Browsing by Title

Tämä maisterintutkielma on prosessiarviointi Aggredi-ohjelmasta. Aggredi on vuodesta 2006 toiminut hanke, joka tarjoaa hoidollista työtä kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneille henkilöille. Prosessiarvioinnin tavoitteena on kuvata asiakastyön prosessi mahdollisimman tarkasti ja selvittää, miten hankkeen suunniteltu muoto vertautuu käytännön läpivientiin ja miten työntekijöiden kertomus työmuodosta vertautuu asiakkaiden kertomuksiin. Tämän lisäksi tutkielmassa pyritään tunnistamaan sellaisia rikoksista irtautumisen mekanismeja, joiden kautta Aggredin työmuoto on vaikuttanut asiakkaiden desistanssiin. Tutkielman aineisto kerättiin yhden työntekijöille suunnatun ryhmähaastattelun sekä kuuden pitkäaikaisen Aggredin asiakkaan haastattelun kautta. Haastattelut olivat teemahaastatteluja ja ne litteroitiin ja analysoitiin tietokoneavusteisesti. Analyysissa käytettiin faktanäkökulmaa sekä yleistä temaattista analyysimenetelmää. Hankkeen suunnitellun muodon kuvaus pohjautuu pääasiallisesti ohjelman työmuodosta tehtyyn julkaisuun. Työntekijähaastattelussa käy ilmi, että osa julkaisussa esitellyistä menetelmistä ja työtavoista ei ole työntekijöiden mukaan enää käytössä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että hankkeen ideaalimuoto verrattuna reaaliseen toteutukseen ei kaikilta osin kohtaa, mutta perustavanlaatuiset periaatteet työskentelyssä ovat kuitenkin samat. Työmuoto toimii hyvin vapaamuotoisesti, ilman kirjattua struktuuria, mikä tekee ideaalin ja käytännön vertailun haastavaksi. Työntekijöiden ja asiakkaiden kuvailut prosessista ja työtavasta puolestaan ovat erittäin samankaltaiset, eikä mitään ristiriitaisuuksia ole havaittavissa. Molemmat ryhmät painottavat samoja tekijöitä tärkeinä työskentelyssä. Aineistosta nousee esiin neljä desistanssin mekanismia, joilla on yhteys sosiologisen kriminologian teoriaan. Keskeinen havainto tutkielmassa on, että mekanismien taustalla toimii asiakkaiden vahva henkilökohtainen motivaatio, mikä kertoo siitä, että sosiaalisen kontrollin piiriin tulemisen ehtona on heidän sisäinen muutoksensa. Aggredi ilmenee sosiaalisen kontrollin ilmentymänä, jonka sisällä toimii sosiaalisen konstruktionismin, kognitiivisten muutosten ja oppimisen mekanismit. Sosiaalinen konstruktionismi näkyy asiakkaiden uusissa narratiiveissa, joita he luovat keskusteluissa työntekijöiden kanssa ja joiden kautta he muodostavat uusia ajattelutapoja ja uudenlaista identiteettiä. Kognitiivisia muutoksia ilmentää asiakkaiden itseymmärryksen lisääntyminen, jonka kautta he alkavat muodostaa uusia ajatusratoja ja käyttäytymistapoja. Työskentelyn aikana Aggredin työntekijät opettivat asiakkaille vaihtoehtoisia keinoja aggressiivisuuden ja impulsiivisuuden hallintaan, ja oppimisen mekanismi tulee esiin näiden ratkaisumallien omaksumisen kautta. Haastatellut asiakkaat osoittavat vahvaa subjektiivista tyytyväisyyttä työmuotoon sekä vahvaa hoitositoutumista. Tutkielman havainnot tukevat kriminologista teoriaa ja tutkimusta siitä, että rikoksista irtautumisen kohdalla sisäinen muutos tapahtuu ennen rakenteellisia muutoksia sekä sitä, että sosiaaliseen kontrolliin ei integroiduta vain ulkoisesti vaan myös kognitiivisesti. Aggredin työmuoto ilmentää myös sellaisia toimintapoja, jotka on havaittu toimiviksi aiemmassa tutkimuksessa tehokkaista menetelmistä rikoksentorjuntaohjelmissa. Asiakkaiden ja työntekijöiden hyvin samankaltaiset kertomukset työmuodosta osoittavat, että hankkeen olisi mahdollista kirjata ylös jonkinlaista struktuuria työskentelymallista. Struktuurin kirjaaminen olisi hyödyllistä Aggrediin kohdistuvalle jatkotutkimukselle sekä työmuodon siirrettävyydelle.

