Browsing by Title

Tutkielmassa selvitetään Rockefeller-säätiön tukemaa Uudenmaan läänin opetuskenttäkokeilua vuosina 1950–1958 ja yhteistyön rakentumista sosiaali- ja terveydenhuollon välillä opetuskentällä toimineen sosiaalihuoltajan näkökulmasta. Tapaustutkimuksen avulla voidaan ymmärtää millainen asema sosiaalityöllä avoterveydenhuollossa oli, ja miten sosiaali- ja terveydenhuollon välistä yhteistyötä rakennettiin 1950-luvulla. Uudenmaan läänin opetuskentän perustamisen taustalla vaikuttivat sodan jälkeisen Suomen jälleenrakennusaikakausi sekä Rockefeller-säätiön kiinnostus sodasta kärsineen Suomen terveydenhuolto-olojen edistämiseen. Lisäksi Valtion Terveydenhuolto-opistossa oli herännyt tarve perustaa käytännön opetusta tarjoava opetuskenttä terveyssisarten koulutusta varten. Ensimmäinen opetuskenttä perustettiin Helsingin maalaiskuntaan, joka myöhemmin laajeni käsittämään koko Uudenmaan läänin. Uudenmaan läänin lääninlääkäritoimisto, alueen kunnat ja oppilaitokset muodostivat kiinteän työryhmän tavoitteena terveydenhuollon kehittäminen alueella. Opetuskenttä toimi moniammatillisena kokeilualueena, jossa eri alojen asiantuntijoiden avulla kehitettiin terveydenhuollon käytännön opetusta, kokeiltiin erilaisia työmuotoja sekä tuotettiin ajankohtaista tutkimustietoa terveydenhuollon alalta. Opetuskenttää ja sosiaalihuoltajan roolia tarkastellaan sosiaalitieteiden näkökulmasta sekä hoitotieteen tutkimuksia ja toimijasuhdeverkoston käsitettä hyödyntäen. Aineisto koostuu opetuskentällä sosiaalihuoltajana toimineen Helmi Mäen yksityisestä arkistosta ja muistitiedosta sekä kansallisarkiston materiaalista, joka sisältää Lääkintöhallituksen, Tyyne Luoman, Helsingin sairaanhoito-opiston sekä Uudenmaan opetuskentän arkiston. Aineiston analyysissä sovelletaan lähdekriittistä ja kvalitatiivista lukutapaa, jossa erilaisia aineistoja luetaan samanaikaisesti eheän historiakuvan hahmottamiseksi. Sosiaalihuollosta vastanneen asiantuntijan Helmi Mäen tehtävänä oli yhteistyön tiivistäminen sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Konsultaatiovierailuiden sekä tutkimus- ja opetustyön kautta sosiaalihuoltaja toi esiin sosiaalista näkökulmaa terveydenhuollossa. Sosiaalihuoltajan työssä korostuivat henkilökohtaisen huoltotyön periaatteet. Opetuskentän sosiaalihuoltajan tehtävä integroitiin osaksi terveydenhuollon ohjelmaa ja siten se vahvisti sosiaalityön roolia terveydenhuollossa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurista ylläpitoa osana länsimaista kestävyyden tavoittelua. Tutkimus keskittyy kestävyyden konstruoinnin ilmiön tavoittamiseen Talvivaaran kaivoksen ja sen uraanin talteenotosta käydyn julkisen keskustelun välityksellä. Tutkimus tavoittaa miten kestävyyttä on Talvivaaran tapauksessa rakennettu. Lisäksi selvitetään, millä tavalla kestävyyden tavoittelemisessa on onnistuttu ja miltä tämä tapauskohtainen kestävyys näyttää tutkimuskirjallisuuteen vertailtuna. Lopuksi tutkimuksessa pohditaan kestävän kehityksen yhteiskunnallisia ilmentymisen motiveeja erityisesti Ingolfur Blühdornin kestämättömyyden politiikan teorian valossa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii maltillinen konstruktionismi. Kestävyyden rakentamista kaivostoiminnan ja uraanintuotannon yhteydessä arvioidaan postekologisen teorian valossa, jonka keskiössä on ristiriita ympäristötietoisuuden kasvun ja ekologisen rappeutumisen kiihtymisen välillä. Postekologisen teorian mukaan kestävä kehitys toimii yhteiskunnallisena käytäntönä ylläpitää ekologisesti kestämätöntä jälkimodernia ympäristösuhdetta. Tutkimuksen empiirisenä aineistona toimivat Helsingin Sanomien ja Kainuun Sanomien uutiset vuosien 2006–2012 välisenä aikana. Kvalitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin avulla pyritään ensin tavoittamaan yleiskuva Talvivaaran kaivoksen tapahtumista ja sen pohjalta perehdytään tarkempiin tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksen tulosten perusteella julkinen keskustelu Talvivaarasta ja uraanista jakaantui kolmeen periodiin: alkuvuosien kaivoshypeen, vuonna 2010 alkaneeseen talteenottokeskusteluun ja vuoteen 2012 keskittyvään päästökeskusteluun. Tulosten valossa on myös huomattavissa kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa kehityskaarta, jotka osoittavat Talvivaaran imagon rappeutumisen ja uraanin talteenoton vihertymisen välisen suhteen. Kaivokseen liitetyn kestävyyden tarkastelu osoittaa, kuinka Talvivaaran kestävyys edusti pikemminkin kapeasti määriteltyä ekologista modernisaatiota, niin sanottua 'outokumpulaista kestävyyttä', kuin varantoihin ja korvaaviin materiaaleihin perustuvaa kaivostoimintaa määrittävää kestävyyttä. Yhteenvedossa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurisen ylläpidon ideaa tutkimustulosten valossa. Johtopäätöksissä todetaan Talvivaaran tapauksen kestävän kehityksen muodostuvan yhtäältä eleellisestä kestävyyden representaatiosta ja toisaalta tiukasti teknologiaan ja kaivoksen lähiseutuun rajautuvasta outokumpulaisesta kestävyyden normista.

