä kasvatuksen ammattilaiset että vertaiskokijan näkökulmasta kirjoittavat henkilöt. Näitä on aineistossa kuusi kappaletta. Keskeiset tulokseni liittyvät vanhemmuuden sukupuolitapaisuuteen. Tämän tutkielman perusteella näyttää siltä, että vanhemmuus on yhä perinteisten sukupuoliroolien aluetta. Sukupuolitapaisuus näyttäytyy vanhemmuudessa suurelta osin tarkoituksenmukaisena, sillä sukupuolenmukaisesti erilaisten isän ja äidin ajatellaan täydentävän toisiaan. Vanhempien sukupuolitapaiset roolit perustuvat pitkälti vanhemmuuden biologiseen alkuperään. Äidillä oletetaan olevan kykyyn synnyttää tai naisen vaistoon perustuva taipumus omaksua isää helpommin vanhemmuus osaksi identiteettiään ja toisaalta oppia vanhemmuuden vaatimat käytännön taidot. Sukupuolitapaisuuteen liittyvä ongelma on tämän tutkielman aineiston mukaan lähinnä se, että isällä on sukupuoleensa perustuva taipumus vältellä vanhemmuuteen sitoutumista tai vähintäänkin vaikeus omaksua vanhemmuuden taitoja ja identiteettiä osaksi elämäänsä. Vanhemmuudelle asetetaan oppaissa tavoitteeksi myös tasa-arvo, mikä ei lähtökohtaisesti uhkaa sukupuolenmukaista erilaisuutta, vaan merkitsee yhteistä vastuunottoa. Johtopäätöksenä tässä tutkielmassa totean, että käsitys isän ja äidin vanhemmuudesta vanhemmuusoppaissa on muuttunut parissa vuosikymmenessä vain vähän. Äiti oletetaan varsin yleisesti yhä kyvykkäämmäksi ja halukkaammaksi hoivaamaan lastaan kuin isä. On huomattava, että yksilöt rakentavat ja elävät omaa vanhemmuuttaan todellisuudessa, jossa luodaan käsitystä äidin ja isän keskenään erilaisesta vanhemmuudesta. Sekä isälle että äidille tarjotaan vanhemmuusoppaissa varsin yhdenlaisia samaistumiskuvia, mikä voi rajoittaa yksilön mahdollisuuksia kokea olevansa vanhempi ja toimia vanhempana.

Vuonna 2015 Suomen maahanmuuttopolitiikka nousi päivänpolttavaksi aiheeksi pakolaiskriisin myötä. Pakolaiskriisin myötä monet Euroopan valtiot joutuivat katsomaan maahanmuuttopolitiikkaansa uusin silmin ja tämä on tarkoittanut muun muassa pakolaisia koskevan lainsäädännön tiukentamista. Vastapainona maahanmuuttoa kritisoivalle tai vastustavalle keskustelulle ovat nousseet mielipiteet turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta, sekä ihmisoikeuksista. Tämä ilmiö on tutkielman aiheen valinnan taustalla, ja aihetta on tarkoitus tarkastella tasa-arvoa ja ihmisten universaalia vapautta korostavan liberalismin näkökulmasta. Pro Gradu –tutkielman tarkoituksena on tarkastella Suomen lainsäädännön avulla pakolaisten mahdollisuuksia “hyvään elämään” Suomessa, sekä heidän asemaansa kansalaisiin verrattuna. Tutkielman tutkimuskysymys on seuraava: millainen asema ja mahdollisuudet pakolaisilla on Suomessa, kun niitä tarkastellaan yksilönvapauden ja John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta? Tutkimuksen aineistona toimii Suomen lainsäädännölliset dokumentit sekä EU-lainsäädäntö. Näistä etsitään sisällönanalyysin avulla tutkimuskysymykseen vastaavia merkityksiä. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii liberalismiin pohjautuvat näkemys yksilönvapaudesta ja oikeudenmukaisuusteoria. Tutkielmassa hyödynnetään moraalifilosofista tutkimussuuntaa, joka tarkoittaa moraalin ja hyvän elämän tutkimista. Moraalifilosofian avulla voidaan tutkiskella mitä tahansa elämän osa-alueita. Tutkielman laajuuden puitteissa analyysiosiossa tarkastellaan vain viittä eri teemaa aihepiirin sisällä. Nämä teemat ovat oikeus perhe-elämään, mahdollisuus parempaan elämään, tasa-arvoinen osallistuminen kansalaisyhteiskuntaan, poliittinen osallistuminen, uskonnonvapaus. Teemojen valintaan vaikutti osaltaan valittu käsitteellinen viitekehys, jolloin tutkittaviksi aihepiireiksi muodostui aiheet, joita yksilönvapaudessa ja oikeudenmukaisuusteoriassa pääasiassa käsitellään. Analyysin perusteella yksilönvapauden ja oikeudenmukaisuusteorian periaatteiden toteutuminen vaihtelee pakolaisten eri elämän osa-alueilla. Oikeus perhe-elämään ei toteudu kokonaisuudessaan, sillä perheen yhdistäminen on Suomessa lailla rajoitettua, sekä siihen liittyy muun muassa varallisuuteen perustuvia rajoituksia. Mahdollisuus parempaan elämään taas on suhteellisen hyvä Suomessa, mutta siihen