Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan työtä, työvoimaa sekä rationalisointia jatkosodan aikana linnoitustöissä. Lähtökohtana tutkielmalle on mikrohistoriallinen strategia, jossa kohteena on rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913–1994) työura puolustusvoimissa tammikuusta 1941 marraskuuhun 1944. Tämän kautta luodaan kuva yhdestä mahdollisuudesta sodan aikaiseen työhön ja tutkitaan yleisempää organisaatiotasoa. Ainutlaatuisena lähdeaineiston ytimenä on Mäkisen julkaisematon muistelmateos. Muistelmateoksen kautta konkretisoitui tutkimustehtävän mikrohistoriallinen osuus: yhden rakennusmestarin sodassa tekemän työn tutkiminen. Mikrohistoriallisesta osuudesta nousivat puolestaan toiset tutkielman johtoteemat, työvoima ja rationalisointi. Alkuperäisaineiston muodostivat Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä löytyvät dokumentit, joiden perusteella tutkittiin sekä yksittäistä että yleistä tasoa. Rakennusmestarin työ muodostui monipuoliseksi. Tehtävät alkoivat Mäkisen hankittua itselleen rakennusmestarin paikan linnoitustöissä tammikuussa 1941 ja jatkuivat liikekannallepanon jälkeen reserviläisenä linnoitusrakennuspataljoonassa rakennusjoukkueenjohtajana loppukevääseen 1942. Tämän jälkeen Mäkinen komennettiin Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon, jossa hän suoritti korsujen ja parakkikylien tarkastuksia sekä toimi työnjohtotehtävissä aina marraskuuhun 1944. Noin puolet työajasta kului maastoon suuntautuneilla tarkastusmatkoilla. Rakennusmestarin työn tutkimisen kautta esille nousee tässä tapauksessa kolme eri työvoiman muotoa. Mäkisen alaisina toimi työvelvollisia, sotavankeja sekä toipilaiksi kutsuttuja asevelvollisia. Analysoimalla Mäkisen työtehtäviä työnjohtajana, voidaan myös tulkita mitä töitä edellä mainitut tekivät. Työvelvolliset olivat lainsäädäntöön perustuva ryhmä, joiden palkkaus oli normitettua. Työvelvollisuus käsitti käytännössä koko työikäisen väestön. Jo loppusyksystä 1941 työvoimaksi joutui sotavankeja. Näitä otettiin käyttöön myös linnoitustöissä, jota varten perustettiin erityisiä sotavankikomppanioita. Kesällä 1942 puolestaan alkoi kokeilu, jonka pohjalta niin sanotut toipilaat tulivat työvoimaksi. Toipilailla tarkoitettiin suomalaisia asevelvollisia, joiden psyyke ei ollut syystä tai toisesta kestänyt sodan todellisuutta. Tietyn henkisen kestokyvyn saavuttaneet siirrettiin pois sotasairaaloiden mielisairausosastoilta ja laitettiin ruumiilliseen työhön, rakentamaan esimerkiksi parakkeja tai keräämään maastoon jäänyttä piikkilankaa. Jokainen näistä ryhmistä oli myös osaltaan vastausyritys koko sodan läpi kestäneeseen ongelmaan työvoiman puutteesta. Ensisijaisesti parhaassa työvoimassa olleet miehet olivat myös parhaassa taisteluiässä, joten heidät komennettiin kenttäarmeijaan. Samanaikaisesti kotirintamalla oli esimerkiksi sotateollisuudessa töitä, joita tekemään tarvittiin ammattimiehiä. Linnoitustyömailla oli jatkuvasti puutetta ammattitaitoisesta työvoimasta, niin työmiehistä kuin työnjohtajista. Tältä pohjalta nousevat myös rationalisoinnin teemat sekä työn organisointi. Työvoima oli saatava tekemään työt mahdollisimman tehokkaasti niillä rajallisilla resursseilla, jotka olivat käytettävissä. Sodan jatkuessa työn määrä kasvoi vallattujen alueiden myötä, mutta suomalainen työvoima ei kasvanut. Tutkielmassa muodostetaan yksi mahdollinen kuva rakennusmestarin jatkosodasta. Työtä tehtiin poikkeuksellisessa toimintaympäristössä, jossa vaikuttivat sodan asettamat haasteet työlle, työvoimalle sekä rationalisoinnille.

