Browsing by Title

Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.

Tutkielmassa tarkastellaan rotu- ja rasismidiskurssia 1970- ja 1980-luvuilla Suomen Naisten Kansandemokraattisen liiton Uusi Nainen -lehdessä. Tavoitteena on selvittää, mitä rodusta ja rasismista puhuttiin Suomen kontekstissa, miten puhe yhdistyy ajan keskusteluun kolonialismista Suomessa, ja onko puhe valkoisen suomalaisuuden rodullistettuja rajoja purkavaa vai niitä ylläpitävää. Aineisto on Uusi Nainen -lehden vuosikerrat 1970-1989. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa pohjoismaisen postkolonialistisen feminismin perinteeseen, ja aineistoa analysoidaan diskurssianalyyttisen menetelmän avulla. Tutkimus osoittaa, että lehdessä käytiin kolonialismikriittistä ja rasisminvastaista keskustelua ottamalla kantaa saamelaisten, romanien ja muiden ei-valkoisiksi rodullistettujen puolesta. Keskustelua käytiin kuitenkin valkoisuusnormin sisältä, eikä se ollut hegemonista, mikä näkyy esimerkiksi paikoittaisessa rasistisessa kielessä, vähemmistöryhmiä eksotisoivissa jutuissa sekä valkoisen suomalaisuuden määrittelyissä. Tutkielma purkaa käsitystä siitä, että puhe rodusta ja rasismista olisi rantautunut Suomeen vasta 1990-luvun maahanmuuttoaallossa. Lisäksi se tarkentaa kuvaa suomalaisesta rasismista ja antirasismista, sekä luo uusia näkökulmia suomalaisen työväenliikkeen ja naisliikkeen historioihin.

Tutkielman aiheena ovat suomalaiset työväenkirjastot 1910-luvulla vuoden 1918 sisällissotaan saakka. Kirjastoja tutkitaan yhden esimerkkityöväenkirjaston eli Sörnäisten työväenyhdistyksen naisosaston kirjaston kokoelmaa ja lainausta analysoimalla. Tapaustutkimuksen avulla pyritään tuottamaan yksityiskohtaista tietoa työväenkirjaston lainauksesta ja lainaajista, joita on aiemmin tutkittu ainoastaan pinnallisesti. Tarkoituksena on tutkia, millaista kirjallisuutta työväenkirjastojen käyttäjät itse mieluiten lainasivat esimerkiksi työväenliikkeen johdon suositusten sijaan. Lainatuinta kirjallisuutta analysoidaan Sörnäisten työläiskaupunginosan ja vuoden 1918 sisällissodan kontekstissa. Millaisia teemoja luetuin kirjallisuus käsitteli? Lopuksi tutkimuskirjastoa verrataan alueen toiseen kirjastoon eli Helsingin kaupunginkirjaston Kallion toimipisteeseen. Vertailun tarkoituksena on tutkia, näkyikö työväenkirjastojen lainauksessa omalaatuisia piirteitä suhteessa yleisiin kirjastoihin. Tutkielmassa käytetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Pääasiallinen aineisto muodostuu Työväen Arkiston Sörnäisten työväenyhdistyksen kirjastoa koskevista dokumenteista, joiden sisältöä eritellään. Kirjaston lainaajakirjan perusteella lasketaan, kuinka monta lainaa kukin kokoelman nimeke saavutti vuosina 1911−1918. Kirjaston kirjat voidaan täten asettaa suosionmukaiseen järjestykseen. Lisäksi kullekin lainalle nimetään lainaaja, josta pyritään selvittämään työväenyhdistyksen jäsenluetteloiden avulla taustatietoja kuten jäsenyys työväenyhdistyksessä ja sukupuoli. Tieto lainaajista jää vajavaiseksi toisaalta lähdeaineistojen puutteellisten merkintöjen ja toisaalta kirjaston kuulumisen naisosastolle vuoksi. Naisosaston jäsenluetteloita ei ollut saatavilla, minkä vuoksi käytettävät koko yhdistystä koskevat jäsenluettelot antavat lisätietoa ainoastaan niistä lainaajista, jotka kuuluivat Sörnäisten työväenyhdistykseen. Joka tapauksessa tietämystä työväenkirjastojen käyttäjistä voidaan lisätä, mistä ovat osoituksena SPSS-ohjelman avulla laskettavat tunnusluvut ja piirrettävät kuvaajat. Tutkielman toisessa vaiheessa tutkimuskirjaston kokoelmasta valitaan kymmenen lainauksen perusteella kiinnostavinta nimekettä, joiden sisältöä analysoidaan. Tarkoituksena on kuvailla teoksia yksityiskohtaisesti kirjallisuustieteen kertomuksen tutkimuksen käsitteiden avulla. Luetun kirjallisuuden ominaispiirteet puolestaan osoittavat, millainen kirjallisuus tutkimuskirjaston käyttäjiä ensisijaisesti kiinnosti. Kirjallisuuden