vaikuttaa osaltaan pakolaisen yksilölliset kyvyt, motivaatio, sekä aikaisempi koulutus ja osaaminen. Mitä tulee kansalaisyhteiskuntaan osallistumiseen, analyysin perusteella Suomen lainsäädännöllä suojellaan kansalaisten, sekä maassa oleskelevien yhdistymis- ja järjestäytymisvapautta laajasti. Ei-kansalaisten poliittinen osallistuminen on Suomessa taas on melko rajoitettua: oleskeluluvan saaneet saavat äänestää kunnallisvaaleissa, mutta muuhun äänestämiseen vaaditaan kansalaisuus. Pakolaisilla on siis hyvin rajoitetut mahdollisuudet poliittiseen osallistumiseen ennen kansalaisuuden saamista. Uskonnonvapaus on kirjattu Suomessa perustuslakiin, joka taas myötäilee yksilönvapautta siten, että jokaisella on vapaus harjoittaa haluamaansa uskontoa ja osallistua uskonnollisiin menoihin niin kauan, kuin siitä ei aiheudu harmia muille. Niin kansalaisten, kuin pakolaistenkin asemassa olevien ihmisten uskonnonvapaus toteutuu Suomessa erittäin hyvin. Tutkimuksen viitekehyksen pohjautuessa liberalismiin on myös ideologioiden kritiikki on huomioitu tutkielmassa. Tutkielman laajuuden puitteissa oli mahdollista tehdä vain pintapuolinen tarkastelu aiheeseen, ja muun muassa teemojen valinnan takana on tekijän omat mielenkiinnon aiheet. Tutkimusta voidaan siis pitää subjektiivisena, kuten sisällönanalyysia yleensäkin.

Raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten tahdonvastainen hoito on esiintynyt erilaisissa poliittisissa dokumenteissa jo 1980-luvun lopulta lähtien. Tässä työssä tarkastellaan miltä poliittinen diskurssi liittyen raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten tahdonvastaiseen hoitoon näyttäytyy 2000-luvulla ja katsotaan minkälaisia ongelmarepresentaatioita, kategorioita ja jännitteitä hoidosta käytävään poliittiseen keskusteluun liittyy. Lisäksi tarkastellaan miten tuossa diskurssissa käytetään tutkimus- ja asiantuntijatietoa apuna perustelemaan raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten tahdonvastaisen hoitoa. Tutkimusaineistona käytetään Suomen eduskunnan kansanedustajien tekemät kirjalliset kysymykset ja näihin annetut asianomaisten ministerien vastaukset vuosilta 1999–2009, joissa käsitellään raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten tahdonvastaista hoitoa, sekä vuonna 2009 ilmestynyt Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmäraportti, joka oli ensimmäinen nimenomaan raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten hoitoa käsittelevä valtiollinen työryhmäraportti. Tässä opinnäytetyössä käytettävä teoreettinen tausta ja siihen liittyvät käsitteet nojaavat ranskalaisen yhteiskuntateoreetikon ja historioitsijan, Michel Foucault´n, innoittamaan hallinnan analytiikkaan. Erityistä teoreettista selityspohjaa aiheelle antaa hallinnan analytiikan käsitykset riskeistä, sekä viimeaikainen yhteiskuntatieteellinen keskustelu nykyaikaisten lisääntymisteknologioiden vaikutuksesta raskaana olevaan naiseen ja sikiöön liittyviin kulttuurisiin käsityksiin sekä yhteiskuntapoliittisiin toimenpiteisiin. Aineisto analysoidaan Carol Bacchin (2009) kriittisen diskurssianalyysin avulla. Sekä teoreettista kehystä, että tutkimusmenetelmää yhdistää problematisaation käsite, joka on apuna osoitettaessa, kuinka asioiden määritteleminen ongelmallisiksi esittää nykyisyyden ja sen ilmiöt tietyllä tavalla. Näihin ongelmanasetteluihin tai ongelmarepresentaatioihin ja niihin mahdollisesti liittyviin ratkaisuehdotuksiin on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti. Kansanedustajien kysymysten ongelmarepresentaatiot on muotoiltu eri tavoin, mutta suurimpana ongelmana nähdään se, ettei raskaana olevan päihdeongelmaisen naisen tahdonvastainen hoito ole vielä mahdollista Suomessa. Ongelmien ratkaisuksi kansanedustajat ehdottavat tahdonvastaisen hoidon käyttöönottoa. Ministerien vastauksissa ongelma ja sen ratkaisu muotoillaan eri tavalla. Ministerien ongelmarepresentaatioon sisältyy laajempi käsitys ongelman syistä, eivätkä he pidä ongelman ratkaisuna yksiselitteisesti tahdonvastaisen hoidon käyttöönottoa. Sekä kysymyksissä että vastauksissa käytetään tutkimustietoa korostamaan ongelman laajuutta ja tukemaan poliittisia argumentteja. Työryhmän raportin