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää mitä on sosiaalihuoltolain määrittämä rakenteellinen sosiaalityö lastensuojelun avohuollossa, lastensuojelun johtotasossa sekä kunnallispolitiikassa ja minkälaisia ovat rakenteellisen sosiaalityön toteuttamisen mahdollisuudet siellä nyt ja tulevaisuudessa. Koska rakenteellista sosiaalityötä kuvastaa yhdessä tekeminen edellyttäen yhteistyötä eri toimijoiden välillä, olen tutkielmassani kiinnostunut myös selvittämään minkälaista kehittämistä toimijat nimeävät tarvittavan yhteistyöhön, jota tehdään lastensuojelussa rakenteellisen sosiaalityön puitteissa. Toimijoiden joukko koostui yhdestä lastensuojelun avohuollon tiimistä, lastensuojelun johtotasosta sekä kunnallispoliittisista päätöksentekijöistä. Tutkielman aineisto hankittiin moniäänisesti osallistamalla kyseiset lastensuojelun eri toimijat tuottamaan vastauksia tutkimustehtävään. Toimijat haastateltiin fokusryhmähaastatteluissa käyttäen teemahaastattelurunkoa sekä soveltamalla Bikva-tiedonkeruumallia. Aineiston analyysi tapahtui kaksiportaisesti niin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä kuin arvioimalla tietoa Bikvan toimintaperiaatteiden mukaisesti. Rakenteellinen sosiaalityö on osa sosiaalityön yhteiskunnallista tehtävää ja sen keskiössä on muutostyö. Rakenteellinen sosiaalityö huomioi yhteiskunnallisen ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksen yksilöön ja yhdistää henkilökohtaisen poliittiseen. Rakenteellisen sosiaalityön muutostyöhön kohdistuva toiminnallisuus ilmenee niin yhteiskunnallisessa, yhteisöllisessä, institutionaalisessa kuin kansalaistasossa. Lastensuojelun avohuollossa työskennellään lastensuojelulain puitteissa, jonka velvoitteita ovat muun muassa turvata lasten kasvuympäristö, tasapainoinen ja monipuolinen kehitys sekä suojelu. Lastensuojelun asiakkaiden elämäntilanteisiin vaikuttavat niin yhteiskunnalliset ilmiöt kuin yksilölliset ongelmat. Tulosten mukaan sosiaalihuoltolain mukaisen rakenteellisen sosiaalityön lastensuojelussa nähdään olevan sosiaalista raportointia, sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuuden korostamista sekä horisontaalista yhteistoiminnallisuutta muiden “samantasoisten” toimijoiden kanssa. Vaikka rakenteellinen sosiaalityö koetaan mielekkääksi ja tärkeäksi orientaatioksi, se ei kuitenkaan näyttäydy vakiintuneena tai systematisoituna toiminnanmuotona lastensuojelussa tai kunnallispolitiikassa. Sen toteuttamisessa on paljon haasteita ja kehittämiskohteita, joita ovat toimimattomat rakenteet, vertikaalisen yhteistyön puute ja resurssien riittämättömyys. Rakenteellisen sosiaalityön haaste kunnallispolitiikassa on sosiaalityön ylipäänsä heikko asema politiikassa. Tulosten mukaan vertikaalisen yhteistyön puute lastensuojelun eri toimijoiden välillä on keskeinen haaste. Sen kehittämiseksi toimijat nimesivät eri ehdotuksia; vuoropuhelun luomisen eri toimijoiden välille, tiedon tuottamisen näkemisenä prosessina ja liikkuvana voimavarana toimijoiden välillä, sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon hyödyntämisen monipuolisemmin esimerkiksi johtoryhmien kokouksissa tai lastensuojelun toimintaympäristön kehittämisessä sekä kansalaisten aktivoinnin, demokratiaan ja mediaan panostamisen. Lastensuojelussa tapahtuvan vertikaalisen yhteistyön kehittäminen on keskeistä, koska rakenteellinen sosiaalityö edellyttää eri toimijoiden yhteistyötä. Linjaorganisaation haasteet, sosiaalityön heikko asema yhteiskunnassa, sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon rajoittaminen asiakastyöhön, asiakkaiden äänen esiin saaminen ovat rakenteellisen sosiaalityön tulevaisuuden kannalta kehittämisen arvoisia asioita. On tärkeää, että lastensuojelussa työskennellään yksilötason lisäksi myös rakenteellisen sosiaalityön periaatteiden mukaisesti yhteiskunnan eri toimijoiden ja rakenteiden tasolla, sekä otetaan osaa poliittiseen toimintaan, koska esimerkiksi kunnallispoliittisella päätöksenteolla on suuri merkitys, minkälaiseksi lastensuojelun resurssit muodostuvat. Tämän vuoksi myös kansalaisia ja asiakkaita tulee aktivoida yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Asiakaskansalaisilla on sanavaltaa minkälaiseksi kuntapolitiikkamme muodostuu. Tällä hetkellä rakenteellisen sosiaalityön toteuttamista uhkaa sen aliresurssointi ja näkeminen liian kapeakatseisena orientaationa, vaikka rakenteellisen sosiaalityön ideaalit näyttävät tämän tutkielman valossa tarjoavan lastensuojelutyöhön paljon hyödynnettäviä moderneja työkaluja sekä periaatteita.