Tutkimuksessa selvitetään, miten isyyttä määritellään 2000-luvun alkuvuosina ilmestyneissä isyysaiheisissa lehtikirjoituksissa. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaiseksi isän lastenhoitorooli määrittyy, minkälaista merkitystä isällä katsotaan olevan lapselleen sekä mitkä tekijät tekevät isyydestä merkityksellistä isän itsensä kannalta. Tutkimuksen taustalla on käsitys isyyden muutoksesta, joka ilmenee muun muassa isien lisääntyneenä osallistumisena lastensa hoitamiseen sekä isien ja lasten välisten tunnesuhteiden nousemisena isyyden keskiöön. Usein isyyden murrokseen liittyy myös käsitys maskuliinisuuden muutoksesta. Samalla isyyskeskustelussa on myös äidin ensisijaisuutta ja äidin ja isän vanhemmuuksien erilaisuutta korostava juonne. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat yksilöllistymistä ja maskuliinisuutta koskevat teoriat. Aineisto koostuu 157 isyyttä käsittelevästä kirjoituksesta, jotka ovat ilmestyneet kolmessa suomalaisessa perhelehdessä vuosina 2001–2007. Suurin osa tutkimusaineistosta muodostuu isien haastatteluista, isien itse kirjoittamista teksteistä sekä asiantuntija-artikkeleista. Tutkimusote on diskursiivinen, sillä kiinnostus kohdistuu isyyden käsitteellistämisen tapoihin. Aineistoa on analysoitu teoriasidonnaisesti ja tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysiä. Aineiston analyysi osoittaa, että isyysaiheisissa kirjoituksissa isät näyttäytyvät autonomisina toimijoina, joiden lastenhoitoroolia säätelee valinnanvapauden periaate. Isiltä odotetaan osallistumista lastensa hoitamiseen, mutta osallistumisen laajuuden he ratkaisevat itse. Äiti on viime kädessä vastuussa lapsen hoitamisesta silloinkin, kun vanhempien välinen työnjako on tasa-arvoinen. Äidille osoitettu ensisijaisen hoitajan asema voi kuitenkin rajoittaa isälle mahdollisia valintoja. Tutkimuksen valossa isien odotetaan toimivan vanhempina erityisellä miehisellä tavalla. Isän mieheyden tärkeys korostuu asiantuntijakirjoituksissa, joissa isän katsotaan vaikuttavan lapsensa kehitykseen ja erityisesti tämän identiteetin muodostumiseen. Isyys määrittyy luonteeltaan maskuliiniseksi vanhemmuudeksi, kun siihen liitetään miehille ominaisena pidetty toiminnallinen ulottuvuus. Tällöin toiminnallisuus on väylä, jota kautta isä voi välittää lapselle maskuliinisuuttaan ja vaikuttaa tämän kehitykseen. Tutkimuksessa esitetään, että isyys määrittyy paitsi autonomisten valintojen alueeksi, myös tärkeäksi yksilöllisten, intiimien kokemusten lähteeksi. Analyysissä erotettiin neljä teemaa, joista isyyden merkityksellisyys muodostuu: miehen sisäinen muutos lapsen syntymän myötä, lapsen asettuminen elämän keskipisteeksi, lapsen ja isän välinen läheinen suhde sekä voimakkaat tunteet. Näiden tekijöiden korostuminen viittaa siihen, että isyyttä määritellään ainakin osittain samoin kuin aikuisten välisiä intiimejä suhteita. Hoivan ja tunteiden asettumista isyyden keskiöön on pidetty merkkinä äitiyttä ja isyyttä koskevien käsitysten lähentymisestä ja ihanteellisen maskuliinisuuden muutoksesta. Isän valinnanvapaus lastenhoidon suhteen, toiminnan maskuliininen luonne, isän merkityksen kytkeminen tämän mieheyteen sekä hoivalle annettu vähäinen merkitys lapsen ja isän välisen suhteen kannalta viittaavat kuitenkin isyyden ja äitiyden erilaiseen käsitteellistämiseen ja asettavat oletuksen maskuliinisuuden syvällisestä muutoksesta kyseenalaiseksi.

