Browsing by Title

Työurien jatkaminen on merkittävä tavoite ikääntyvässä yhteiskunnassamme. Työhyvinvoinnilla on todettu monia myönteisiä vaikutuksia niin työntekijälle kuin organisaatiollekin. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää ja tarkastella voimavaratekijälähtöisesti hoitotyön ikääntyvien lähiesimiesten työhyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä sekä niiden merkityksellisyyttä heidän työuransa jatkamisajatuksille. Tutkimusaineisto kerättiin teemahaastatteluiden avulla. Teemahaastattelua ja teoriaa ohjaavana mallina käytettiin modifioitua Työkykytalomallia, jota tarkasteltiin voimavaranäkökulmasta sekä ihmisen perustarpeiden ja motivaatiotekijöiden kautta. Haastatteluihin osallistui kahdeksan erään terveydenhuoltoalan toimijan yksiköissä työskentelevää 55-vuotta täyttänyttä hoitotyön lähiesimiestä. Aineisto analysoitiin käyttäen teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Lisäksi hyödynnettiin sisällönerittelyä. Tutkielman tulokset osoittivat, että koetulla työhyvinvoinnilla oli vahva merkitys hoitotyön lähiesimiesten työuran jatkamisajatuksille, mutta yksilölliset arvostukset ja ihmisen perustarpeiden tyydyttymiseen liittyvät tarpeet ja motivaatiotekijät merkitsivät eniten työuran jatkamiseen liittyvissä päätöksentekoajatuksissa. Nämä merkitykset muodostuivat koko ihmisen työ- ja eliniän aikana vaikuttavista eriaikaisista tekijöistä. Työhyvinvointiin ja työuran jatkamiseen liittyvät tekijät koostuivat henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, päivittäiseen työhön, henkilökohtaiseen työn ulkopuoliseen elämään sekä toimintaympäristöön ja yhteiskuntaan liittyvistä voimavaratekijöistä. Kaikki tekijät olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, jolloin merkitykselliseksi nousi yksilöllinen tekijöiden välisen tasapainon tavoittelu. Tutkielman tulosten pohjalta saatiin uutta, hoitotyön lähiesimiesten työhyvinvointiin ja työuran jatkamisajatuksiin liittyvää tietoa, jota voidaan hyödyntää jatkossa organisaatioissa. Tulokset osoittivat, että koettu työhyvinvointi ja työuran jatkamisajatukset liittyvät vahvasti toisiinsa. Jatkossa käsitteet voidaan yhdistää yhtenäiseen strategiaan, jota läpi työuran toteuttamalla on mahdollista vaikuttaa niin työhyvinvointiin kuin tukea työuran jatkamisajatuksia. Merkitystä on yksilöllisellä ja oikea-aikaisella tuella ja koko työyhteisön toiminnalla. Lisäksi, mikäli työuria halutaan jatkaa, tulee mahdollistaa entistä joustavammat työnteon muodot.