Pro gradu –tutkielmassa pyritään selvittämään, millaisiksi ammattiin opiskeleville yhteiskunnallisia teemoja yhteiskunta-, yritys- ja työelämätaidon kursseilla opettavat opettajat kokevat ammattiin opiskeleville politiikkatietoutta ja yhteiskunnallisia valmiuksia antavan koulutuksen. Millaiset asiat he kokevat tärkeiksi ammattiin opiskelevien tietää, ja miten hyväksi he toisaalta kokevat valmistuneiden opiskelijoiden tietotason noissa asioissa? Millä he perustelevat sitä, että esimerkiksi Elon ja Rapelin (2008) mukaan nimenomaan ammattiin valmistuneiden politiikkatietämys on kaikkein heikoin? Aineistona on käytetty opettajille tehtyä kyselylomaketta. Kysely on toteutettu verkkolomakkeena, ja siihen on vastannut 65 opettajaa 65 eri ammattioppilaitoksesta. Vastausprosentti oli noin 52. Aineiston käsittelyssä on sovellettu tilastollisia menetelmiä. Vastauksia on tutkittu muun muassa ristiintaulukoimalla ja korrelaatioita tutkimalla. Ammattioppilaitoksissa nuoria opettavien opettajien asenteet yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan ovat hyvät. Opettajat pitävät tärkeänä sitä, että valmiuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen omaksutaan yhteiskunta-, yritys- ja työelämätaidon kurssilla. Opettajat eivät arvioi ammattiin valmistuneiden osaamistasoa tietyissä valituissa asioissa kovinkaan heikoiksi. Toisaalta yli puolet heistä ilmoittavat, että ammattioppilaitoksissa oppii valmiuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vain jonkin verran, mutta toisaalta kysyttäessä spesifeistä asiakokonaisuuksista, he arvioivat ammattioppilaitoksissa opiskelleiden tietotasot kohtuullisen hyviksi. Opettajat kokevat saaneensa valmiuksia yhteiskunnallisten teemojen opettamiseen opettajankoulutuksessa kohtuullisesti. Täydennyskoulutukseen, joka käsitteli demokratiakasvatusta, opettajista oli osallistunut yli puolet. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelylle opetuksessa koki esteitä olevan noin viidennes. Esteiksi mainittiin paitsi ajanpuute, myös opiskelijoihin liittyvät tekijät. Ammattiin opiskelevien yhteiskunnallisista valmiuksista, politiikkatietämyksestä sekä kiinnostuksesta politiikkaa kohtaan on oltava kiinnostuneempia. Kyse on yhteiskunnan polarisoitumisesta sekä osallisuuden kasaantumisesta vain tietylle väestönosalle. Opetushallituksen on ohjattava vahvemmin ammattioppilaitoksia demokratiakasvatuksen osalta.

Kiinnostus polyamoriaa ja muita yhteisymmärrykseen perustuvan monisuhteisuuden muotoja kohtaan on ollut kasvussa Suomessa ja muualla maailmassa. Tämä tutkielma on syntynyt paikkaamaan aihetta koskevan suomalaisen tutkimuksen puutetta tarkastelemalla sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, 1) miten polyamorisiksi itsensä määrittelevät suomalaiset haastavat ja miten he ylläpitävät normatiivisia tapoja konstruoida ihmissuhteita sekä 2) millaisin diskursiivisin tavoin he rakentavat identiteettejään ja tekevät ajattelu- ja elämäntapojaan ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi kulttuurisessa ympäristössä, jossa normina on monogamia. Tiedon tuottamisen lisäksi tutkielman keskeisenä tavoitteena on purkaa ja tarkastella kriittisesti romanttisseksuaalisiin suhteisiin liittyviä kulttuurisia ”itsestäänselvyyksiä”. Tutkimusaineisto on kerätty avoimista kysymyksistä koostuvalla verkkokyselyllä ja analysoitu kriittiselle diskursiiviselle psykologialle tyypillisiä analyysityökaluja (tulkintarepertuaarit, subjektipositiot ja ideologiset dilemmat) hyödyntäen. Kyselyyn vastanneet (n=38) haastoivat lukuisia mononormatiivisia puhetapoja liittyen rakkaus-, ystävyys-, seksi-, avio- ja perhesuhteisiin, viestintään ja tunteisiin sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Osallistujat luettelivat paljon stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita näkevät polyamorisuuteen liitettävän, ja enemmistö kertoi salaavansa polyamorisuutensa joissain sosiaalisissa konteksteissa. Yleisimmin toisinnetut polyamorisuuden stigmatisoidut tulkintarepertuaarit olivat polyamorisuus seksikeskeisyytenä, polyamorisuus vastuuttomuutena sekä polyamorisuus kyvyttömyytenä ”laadukkaisiin” suhteisiin. Nämä kuitenkin lähes aina kumottiin, ja vastaajat konstruoivat omat käsityksensä polyamoriasta hyvin positiivisessa valossa. Polyamorisuutta merkityksellistettiin monin tavoin. Se kuvattiin 