Suomalaisten syöpäsairastavuudessa sekä syövän ennusteessa on alueellisia eroja. Uudet syöpälääkkeet ovat kalliita ja niiden hoidolliseen lisäarvoon liittyy epävarmuutta. Syövän hoitoa koordinoidaan Suomessa yliopistosairaaloiden yhteydessä toimivista kansallisen syöpäkeskuksen alueellisista yksiköistä. Tutkimustietoa uusien syöpälääkkeiden alueellisesta käytöstä ei ole ollut saatavilla. Tämän tutkielman tarkoituksena oli kuvata uusien sairausvakuutuksesta korvattavien avohoidon syöpälääkkeiden käyttöönottoa ja käyttöä vuosina 2010–2021 erityisvastuualueilla eli sairaanhoitopiirien viiden yliopistollisen sairaalan ympärille muodostamilla alueilla. Tutkielman tutkimusosa toteutettiin retrospektiivisenä tilastotarkasteluna. Aineistona käytettiin Kelan tilastosovellus Kelastosta vapaasti saatavilla olevia tietoja lääkekorvauksista sekä Kelan rekisteritiedoista muodostettua tilastoaineistoa, joka sisälsi vuosina 2010–2021 myyntiluvan saaneiden sairausvakuutuksesta korvattavien syöpälääkkeiden lääkekustannukset ja lääkekorvausta saaneiden määrät vuosina 2010–2021 kuukausitasolla ja erityisvastuualueittain. Käyttöönottoa tarkasteltiin kuukausina, joka oli kulunut lääkkeen korvattavaksi tulon ja ensimmäisen korvatun lääkeoston välillä kullakin erityisvastuualueella. Käyttöä eli lääkekorvausta saaneiden määriä ja lääkekustannuksia tarkasteltiin absoluuttisina lukuina ja suhteutettuna asukaslukuun. Aineisto muokattiin ja analysoitiin Microsoft Excelillä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kuvailevia tilastollisia menetelmiä. Vuosina 2010–2021 ensimmäistä kertaa myyntiluvan saaneista 67:stä syöpälääkkeestä korvattavuuden vuoden 2021 loppuun mennessä sai 43 valmistetta. Niistä vuosina 2010-2021 otettiin käyttöön HYKS-alueella 39, TAYS-alueella 39, OYS-alueella 37, TYKS-alueella 37 ja KYS-alueella 35. Käyttöönottoon eli lääkkeen korvattavuuden alkamisesta ensimmäiseen lääkeostoon kulunut aika vaihteli alueittain ja syöpälääkkeittäin. Tyypillisesti vähiten aikaa uuden syöpälääkkeen käyttöönottoon kului HYKS-alueella ja eniten KYS-alueella. Uusia syöpälääkkeitä käytettiin tarkastelujaksolla eniten HYKS-alueella ja vähiten OYS-alueella ja suhteessa väkilukuun eniten TYKS-alueella ja vähiten OYS- ja HYKS-alueella. Vuonna 2021 uusien syöpälääkkeiden vuosikustannukset vaihtelivat erityisvastuualueittain 26–69 miljoonaa euroa ja niistä kuukaudessa lääkekorvausta saaneiden keskimääräinen määrä vaihteli erityisvastuualueittain 483–1284. Alueelliset erot näkyivät myös tarkasteltaessa yksistään uusia verisyöpä-, keuhkosyöpä-, rintasyöpä-, eturauhassyöpä- ja melanoomalääkkeitä. Erot vaihtelivat ajankohdan mukaan ja olivat vuonna 2021 suhteellisesti suurimmat melanoomalääkkeissä ja pienimmät eturauhassyöpälääkkeissä. Uusien avohoidon syöpälääkkeiden käyttöönottoon kuluva aika, lääkekustannukset ja lääkekorvausta saaneiden määrät suhteutettuna asukaslukuun vaihtelevat erityisvastuualueiden välillä. Alueiden väliset sairastavuuserot selittävät todennäköisesti osan eroista, minkä lisäksi mm. lääkkeenmääräämiskäytännöt, sairaalalääkevalikoima ja diagnostiset mahdollisuudet sekä väestörakenteeseen liittyvät tekijät voivat selittää eroja. Jatkotutkimusta selittävien tekijöiden ja erojen vaikutusten osalta tarvitaan. Lisäksi jatkossa tulisi selvittää, miten uusien syöpälääkkeiden käyttöönotto ja käyttö eroaa hyvinvointialueiden välillä.