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tutkia Venäjällä 9. toukokuuta juhlittavan voitonpäivän merkitystä kylmän sodan jälkeisellä ajalla. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, miten juhlatraditiot ovat muuttuneet vuosien aikana ja miten juhla heijastaa Venäjän valtion virallista tulkintaa historiasta. Lisäksi pohditaan, miten voitonpäivään liittyvät historian tulkinnat vaikuttavat Venäjän ja länsimaiden välisiin suhteisiin. Voitonpäivänä on perinteisesti muistettu Neuvostoliiton voittoa kansallissosialistisesta Saksasta, mutta juhla on saanut vaikutteita myös tuoreemmista tapahtumista, kuten Ukrainan kriisistä ja Tšetšenian sodasta. Suurin huomio kiinnitetään Moskovan tapahtumiin, sillä Moskova on ollut paitsi Venäjän, myös Neuvostoliiton pääkaupunki. Erityisesti huomiota kiinnitetään tärkeimpiin juhlavuosiin, eli vuosiin 1995, 2005 ja 2015. Tutkielman aineistona ovat juhlatapahtumien videoinnit, lehtikirjoittelu ja symboliikan ilmentymät, kuten teeman mukaiset postimerkit. Voitonpäivän päätapahtuma Moskovassa on perinteisesti koostunut kolmesta osasta, eli joukkojen tervehtimisestä, presidentin puheesta ja joukkojen marssista. Tervehdityt joukot ovat vuodesta riippuen olleet joko veteraaneja tai Venäjän asevoimien joukkoja, ja presidentti on puheessaan viitannut sotavoiton tuoman kunnian ja sotatapahtumien lisäksi myös vallitseviin uhkakuviin, kuten terrorismiin tai mahdollisiin uusiin vastustajiin. Paraatissa näkyy myös sotaveteraanien sukupolven katoaminen, sillä heidän edustuksensa tapahtumassa on vähentynyt vuosi vuodelta. Puhetta seuraa joukkojen jalkamarssi pois Punaiselta torilta, ja tähän osioon on joinakin vuosina osallistunut myös ulkomaisia joukkoja. Vuodesta riippuen jalkamarssia on seurannut joko kaluston esittelyä tai avainhenkilöiden vierailu Tuntemattoman sotilaan haudalla. Tapahtuma seuraa varsin tarkasti vuoden 1945 voiton paraatin aikataulua. Paraati on saanut eri vuosina myös ajankohtaisia merkityksiä, sillä paraatiin on osallistunut myös muiden sotien veteraaneja sekä uusinta sotakalustoa, ja juhlaan on panostettu etenkin vuosina, jolloin Venäjällä on ollut tarvetta etsiä oikeutusta harjoittamalleen politiikalle. Symboliikka on aina ollut merkittävä osa voitonpäivää. Voitonpäivään liittyvät symbolit ovat peräisin usein toisen maailmansodan ajoilta, mutta ne ovat saaneet myös moderneja muotoja ja merkityksiä. Esimerkiksi Yrjön nauhan musta-oranssi väritys periytyy Venäjän imperiumin ajalta ja sitä hyödynnettiin toisen maailmansodan aikaisissa kunniamerkeissä, mutta nykyisen muotonsa nauha on saanut vasta 2000-luvun aikana, jolloin ajatus kannettavasta nauhasta synty Ria Novosti -lehden toimituksessa. Tämän jälkeenkin nauha on saanut vielä uusia merkityksiä, sillä se on toiminut sekä oikeuden että vääryyden symbolina Ukrainan kriisin aikaan. Kuolematon rykmentti – tapahtuma, jossa ihmiset kantavat sotaan osallistuneiden lähiomaistensa valokuvia – puolestaan on suunnattu etenkin sodan jälkeen syntyneille sukupolville, ja sen tarkoituksena on siirtää sotavoittoon liittyvä kunnia uudelle sukupolvelle veteraanien kuoltua. Symbolisista ilmiöistä tärkein on kuitenkin voitonpäivä itsessään, sillä se sisältää ajatuksen urheudesta, uhrautuvaisuudesta, isänmaallisuudesta ja neuvostoimperiumin suuruudesta, jopa pyhyydestä. Voitonpäivä ei ole vain Venäjän sisäinen ilmiö, vaan juhla aiheuttaa keskustelua myös maan rajojen ulkopuolella. Juhlavuosina Venäjä on yleensä kutsunut Punaiselle torille muiden valtioiden päämiehiä, ja osallistumiskysymys on käytännössä pakottanut muut maat pohtimaan omaa suhdettaan Venäjään ja toisen maailmansodan historiaan. Erityisen toivottuja vieraita ovat perinteisesti olleet Neuvostoliiton sodan aikaiset liittolaiset, siis Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska, mutta nämä valtiot ovat usein jääneet pois voitonpäivästä vetoamalla sisäisiin asioihinsa tai kritisoidakseen Venäjän toimintaa. Saksa on puolestaan osallistunut juhlaan aina jollakin tavalla, sillä maa oli sodan hävinnyt osapuoli, jossa myös toteutettiin sodan aikana vakavia ihmisoikeusrikoksia. Suomessa voitonpäivä ei yleensä ole saanut suurta huomiota, sillä voitonpäivä ei suoranaisesti liity maan sotahistoriaan. Baltian