1) seksuaalisen suuntautumisen kaltaisena suhdeorientaationa, 2) strategisena identiteettinä, 3) ihmissuhdefilosofiana sekä 4) elämäntapana tai toimintana. Välillä se konstruoitiin sosiaalisena identiteettinä – positiivisena ominaisuutena, joka jaetaan muiden polyamoristen kanssa ja joka erottaa polyamoriset ihmiset muista. Vastakohtana tälle osallistujat toisinaan häivyttivät polyamorian ja monogamian välisiä ryhmärajoja ja positioivat itsensä ”aivan tavallisiksi”. Lisäksi moni otti eräänlaisen ”oman tiensä kulkijan” position kuvaten itsensä ainutlaatuisena yksilönä ja polyamorian jonain, mikä erottaa itseä muista – välillä myös muista polyamorisista. Monet osallistujien tuottamat puhetavat olivat keskenään ristiriitaisia tai vastakkaisia, samankin henkilön vastausten sisällä. Ensinnäkin, essentialistinen, polyamorisuuden kiinteänä orientaationa kuvaava puhetapa sai haastajakseen konstruktionistisen puhetavan, jossa polyamorisuus kuvattiin itse valittuna tai muodostettuna identiteettinä, filosofiana, elämäntapana tai viestinnällisenä työkaluna. Toiseksi, usein osallistujien puhe toisinsi normatiivisia tapoja konstruoida romanttisseksuaalisia suhteita, erityisesti painottamalla rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvien suhteiden ensisijaisuutta ja vähättelemällä seksin tai ”kevyiden” suhteiden merkitystä. Tällainen rakkausnormatiivinen diskurssi sai kuitenkin rinnalleen kriittisemmän puhetavan, jossa vedottiin ihmissuhdeanarkistiseen filosofiaan ja haastettiin voimakkaammin suhteiden luokittelua ja arvo-/valtahierarkioita. Kriittisimmissäkin vastauksissa rakkauden merkitys tosin useimmiten hyväksyttiin osaksi polyamorian määrittelyä: polyamoria näyttäytyi aineistossa ennen kaikkea rakkauden diskurssina. Viimeiseksi, vaikka osallistujat positioivat itsensä usein stigmatisoidun vähemmistön jäseneksi, nousi aineistosta samanaikaisesti kuva polyamoriasta eräänlaisena ”harvojen etuoikeutena”: osallistujat kertoivat useista suhteistaan ja ”rajattoman rakkauden”, onnellisuuden, varmuuden ja turvan kokemuksistaan sekä kuvailivat hyvin itsereflektiivisesti, kuinka polyamoria oli tarjonnut heille mahdollisuuden syventää itsetuntemustaan, tulla paremmiksi viestijöiksi ja kasvaa ihmisinä. Näiden positioiden synnyttämää ristiriitaa reflektoiden tutkielman lopussa tarkastellaan polyamoriaa intersektionaalisesta, risteävät identiteetit ja valtasuhteet huomioivasta näkökulmasta.

Operating under the understanding that competition for resources is increasingly stiff, this study aims to investigate whether and how institutions of higher education utilise global rankings across their websites and provide insight on how institutions share their placement in the rankings with invested stakeholders, particularly prospective students. The sample consists of three higher education institutions who all belong to a consortium of research intensive universities, but come from distinct systems that have varying vertical differences, ranging from highly elite, to middleground and egalitarian levels of stratification. With the goal of including a research focused institution from each of the three varying levels of status hierarchy, data was collected from the websites of University of Pierre and Marie Curie, University of Amsterdam and University of Melbourne, between March and April 2013. The content analysed from each university includes how rankings as an industry are addressed, what sort of language regarding prestige and reputation is used, whether posted rankings accurately reflect the actual institutional placement in the rankings, which rankings systems are used, and how often and at what points rankings are mentioned. The results confirm that rankings do indeed play a part in how institutions portray themselves and indicate that while the three institutions all task themselves with explaining the rankings to site visitors, the praise institutions are willing to give the rankings varies. The results indicate that as far as the cases studied are concerned, the higher an institution is ranked globally, the more the rankings are promoted across the site and the more positively rankings as an industry are presented. When an institution does not find itself at the top globally, but still is at the top within its nation, there is an emphasis on its national status.