Terveet ja aktiiviset vuodet ovat tutkimusten mukaan keskimäärin lisääntyneet keski-iän jälkeen. Perhesuhteet ovat jo pitkään olleet muutoksessa avioerojen määrän kasvun ja perhemuotojen moninaistumisen myötä, ja nämä muutokset ovat vaikuttaneet koko väestöön. Vuoden 2019 lopussa kaikista yli 60-vuotiaista noin 34 prosenttia oli eronneita tai leskiä. Myös vanhemmalla iällä solmitaan uusia parisuhteita, mutta aiheesta ei ole juurikaan tehty Suomessa tutkimusta, etenkään perhesuhteiden näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten uusi parisuhde on vaikuttanut nyt yli 70-vuotiaiden, uuden parisuhteen yli 50-vuotiaana aloittaneiden perhesidoksiin. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten haastateltavat jäsentävät ja esittävät perhesidoksiaan haastattelutilanteessa. Ikää lähestytään kolmannen iän käsitteen kautta, ja huomio kiinnittyy siihen, miten “kolmas ikä” liittyy tutkittavien uusiin parisuhteisiin ja perhesidoksiin. Kolmas ikä käsitetään tutkielmassa kronologisena ikänä ja toisaalta kulttuurisia merkityksiä sisältävänä ikävaiheena. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, jotka tehtiin osana Väestöliiton Love Age -hanketta. 50 ikävuoden alaraja parisuhteen aloittamiselle on hankkeen määrittämä. Sidoksen ja kolmannen iän lisäksi keskeisiä käsitteitä ovat perheen esittäminen ja ambivalenssi. Analyysiosio jakaantuu sosiaalisiin, materiaalisiin sekä hoivaan ja tulevaisuuteen liittyviin sidoksiin. Tutkielman sosiaalisia sidoksia käsittelevä osa tarkastelee aihetta kolmen ikkunan kautta: lapset ja lapsenlapset, juhlapyhien vietto ja haavoittavat elämäntapahtumat. Näiden teemojen kautta haastateltavat jäsentävät ja havainnollistavat perhesuhteitaan. Perhesuhteet sisälsivät avunantoa puolin ja toisin esimerkiksi lastenlasten hoitamisessa. Perhemäisiä suhteita esitettiin pääasiassa kertomalla konkreettisesta toiminnasta tai avainhetkistä sidosten muodostumisessa sekä korostamalla biologisen sukulaisuuden rajat ylittäviä sidoksia. Tutkittavien ja heidän puolisoidensa materiaaliset sidokset kytkeytyvät omaisuuteen, perintöön, avioehtoon ja asumiseen liittyviin kysymyksiin. Merkillepantavaa on se, että suurimmalla osalla haastateltavista ja heidän puolisoistaan oli käytössä kaksi kotia ja osa heistä asui erillään. Erityisesti naiset nostivat esiin itsenäisyyden ja ambivalenssin teemat, jotka liittyivät haluttomuuteen muuttaa yhteen ja tasapainoiluun sukupuoleen liittyvien rooliodotusten kanssa uudessa parisuhteessa. Nämä teemat toistuvat myös aihetta käsittelevissä kansainvälisissä tutkimuksissa. Terveydentila ja taloudelliset resurssit vaikuttavat siihen, millaista elämää on mahdollista elää yli 70-vuotiaana, eli niin sanotussa kolmannessa iässä. Vaikka resurssit olisivatkin hyvät, eivät ihmiset silti ole irrallaan tulevaisuuteen liittyvistä pohdinnoista ja neuvotteluista. Haastateltavat pohtivat tulevaisuuden toimintakykyä ja varautuivat sen heikkenemiseen miettimällä omaisuuteen ja asumiseen liittyviä ratkaisuja. Näihin pohdintoihin liittyvät mahdollinen omaishoitajuus, muut perheenjäsenet sekä erilaiset lailliset sopimukset, kuten edunvalvonta.

Vuosituhannen vaihteessa on länsimaissa esitetty vahvoja väitteitä työn järjestämisessä tapahtuneista muutoksista. Väitteiden mukaan perinteiset erojen kategoriat, kuten jako miesten ja naisten tehtäviin tai ruumiilliseen ja henkiseen työhön ovat menettäneet perustaansa tilanteessa, jossa kaikesta työstä on tullut enemmän tai vähemmän samaa: palvelusten tuottamista, sosiaalisten suhteiden järjestelyä, vuorovaikutusta ja organisointia, ilman konkreettisia ja materiaalisia tekijän persoonasta erotettavissa olevia työn lopputuotteita. Tutkielmassa työn järjestämistä tarkastellaan diskursiivisesta näkökulmasta. Diskurssit ymmärretään vakiintuneina kielenkäytön tapoina, jotka konstruoivat todellisuutta ja tarjoavat yksilöille vaihtoehtoisia subjektipositioita (Davies & Harré 1990; Burr 1995). Tutkielmassa esitetään, että 'vanhat' työn järjestämisen diskurssit tuottivat henkisen ja ruumiillisen työn välille järjestelmällisen erottelun. 