maissa juhla puolestaan on poikkeuksellisen arka, sillä sodan päättyminen Neuvostoliiton voittoon merkitsi maille itsenäisyyden menetystä moneksi vuosikymmeneksi. Suuret sisäiset venäläisvähemmistöt tekevät näissä maissa voitonpäivästä tärkeän kysymyksen myös sisäpoliittisesti. Valtiollisten edustajien lisäksi paraatiin on osallistunut myös näiden maiden asevoimien joukkoja ja puna-armeijan puolella taistelleita veteraaneja. Voitonpäivän idea perustuu historiallisiin tapahtumiin, mutta tapahtuma saa etenkin juhlavuosina myös ajankohtaisia merkityksiä. Juhlaa todennäköisesti juhlitaan Venäjällä jossakin muodossa myös tulevaisuudessa, joten myös tulevina vuosikymmeninä symboliikka saa uusia merkityksiä ja muut maat joutuvat määrittelemään, mikä on niiden suhde toisen maailmansodan historiaan.

Tässä pro gradussa tarkastellaan globaalia mediakeskustelua Turkin kesän 2013 protesteista esimerkkinä oikeudenmukaisuudesta käytävästä tulkintakamppailusta. Työssä selvitetään, miten kansainvälisissä uutistoimistoraporteissa representoidaan oikeudenmukaisuuden sisältöjä ja rajoja koskevaa kiistapolitiikkaa. Tutkimuksen keskeinen argumentti on, että vaikka Turkin protestoijien Gezi-liike kokee sisäpoliittisen tappion, se oikeudenmukaisuuskäsitystensä vuoksi näyttäytyy globaalissa julkisuudessa moraalisena voittajana. Oikeudenmukaisuus nähdään keskeisenä normatiivisena kriteerinä yhteiskunnan jatkuvuudelle ja muutokselle. Nancy Fraserin teorian mukaan globalisaation myötä käsitykset oikeudenmukaisuuden substanssista ja subjekteista ovat muuttuneet kiistanalaisiksi. Samalla sosiaalisten liikkeiden roolin oikeudenmukaisuuskeskustelun moottorina on esitetty muuttuneen keskeisemmäksi. Liikkeet haastavat poliittisen eliitin ja sosiaalitieteilijöiden määritelmät oikeudenmukaisuudesta vaatiessaan oikeudenmukaisuuden arviointia aiempaa inklusiivisemmilla ja dialogisemmilla tavoilla. Artikuloidessaan oikeudenmukaisuuden sisältöä ja kohteita uusilla tavoilla konkreettisissa tilanteissa ne laajentavat näkemystä oikeudenmukaisuudesta kansallisvaltiollisena tulonjakopolitiikkana moniulotteiseksi skaalaksi, jossa oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttää myös kulttuurista tunnustamista, poliittista representaatiota ja kansallisvaltiolle vaihtoehtoisia mittakaavoja. Yhteiskunnallisten seurausten kannalta merkittävin debatti käydään mediajulkisuudessa, mutta median globalisaation myötä julkinen keskustelu on osin irtaantunut kansallisista raameista kansainväliselle areenalle. Tutkimuksen tavoite on kartoittaa muotoutuvan kansainvälisen julkisuuden toimintaa oikeudenmukaisuuskamppailun areenana erityisesti sosiaalisten liikkeiden näkökulmasta empiirisen tutkimuksen kautta. Kansainvälinen mediajulkisuus hahmotetaan viimeaikaisten tutkimusten ehdottamalla tavalla rakenteellisten poliittisten mahdollisuuksien ja liikkeiden toiminnan välittäjänä. Käytännössä tutkitaan Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä Associated Pressin artikkeleissa kesän 2013 protesteista. Aineisto koostuu niissä esitetyistä vaateista (N = 395). Menetelmä on julkisen oikeuttamisen analyysi, jota kehitetään edelleen tukeutuen Fraserin teoriaan oikeudenmukaisuuden skaaloista. Tutkielman tavoite on selvittää, 1. missä määrin Gezi-liikkeen vaatimukset resonoivat media-areenalla ja miten haastetaan, 2. miten vaateissa määritellään ja perustellaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta sekä 3. miten kuva oikeudenmukaisuusdebatista tarkentuu vertailussa muihin viimeaikaisiin moraalisiin protesteihin. Tutkimuksen mukaan Gezi-liike voittaa oikeudenmukaisuudesta Turkin hallituksen kanssa käymänsä legitimiteettikamppailun globaalissa mediajulkisuudessa, vaikka liike kokee tappion sisäpoliittisessa kamppailussa. Liikkeen globaalimediassa nauttima moraalinen arvovalta perustuu sen julkisissa puheenvuoroissa hahmottuvaan demokratiakäsitykseen, joka herättää Turkin hallituksen näkemyksiä enemmän positiivista resonanssia muissa keskustelijoissa. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä konfliktin lopputulokselle, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille. Työssä eritellään näitä kilpaile-via näkemyksiä Fraserin teorian avulla nähden niiden koskettavan erityisesti poliittista representaatiota, mutta vähäisemmässä määrin myös kulttuurista tunnustamista. Sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puheenvuoroissaan puolustava Gezi-liike edustaa osallistuvaa demokratiakäsitystä pyrkien vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä vaatii arvopluraalia yksilöiden autonomian ja intimiteetin arvostamista. Tämän tulkitaan olevan linjassa kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvojen kanssa, toisin kuin Turkin hallituksen puolustama konservatiivinen vaali-demokratia, jossa hallinto toimii huolehtivana patriarkkana vaalimandaattiinsa vedoten ja vähemmistöjä valikoivasti suvaiten. Vertailu muihin moraalisiin protesteihin selkeyttää kuvaa Turkin protesteista representaatio- ja tunnustamiskamppailuna, jossa redistribuution kysymykset jäävät varjoon. Tämä voi kieliä siitä, ettei globaalilla areenalla vallitse yhtenäisiä käsityksiä jako-oikeudenmukaisuudesta mutta myös siitä, että Turkin hallituksen talous- ja sosiaalipolitiikan julkista menestystarinaa on vaikea haastaa, vaikka se olisi saavutettu kulttuurisesta ja poliittisesta oikeudenmukaisuudesta tinkimällä.

This thesis examines the role of youth in the participatory natural resources management and conservation work of WWF Nepal and the reasons why the organisation engages youth in its integrated conservation and development initiatives. Furthermore, the study analyses what kinds of experiences and personal development the youth have gained and built while participating in two different voluntary conservation groups: the anti-poaching and the Population, Health and Environment project (PHE) supported peer-to-peer education groups. The theoretical framework consists of three discourses: community-based natural resources management and conservation, the integrated conservation and development approach and the field of youth research, especially the research on the theory of Positive Youth Development. The concept of the 'six Cs' that refers to the evolvement of the elements of competence, confidence, character, connection, caring, and contribution is used to examine the development of personal features in the youth volunteers. The data consist of two parts: interviews with WWF Nepal staff, which were conducted personally during 2012, and a survey with 254 youth participants conducted by WWF Nepal in 2013. Four different strategies could be separated in WWF Nepal’s conservation work regarding children and youth, namely: 1) bringing up responsible citizens; 2) influencing parents and wider community; 3) supporting youth to be active agents in conservation; and 4) ensuring the sustainability of conservation by targeting youth. These strategies indicate that children and youth are not only seen as recipients of conservation information but rather as key stakeholders in implementing conservation work, as well as achieving goals for long-term conservation and sustainable development. The survey discovered that the voluntary conservation activities supported by WWF Nepal seem to contribute to some extent to the development of various personal features in young people, such as self- confidence, problem-solving and resistance skills, ability to take leadership, and warm relationships with peers, family and adults. In addition, the study found evidence of the development of empathy toward nature and people and the will to contribute positively to self, others, and the environment. The study argues that linking voluntary environmental youth activities with the integrated conservation and development initiatives could result in increased conservation awareness, personal skills, and confidence in the youth, which could in return benefit the effectiveness and sustainability of the conservation and development efforts. However, voluntary activities were found to face such challenges and shortages as insufficient opportunities for participation, little or no power for the youth to influence the programmes, and lack of proper equipment. To sustain the motivation of young people and activate more of them to volunteer, this study argues that their desires should be recognised and participatory engagement should be further improved when developing voluntary activities.