Yhdenvertaisuus- ja monimuotoisuustyö on kasvattanut suosiotaan organisaatioissa maailmanlaajuisesti ja vakiintunut osaksi yritysten henkilöstöhallintoa. Lisääntyneen työsyrjintää ja rasismia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun myötä suosio on kasvanut viime vuosina myös Suomessa. Kriittisessä tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu monimuotoisuustyöhön ja sitä käsittelevään tutkimukseen liittyvän valtaprosesseja, joiden vuoksi sen on väitetty voivan jopa ylläpitää eriarvoistavia valta-asetelmia. Työn taustoituksessa tehdään katsaus näihin kriittisiin teoretisointeihin keskittyen erityisesti valkoisuuden valtarakenteeseen. Monimuotoisuustyön on esimerkiksi teoretisoitu ylläpitävän rodullista valtajärjestystä valkoisuuden ensisijaistamisen ja naamioimisen kautta ja tuottamalla alisteisia identiteettejä rodullistetuille. Tässä tutkimuksessa kiinnostus suuntautuu siihen, miten valtaprosesseja vastustetaan. Tutkimuksessa analysoidaan asiantuntijatehtävissä toimivien PoC-henkilöiden puhetta monimuotoisuustyöstä ja tarkastellaan, minkälaisia merkityksenantoja ja identiteettejä he rakentavat. Puhe kytketään aiempiin kriittisiin keskusteluihin tarkastelemalla, miten se asettuu vastapuheeksi valtamekanismeille. Tutkimuksen teoreettis-menetelmällisessä viitekehyksessä vastapuheen käsite yhdistetään kriittisen diskursiivisen psykologian analyyttiseen lähestymistapaan. Kriittisen diskursiivisen psykologian myötä analyysi kohdentuu siihen, miten merkityksiä tuotetaan valmiiden ymmärtämisentapojen varaan. Vastapuheen osalta lähestymistapa havainnollistaa, miten sitä voidaan tuottaa sekä haastamalla että hyödyntämällä valmiita diskursseja. Identiteettiä tarkastellaan subjektiposition käsitteen kautta. Lisäksi sovelletaan positiointiteoriaa, jonka avulla huomio kiinnitetään identiteettien vaihtelevuuteen osana merkityksenantoa ja vastapuhetta. Aineisto koostuu seitsemästä yksilöhaastattelusta. Aineisto ohjaa tutkimusprosessin suuntaa: tutkimusongelman tarkempi rajaus sekä teoreettis-menetelmällinen kehys muodostuvat aineiston alustavassa analyysissä. Haastattelupuheessa monimuotoisuustyö liitetään keskusteluun työelämän rasismista ja määritellään rasisminvastaisuuden tavoitteen kautta. Puheessa vastustetaan monimuotoisuustyön kehyksessä PoC-henkilöille tarjoutuvia toiseuttavia, homogeenisia sekä passiiviseksi ja alisteiseksi asettavia identiteettejä rakentamalla aktiivista toimijapositiota ja sivulta seuraavan auktoriteetin subjektipositioita. Subjektipositioiden avulla myös haastetaan monimuotoisuustyössä toistuva oletus valkoisesta toimijasta ja ei-valkoisesta toiminnan kohteesta ja konstruoidaan monimuotoisuustyöstä antirasistista projektia, jonka kohteena on ymmärryksen lisääminen. Analyysissä ilmenee, miten valtavirtakäsityksiä haastetaan hyödyntämällä moninaisia, keskenään ristiriitaisiakin diskursiivisia strategioita ja positioita. Kytkemällä puhetta strategisesti valtavirtadiskursseihin, haastatteluissa vastustetaan monimuotoisuustyön henkilöitymistä ”monimuotoisiksi” tunnistettuihin kehoihin ja vaaditaan huomion siirtämistä valkoisuusnormin määrittelemään työelämään ja sen purkamiseen. Tutkimuksessa ilmenee, miten PoC-henkilöt joutuvat vastustamaan työelämän valkoisuusnormia myös näennäisesti eriarvoisuutta purkavan monimuotoisuustyön kontekstissa. Tämä osoittaa, ettei monimuotoisuustyö ole välttämättä vastavoima rasismille, vaan voi pitää sisällään myös rodullista eriarvoisuutta ylläpitäviä mekanismeja. Valtaprosessit eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan myös jatkuvan neuvottelun kohteena. Vastapuheen kautta huomio suuntautuu sekä työn tarpeeseen että vaadittavaan muutokseen. Edistääkseen yhdenvertaisuutta, monimuotoisuustyössä on keskityttävä eriarvoistavien valtarakenteiden tunnistamiseen ja niitä ylläpitävien mekanismien purkamiseen.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan raskaana olevien naisten kokemuksia päihdehoidos-ta ja muista heidän käyttämistään sosiaali- ja terveyspalveluista. Tutkimuskysymyksenä on, millaisena raskaana olevat naiset kokevat hoidon Helsingin ja Uu-denmaan sairaanhoitopiirin (HUS) Riippuvuuspsykiatriassa sekä käyttämissään sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitä naiset ovat odottaneet hoidolta ja palveluilta, millaisena he ovat kokeneet autetuksi tulemisen sekä mitä esteitä ja haasteita he ovat kokeneet. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa ja ymmärrystä raskaudenaikaisesta päihdehoidosta ja eri palveluista hoidon ja palvelujen kehittämisen tueksi. Tutkimus toimii osaltaan myös sosiaalityön puheenvuorona terveydenhuollon moniammatillisessa keskustelus-sa. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena. Aineistona on kuusi yksilöhaastattelua. Tutki-muksen viitekehyksen muodostaa kriittinen realismi, jonka näkemyksen mukaan todellisuu-della on kerrostunut luonne. Analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönana-lyysia. Tutkimuksen mukaan parhaimmillaan naisten hoito ja palvelut ovat sujuvia ja kohtelu on niis-sä kunnioittavaa. Apua ja tukea saa nopeasti ja vaivattomasti ja työntekijöihin muodostuu luottamuksellinen suhde. Huonoimmillaan palvelut ovat lisänneet naisten haavoittuvaa ase-maa kategorisoimalla heitä päihteitä käyttäneiksi ja asettamalla heidän vanhemmuutensa ja päihteettömyytensä epäilyksen alaisiksi. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että organisaatioihin muodostuu toimintakulttuureja, jotka joko tukevat naisia tai lisäävät heidän haavoittuvaa asemaa palvelujen käyttäjinä. Tut-kimuksen naiset pyrkivät toteuttamaan vahvaa toimijuutta palveluissa ja vanhemmuudessa, mutta törmäsivät usein esteisiin. Organisaatiot joko toistavat yhteiskunnassa esillä olevia asenteita päihteitä käyttäneitä naisia kohtaan tai pyrkivät vastustamaan niitä kunnioittavalla kohtelulla ja luottamusta rakentamalla.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia mielikuvia elinkeinoelämän edustajien julkaisuissa luodaan Suomen julkisesta sektorista ja sen toimijoista. Tutkimuksessa selvitetään, miten kriisiaikana ulkoryhmän määrittely ja kuvaukset kyseisestä ryhmästä voivat kärjistyä saaden vahvan negatiivisia sävyjä. Tutkimuksen teoreettinen tausta koostuu sosiaalisen identiteetin teorian (Tajfel, 1972; Tajfel & Turner, 1979) tavasta käsittää ryhmien välisten suhteiden muodostumista ja lainalaisuuksia. Sosiaalisen identiteetin teorian tapaa käsitellä ryhmien välisiä suhteita yhdistetään dehumanisaatio-käsitteen ja Toiseus-käsitteen teorioihin, jotta voitaisiin luoda syvempi käsitys mielikuvien emotionaalisista sävyistä. Dehumanisaatio-käsitettä käydään läpi Haslamin (2006) määritteiden mukaan. Toiseus teoria avataan Simone de Beauvoirin (1949/81) ja Edward Saidin (1978) historiallisten töiden myötä. Toiseus-käsitteen moderneja sovelluksia käydään läpi usean eri teoreetikon ja tutkimuksen valossa (mm. Boesch, 2007; de Buitrago, 2012; Chauhan & Foster, 2014; Gilles ym., 2013; Jensen, 2011; Joffe, 1996, 1999; Petersoo, 2007; Seidman, 2013; Tekin, 2010). Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta kolmen eri elinkeinoelämän etujärjestön (EK, EVA ja ETLA) julkaisusta. Näille julkaisuille suoritettiin laadullinen sisällönanalyysi. Sisällönanalyysissä julkaisuista löytyi yhteensä 528 yksikköä, jotka jakautuvat kolmeen pääluokkaan ja yhteensä 15 alaluokkaan. Laadullinen sisällönanalyysi tehtiin Margrit Schreierin (2012) ohjeita seuraten. Tutkimuksen tulokset kertovat, miten elinkeinoelämän julkaisuissa kuvataan julkinen sektori ja sen toimijat uhkana ja syyllisinä Suomen talouden ahdinkoon. Kuvaukset talouden parantamistoimista kohdistuvat julkisen sektorin muuttamiseen ja yksityisen sektorin toimijoilla kuvataan olevan vastaukset siihen, miten talouteen liittyvissä asioissa tulisi toimia. Julkaisuissa korostuu kuvaukset julkisesta sektorista ja sen toimijoista liian suurina ja toiminnassaan kestämättöminä, itsekkäinä oman edun suojelijoina, jotka myös uhkaavat sekä kansalaisten, että yritysten hyvinvointia. Julkinen sektori ja sen toimijat kuvataan syyllisiksi talouden ahdinkoon, koska he ovat toimissaan tuhlailevia, itsekkäitä, epäpäteviä ja vanhanaikaisia. Jotta Suomen talous pystyttäisiin pelastamaan, julkaisuissa ehdotetaan puututtavan juuri näihin julkiseen sektoriin ja sen toimijoihin liittyviin seikkoihin, jotka kuvataan ongelmallisia. Julkinen sektori määritellään julkaisuissa suppeasti, yliyleistävästi ja epätäydellisesti. Kuvaukset julkisesta sektorista ja sen toimijoista ovat vahvan negatiivisia ja Toiseuttavia. Tulokset osoittavat, miten kriisinaikana ryhmien väliset suhteet ja kuvaukset ulkoryhmistä saattavat kärjistyä tavoilla, joilla voi olla vaikutuksia ryhmien todellisiin asemiin yhteiskunnassa. Tulosten valossa voi myös todeta sosiaalisen identiteetin teorian ja Toiseus-käsitteen yhdistämisen olevan hedelmällinen lähestymistapa tutkimukselle.