ominaislaatua verrataan tietoon työväenkirjastoista ja työväenkirjallisuudesta yleensä. Mahdolliset eroavuudet tuodaan esiin. Viimeisessä vaiheessa tietoa tutkimuskirjaston lainauksesta ja lainaajista peilataan vuoden 1920 Helsingin kaupungin tilastollisen vuosikirjan tilastoihin Kallion kirjastosta 1910-luvulla sekä kirjaston hankintaluetteloon 1900-luvun taitteesta. Tutkimuskirjastosta lainatut nimekkeet olivat lähinnä kaunokirjallisuutta, kun taas tietokirjallisuuden osuus lainauksesta oli ainoastaan arviolta kahdeksan prosenttia. Lainaajien enemmistö muodostui naisista, mutta myös miehiä oli lainaajien joukossa paljon etenkin tarkastelujakson alkupuolella. Ajan kuluessa miesten osuus lainaajien joukossa kuitenkin väheni. Kirjaston käyttäjistä arviolta puolet kuului Sörnäisten työväenyhdistykseen. Toinen puoli lainaajista on todennäköisesti ollut lähinnä työväenyhdistyksen naisosaston jäseniä. Vähintään muutama lainaaja on tullut täysin yhdistyksen ulkopuolelta, sillä he ovat jäsenluetteloista puuttuvia miehiä. Työväenyhdistyksen sisäisten lainaajien taustatiedot antavat viitteitä siitä, että työväenkirjastoja käyttivät heidän joukossaan eniten kirjastojen pitkäaikaiset aktiivijäsenet. Vuoteen 1918 mennessä yhdistyksen jäsenten osuus putosi kirjastonkäyttäjien joukossa ja lainaajat olivat lähinnä mahdollisia naisosastolaisia eli työväenyhdistykseen kuulumattomia naisia. Ylipäätään lainausaktiivisuus väheni tarkastelujakson edetessä, mikä saattaa viitata kokoelman vanhentumiseen: uusia kirjoja ei enää hankittu, minkä vuoksi kiinnostus kokoelmaa kohtaan oli myöhemmin vähäisempää. Tutkimuskirjastoa voidaan verrata muihin työväenkirjastoihin, mitä tehtäessä tulee kuitenkin huomioida kirjastonkäyttäjien naisenemmistö. Aiempi työväenkirjastoja koskeva tutkimus on osoittanut, että kaunokirjallisuutta lainattiin enemmän kuin tietokirjallisuutta, mikä pätee tutkimuskirjastoonkin. Kallion kirjastosta lainattiin puolestaan todennäköisesti hieman enemmän tietokirjallisuutta, vaikka sielläkin lähinnä työläisistä muodostunut lainaajakunta lainasi mieluiten kaunokirjallisuutta. Kallion lainaus ei näytä erityisesti poikenneen tutkimuskirjastosta. Seuraavassa vaiheessa lainatuista kirjoista valittiin kymmenen nimekettä tarkempaan analyysiin. Seitsemästä lainatuimmasta nimekkeestä viidessä on naispuolinen päähenkilö ja rakkaus-teema. Maurice Leblancin 813 ja Juhani Ahon Juha ovat poikkeus, mikä selittänee niihin kohdistuneita miesten lainoja. Lainatuinta kokoelmanosaa voi kokonaisuutena kuvailla rakkautta, uskontoa ja luokkaeroja korostaneeksi kirjallisuudeksi, joka ei ollut suoraan sosialistista tai aggressioon yllyttävää. Sörnäisten kirjaston tapauksessa naiset ja miehet ovat lainanneet osittain eri kirjallisuutta. Muissa työväenkirjastoissa, joissa lainaajat lienevät edustaneen tasaisemmin eri sukupuolia, lainatuin kaunokirjallisuus oli useammin miesten kirjoittamaa ja suoremmin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kuin tutkimuskirjastossa. Kiinnostavaa on lainaajien taipumus suosia tutkimuskirjastossa uskontoa käsittelevää kirjallisuutta , mikä ei oletettavasti ollut työväenliikkeen johdon mieleen. Suosituimman kokoelmanosan taipumus korostaa luokkaeroja toisaalta kuitenkin osoittaa, että myös aikalaisten halveksima ajanvietekirjallisuus saattoi synnyttää luokkatietoisuutta ja edistää työväenliikkeen pyrkimyksiä. Tapaustutkimus osoitti, miten tärkeää kaunokirjallisuus on ollut työväenkirjaston käyttäjille. Juuri työläisten lainaaman kaunokirjallisuuden tutkimusta on jatkettava, sillä sitä ei ole juurikaan harjoitettu toisin kuin esimerkiksi sosialistisen teoriakirjallisuuden tutkimusta. Romaanit ovat kokoelmanosa, jolla on lainauksen perusteella ollut eniten vaikutusvaltaa työväenkirjastojen käyttäjiin. Vaikka niiden vaikutuksella työläisten maailmankuvaan voi ainoastaan spekuloida, on heidän ajattelunsa saanut lainatusta kirjallisuudesta vähintäänkin virikkeitä.