Lammaistenlahden kulttuurimaisema on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö Kokemäenjoen rannalla Nakkilan ja Harjavallan rajalla. Siihen kuuluu alueita keskiajalla syntyneistä Lammaisten, Pirilän ja Torttilan kylistä. Tämä kulttuuriympäristö koostuu Harjavallan voimalaitoksesta sekä näiden kolmen kylän vanhojen talonpoikaisten kantatilojen rakennuksista. Pitkästä historiastaan ja aiemmasta keskeisestä asemastaan huolimatta näistä kantatiloista, niiden talonhaltijoista ja ympäristön kehityksestä on ollut vain hajanaisia tietoja, vaikka selvää yleistä mielenkiintoa niitä kohtaan on. Tutkimuksessa kertynyt tarkempi tieto tukee myös alueen kulttuuriperinnön säilyttämistä ja rikastuttaa kirjallisuudessa esitettyjä yleisiä käsityksiä tutkituista ilmiöistä. Tutkimuksessa selvitettiin ja selitettiin näiden kylien tilarakenteen ja niiden kantatilojen kokonais- ja viljelyalojen kehitystä 1750-luvulta 1980-luvulle sekä niiden torppien kehitystä. Lisäksi selvitettiin näitä kantatiloja isännöineet talonhaltijat sekä analysoitiin sukulaisuuksien vaikutuksia kantatilojen suvussa säilymiseen. Kuuden eri kylissä keskeisesti vaikuttaneen talonhaltijan toimintaa tutkittiin muita tarkemmin. Ympäristön osalta tarkasteltiin maankäytön kehittymistä kylien koko alueella ja rakennuskannan kehitystä kulttuurimaiseman alueen osalta. Erityisen tarkasti selvitettiin vanhinta 1800-luvulta olevaa rakennusperintöä. Kehitystä verrattiin, jos mahdollista, koko Suomen, mutta joskus myös lähialueen tai Ruotsin kehitykseen. Eri kylien ja kantatilojen kehityksistä tehtiin kokonaisarviot sekä konstruoitiin juuri tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävä viitekehys. Lisäksi arvioitiin joidenkin yleisten teorioiden ja viitekehysten selitysvoimaa tässä tapauksessa. Valmiin tutkimusaineiston puuttuessa se koottiin alkuperäisistä tai niihin rinnastettavista lähteistä. Näitä olivat mm. maarekisterikirjan otteet, henkikirjat, eräät osittaiset talonhaltijaluettelot, vuoden 1901 ruokakuntakyselyjen vastaukset, laajojen maanmittaustoimitusten asiakirjat ja kartat, valokuvat eri ajoilta, jotkut kantatilojen edustajien haastattelut, itse tehdyt havainnot sekä sukukirjat ja muu kirjallisuus. Vertailutietoja löytyi talous- ja maataloushistorioista sekä pitäjänhistorioista. Kantatiloja oli vuonna 1750 yhdeksän ja enimmillään halkomisten jälkeen 1800-luvun alussa 14, mutta 1980-luvulla jälleen yhdeksän. Kantatiloilla säilyivät niille isojaossa jaetut maat 1800-luvun loppuun asti. Sen jälkeen ne menettivät 1980-lukuun mennessä maistaan ulkopuolisille keskimäärin 2/3. Eniten menetyksiä oli vuosina 1940–1960 johtuen pääosin sotatila- ja maanhankintalakien ym. nojalla tehdyistä pakkoluovutuksina, mutta osin myös vapaaehtoisista kaupoista ja perinnönjaoista. Vertailutietoja tälle pitkäaikaiskehitykselle ei Suomen maataloushistoriasta löytynyt. Alueen torppien määrä oli suurimmillaan jo 1860-luvulla, josta se pieneni viidesosaan 1910-luvulle mennessä eli paljon koko maan kehitystä aikaisemmin ja sitä alemmalle tasolle. Torpparien hallussa oli v. 1901 viljelymaista 6–25 % kylästä riippuen. Torpparien sosiaalisesta noususta 1900-luvun vaihteessa oli useita esimerkkejä ja välit talollisten kanssa näyttivät sopuisilta ainakin tarkemmin tutkitussa Torttilassa, jossa kehitys ei aivan vastannut tutkimus- ja muusta kirjallisuudesta syntynyttä yleiskuvaa. Kantatiloilla oli tutkimuskaudella 156 talonhaltijaa, joista 2/3 oli kaudella I (1750–1869) ja 1/3 kaudella II (1870–1989). Talonhallinnan keskikesto piteni näiden välillä 16 vuodesta 25 vuoteen, mikä johtui keskieliniän pitenemisestä. Lähisuvusta saatu sukutila pysyi suvussa todennäköisemmin kuin ulkopuolelta hankittu ostotila, vaikka näiden ero pienenikin kaudella II. 1930-luvulla yhä toimineista kantatiloista oli