Tutkielman aiheena ovat 1910- ja 1920-luvuilla rakennetut helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot. Keskuskeittiötalot olivat kerrostaloja, joihin oli rakennettu ensimmäiseen tai kellarikerrokseen keskuskeittiö, jossa palkattu henkilökunta valmisti ruuat kaikille talon asukkaille. Keskuskeittiöstä tilattu ruoka lähetettiin asuntoihin ruokahissillä ja aterioinnin jälkeen astiat lähetettiin takaisin keittiöön palvelijoiden tiskattavaksi. Sen lisäksi, että keskuskeittiötalojen ajateltiin sopivan perheille, niitä pidettiin hyvänä asumismuotona myös naimattomille, työssäkäyville naisille. Nykypäivän näkökulmasta standardikeittiön ja sen muotoutumista tukeneen kotitalousideologian voittokulku näyttäytyy lähes itsestään selvänä. Tutkimuksen pyrkimyksenä on haastaa tämä kuva ja avata siihen uusia näkökulmia, joissa keskuskeittiötaloihin tai niiden edustamaan kotitaloustöiden kollektivisointiin ei viitata vain sivuhuomautuksena. Tutkimuksen lähtökohtana on mikrohistoriallinen lähestymistapa. Ensimmäinen päätutkimuskysymys koskee sitä, miksi keskuskeittiötaloja haluttiin ja päätettiin rakentaa. Toisen päätutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää, minkälaista keskuskeittiötalojen toiminta oli käytännössä. Molempien päätutkimuskysymysten kohdalla tarkastellaan kysymystä erityisesti sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Teoreettisena lähtökohtana sovelletaan tilaa koskevaa teoretisointia. Tila nähdään tutkimuksessa sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneena unohtamatta kuitenkaan tilan materiaalisuutta. Tilan tuottaminen on jatkuva, monikerroksinen prosessi, jossa tila ja toimija ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto koostuu lehtiaineistosta, vuoden 1921 Naisten Asuntopäivien alustuksista julkaistusta kirjasesta, arkkitehtipiirustuksista, henkikirja-aineistosta sekä kolmen turkulaisen keskuskeittiötalon arkistoaineistosta. Menetelmänä käytetään sisällönanalyysia ja sisällön erittelyä. Keskuskeittiötalojen rakentamista perusteltiin erityisesti järjestelmän myötä syntyvällä niin rahan, ajan kuin työvoiman säästöllä. Keskuskeittiöiden rakentaminen oli osa laajempaa pyrkimystä rationalisoida yhteiskuntaa ja ihmisten elämää. Järjestelmän uskottiin myös edistävän ihmisten terveyttä sekä mukavampaa kotielämää. Kotitaloustöiden kollektivisointia kannatettiin sekä porvaris- että työläisnaisten parissa mutta eri lähtökohdista: porvaristolle keskeistä oli säästön lisäksi mahdollisuus helpottaa palvelijaongelman myötä hankalaksi muuttunutta tilannetta ja yksityisestä palvelijasta luopumisesta huolimatta säilyttää säädynmukaiset elämäntavat. Tavoitteena ei ollut vapauttaa naisia työelämään. Selkein keskuskeittiötaloja vastustanut ryhmä oli Martat, jotka kannattivat perheenemäntä- ja kotitalousideologiaa. Keskuskeittiöjärjestelmän nähtiin vähentävän kotien kotoisuutta ja sitä kautta olevan uhka perheiden ja edelleen yhteiskunnan hyvinvoinnille. Suunnittelijoiden ja rakennuttajien motiiveista ei käytettävissä olleen aineiston kautta saatu juurikaan tietoa. Taloja rakennuttivat ja taloissa asui 1910- ja 1920-luvuilla niin säätyläistön, porvariston kuin keskiluokankin edustajia. Keskuskeittiötalot eivät juuri eronneet muista samaan aikaan rakennetuista kerrostaloista. Erottavia tekijöitä olivat lähinnä keskuskeittiö, ruokahissit ja keittiön puuttuminen osasta asuntoja. Tarkastelun kohteena olleissa taloissa keskuskeittiön toiminta oli järjestetty osuustoiminnan periaatteiden mukaisesta. Tavoitteena ei ollut asukkaiden välinen yhteisöllisyys, vaan yhteistoiminta oli keino tuottaa asukkaille taloudellista hyötyä. Suomalaiset keskuskeittiötalot muistuttivat niin muodoltaan kuin tavoitteiltaan pitkälti 1900-luvun alussa muissa Euroopan maissa rakennettuja vastaavanlaisia taloja, mutta taloja rakennettiin Suomeen kansainvälisesti verrattuna paljon. Keskuskeittiötalojen toiminnassa vaikeuksia aiheuttivat erityisesti taloudelliset tekijät, jotka linkittyivät muihin ongelmiin. Säästön syntyminen rahallisessa mielessä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin lehdissä esitetyissä perusteluissa annettiin ymmärtää. Huonot kokemukset ja alkuhankaluudet oli helppo kääntää osoitukseksi koko ajatuksen toimimattomuudesta. Paljon merkitystä oli myös ihmisten asenteilla: ihmiset eivät olleet valmiita tai halukkaita joustamaan ruokailua koskeneista tavoistaan tai makumieltymyksistään. Ruuanlaiton siirtäminen kodin ulkopuolelle muutti tai olisi muuttanut ihmisten arkea liian radikaalisti etenkin aikana, jolloin kotikulttuuri nousi tavoiteltavaksi yhteiskuntaihanteeksi ja naisella oli keskeinen rooli sen vaalimisessa. Keskuskeittiötalot olivat yhdistelmä uutta ja vanhaa sekä poikkeuksellista ja tyypillistä. Rationalisoinnin kautta pyrittiin säilyttämään entinen elintaso sekä säädynmukainen elämäntyyli, johon kuului palvelijoiden pitäminen. Keskuskeittiötaloja rakennettiin lopulta vain noin 30 ja kotitaloustöiden kollektivisoinnin kannattajat jäivät vähemmistöön. Keskuskeittiötaloissa näkyvät kuitenkin monet ajan tyypilliset ilmiöt: rationalisointipyrkimykset, osuustoiminnan suosio, asuntosuunnittelun ja –rakentamisen vanhojen ja uusien mallien samanaikaisuus sekä ydinperhe- ja kotiajattelun normatiivisuus.