Tutkielmassa tarkastellaan työyhteisöviestintää. Työyhteisöviestintä ymmärretään tämän tutkielman kontekstissa viestinnän kanavia ja sisältöjä laajemmaksi ilmiöksi, johon liittyy muun muassa työn organisoinnin tavat ja organisaatiokulttuuri. Tutkielma on tapaustutkimus, jossa tutkitaan Kansaneläkelaitoksen (Kela) työyhteisöviestintää palvelu- ja ratkaisuasiantuntijoiden näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään nimenomaan Kelan strategia- ja työyhteisöviestinnän ryhmän tuottamaan työyhteisöviestintään. Ryhmän työtä sekä työyhteisöviestinnän sisältöjä ja tavoitteita ohjaavat Kelan viestinnän linjaukset. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, miten haastatellut kokevat strategia- ja työyhteisöviestinnän ryhmän toteuttaman työyhteisöviestinnän ja miten he kokevat linjauksissa asetettujen tavoitteiden toteutuvan. Tutkittavaksi ryhmäksi valikoituivat nimenomaan palvelu- ja ratkaisuasiantuntijat pääasiallisesti neäljästä syystä. Ensinnäkin, he muodostavat 67 % Kelan kokonaishenkilöstömäärästä. Toiseksi, he tekevät ruohjonjuuritason työtä, joka konkreettisimmin näkyy Kelan asiakkaille: he ratkaisevat etuushakemuksia ja tekevät asiakaspalvelua. Kolmanneksi, työ on emotionaalisesti haastavaa, sillä se tapahtuu suorassa kontaktissa asiakkaaseen. Viimeiseksi, vaikka palvelu- ja ratkaisuasiantuntijat muodostavat edellä mainituista syistä merkittävän kohderyhmän työyhteisöviestinnälle, kaivattiin strategia- ja työyhteisöviestinnän ryhmässä aiemmin toteutettuja määrällisiä tutkimuksia syvällisempää tietoa tämän kohderyhmän ajatuksista ja toivomuksista työyhteisöviestintää kohtaan. Tutkielmassa käytettiin haastatteluaineistoa, joka kerättiin yhteensä 12 haastateltavalta teemahaastattelun menetelmällä. Lisäksi aineistonomaisena materiaalina käytettiin Kelan viestinnän linjauksia. Haastattelun runko rakennettiin viestinnän linjauksiin ja tutkimuskirjallisuuteen pohjautuen. Aineisto eriteltiin ja analysoitiin käyttämällä teemoittelun menetelmää. Analyysissa haastateltavien kertomaa verrattiin toisaalta tutkimuskirjallisuudessa ja toisaalta työyhteisöviestinnän linjauksissa asetettuihin tavoitteisiin, jotka muodostivat eräänlaiset ihanteet työyhteisöviestinnälle. Analyysin tuloksena havaitaan, että palvelu- ja ratkaisuasiantunijoiden työssä näkyy edelleen tayloristiseksi miellettyjä piirteitä, jotka vaikuttavat myös työyhteisöviestinnän kokemiseen ja käyttämiseen. Useat haastateltavat kertovat, että omalle työlle asetetut määrälliset tulostavoitteet luovat stressiä ja tunnetta siitä, että työytheisöviestinnän seuraaminen on turhaa tai jopa jollain tapaa kiellettyä. Tavoite yhtenäisestä organisaatiosta ja kaikkien työntekijöiden osallisuudesta näyttäytyy haastattelujen perusteella ristiriitaisuuden kautta: se on tavoite, jota työyhteisöviestinnän sisällöt tuovat jatkuvasti esille, mutta joka näyttäytyy monelle haastateltavalle kiiltokuvana. Tämä taas aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Haastattelujen perusteella viestinnän kanavista aktiivisimmassa käytössä on intranet Sinetti. Sen etusivulta löytyviä uutisia luetaan pääasiallisesti silloin, kun ne koskettavat suoraan omaa työtä. Muut tässä työssä tutkitut kanavat, sisäinen uutiskirje ja Facebook-ryhmä, ovat haastateltaville tuntemattomampia ja vain harva käyttää niitä aktiivisesti. Analyysin perusteella työyhteisöviestinnän kehittämisessä tulisi ottaa paremmin huomioon kohderyhmän arki ja työympäristö. Samalla, kun kulttuuria pyritään jatkuvasti kehittämään niin, että tayloristiset piirteet häviäisivät, tulisi työyhteisöviestinnän sisällöissä huomioida se todellisuus, jossa palvelu- ja ratkaisuasiantuntijat tällä hetkellä tekevät työtä. Näin vältettäisiin liian suuri kuilu ihanteiden ja todellisuuden välillä. Tutkielman tuloksena