samassa suvussa pysynyt 100–150 vuoden ajan suhteellisesti useampi kuin vertailukohtana käytetyssä laajassa ruotsalaisessa tutkimuksessa. Vain Torttilassa ryhmäkylä hajosi ja viljelymaan määrä kasvoi siten, kuin ympäristöhistoriassa yleensä esitetään. Lammaisissa ryhmäkylästä katosivat talot, kunnes jäljellä oli vain yksi. Pirilässä ryhmäkylässä on yhä kolme taloa entisillä paikoillaan. Kaikkien kylien maankäyttöön vaikuttivat suurten laitosten kuten Satalinnan parantolan, Harjavallan voimalaitoksen ja Torttilan teollisuusalueen rakentamiset myöhempine laajennuksineen ja uusine asuinalueineen. Pääosa kaikkien kolmen kylän alueista on kuitenkin säilynyt maaseutumaisena. Vanhimmasta 1800-luvun rakennusperinnöstä on yhä jäljellä yhteensä 21 rakennusta viidellä eri kantatilalla. Niistä 1/3 on asuinrakennuksia, 1/3 talousrakennuksia ja 1/3 pienempiä rakennuksia kuten aittoja. Vanhimmat asuinrakennukset ovat nykyisten tietojen mukaan 1800-luvun alusta. Tutkimuksessa kootun viitekehyksen mukaan tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävät kulloisetkin instituutiot, talonhaltijoiden oma toiminta, suuret laitokset, kantatilojen ja niiden hallinnan tilanteet, yhteiskunnan ja maatalouden yleinen kehitys ja tilanne sekä sattumat. Hyvin yleisistä teorioista tutkimuskohteen kehitystä selitti parhaiten Giddensin strukturaatioteoria täydennettynä MacRaildin ja Taylorin esittämällä tavalla mm. mentaalisilla rakenteilla kuten asenteilla.

Children have participated in wars throughout history. Even today there are hundreds of thousands of child soldiers around the world despite international prohibitions. Whereas research of former child soldiers in their home countries indicates that participating in war negatively affects their social, emotional, psychological, and physical well-being, little is known about the challenges they face when forcibly migrating to the West. This vulnerable group has not only experienced the major transition from a military to a civilian environment but also that of entering a new culture. Due to the dearth of research on their lives in a new culture, it is necessary to learn more about this particular group in order to provide assistance which coincides better with their specific needs. The aim of this social psychological study was to learn how five former child soldiers from Angola, the Democratic Republic of Congo, South Sudan, Somalia, and El Salvador, respectively, described their experiences of having been child soldiers and having lived in Finland or Sweden. Open ended interviews were conducted to gather these descriptions. Both their subjective and shared experiences were examined using Giorgi’s descriptive phenomenological method, which emphasizes the significance of human experiences and allows the researcher to remain open to the participants’ descriptions without imposing formal theories on them. The findings of this study suggest a temporal and thematic structure of the phenomenon of child soldiery, which includes their experiences of refuge in Finland/Sweden. The results also support previous research of former child soldiers and cross-cultural psychological research of refugees and immigrants in acculturation. Overall, the experience of child soldiery meant forced or voluntary separation from family, multiple losses, lack of control and other hardships. It also had a strong emotional aspect, both negative and positive. While all faced various struggles in the aftermath of war, some continued to behave according to the practices they had learned in the armed group while others behaved pro-socially, both when reintegrating to civil society and adapting to a new culture. For most participants the encounter with a new culture largely amplified the traumas they had experienced as child soldiers.