Tutkielmassa tutkitaan julkisen muistamisen vaikutusta konfliktin kokeneisiin yhteisöihin. Tutkielman lähtökohta on, että julkisen muistamisen tutkimus keskittyy tyypillisesti julkisen muistamisen yhteisöä vahingoittavan vaikutuksen tutkimiseen selittämättä, mistä vahingoittavuus johtuu. Tutkielman tavoitteena on siten selittää, miksi julkinen muistaminen vaikuttaa yhteisöön usein vahingoittavasti, mutta voi vaikuttaa myös parantavasti. Tutkielman argumentti on, että julkinen muistaminen heijastelee yhteisön tunnustuskamppailun tai tunnustuksen tilaa ja tämän vuoksi julkinen muistaminen voi joko vahingoittaa tai parantaa. Tutkielma väittää, että julkisen muistamisen ei ole pakko vahingoittaa yhteisöä vaan sen vaikutus voi olla myös yhteisöä parantava. Argumentti jakautuu kahteen väitteeseen. Ensimmäinen väite on, että julkinen muistaminen vahingoittaa yhteisöä, jossa ei vallitse toisen tunnustamista tai tunnustuskamppailu on kesken. Toinen väite on, että julkinen muistaminen näyttäytyy parantavana yhteisössä, jossa vallitsee toisen tunnustaminen. Tutkielmassa julkisen muistamisen vahingoittavuutta ja parantavuutta selitetään tulkinnoilla Hegelin tunnustuskamppailusta sekä herran ja rengin dialektiikasta. Herran ja rengin dialektiikan tulkinnoista erotetaan ehtoja, jotka muodostavat teoreettisen mahdollisuuden sille, että tunnustuskamppailu voi purkautua. Keskeinen ehto on ihmisarvon intersubjektiisuuden ymmärtäminen, mikä pitää sisällään yhteisöllisen kunnioituksen ja arvostuksen kehittymisen. Tutkielmassa osoitetaan, että julkisen muistamisen vahingoittavina pidetyt piirteet, kuten ryhmän omien subjektiivisten narratiivien korostaminen ja vallan legitimoiminen ovat selitettävissä tunnustuskamppailun avulla. Havainnollistaminen tapahtuu käyttämällä Bosnian ja Hertsegovinan Prijedor-nimisen kunnan julkista muistamista osoittamaan, että julkinen muistaminen vahingoittaa tunnustuksen puuttuessa yhteisöstä. Tutkielmassa argumentoidaan myös, että yhteisöllisen arvostuksen ja kunnioituksen puutteen lisäksi kollektiivisen identiteetin puute mahdollistaa yhteisöä satuttavan julkisen muistamisen ja estää tunnustussuhteen muodostumisen. Tutkielmassa argumentoidaan, että julkinen muistaminen voi olla parantavaa, jos se edesauttaa menneisyydestä oppimista, synnyttää keskustelua ja kasvattaa empatiaa. Julkisen muistaminen parantava vaikutus yhteisöön osoitetaan käyttämällä esimerkkinä toisen maailmansodan jälkeisen Saksan tapaa muistaa julkisesti kansallissosialistisen Saksan rikoksia. Saksan julkinen muistaminen toteuttaa tunnustuksen muodostumisen ehtoja, minkä lisäksi Saksaan on muodostunut menneisyyden käsittelyn kautta kollektiivinen identiteetti. Tutkielmassa ehdotetaankin, että julkinen muistaminen voi olla yhteisöä parantavaa myös, kun se käsittelee julkisesta muistamisesta vastaavien yhteisöjen menneisyyttä keskittyen heidän rooliinsa historian kulussa. Tutkielman keskeinen saavutus on osoittaa, että julkisen muistamisen ei ole pakko vaikuttaa yhteisöön vahingoittavasti. Työ osoittaa, että julkisella muistamisella ei ole vahingoittavaa luonnetta vaan vahingoittavuus johtuu tunnustuksen puutteesta yhteisössä.