ehdotetaan, että sekä työyhteisöviestinnän teoriassa että käytännöissä huomioitaisiin paremmin ruohonjuuritason näkökulma. Monesti työyhteisöviestintää käsitellään tutkimuskirjallisuudessakin johdon näkökulmasta. Käytännön työyhteisöviestinnän toteuttamiseen ja kehittämiseen ehdotetaan tässä tutkielmassa palvelumuotoilun menetelmiä, joilla voitaisiin luoda osallistumista ja sisältöä, joka aidosti vastaa kohderyhmän tarpeita. Tutkimus on tapaustutkimus, joten sen tulosten yleistämisessä on oltava maltillinen niin Kelan organisaation sisällä kuin laajemmallakin tasolla.

Työyhteisöviestintä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti työntekijän hyvinvointiin ja työmotivaatioon. Työyhteisöviestinnän rooli organisaatiossa korostuu etenkin organisaatiomuutoksen yhteydessä, jolloin työntekijän tarve kysyä ja keskustella saamastaan tiedosta kasvaa. Tässä pro gradu -tutkielmassa kartoitetaan peruskoulun työyhteisöviestinnän tilaa vuonna 2016 voimaan astuneen peruskoulun opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä. Kouluorganisaation työyhteisöviestintää ei juurikaan ole viestintätieteellisistä lähtökohdista Suomessa aiemmin tutkittu. Tämän tutkielman tärkeimpänä tavoitteena on peruskoulun viestinnän liittäminen osaksi viestintätieteellistä tutkimusperinnettä. Aikaisemmin peruskoulun työyhteisöviestintää on tutkittu lähinnä koulun johtamisen näkökulmasta sekä kasvatustieteellisen tutkimusperinteen lähtökohdista käsin. Peruskoulun työyhteisöviestinnän tilaa tutkitaan tässä työssä opettajan näkökulmasta, opettajan omien kokemusten kautta. Tutkimus toteutettiin verkkokyselyllä, joka lähetettiin valituille oululaisille peruskoulun vuosiluokkia 1–6 opettaville kouluille (N = 39). Kyselylomakkeen osioista muodostettiin tilastollisin menetelmin työyhteisöviestinnän eri osa-alueita kuvaavia summamuuttujia. Työyhteisöviestinnän osa-alueiksi määriteltiin aiemman tutkimuksen perusteella 1) asioiden vuorovaikutteista käsittely, 2) tiedon saatavuus, 3) tunnelman avoimuus, 4) osallistuminen ja vaikuttaminen, 5) yhdessä oppiminen sekä 6) työnantajamaine. Analyysin perusteella voidaan tulkita, että parhaiten koulussa toteutuvia työyhteisöviestinnän osa-alueita ovat avoin tunnelma (M = 4,1), työnantajamaine (M = 4,0) sekä asioiden vuorovaikutteinen käsittely (M = 4,0). Eniten kehitettävää työyhteisöviestinnän saralla on tutkimuksen perusteella tiedon saatavuudessa (M = 3,5). Työyhteisöviestinnän tilaa kuvaavia summamuuttujia verrattiin myös tutkittujen opettajien opetussuunnitelmauudistukseen suhtautumista kuvaavaan summamuuttujaan. Aineiston perusteella havaittiin, että opettajan suhtautumiseen opetussuunnitelmauudistusta kohtaan voidaan vaikuttaa työyhteisöviestinnän avulla: mitä parempana tutkittu opettaja koki työyhteisöviestinnän tilan, sitä positiivisemmin opettaja suhtautui opetussuunnitelmauudistukseen. Uudistukseen suhtautuminen korreloi kohtalaisesti kaikkien työyhteisöviestinnän osa-alueiden kanssa. Voimakkaimmin korreloivat asioiden vuorovaikutteinen käsittely (r = ,420), osallistuminen ja vaikuttaminen (r = ,410) sekä tiedon saaminen (r = ,404). Organisaatiomuutoksen aikana tiettyjä työyhteisöviestinnän osa-alueita ja prosesseja on suositeltavaa hioa paremmin muutoksen tarpeisiin sopiviksi. Tämän tutkimuksen perusteella kouluorganisaatiossa on kannattavaa keskittyä juuri näihin työyhteisöviestinnän osa-alueisiin, sillä ne vaikuttivat merkittävimmin opettajan positiiviseen suhtautumiseen muutosta kohtaan. Muutoksen aikana opettajan tiedontarve on normaalia suurempi ja asioiden vuorovaikutteisella käsittelyllä voidaan varmistaa, että jokainen työyhteisössä on ymmärtänyt käsiteltävän asian. Osallistuminen ja vaikuttaminen puolestaan kasvattavat opettajan motivaatiota ja sitoutumista muutokseen.