Tutkielmassa tarkastellaan koulutuksen ylisukupolvisuutta, eli periytyvyyttä. Koulutusta pidetään merkittävimpänä tekijänä sosioekonomisen aseman määrittymisessä. Suomessa isän koulutuksen yhteyttä lapsen koulutukseen on tutkittu ja todettu, että isän koulutus ennustaa lapsen koulutusuraa. Äidin koulutuksen yhteyttä lapsen koulutukseen Suomessa on kuitenkin tutkittu vain vähän. Naisten kouluttautuminen on Suomessa ollut merkittävää jo vuosikymmeniä, joten äidin koulutuksen yhteyttä lasten kouluttautumiseen on tarpeen tarkastella kokonaiskuvan saamiseksi. Tutkielmassa selvitetään erityisesti äidin koulutuksen ja lapsen koulutuksen välistä yhteyttä. Tutkimus tehdään sukupuolittain, tarkastellen kouluttautumisen kahta nivelvaihetta, siirtymistä peruskoulusta toiselle asteelle ja toiselta asteelta korkeakouluun. Tutkimuksen kohteena ovat Suomessa asuvat 30 vuotta täyttäneet, vuosina 1979–1982 syntyneet aikuiset, heidän suoritetut tutkinnot sekä heidän vanhempiensa koulutusaste. Tutkimuksen aineistona käytettiin Tilastokeskuksen keräämä työssäkäyntitilaston Elinolot ja kuolinsyyt -rekisteriaineistoa (EKSY8707), joka on 11 prosentin otos Suomen väestöstä. Tutkimusjoukoksi poimittiin vuosina 1979–1982 syntyneet, joiden tiedot on päivitetty vuosittain vuoteen 2012. Kohortit valikoituivat sen mukaan, että, he ovat ehtineet 30 vuoden ikään ja ehtineet kouluttautua. Vuonna 1979 syntyneitä on aineistossa 7582, vuonna 1980 syntyneitä on 7561, vuonna 1981 syntyneitä on 7592 ja vuonna 1982 syntyneitä on aineistossa 7831. Tutkimusmenetelminä käytettiin ristiintaulukointia ja log-lineaarista mallintamista sekä ristitulosuhteiden (odds ratio) ja interaktioiden tarkastelua. Tutkielman tuloksien mukaan, tutkitussa kahdessa nivelvaiheessa, siirtymässä peruskoulusta toiselle asteelle ja toiselta asteelta korkeakouluun äidin koulutus on vahvasti yhteydessä tyttären ja pojan kouluttautumiseen. Ensimmäisessä nivelvaiheessa äidin koulutus on vahvemmin yhteydessä tyttären kuin pojan koulutukseen, kaikissa äidin koulutusluokissa. Äidin koulutuksen yhteys lapsen koulutuksen mukaan vaihtelee sen mukaan, mikä isän koulutus on, ja yhteys on samansuuntainen. Toisessa nivelvaiheessa, eli siirtymässä alempaan korkeakoulutuksen suorittamiseen, on korkeakoulututkinnon suorittaneiden äitien tyttärillä ja pojilla on selvästi suurempi vetosuhde jatkaa kouluttautumista korkeakouluun toisen asteen tutkinnon suorittaneiden äitien tyttäriin ja poikiin verrattuna.

Tutkimuksessa tarkastellaan lastenhoidon käytäntöjä ja kehitystä osana vuosisadan alussa syntynyttä neuvolalaitosta. Näkökulma on matalan tason kohtaamisissa eli äidin ja terveyssisaren välisessä vuorovaikutuksessa. Tarkoituksena on selvittää millainen oli Helsingin neuvonta-verkosto 1920–1930-luvuilla ja minkälaisilla keinoilla imeväisten hoitoa pyrittiin sen kautta edistämään. Itse hoito-ohjeet muodostavat toisen osan tutkimuskysymystä. Työn teoreettisena kehyksenä toimii esimerkiksi äitiyden tieteellistymistä korostanut kotitalousideologia, mutta aineisto peilataan myös suhteessa kontrolliparadigmaan. Tutkimusaineisto muodostuu pääosin lastensuojelujärjestöjen arkistoaineistosta ja lastenhoito-oppaista, menetelmänä on toiminut pääosin laadullinen sisällönanalyysi. Vaikka neuvolatoiminnan isänä pidetään usein arkkiatri Arvo Ylppöä, alkoi suomalainen neuvola-toiminta kuitenkin jo varhain 1900-luvun alussa. Tällöin väestöpoliittiseen huoleen perustunut, ranskalaista alkuperää oleva Maitopisara ry avasi ensimmäisen pienten lasten neuvonta-aseman Kallion Toiselle linjalle. Asemalla jaettiin puhdasta maitoa ja hoito-ohjeita imettämään kykenemättömille äideille. 1920-luvulla Mannerheimin lastensuojeluliitto aloitti neuvolatoiminnan Arvo Ylpön johdolla. Liiton pyrkimys oli tavoittaa toiminnallaan jokainen suomalainen lapsi. 1930-luvulta eteenpäin neuvolatoimintaa ryhdyttiin kehittämään kaupungin johdolla. 1920- ja 1930-lukujen neuvolatyössä kohtasivat perinteinen hyväntekeväisyys, lähipiiristä saadut lastenhoito-ohjeet ja tieteellinen tieto sekä puolivirallinen asiantuntijatoiminta. Kotitalousideologia tuki neuvonta-asematoimintaa asiantuntijuuden korostumisen, lastenhoidon tieteellistymisen ja äitiyden arvon kohottamisen kautta. Läpi tutkimusjakson sekä neuvolan että opaskirjojen antamissa ohjeissa korostui erityisesti oikean ruokinnan, imettämisen, ja hygienian merkitys. Erityisen paljon painoarvoa annettiin rintaruokinnalle ja sen edistämiselle. Alusta saakka neuvolatoiminnalla pyrittiin myös tavoittamaan aviottomat äidit. Oppaiden lisäksi äitien tietotasoa pyrittiin kohottamaan kursseilla ja kotikäynneillä, läheisellä yhteistyöllä neuvonta-aseman kanssa. Asiantuntijuuden ohella näissä äidin ja terveyssisaren kohtaamisissa tuli esiin kahden yksilön parhaassa tapauksessa luottamuksellinen suhde ja valtion ja yksilön hedelmällinen yhteistyö. Asiakasmäärät helsinkiläisillä asemilla kasvoivat koko tutkimusajan ja helsinkiläisäidit näyttävätkin olleen innokkaita tuomaan lapsensa asemalle tarkastettavaksi. Kuolleisuus neuvolan kirjoissa olevien lasten keskuudessa oli selvästi koko kaupunkia alhaisempi. Erityisen selvästi tämä ero tuli näkyviin aviottomien lasten kohdalla. Aviottomien äitien talouksissa eskaloituivat useat taloudelliset, sosiaaliset ja käytännön lastenhoidolliset kysymykset ja tähän arkaan kohtaan neuvonta-asematyöllä osuttiin.