tarkastelu osoittaa, ettei raportissa tahdonvastaiseen hoitoon suhtauduta varauksettoman myönteisesti, vaan siihen liitetään useita ongelmia. Analyysi kuitenkin osoittaa, että lasten ja sikiön oikeuksien näkökulma on työryhmän esityksessä korostettuna, mikä osaltaan selittää miksi työryhmä esittää kannan, jonka mukaan raskaana olevan päihdeongelmaisen naisen tahdonvastainen hoito olisi oikeutettua sikiön terveysvaaran perusteella. Jännite äidin vapausoikeuksien ja sikiön oikeuksien välillä, mikä esiintyi jo 1990- luvun poliittisissa dokumenteissa, on edelleen vahvasti läsnä. Tieteellisen tiedon käytön analyysi osoittaa, että vaikka raskaana olevien päihdeongelmaisten tahdonvastaista hoitoa perustellaan käyttäen argumentoinnin apuna tutkimustietoa, on kysymys kuitenkin enemmän poliittis-moraalinen, kuin tieteellinen. Tämän tutkimuksen mukaan raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten tahdonvastaiseen hoitoon kytkeytyy tutkimustiedon ja siihen liittyvien asiantuntijoiden, riskilaskelmien ja biovallan vahva sidos.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee tulonjaon oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä viime vuosikymmenien poliittisessa filosofiassa. Työni tutkimuskohteena ovat erilaiset distribuutiomallit ja redistribuution oikeutus. Lähtökohtanani työssäni toimi John Rawlsin aloittama keskustelu distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta. Rawlsin teos A Theory of Justice (1971) toimi modernin tulonjaon oikeudenmukaisuus-keskustelun lähtölaukauksena. Rawlsin näkemyksien pääkommentaattoreina työssäni toimivat G.A Cohen, Robert Nozick, Michael Walzer, Thomas Nagel, Liam Murphy ja Thomas Pogge. Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuutta. Käsittelen kysymyksiä siitä kuinka yhteiskunnalliset hyvät tulisi jakaa ja millaisia tulisi olla niiden rakenteellisten ratkaisujen, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Toinen tärkeä kysymys työssäni on, kuinka voimme oikeuttaa jo kertaalleen jaetun uudelleenjakamisen eli redistribuution, ilman että kajoamme yksilöiden perusoikeuksiin. Tutkin työssäni distribuutioon ja redistribuutioon liittyvien näkemysten suhdetta niihin arvoihin, joita länsimaiset liberalismiin ja demokratiaan sitoutuneet yhteiskunnat korostavat, kuten ihmisten perusoikeudet, riittävä toimeentulo ja vapaus. Millaisilla tulonjakoon liittyvillä keinolla voimme päästä lähemmäksi kyseisten arvoja toteutumista yhteiskunnissamme? Tällöin kuvaan astuu myös kysymys lähtökohtien ja lopputuloksen oikeudenmukaisuuden merkityksestä. Voimmeko muutella toteutettua distribuutiota redistribuution avulla, jos emme saa aikaan niitä tuloksia, joita olimme toivoneet? Työni lopussa kysyn: jos toteamme, että meidän tulisi pyrkiä kohti oikeudenmukaisempaa tulonjakoa kansallisvaltioiden sisällä, niin miten tämän tulisi vaikuttaa näkemyksiimme kansainvälisestä tulonjaosta? Tutkimuksessani selvisi, että on vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksi yhteiskunnissamme ei tulisi pyrkiä kohti tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Markkinoiden vapautta ja absoluuttisia omistusoikeuksia korostavilla näkemyksillä ei ole moraalisesti kestäviä perusteita, minkä vuoksi niihin vetoaminen ei ole riittävä syy olla puuttumatta tulonjakoon oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Länsimaisissa yhteiskunnissa arvopohjanamme ovat ihmis- ja kansalaisoikeudet. Samoin on linjattu, että yhteiskuntaan kuuluu alueita, jotka eivät toimi markkinapohjaisesti. Yhteiskunnan puuttuminen tulonjakoon ei itsessään loukkaa kenenkään perusoikeuksia Redistribuutio on osa samaa prosessia kuin distribuutio. Mitään distribuutiota on vaikea pitää absoluuttisena, eikä mikään distribuutio pysy muuttumattomana. Näin ollen redistribuutio jatkaa samaa oikeudenmukaisen jaon pyrkimystä, mikä ilmeni aikaisemmassa jaossa. Asioiden uudelleenjakaminen hyvästä syystä ei ole itsessään moraalisesti kestämätöntä. Verotusta on vaikea pitää moraalisena ongelmana, sillä verotus linkittyy yhteiskunnissamme samaan rakenteeseen kuin omistusoikeudet. Näin ollen samalla kun yhteiskunta takaa omistusoikeudet, se varaa myös oikeuden puuttua tulonjakoon.