Tutkielmassa tarkastellaan tyttöaktivisteihin liitettäviä diskursseja. Tässä maisterintutkielmassa tarkoituksena oli selvittää, millaisia maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskursseja on havaittavissa, millaisia diskursseja tyttöaktivistit Malala Yousafzain ja Greta Thunbergin lausunnoista on tunnistettavissa, toimivatko nämä diskurssit osana neoliberalistisia rakenteita, ja millaisia eroja sekä yhtäläisyyksiä näillä diskursseilla keskenään on. Näihin kysymyksiin vastattiin analyysillä postkolonialistisen feministisen maailmanpolitiikan teorian, sekä laajemman feministisen teorian näkökulmasta katsoen. Tutkielman aineisto koostui aikaisemmista tyttöaktivisteja koskevista tutkimuksista sekä kahdesta Yousafzain ja Thunbergin puheesta sekä haastattelusta. Aineisto analysoitiin diskurssianalyysin avulla. Tutkielma pyrki löytämään uutta tietoa maailmanpolitiikassa toimivista tytöistä, ja asettuu maailmanpolitiikan tutkimuksen lisäksi osaksi poikkitieteellistä tyttötutkimuksen perinnettä. Analyysi osoitti, että maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssi koostuu kolmesta tyttödiskurssista: poikkeuksellinen tyttö, haavoittuvainen ja/tai harmiton tyttö sekä häiritsevä tyttö. Analyysin perusteella Yousafzain puheesta ja haastattelusta oli tunnistettavissa diplomaattisen, harmittoman sekä ei-poikkeuksellisen tytön diskurssit, kun taas Thunbergin puheesta ja haastattelusta oli havaittavissa poikkeuksellisen, ulkopuolisen sekä ei-harmittoman tytön diskurssit. Tutkielman analyysin perusteella voidaan todeta, että Yousafzai ja Thunberg monipuolistavat maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssia omilla diskursseillaan. Thunbergin lausunnoista tunnistetut diskurssit luovat verrattain selkeämpää ristiriitaa tyttöaktivistidiskursseihin, mitä voi pitää yhtenä mahdollisena selityksenä sille, miksi Thunbergiin suhtaudutaan niin kriittisesti ympäri maailman. Yousafzain lausunnoista tunnistetut diskurssit puolestaan kertovat kolmannen maailman tytön kategorian muutoksesta, josta Yousafzain voi nähdä muuttuneen osittain länsimaalaiseksi tytöksi. Maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssit toimivat osana neoliberalistisia ja postkolonialistisia rakenteita, eivätkä siten välttämättä hyödytä tyttöaktivisteja muuten kuin mahdollistamalla heille julkisen tilan. Tyttöaktivistien merkitys tulee todennäköisesti korostumaan tulevaisuudessa, joten aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta.