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pilotoiman asiakasvaikuttavuutta mittaavan palautetietoisen työskentelyn (Feedback-Informed-Treatment, FIT) integroinnista osaksi systeemistä lastensuojelua. Palautetietoinen työskentely edellyttää arvioivaa ja tutkivaa työotetta, jossa työskentelyä räätälöidään asiakkaalta saadun palautteen mukaisesti. FIT-pilotointi yhdistyy THL:n kansallisesti koordinoimaan systeemiseen lastensuojelun toimintamalliin. Tutkimus on osa ajankohtaista keskustelua näyttöön perustuvista käytännöistä. Tutkimuksen aineisto muodostuu kahden FIT-työskentelyn pilotointiin osallistuvan lastensuojelun systeemisen tiimin ryhmähaastattelusta. Tutkimustehtävänä on selvittää, millä tavoin sosiaalityöntekijät ovat kokeneet FIT-työskentelyn käyttöönoton lastensuojelun asiakastyössä. Aineiston analyysi on toteutettu narratiivista lähestymistapaa hyödyntäen kiinnittämällä huomiota fokalisaatioon, eli näkökulma- ja kokemusrakenteisiin sosiaalityöntekijöiden FIT-työskentelyä kuvaavissa kertomuksissa. Haastateltujen sosiaalityöntekijöiden kerronnassa korostui ammatillinen sitoutuminen systeemiseen työskentelyyn, mikä antaa viitteitä systeemisen toimintamallin vakiintumisesta lastensuojelun käytäntöön. Sosiaalityöntekijöiden suhtautuminen palautetietoista työskentelyä kohtaan puolestaan vaihteli torjuvasta epäilystä FIT-työskentelyn tervetulleeksi uudistukseksi toivottavaan innostuneeseen vastaanottoon. FIT-työskentely asemoitui sosiaalityöntekijöiden kokemusten piiriin joko asiakkaan ammatillista kohtaamista tukevana tai sitä rikkovana menetelmänä. Keskeinen ero toisilleen vastakkaisten suhtautumistapojen välillä oli paikannettavissa palautekulttuurin merkityksen hahmottamiseen. Osalle sosiaalityöntekijöistä FIT-työskentely näyttäytyi tapana kerätä asiakaspalautetta, mutta FIT-mittariston käyttö jäi mekaaniseksi toimenpiteeksi. Osa sosiaalityöntekijöistä viittasi FIT-mittaristoon palautteen hyödyntämisen ja keskustelun välineenä, mikä vahvisti heidän käsitystään siitä, että FIT-työskentelyn edellyttämä palautekulttuuri vaatii asiakaspalautteen keräämisen lisäksi työskentelytapojen arviointia. Ryhmähaastattelut tarjosivat työryhmille dialogisen tilan, jossa alkoi tapahtua yhteisöllistä kehittämistä ja uudenlaista FIT-työskentelyn merkityksellistämistä. FIT-mittariston hyötyjä epäilevä suhtautuminen tuli ryhmähaastattelun aikana uudelleen arvioiduksi. Sosiaalityöntekijät paikansivat työskentelyssään kehittämiskohteita, erityisesti lapsen hyvinvoinnin puheeksi ottamiseen ja lastensuojelutyön vaikuttavuuden arvioimiseen liittyvien tehtävien täsmentämisessä, minkä FIT-mittariston nähtiin tekevän mahdolliseksi. Toisen haastatellun tiimin jäsenet havaitsivat systeemisen työotteen ja FIT-mallin yhdistämisen myötä asiakkaan tarpeista ja voimavaroista lähtevän kohtaamisen vahvistumista. Sosiaalityöntekijät tunnistivat olevansa asiakkailleen enemmän läsnä ja asiakaspalautteen pyytäminen oli tehnyt keskusteluista aitoja ja rehellisiä. Palautetietoisen työskentelyn lupaavana näyttäytyvä alku rohkaisee jatkamaan FIT-pilotointia.