'Uudemmat' diskurssit tarjoavat vaihtoehdon tälle kahtiajaolle yhtäältä määrittelemällä itseohjautuvuuden ja älyllisyyden kaiken työn yhtäläiseksi vaatimukseksi sekä toisaalta edellyttämällä työntekijöiltä ominaisuuksia, jotka eivät ole yksiselitteisen henkisiä eivätkä ruumiillisia. Kielenkäytön tavat ovat kuitenkin riippuvaisia niitä ylläpitävästä toiminnasta. Tutkielmassa empiirisen näytteen työtä järjestävästä toiminnasta tarjoavat Pyhtään kunnan asukkailta vuosina 1982, 1993 ja 2007 kerätyt lomakehaastattelut. Symbolisen interaktionismin (Hughes 1984a–1984e) ja sosiaalisen konstruktionismin (Berger & Luckmann 1994) näkökulmasta tutkielmassa kysytään, miten työtä ja työnjaon erilaisia paikkoja on eri vuosien haastatteluissa määritelty, rajattu ja tehty ymmärrettäväksi. Ovatko vanhat erottelut menettämässä merkitystään työtä ja työnjakoa koskevassa puheessa? Näkökulma poikkeaa tähänastisista työn muutosta tarkastelleista survey-tutkimuksista siten, että se ottaa lähtökohdakseen työntekijöiden omat selonteot työnsä vaatimuksista, työtään määrittävistä hyveistä sekä selonteoissa tuotettavan 'moraalisen työnjaon'. 1900-luvun historiassa henkisen ja ruumiillisen työn erottelua on institutionalisoitu esimies–alainen-erottelun lisäksi toimihenkilö–työntekijä-erotteluksi. Työn muutosta koskevasta keskustelusta huolimatta nämä erottelut uusinnettiin myös vuoden 2007 haastatteluissa – jopa johdonmukaisemmin kuin vuosina 1982 ja 1993. Lisäksi henkisen ja ruumiillisen työn kategoriat olivat haastatteluissa säilyneet vahvasti toisensa poissulkevina ja kategorioiden erottelu tavanomaisena työnjaon tuottamisen tapana. Näiden erottelujen ohella työnjakoa tuotettiin haastatteluissa luovan ja suorittavan työn vastakohtaisuutena, joskin nämä jäsennykset olivat vähemmän säännönmukaisia eivätkä uusintaneet edellä mainittuja esimies–alainen- tai työntekijä–toimihenkilö-erotteluja. Vahvan pysyvyyden lisäksi aineisto tarjosi näytteen muutoksesta: Vuosina 1982 ja 1993 henkisen työn paikat olivat haastatteluissa olleet erityisesti miesten paikkoja. Vuonna 2007 myös naiset tekivät haastatteluissa näkyviksi työnsä henkisiä sisältöjä. Työn muutosta koskevan keskustelun lisäksi tutkielma osallistuu metodologiseen keskusteluun lähestyessään lomakehaastattelua toiminnallisena selontekojen tuottamisen kontekstina. Näin tehdessään tutkielma ehdottaa totutulle faktanäkökulmalle (Alasuutari 1999) vaihtoehtoista tapaa tarkastella lomakehaastattelussa tuotettua tietoa.

Rastaliike syntyi 1930-luvun Jamaikalla entisten orjien jälkeläisten keskuudessa. Rastaliike oli mustien vapaustaistelun ja panafrikkalaisen nationalismin väline. Liike oli alunperin separatistinen ja valkoihoisvastainen. Sen yksi tärkeimmistä teeseistä oli paluumuutto pyhään maahan, Etiopiaan. Myöhemmin liikkeeseen on liittynyt paljon pohjois-amerikkalaisia ja eurooppalaisia, myös suomalaisia. Liike on muuttunut vuosikymmenten aikana. Tutkielmani tarkoitus oli tutkia suomalaisten rastojen diskurssia pyhistä paikoista. Tutkimuskysymykseni on, miten suomalaiset rastat tänä päivänä ymmärtävät ja arvottavat paluumuuton Afrikkaan. Aineistonkeruun suoritin kenttätyönä Suomessa vuosina 2012-2014. Suoritin viisi semistrukturoitua teemahaastattelua, joista osa jatkui vielä sähköpostikeskusteluin. Tämä määrä kattaa noin kymmenesosan Suomen rastoista. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, montako rastaa Suomessa asuu. Laajin arvio on ollut pari sataa, suppein kattoi vain muutaman henkilön. Yleisin arvio sijoittuu viidenkymmenen ihmisen paikkeille. Lisäksi tutustuin rasta-aiheisten keskustelupalstojen keskusteluihin vuosilta 2004-2014. Internet on tärkeä kohtaamispaikka hajallaan asuville rastoille. Informanttieni lisäksi tärkeimmät lähteeni rastaliikkeestä olivat Leonard Barrett, Ennis Edmonds ja Kari Kosmos. Identiteettiä käsittelevät luvut pohjautuvat pitkälti Stuart Halliin. Paikan merkityksiä pohdittaessa hyödynsin Benedict Andersonin sekä Liisa Malkin kirjoja. Vertauspohjaa hain vanhasuomalaisesta pyhä-ajattelusta, josta on kirjoittanut paljon Veikko Anttonen. Haastatteluista kävi ilmi, että ajatus maantieteellisesti rajoittuneesta pyhästä paikasta on muuttumassa. Monien suomalaisten rastojen pyhä paikka sijaitsee Suomessa, ei Afrikassa. Suomalainen rasta hyvin harvoin ajattelee asuvansa diasporassa, keskellä Babylonia. Pyhä paikka tarkoittaa myös oikeaa, puhdasta ja rastan polun mukaista elämää. Sen voi saavuttaa esimerkiksi omavaraistaloudessa Suomen maaseudulla. Etiopia elää mielessä ylevöittävänä utopiana. Etiopiaan suunnitellaan pyhiinvaellusmatkoja. Hyvin harva muuttaa sinne lopullisesti. Pyhä paikka on mielentila. Uskonnollinen koti, Afrikka, tuotetaan ja uudelleentuotetaan elämänvalinnoilla. Suomalaisen rastan identiteetti pohjautuu suomalaisiin juuriin ja myytteihin. Suomalaisen rastan pyhä paikka on Suomi, vaikka arvomaailma olisi afrokaribialaista perua.