ADHD, eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, on yleinen neuropsykiatrinen oireyhtymä, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia yksilön elämään. ADHD:hen liittyvät haasteet tarkkaavuudessa, toiminnanohjauksessa ja tunteiden säätelyssä vaikuttavat jokapäiväisessä elämässä toimimiseen ja vaikuttavat siten elämänlaatuun. Lasten ADHD-oireilun vaikutuksia vanhemmuuteen on tutkittu huomattavasti enemmän, kuin vanhemman oman ADHD:n vaikutuksia vanhemmuuteen. Vanhemman ADHD on liitetty muun muassa epäjohdonmukaiseen kurinpitoon sekä ankariin ja negatiivisiin reaktioihin lasta kohtaan. ADHD-oireet on myös yhdistetty vanhemman suurempaan stressiin erityisesti lapsen varhaisina elinvuosina. Tutkijat ovatkin korostaneet ADHD-oireilevien vanhempien perheitä erityistä tukea tarvitsevana ryhmänä. Vanhempien huolet voivat jäädä ammattilaisilta huomaamatta, ja että ammattilaiset voivat aliarvioida ADHD-oireiden merkitystä yksilön toimintakyvylle. Ammattilaisten osaamisen lisääminen ja sopivien tukimuotojen kehittäminen edellyttävät kattavampaa ymmärrystä vanhemman omaan ADHD:hen liittyvistä haasteista sekä vahvuuksista. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli selvittää ja kuvata ADHD:n vaikutuksia vanhemmuuteen. laadullisen fenomenografisen tutkimussuuntauksen mukaisesti tutkimuksessa kuvataan niitä koskevaa käsitysten kirjoa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jossa ADHD:n vaikutuksia selvitettiin fenomenografisen tutkimussuuntauksen mukaisesti kuvaamalla niitä koskevaa käsitysten kirjoa. Fenomenografisessa tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat ihmisten erilaiset käsitykset tutkittavasta ilmiöstä, ja tutkimuksen tuloksena on jäsentynyt kuvaus kohderyhmän erilaisista kokemuksista ja käsityksistä. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat ADHD-diagnosoidut vanhemmat, joiden kanssa toteutetut 13 haastattelua muodostivat tämän tutkimuksen aineiston. Aineisto analysoitiin nelivaiheisella fenomenografisella analyysilla, jonka tulokset kuvattiin käsityksiä kuvaavien kategorioiden avulla. Tuloksena olevat neljä ylemmän tason kuvauskategoriaa jäsentävät vanhemmuuden eri osa-alueilla ilmeneviä vaikutuksia, ja kahdeksan alemman tason kuvauskategoriaa jäsentävät erilaisia ADHD:n vaikutuksia koskevia käsityksiä. Kaikkien vanhempien käsitysten mukaan vanhemman oma ADHD vaikuttaa vanhemmuuteen. Vanhempien käsityksissä ADHD vaikutti lapsen kanssa toimimiseen, arjen hallintaan, vanhempana jaksamiseen sekä palveluissa toimimiseen. Lapsen kanssa toimimiseen ADHD vaikuttaa vanhempien käsitysten mukaan korostuneena lapsenmielisyytenä ja luovuutena, sekä toisaalta tunnesäätelyn haasteiden kautta. Arjen hallintaan ADHD vaikuttaa vanhempien käsityksissä erityisesti toiminnanohjauksen haasteiden kautta, ja perheen arki ja ympäristö näyttäytyvät levottomina. Vanhempana jaksamiseen ADHD vaikuttaa lisäten arjen kuormittavuutta, samalla vanhempien oman ajan tarpeen ollessa ADHD:n vuoksi suuri. Palveluissa toimiessa vanhemmat eivät koe ammattilaisten ymmärtävän ADHD:n vaikutuksia, mikä näyttäytyy myös epätarkoituksenmukaisina tukimuotoina ja puuttuvina palveluina. Tutkimuksen tulokset ovat pääosin saman suuntaisia aiempien tutkimusten kanssa ja ne tuovat esiin vanhempien tuen tarpeita sekä palveluiden puutteita. Toisaalta vanhempien käsitykset ADHD:n positiivisista puolista sekä heille sopivimmasta tuesta voivat auttaa sopivien tukimuotojen suunnittelussa.