An increasing body of literature predicts AI as a disruptive and transformative of society as we know it today. In this landscape of change the European Union has taken an initiative to push for the development of “AI that corresponds to European Ethical Values and citizens’ aspirations”. This plan is ambitious and reflects the collective consciousness that if left behind Europe might lose its standing as global political and economic powerhouse. The Approach launched by the European Commission centers around the concept of Trustworthy and Ethical AI. This research will examine how the European Union, aware of its limitations, formulates an approach towards AI distinct from others and based on the concepts and values defining what it sees as inherently European. The thesis proposes that the European approach to AI is an exercise in Normative Power and a resurrection of the concept in a new digital age. For this purpose discourse analysis is chosen as the best research method. The research material selected include key documents published by the European Comission process that both outline its core motivations and content, how the strategy is communicated by Comission representatives and in the documents making up the final version of the European Approach to AI. Conducting a discourse analysis from a critical perspective of the selected material to answer the proposed research question is an exercise in looking at how the EU wishes to represent itself. The analysis focuses on the European Commission in aiming to construct Europe as a global leader in the field of Artificial Intelligence. The research will focus on a specific social problem which has a semiotic aspect namely the relationship of role of discourse in the reproduction of different forms of power. The central findings of the research are that indeed the discursive representations necessary for a European identity founded in normative power are present in all the literature that was reviewed and analyzed. Discursive representations are employed by the European Comission. the European Commission actively takes parts in the discursive enactment of Europeanness itself, by framing AI as a challenge that the EU has a better solution to than its rivals. It also engages in acts of positive-self representations and which turn effectively in to indirect negative-othering The Research concludes on the notion that the original concept of Normative Power coined by Ian Manners has not disappeared from European political discourse and lives on in the multitude of policies and documents produced. More research is recommended in the field of Artificial Intelligence as the recommendations and strategies provided by the European Commission are taken from theory in to practice. The European approach to AI is as much defined by what is included in the above analysed documents as what is missing, but whether Brussels prefers the term or not, its AI Strategy is fast becoming a reboot for Normative Power Europe.

Suomessa on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan käyty keskustelua suuresta työelämän muutoksesta. Työelämä on muuttunut epävarmemmaksi, sillä työsuhteet ovat yhä useammin erilaisia määräaikaisuuksia ja projektitöitä, eivätkä muodolliset pätevyydet enää yksinään riitä työpaikan saamiseen. Työnhaussa korostuvat yksilölliset ominaisuudet kuten asenne, arvot ja persoonallisuuden piirteet. Työelämän muuttuminen vaatii yksilöiltä kykyä sopeutua muutoksiin. Tässä tutkielmassa tutkin uraohjausta, joka on yksi keino pohtia omia työelämätaitojaan ja kehittää niitä. Uraohjauksessa voidaan tukea yksilön toimijuutta, itsetuntemuksen kehittymistä ja valmistaa häntä työelämään. Uraohjauksen tutkiminen on tärkeää, sillä muuttuva työelämä ja sen kasvavat vaatimukset lisäävät uraohjauksen tarvetta. Tässä tutkielmassa keskityn tutkimaan yliopiston uraohjaajien ohjattavilleen antamia kehuja ja sitä, mitä kehuilla saadaan aikaan ja miten ne vastaanotetaan. Kehumisen on aiemmin todettu muun muassa vahvistavan ihmisten toimijuutta ja lisäävän heidän toiveikkuuttaan. Kehuminen voidaankin nähdä tärkeänä ammatillisena taitona. Tutkielman teoreettis-metodologisena taustana toimivat keskustelunanalyysi ja etnometodologia. Ne perustuvat vuorovaikutuksen rakenteiden tarkasteluun. Aineistonani on 6 uraohjauskeskustelua, jotka videoitiin Helsingin yliopistolla alkukeväästä 2020. Analyysissa tunnistin useita erilaisia kehujen tehtäviä eli käyttötarkoituksia. Tehtävät