Tutkimuksessa käsittelyn keskiössä on suomalaisten suhtautuminen uusliberalismiin sekä uusliberalismikehitykseen Suomessa. Työn johtoajatuksena on hyvinvointivaltion ja uusliberalismin ja hyvinvointivaltion välinen dynamiikka. Kiinnostukseni tähän aiheeseen heräsi keväällä 2012 kun Björn Wahlroos julkaisi kirjan Markkinat ja demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle. Kirjan julkaisu antoi uutta pontta keskustelulle uusliberalismin asemasta Suomessa sai mediassa otettiin voimakkaasti kantaa Wahlroosin argumentteihin. Tarkoituksena on perehtyä hyvinvointivaltion rakenteisiin ja ideologiseen perustaan sekä uusliberalismin tematiikkaan. Kiinnostuksen kohteena on myös suomalaisen yhteiskunnan kehitys hyvinvointivaltiona sekä kehitys kohti uusliberalistista taloutta. Keskeisimpänä tavoitteena on selvittää, miten uusliberalismista ja hyvinvointivaltiosta puhutaan. Tärkeimmät tutkimuskysymyksen pureutuvatkin siihen minkälaisella argumentoinnilla uusliberalismia puolustetaan tai vastustetaan ja millaisena hyvinvointivaltion tulevaisuus näyttäytyy näissä keskusteluissa. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka tutkimusmenetelmänä on diskurssianalyysi. Analyysin tavoitteena on ollut löytää tutkimusaineistosta diskursseja, jotka kuvaavat sekä hyvinvointivaltion että uusliberalismin ympärille luotuja todellisuuksia sekä merkityksiä, joita näille annetaan. Tutkimuksen tavoitteena ei missään nimessä ole tuottaa objektiivista tietoa siitä, mitä suomalaiset ajattelevan uusliberalismista tai hyvinvointivaltiosta, vaan tarkastella sitä todellisuutta, jota tarkastelussa olevan aineiston kirjoittajat teksteillään luovat. Uusliberalismikehitystä ja sitä kohtaan osoitettua asenteistoa lähestytään hyvinvointivaltion kautta aineistona käytetään hyvinvointivaltiota käsitteleviä blogitekstejä, jotka on kirjoitettu vuonna 2012. Ensimmäiset tekstit on kirjoitettu keväällä heti Björn Wahlroosin kirjan julkaisemisen jälkeen ja viimeiset aivan vuoden lopulla. Aineiston on rajattu ajallisesti Wahlroosin kirjan julkistamiseen (16.4.2012), koska kirjan julkaisu antoi uusliberalismikeskustelulle uutta pontta ja oletuksena on, että yhä useampi on ryhtynyt tuomaan esille omia asenteitaan uusliberalistista kehitystä kohtaan, sekä puolesta että vastaan. Keskeisimmiksi diskursseiksi aineistosta nousevat muutoskeskustelu, keskustelu vapaudesta ja vastuusta, talouskeskustelu, teksteistä esiin nouseva vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä sekä kriisipuhe. Koska diskurssit ovat painottuneet teksteissä eritavoin, joten toisia on myös käsitelty laajemmin kuin toisia. Uusliberalismi ja hyvinvointivaltio näyttäytyvät toisilleen jyrkästi vastakkaisilta ideologioilta sekä teoreettisesti että tunnetasolla. Aineiston analyysi osoittaa uusliberalismin ja siihen liittyvän hyvinvointivaltiokeskustelun herättävän voimakkaasti tunteita. Uusliberalismikehitys näyttää herättävän hyvinvointivaltionkannattajissa sekä pelkoa että epävarmuutta, mutta myös hämmennystä. Toisaalta myös se on huomionarvoista, kuinka voimakkaasti uusliberalismin kannattajat ovat pettyneet hyvinvointivaltioon ja kokevat sen rakenteet toimimattomina hidasteina oman hyvinvointinsa kasvattamiselle. Yksi keskeisimmistä analyysissä tehdyistä huomioista onkin se, kuinka eri diskursseja yhdistää voimakas tunteellisuus ja toisaalta myös tunteisiin vetoaminen tehokeinona. Analyysissä esiin nousseiden diskurssien jakautumisen ja laajuuden perusteella näyttäisi siltä, että puhe hyvinvointivaltiosta keskittyy lähinnä talouskeskusteluun sekä muutosvaatimusten puolustamiseen tai vastustamiseen voimakkaasti taloudellisin argumentein. Huomion arvoista kuitenkin on se, että hyvinvointivaltion perinteiset vahvuudet sekä tavoitteet ovat jääneet keskustelussa vähemmälle huomiolle, elleivät jopa lähes täysin huomiotta. Aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että uusliberalismin keskeisimmät perusteet ja hyvinvointivaltioon kohdistuvat moitteet, löytyvät taloudesta. Tästä syystä myös hyvinvointivaltion puolustajat joutuvat tukeutumaan pääasiallisesti taloudellisiin argumentteihin, vaikka hyvinvointivaltion arvopohja nojaa paljon muuhunkin kuin talouteen ja sen toimintamahdollisuuksien turvaamiseen. Erityisen kiinnostava on se seikka, että tutkimustulosteni perusteella näyttäisi siltä, että mielipidetutkimukset eivät välttämättä anna kovin kattavaa kuvaa suhtautumisesta hyvinvointivaltioon. Tämän tutkimuksen keskeisimmäksi ansioksi voidaan katsoa lukeutuvan se, että tutkimustulokset raottavat monipuolisesti sitä keskustelua, jota hyvinvointivaltiosta ja uusliberalismista käydään.