Tarkastelen maisterintutkielmassani perhevastuun rakentumista ylisukupolvisissa suhteissa. Tutkimuksen kohteena ovat hoivaa tarvitsevan muistisairaan vanhemman aikuiset lapset. Vanhemmat asuvat hoivakodissa ja keskityn tutkielmassa siihen, miten perhevastuu näkyy tilanteessa, jossa hoivavastuuta on jaettu formaalien ja infomaalien tahojen välillä. Laajemmalla tasolla tutkielma ottaa osaa keskusteluun hoivan henkilökohtaistumisesta ja omaisten roolin merkityksen kasvusta suomalaisessa vanhuspalvelujärjestelmässä. Vastuuta jäsennän hoivan käsitteen avulla, jonka ymmärrän erityisesti Tronton (1993) hoivan neljän vaiheen mukaisesti jatkuvana prosessina. Perhevastuun taas näen syntyvän Finchin ja Masonin (1993) ajan saatossa käytävien neuvottelujen ja Tedren (1999) sanattomien sopimusten kautta, joita määrittävät sukupolvi- ja sukupuolisopimukset. Tutkimuksen aineisto koostuu 12 hoivakodissa asuvan muistisairaan henkilön tyttären teemahaastatteluista. Analyysimenetelmänä käytin teoriaohjaavaa laadullista sisällönanalyysiä. Hoivakodissa tyttäret jatkoivat erilaisten tarpeiden tunnistamista ja vanhemman voinnin seuraamista. Huolestuttaneista asioista käytiin vuoropuhelua hoivakodin henkilökunnan ja eri terveydenhuollon toimijoiden, kuten terveyskeskuslääkärin kanssa. Hoivakodin asukkaiden lapset mainitsivat vähäisissä määrin myös varsinaisiin hoivatoimiin osallistumisen. Tutkimuksessa tuli esiin myös se, ettei hoivan vaiheilla ole selkeää päätepistettä. Huolehtimisen ja voinnin seurannan pohjalta tehtyä vastuun määrittelyä, varsinaista hoivaamista ja hoivan onnistumisen arviointia tehdään jaetuissa vastuissa, mutta tyttärillä on näissä keskeinen rooli. Tutkielmassa määrittelen perhevastuun vastuunottamisen, vastuusta luopumisen, vastuunkantamisen ja vastuunjakamisen kautta. Näitä eri perhevastuun ilmenemismuotoja määrittävät omaisen hoivatarpeet ja hoivan prosessin vaiheet. Ylisukupolvisen suhteen luonteen ja palvelujärjestelmän vaikutuksesta vastuu hoivan järjestämisestä ja toteutumisesta jakautuu usealle taholle, jolloin syntyy myös ristiriitoja, joita tyypillisesti ratkaistaan neuvottelemalla muiden toimijoiden kanssa.

Väkivaltainen käyttäytyminen rikkoo yhteiskunnallista moraalista järjestystä ja määritellään usein poikkeavaksi toiminnaksi. Tyttöjen väkivaltainen käyttäytyminen rikkoo moraalista järjestystä usealla tavalla, koska kulttuurisesti perinteiseen tyttökuvaan ei liitetä avoimen väkivaltaista ja aggressiivista käyttäytymistä. Sekä tutkimuksen että julkisen keskustelun piirissä tyttöjen väkivaltainen käyttäytyminen nousee ajoittain esiin ja keskusteluissa esitetään huoli tyttöjen käyttäytymisen muutoksista. Tämän tutkimuksen lähtökohta on tarkastella tyttöjen käyttämää väkivaltaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tulkitsemana ja tutkia sosiaalityöntekijöiden muodostamia merkityksiä väkivallalle. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu tyttöjen käyttämän väkivallan aiemmasta tutkimuksesta sekä Mary Douglasin moraalisen järjestyksen teoreettisista näkemyksistä. Käytän Mary Douglasin näkemyksiä siitä, miten kulttuuriset perusarvot määrittävät kategorioita ja luovat sääntöjä, joiden varaan kulttuurit rakentuvat. Teorian lähtökohtana on, että ihmisen maailma asettuu moraalin ja politiikan sääntöjen alaiseksi, ja ihmisillä on taipumus selittää vastoinkäymisiä ja luoda niille erilaisia selittämisen malleja. Tässä tutkimuksessa väkivaltaa tarkastellaan moraalijärjestelmää rikkovana toimintana, jolle haetaan kategorioiden avulla merkityksiä. Väkivallan seurauksena moraalinen järjestys murtuu ja rikkomukselle on annettava selitys. Tutkimusaineisto koostuu neljästä fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 14 lastensuojelussa työskentelevää sosiaalityöntekijää. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja tutkimuskohdetta lähestytään sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jossa tieto muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja on sidoksissa puheessa muodostuviin tulkintoihin. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään kategoria-analyysia, jonka avulla tutkitaan sosiaalityöntekijöiden puheessa ilmenevää väkivallan luokittelua ja väkivallalle annettuja selityksiä eli selontekoja. Tutkimuksen ensimmäisenä tuloksena on väkivallan kaksijakoinen luonne. Sosiaalityöntekijät nimeävät väkivallan muodoiksi henkisen ja fyysisen väkivallan, joista fyysinen väkivalta päätyy lastensuojelun tietoon henkistä useammin. Fyysinen väkivalta saattaa olla lastensuojeluilmoituksen pääasiallinen syy ja sai sosiaalityöntekijöiden kuvauksissa selkeämmän roolin väkivallalle annetuissa merkityksissä. Henkinen väkivalta näyttäytyy piiloon jäävänä ja tulee ilmi lastensuojelun työskentelyssä ikään kuin sivutuotteena. Henkinen väkivalta tapahtuu tyttöporukoiden ja vertaissuhteiden sisällä ja sillä on vakavia seurauksia. Fyysinen väkivalta kohdistuu uhrin lisäksi myös osaltaan ympäristöön, koska fyysisen väkivallan muodot näyttäytyvät ympäristössä huomiota herättävinä ja niistä ilmoitetaan herkemmin viranomaisille. Toisena tutkimustuloksena ovat sosiaalityöntekijöiden väkivallalle antamat metodologisen individualismin ja metodologisen holismin selitykset. Keskeisenä selittävänä tekijänä tytön väkivaltaiselle käyttäytymiselle on tytön kasvuolosuhteet. Väkivalta ymmärretään osana moniulotteista elämäntilannetta, johon vaikuttavat niin perheen yksilöllinen sukuhistoria, kasvuolosuhteet ja vuorovaikutussuhteet kuin ystävyyssuhteet ja yhteiskunnalliset ja kulttuuriset olosuhteetkin. Analyysin perusteella sosiaalityöntekijät antavat tyttöjen käyttämälle väkivallalle merkityksiä monitieteellisistä taustatiedoista käsin ja osoittaa, että sosiaalityöntekijät hyödyntävät laaja-alaista tutkimustietoa työssään. Kolmantena tutkimustuloksena esitetään, että katumuksen osoittaminen toimii lastensuojelussa ritualistisena toimintana, jolloin tyttö puhdistautuu väkivallanteosta. Katumuksen osoitus, teosta puhuminen ja teon työstäminen näyttävät muodostavan keinon, jolla tyttö johdatellaan takaisin moraalisen järjestyksen maailmaan. Lastensuojelun asiakastapaamisessa on elementtejä ritualistisesta käytännöstä, jossa tapaamisen odotetaan menevät tietyllä tavalla ja katumuksen kautta nuoren on mahdollisuus luoda parempia toimintatapoja ja ymmärtää tekonsa moraalinen vääryys.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee tyttöjen ystävyyskulttuuria. Tutkielmassa selvitetään, miten tytöt esittävät itseään sosiaalisesti kertoessaan ystävyyssuhteistaan sekä millaisille normeille ja jännitteille tavat esittää ystävyyttä perustuvat. Tyttöjen erilaisten ystävyyden esittämisen tapojen perusteella muodostetaan ystävyystyylejä, joita tarkastellaan valikoituina sosiaalisen minän esityksinä. Lähtökohtana on tutkia tyttöjen ystävyyssuhteiden muodostumista ja niiden käytäntöjä sekä kasvokkain että verkossa. Tutkimusaineisto koostuu 16 pääkaupunkiseudulla asuvan 13–17-vuotiaan tytön teemahaastattelusta. Tytöt saivat valita osallistuvatko haastatteluun yksin vai itse valitsemansa kaverin kanssa. Haastatteluun tarjoutuneista tytöistä 4 valitsi yksilöhaastattelun ja 12 parihaastattelun. Haastateltavat tytöt rekrytoitiin kolmen helsinkiläisen nuorisotalon kautta. Haastatteluaineistoa tarkastellaan tietyssä tilanteessa syntyneinä esityksinä, jotka heijastelevat osapuolten kulttuurisia näkemyksiä. Aineiston analyysin ensimmäisessä vaiheessa aineistoa teemoiteltiin laadullisen sisällönanalyysin avulla. Toisen vaiheen muodosti tyttöjen erilaisten ystävyyden esittämisen tapojen analysointi. Aineiston analyysissa hyödynnettiin eri teorioita yhdistämällä sosiologiseen lähestymistapaan nuorisotutkimusta, tyttötutkimusta, feminististä teoriaa ja mediatutkimusta. Tutkimuksen perusteella ystävyyssuhteet ovat tyttöjen elämässä keskeisellä sijalla, mutta tavat esittää niitä vaihtelivat. Tutkimuksen tuloksena paikannettiin kaksi ystävyystyyliä: paikallisesti kiinnittynyt ystävyystyyli ja sukkulointiin perustuva ystävyystyyli. Tutkimus toi esille, kuinka ystävyystyylin muodostumiseen vaikuttaa keskeisesti ystävyysverkoston laajuus, verkoston muodostumistapa, suhteet poikiin, tapa puhua konflikteista ja päättyneistä ystävyyssuhteista sekä sosiaalisen median käyttötavat. Toisille tytöille ystävyystyylit muodostuivat pääasiassa paikallisesti, kun taas toisille paikallisuutta laajemmin. Sosiaalinen media oli kaikkien tyttöjen sosiaalisessa arjessa merkittävässä roolissa. Luottamus osoittautui keskeiseksi ystävyyssuhteita järjestäväksi teemaksi, jonka perusteella järjestettiin eriasteisia sosiaalisia siteitä ystävyysverkostoista sekä kontrolloitiin sosiaalisen median käyttöä. Tyttöjen ystävyyskulttuuri oli tasapainottelua yksityisyyden ja julkisuuden välisillä haaleilla rajoilla.