Suomessa organisaatioihin on vakiintunut erilaisia palkitsemismalleja ja -järjestelmiä. Tärkeää on palkitsemisjärjestelmien järkevä suunnittelu, jotta ne toimivat parhaalla mahdollisella tavalla. Palkitsemisjärjestelmän tulee olla oikeudenmukainen, henkilöstön tulee olla siitä tietoisia ja kokea se järkeväksi ja järjestelmän tulee tukea yrityksen tavoitteita. Tutkielmassa tarkastellaan henkilökunnan omia oikeudenmukaisuuskokemuksia palkkiojärjestelmästä. Organitorisen oikeudenmukaisuuden tutkimuksessa on näyttöä siitä, että henkilökunnan oikeudenmukaisuuden tunteella on yhteys esimerkiksi työtyytyväisyyteen ja organisaatiota hyödyttävään toimintaan. Organisatorisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat toimivat tutkielman teoreettisena viitekehyksenä. Tutkimuksessa aineisto kerättiin laadullisilla teemahaastatteluilla. Henkilökunta oli itse osallisena kuvailemassa omia kokemuksiaan palkitsemisjärjestelmästä sekä -prosessista. Haastattelujen litteraatiot muodostivat aineiston, joka analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä. Sisällönanalyysin avulla aineistosta poimittiin oikeudenmukaisuuteen viittaavat kohdat ja näistä muodostettiin kategorisoivia luokkia. Luokat sidottiin kiinni organisatorisen oikeudenmukaisuuden näkökulmiin teoriaohjaavan analyysin mukaisesti. Aineisto jaoteltiin kuuteen luokkaan: 1. Tyytyväisyys palkkioihin, 2. Tavoitteiden luominen, 3. Suorituksen mittaaminen ja seuranta, 4. Palkitseminen prosessina, 5. Vuorovaikutus organisaatiossa ja 6. Organisaation arvot ja kulttuuri. Ensimmäinen luokka edustaa jakavan oikeudenmukaisuuden näkökulmaa, luokat kaksi, kolme ja neljä menettelytapojen oikeudenmukaisuuden näkökulmaa ja luokka viisi vuorovaikutuksellisen oikeudenmukaisuuden näkökulmaa. Luokka kuusi jäi näiden oikeudenmukaisuuden näkökulmien ulkopuolelle, mutta on silti tärkeä oikeudenmukaisuuskokemuksia tarkastellessa. Luokat myös heijastelevat löydettyjen teemojen esiintyvyyttä eli eniten aineistosta nousi esille menettelytapojen oikeudenmukaisuuteen liittyviä tekijöitä ja vähiten jakavaan oikeudenmukaisuuteen liittyviä tekijöitä. Kokonaisuudessaan palkitseminen koettiin organisaatiossa oikeudenmukaisena ja oikeudenmukaisuus nähtiin myös organisaatiolle tärkeänä tavoitteena. Palkitseminen on moniulotteinen prosessi ja sen sisällä on tekijöitä, joita pohdittiin myös kriittisesti. Osa-alueista, joissa palkitsemisen oikeudenmukaisuus nousi erityisesti esille, olivat tavoitteiden luominen ja niiden mittaaminen sekä suorituksen arvointi. Tavoitteiden luominen ja mittaaminen pitää sisällään erityisesti tarkkuuden, johdonmukaisuuden ja edustavuuden. Samat tekijät esiintyvät myös suorituksen arvioinnissa, jossa on osana myös korjattavuuden tärkeys. Nämä osa-alueet ovat myös kriittisiä vuorovaikutuksen osalta, koska prosesseissa on mukana vuorovaikutus esimiehen kanssa.