Politiikan sukupuolittumisella on Suomessa pitkät perinteet. Poliittisen kansalaisuuden normi on jo lähtökohtaisesti miehinen, ja miehet ovat historiallisesti tarkasteltuna selvä enemmistö kansanedustajien ja ministereiden joukossa. Politiikka on sukupuolittunutta myös työnjaoltaan, joka noudattelee essentialistisen sukupuolikäsityksen ja yksityinen/julkinen-dikotomian määrittelemiä linjoja. Miesten poliittinen toiminta on siis keskittynyt julkiselle alueelle, ”koviin aiheisiin”, ja naisten yksityiselle alueelle, ”pehmeisiin aiheisiin”. Suomalaisen politiikan sukupuolittunut työnjako alkoi purkautua ja naisten määrällinen edustus kasvaa toden teolla vasta 1980- ja 1990-luvuilta lähtien, mutta kehitys taantui hieman 2010-luvulla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten politiikan sukupuolittuminen heijastui Yleisradion televisiouutisiin toukokuussa 1988, 1998, 2008 ja 2018. Tutkielma sijoittuu politiikan feministisen kritiikin, feministisen mediatutkimuksen ja sukupuolihistorian aloille. Tarkastelussa sovelletaan jälkistrukturalistista sukupuolikäsitystä, jonka mukaan sukupuolta tuotetaan esityksin ja toistoin esimerkiksi juuri mediassa. Tutkielmassa kvantifioidaan nais- ja miespoliitikkojen uutisesiintymisten määriä ja aiheita sekä verrataan lukuja poliittisen edustuksen tilaan kunakin tarkastelukuukautena. Lisäksi uutisaineistosta poimitaan ilmentymiä politiikan sukupuolittuneesta käsittelystä. Tutkielman aineistona ovat nimenomaan Yleisradion televisiouutiset, koska lakikin edellyttää Yleisradiota ottamaan tasa-arvolähtökohdat huomioon ohjelmistossaan. Tulosten perusteella televisiouutisten luoma representaatio politiikasta oli jopa todellista poliittista edustusta sukupuolittuneempi. Naisten osuus uutisissa esiintyneistä poliitikoista oli parhaimmillaankin, toukokuussa 1998, vain reilu kolmannes (36,4 prosenttia). Sen sijaan eduskunnassa naisia oli parhaimmillaan 41,5 prosenttia (toukokuussa 2008 ja 2018) ja hallituksessa jopa 60 prosenttia (toukokuussa 2008). Poliitikkojen medianäkyvyys sukupuolittui voimakkaasti myös aiheiden tasolla. Poliitikkojen eniten kommentoimat aiheet televisiouutisissa olivat politiikka, puolueet ja vaalit, teollisuus, kauppa ja elinkeinoelämä sekä talous, joista kaikkien kommentaattorijoukoissa oli selkeä miesenemmistö. Perinteisesti ”naisten aloiksi” politiikassa miellettyjä aiheita, kuten sosiaali- ja terveysasioita, kulttuuria ja asumista, poliitikot kommentoivat uutisissa hyvin vähän tai eivät lainkaan. Politiikan journalismin sukupuolittumista uutisissa edisti käsiteltyjen aiheiden kehystys, sillä monia uutisista käsiteltiin ensisijaisesti joko ”politiikan pelien” tai rahan näkökulmasta. Yksi selkeä sukupuolittumisen paikka uutisissa oli poliittinen johtajuus, johon liittyvässä uutisoinnissa naiserityisyys korostui. Johtopaikkojen miehisyys todellisessa poliittisessa edustuksessa vaikutti uutisoinnin sukupuolittumiseen muutenkin, sillä näkyvyys keskittyi selvästi puolueiden johtohahmoihin. Toimittajien kuvailuista naispoliitikkoja koskien löytyi lisäksi joitakin sukupuolittuneisuuksia, kun naisiin viitattiin esimerkiksi heidän ulkonäkönsä tai suhteensa miehiin kautta. Pääasiassa nais- ja miespoliitikkojen käsittely uutisissa oli kuitenkin tasa-arvoista. Median tuottamilla representaatioilla sukupuolista politiikassa on suuri merkitys, koska medioituneessa yhteiskunnassa äänestäjät seuraavat politiikkaa pääasiassa median kautta. Sukupuolittunut politiikan journalismi esittää nais- ja miespoliitikot eri tavoilla sekä muodostaa erilaisia mielikuvia heidän ammattitaidostaan ja kompetenssistaan. Vääristymät kansalaisille välittyvissä sukupuolikuvauksissa