Tutkielma käsittelee menneisyyden käyttöä mainonnassa ja muussa markkinointiviestinnässä. Tutkielmassa tarkastellaan, miksi ja miten menneisyyttä käytetään – mitä sen käytöllä tavoitellaan ja millä kaikilla eri tavoilla menneisyyttä voidaan mainonnassa hyödyntää. Aihetta lähestytään kahden tapausesimerkkikampanjan kautta, jotka ovat Hartwall Jaffan vuonna 2012 alkanut, graafikko Erik Bruunin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa luomaan ilmeeseen perustuva retrokampanja sekä Coca-Colan 125 vuotta juhlistava kampanja vuodelta 2011. Pääasiallisena lähdeaineistona toimivat tapausesimerkkikampanjoiden kampanjamateriaalit, joihin lukeutuvat mainosvideot, kampanjasivut, tiedotteet sekä muut kampanjatoimenpiteet. Lisäksi lähdeaineistoina on käytetty kahta teemahaastattelua, jotka tehtiin Coca-Colan tuotepäällikön ja Hartwall Jaffan markkinointipäällikön kanssa. Brändien markkinointiviestintää tarkastellaan myös pidemmältä ajalta muun muassa historiikkien ja vanhempien mainosvideoiden avulla. Aineistoa analysoidaan semioottisen analyysin ja sisällönanalyysin keinoin. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu sekä historiakulttuurin että mainonnan ja markkinoinnin tutkimukseen. Tutkimuskirjallisuuden perusteella nyky-yhteiskunnan menneisyyssuhteesta on erotettavissa kolme ulottuvuutta, joita hyödynnetään myös mainonnassa: nostalgia, retro ja autenttisuuteen kytkeytyvä brändiperintö. Kaikki kolme menneisyyden käytön tapaa näkyvät myös tapausesimerkkikampanjoissa. Menneisyyden käyttö brändiperintönä näkyy siinä, miten kampanjoissa käytettiin brändien omaa historiaa tuomaan uskottavuutta kampanjoiden lupauksille. Kampanjoiden visuaalinen toteutus perustui puolestaan pitkälti menneisyyden käyttöön retrona. Nostalgisten elementtien roolina oli kytkeä kampanjat ja sitä kautta brändit kuluttajien omiin muistoihin ja tunteisiin. Tutkielma osoittaa, että menneisyyttä käytetään mainonnassa luovasti eri tapoja, tyylejä ja aikakausia yhdistelemällä. Menneisyyttä hyödyntävän mainonnan menneisyysviittausten paikkansapitävyyden todennäköisyys riippuu siitä, mitä menneisyyden käytöllä tavoitellaan. Jos menneisyys on vain retromainen tyylikeino tai nostalginen viittaus yleiseen menneisyyteen, käyttö voi olla luovempaa ja historiaan väljemmin perustuvaa. Silloin kun menneisyydestä haetaan uskottavuutta ja perusteluja brändin tämän hetken lupauksille, menneisyysviittausten tulee olla paikkansapitäviä. Muuten mainonta toimii omia tavoitteitaan vastaan. Hartwall Jaffan ja Coca-Colan kampanjat perustuivat kumpikin brändien omaan menneisyyteen. Menneisyyden pääasiallisena roolina oli toimia perusteluina tämän päivän lupauksille, minkä takia menneisyysviittausten totuudenmukaisuus oli erityisen tärkeää. Menneisyyden käyttö ei kuitenkaan muuta mainonnan peruslogiikkaa, vaan lopulta myös menneisyyttä hyödyntävä mainonta kertoo aina enemmän mainostettavasta asiasta kuin menneisyydestä sinänsä.