olivat jaettavissa kahteen eri tasoon: Osa kehuista palveli vuorovaikutuksellisia tavoitteita, kun taas osalla kehuista edistettiin uraohjauksen päämääriä. Vuorovaikutukseen liittyviä kehujen tehtäviä olivat esimerkiksi kehut kysymysten yhteydessä ja kuittauksina toimivat kehut. Uraohjauksellisia tehtäviä edustivat vahvistaminen, uudelleenmuotoilut ja yhteenvedot sekä kehut neuvojen ja ehdotusten yhteydessä. Analyysissa tunnistin lisäksi erilaisia kehujen kohteita ja suhtautumistapoja kehumiseen. Yleisin kehujen kohde oli ohjattavan taidot ja vahvuudet, kun taas kaikkein useimmiten esiintynyt suhtautumistapa kehumiseen oli kehujen hyväksyminen. Tuloksista voidaan nähdä, että kehuminen on tärkeä osa uraohjausta ja sillä on monenlaisia käyttötarkoituksia. Kehumista esiintyi keskusteluissa paljon. Uraohjaajien toiminta tässä tutkimuksessa oli monin paikoin yhteneväistä konstruktivististen ohjausteorioiden ihanteiden kanssa: Ohjattavat säilyivät omien tilanteidensa asiantuntijoina. Uraohjaajien toiminnan saattoi nähdä edistävän ohjattavien itsetuntemuksen kehittymistä ja tukevan näiden toimijuutta.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin aikapankkijärjestelmässä tapahtuvaa palveluiden vaihtoa vertaamalla sitä lahjanvaihtoon. Tutkielmassa kuvaan kuinka Kumpulan Vaihtopiirinä toimintansa aloittaneen Stadin Aikapankin aktiiviset jäsenet kokevat toiminnan, kun se on laajennut oman asuinalueen ulkopuolelle. Aikapankin voi mieltää uudenlaiseksi vapaaehtoistyön muodoksi. Aikapankin jäsenet tuottavat toisilleen palveluita ja mittaavat näihin käytettyä aikaa aikapisteillä, jotka toimivat vaihdon välineenä. Aikapankissa kaikkien työ arvotetaan saman arvoiseksi. Tutkielman pääaineistona on kymmenen käyttäjän avohaastattelut. Näitä täydennetään vaihtotilastolla ja osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Tutkimusta varten on kerätty tausta-aineistoa kahdella sähköpostihaastattelulla kahdelta Ruotsissa ja Englannissa toimivien aikapankkien työntekijältä. Merkittävin tutkimusongelma liittyy aikapankin tasa-arvoisen työnarvottamiseen. Kysyn miten ja millä ehdoin aikapankin kaltainen sosiaalinen innovaatio toimii? Lisäksi kysyn, mitä ehtojen täyttymisestä seuraa? Lähestyn kysymystä Emil Durkheimin modernisaatioteoriaan ja Marcel Maussin lahjanvaihtoa käsittelevään teoreettiseen ajatteluun nojaten. Teoreettisessa keskustelussa viitataan myös Karl Polanyin Maussia tukevaan näkemykseen esimodernien vaihtokäytäntöjen ilmenemisestä markkinatalouden rakenteistamassa maailmassa. Lisäksi pohdin tutkielmassani sitä, mitä aikapankissa vaihdettavat aikapisteet tekisivät, mitä oikea raha ei tekisi paremmin. Vastaus on se, että tutkittavani eivät saisi rahalla sitä, mitä he tavoittelevat – yhteisöä. Tutkielman lopussa keskustelen myös sitä, mikä on aikapankin luomien epämarkkinataloussuhteiden taloudellinen konteksti. Kontekstiin liittyen voidaan todeta, että tutkittavat eivät pakene rahataloutta. He solmivat perinteisen yhteisöllisen siteen (perheen) mukaista (lahjaperustaista) vaihtoa lähellä asuviin ihmisiin. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että aikapankin haasteeksi ei muodostu niinkään markkinoille vieras tasapuolinen työn hinnoittelu, vaan sellaisten yhteisöllisten siteiden heikkous, joiden varaan vaihto leviäisi. Tästä syystä aikapankkia perustettaessa ratkaisevaksi muodostuu se, minkä yhteisöllisen siteen varaan vaihtosuhteet muodostuvat. Tästä syystä tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että aikapankkitoiminta olisi hyvä pitää paikallisena. Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna tutkimusaihe on merkittävä ja tuore. Aihetta tutkittu jo sosiaalipolitiikan alalla, muttei aikaisemmin Suomessa. Aikaisemman muualla tehdyn tutkimuksen tulokset ovat lähestyneet aihetta muun muassa sosiaalisen pääomaan käsitteen avulla. Tutkittavani vaihtavat myös sellaisia palveluita, joita julkinen sektori tuottaa Suomessa, kuten lastenhoitoa. Taustoitan tutkimusta aikaisemmalla tutkimuskirjallisuudella ja kuvaan Suomessakin yleistynyttä vertaistuotantokeskustelua. Vertaistuotanto avaa uuden näkökulman palvelutuotantoon 1990-luvulla jalansijaa saaneiden tilaaja-tuottaja–mallien rinnalle. Tutkielman tarkoitus on tuottaa käytännönläheistä tietoa aikapankkitoiminnasta kiinnostuneille yhteisöille ja organisaatioille. Tämän lisäksi tutkimus täydentää aiempien aikapankkeja käsitelleiden tutkimusten tuloksia tarkastelemalla toiminnan ehtoja, ei ainoastaan sen seurauksia.