vaikuttavat esimerkiksi äänestämiskäyttäytymiseen ja poliittisten virkojen jakautumiseen ja vääristävät täten myös politiikkaa. Tutkielman tulosten perusteella vaarana olivat erityisesti naispoliitikkojen näkymättömyys ja puutteellinen kuva heidän osaamisestaan. Toisaalta uutisrepresentaatiot tuottivat varsin ahtaita sukupuolirooleja myös miehille, joiden voitiin aineiston perusteella olettaa hallitsevan esimerkiksi juuri raha-aiheita. Voitaneenkin todeta, että niin kauan kuin todellinen poliittinen edustus on sukupuolittunutta, vaatii vanhentuneiden stereotypioiden kitkeminen mediasta toimittajilta tietoisia toimia. Lisäksi tulosten perusteella oli laajemmin uhkana, että median konstruoima kuva politiikasta ja poliitikoista etäännytti päättäjiä kansalaisista, poliittisen edustuksen kohteista. Kun kansalaisten arkea koskettavia aiheita ja politiikan substanssia käsiteltiin uutisissa vain vähän, saattoivat poliitikkojen edistämät intressit jäädä äänestäjille epäselviksi.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää onko uutisoinnilla vaikutusta kuluttajien talousodotuksiin Suomessa. Erityisesti perehdytään negatiivisen uutisoinnin mahdollisien vaikutusten tutkimiseen. Odotusten muodostumisen ymmärtämistä voidaan pitää kuluttajien käyttäytymisen selittämistä helpottavana keinona ja tätä kautta myös muiden talouden ilmiöiden selittäminen on vähemmän hankalaa. Tutkittavana aikaperiodina käytetään vuosia 1990–2008. Tutkimus pyrkii myös vastaamaan kysymyksiin uutisoinnin volyymin muutoksesta suhteessa reaalitalouden vaihteluihin sekä positiivisen uutisoinnin merkittävyydestä. Pro gradu -tutkielmassa luodaan useita erilaisia uutisindeksejä ja tutkitaan näiden vaikutuksia useissa regressioyhtälöissä. Tarkastelutasot ovat kuukausi- ja kvartaaliaikasarjoja. Tutkimuksen uutisindeksit luodaan kvantitatiivisin perustein. Otsikkohauin muodostetaan tiettyjen hakusanojen (esim. 'lama', 'irtisanominen' ja 'elpyminen') avulla volyymipohjaisia aikasarjoja. Tämän jälkeen muodostetaan erilaisia regressioita käyttäen selittävinä muuttujina sekä uutisindeksejä että kontrollimuuttujia. Selitettävänä muuttujana käytettiin Tilastokeskuksen tuottamaan kuluttajaluottamusbarometria ja sen alakysymyksiä henkilökohtaisista, yleisistä ja työttömyysodotuksista. Tämän tutkielman esikuvana ja tärkeimpänä viitteenä on käytetty Domsin ja Morinin (2004) Yhdysvaltoja koskevaa tutkimusta, joka tutkii kuluttajien luottamuksen, talouden ja median välisiä yhteyksiä tutkimuskysymyksen ollessa hyvin samankaltainen tämän tutkielman tutkimuskysymyksen kanssa. Myös tutkimusmetodit ovat yhteneviä Domsin ja Morinin (2004) tutkimuksen kanssa; pro gradu -tutkielmassa käytetty regressioyhtälö on hyvin samankaltainen Domsin ja Morinin (2004) tutkimuksen kanssa. Tästä pro gradu -tutkielmasta saadut tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimustulosten kanssa: uutisten havaitaan vaikuttavan kuluttajien talousodotuksiin eli kuluttajabarometriin Suomessa. Tämän lisäksi havaitaan, että negatiivinen uutisointi vastaa suhteellisen hyvin reaalitalouden tapahtumia. Positiivisessa uutisoinnissa taas esiintyy enemmän harhaa: sen volyymien muutokset eivät kuvaa hyvin reaalitalouden tapahtumia. Kuluttajabarometrin alakysymyksiä selitettäessä havaittiin tutkimustuloksina, että uutiset selittävät hyvin yleisiä talousodotuksia ja jonkin verran työttömyysodotuksia, mutta eivät henkilökohtaisia odotuksia. Tästä voidaankin päätellä, että uutisoinnilla ei välttämättä ole kovin suurta vaikutusta kuluttajien odotuksiin oman talouden kehityksestä, vaan media näyttää pikemminkin vaikuttavan kuluttajien odotuksiin vain yleisellä tasolla.