Tämä tutkielma käsittelee kunnallisen aikuissosiaalityön työikäisten asiakkaiden kokemuksia ja toiveita sosiaalityön tuesta ja avusta ja yhteistyöstä sosiaalityöntekijän kanssa. Tutkimus on laadullinen. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla yksilöhaastatteluna Helsingin kaupungin sosiaaliviraston sosiaaliaseman asiakkaita, jotka olivat sosiaalityöntekijän asiakkaina sosiaalityöntekijöiden työn painottuessa muuhun kuin toimeentulotukityöhön. Lähestymistapa on kuvaileva ja tulkitseva. Keskeisiä lähteitä ovat esimerkiksi Kirsi Juhilan teos Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina (v. 2006) ja Kaarina Mönkkösen tutkimus Dialogisuus kommunikaationa ja suhteena (v. 2002) ja teos Vuorovaikutus – dialoginen asiakastyö (v. 2007). Asiakkaiden kokemukset tuesta ja avusta jäsentyivät neljäksi eri merkityskokonaisuudeksi, tuen muodoksi. Tuki näyttäytyi arjen sujumisen ja jäsentymisen tukemisena ja päihteettömän elämän tukemisena. Tuki oli myös aktivointia työn ja koulutuksen suuntaan sekä muuhun yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Tuki näyttäytyi myös asianajona ja moniammatillisena tukena. Sosiaalityön toiminnallisilla ryhmillä sosiaalityöntekijän käyttäminä työmenetelminä oli merkitystä niin arjessa selviytymisen, päihteettömän elämän kuin yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen osallisuuden tukemisessa. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän yhteistyö, asiakkaan kohtelu ja kokemukset saadusta tuesta ja avusta näyttäytyivät myönteisinä viime vuosien aikana. Asiakaslähtöinen, asiakkaan tilanteesta ja tarpeista lähtevä, asiakkaan omat näkemykset huomioiva, palvelu näytti hyvin pitkälle toteutuneen. Sosiaalityöntekijä nähtiin yleensä auttamishaluisena ja asiakasta ymmärtävänä ja sosiaalityöntekijältä myös toivottiin näitä asioita, samoin kuin asiakkaan puolella olemista, myötätuntoista asennetta ja yksilöllistä kohtelua. Asiakkaat kokivat sosiaalityöntekijän yleensä kuuntelevan heitä ja huomioivan heidän näkemyksensä omasta tilanteestaan. Asiakkaan kuuntelemista myös toivottiin. Asiakkaan ja työntekijän suhde näyttäytyi dialogisena suhteena. Sosiaalityöntekijää pidettiin rinnalla kulkijana, auttajana, asiakkaan palvelijana ja toivon ylläpitäjänä. Asiakassuhteen luottamuksellisuutta pidettiin tärkeänä. Sosiaalityö näyttäytyi lähes kaikilla suunnitelmallisena ja tavoitteellisena elämäntilanteen muutokseen tähtäävänä työskentelynä. Osalla työn painotus oli huolenpitotyössä. Yhteistyön onnistumista ja tuen saamista koettiin rajoittavan asiakkaasta itsestään johtuvat syyt ja juridishallinnollinen järjestelmä lakeineen ja ohjeineen. Asiakkaat näyttivät harjoittavan itsekontrollia eli yleensä hakivat sellaista tukea, etenkin taloudellista tukea, jota olettivat saavansa. Sosiaalityöntekijän toivottiin ottavan kantaa asioihin ja tuovan oman näkökulmansa keskusteluun, eli odotettiin dialogia ja työntekijän asiantuntemusta, jopa neuvoja. Toivottiin kokonaisvaltaista kohtaamista, missä näkyi tunnetason huomioimisen tärkeys asiatason lisäksi. Asiakkaan todellinen kyky muutokseen nousi esille asiana, joka sosiaalityössä tulisi huomioida. Asiakkaan tilanteen ymmärtämiseksi juuri tarvitaan yhteistyötä. Asiakkaan tukeminen toteutui asiakkaan ja sosiaalityöntekijän tapaamisissa ja muissa kohtaamisissa, mukaan lukien etuuksien myöntäminen. Tukeminen toteutui myös toiminnallisten ryhmien kautta ja moniammatillisena tukena.