The impact of political strategies aimed to reduce and eradicate homelessness are shaped by the ways in which we conceptualise the problem itself. This study aims to analyse the framing in which the homeless are considered vulnerable in order to uncover possible ways in which this allows for gatekeeping of solutions for homelessness eradication. Building on existing research, the study aims to highlight the dominant problematisations of homelessness and the limitations that they pose on provision of services by local authorities in England. The study focuses on the changes between the newly introduced legislation of the Homelessness Reduction Act 2018 and the Housing Act of 1996 in order to highlight naturalised narratives on homelessness that have been reinforced, and possible shifts in framing that allow for possible change. Analysis of the accompanying code of guidance policy documents using the What is the problem represented to be? methodology allows to compare the framing of homelessness and the proposed solutions in order to better understand whether policy changes creating increasingly accessible service provision or remains selective in whom it helps. The results indicate that the legislative change has widened the parameters of who is to be considered vulnerable; and there is a shift in focus towards prevention allowing for more people to access services. However, the continued use of categorisation and assessment of the homeless on basis of vulnerability, localisation and focus on intentionality of homelessness ultimately maintains gatekeeping of resources. The results indicate possible narratives which may allow for shifts in problematisation of homelessness especially during the current COVID-19 crisis which has created unprecedented shift in homelessness strategies. Further research is necessary to understand better resilience of the legislation during crisis, and how to shift narratives on homelessness into empowering and inclusive instruments.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata Euroopan unionin toimintaa eläkepolitiikan kentällä sekä tutkia sitä, miten EU-jäsenyys näkyy vuoden 2017 eläkeuudistuksessa. Laajemmassa mittakaavassa tutkimuksen tavoitteena on liittyä siihen keskusteluun, jota Suomessa on käyty EU-jäsenyyden vaikutuksista suomalaiseen hyvinvointivaltioon. Aihepiiri on erityisen ajankohtainen juuri nyt, kun unionin tulevaisuuteen liittyvä spekulointi on kiihtynyt EU:n viime aikoina kohtaamien kriisien seurauksena. Eläkepolitiikka lasketaan kansallisen toimivallan piiriin kuuluvaksi politiikan osa-alueeksi, ja virallisesti Euroopan unionilla ei ole määräysvaltaa eläkejärjestelmiin liittyvissä asioissa. EU kuitenkin vaikuttaa jäsenvaltioiden eläkepolitiikkaan erilaisten ohjauskeinojen kautta. Euroopan komissio on esittänyt eläkkeitä käsittelevässä valkoisessa kirjassa eläkejärjestelmien uudistamista koskevan toimintaohjelman, joka on suunnattu kaikille jäsenmaille. Lisäksi unioni voi antaa eläkkeisiin liittyviä ohjeistuksia talouden ohjauskeinoihin lukeutuvan eurooppalaisen ohjausjakson maakohtaisten suositusten kautta, ja esimerkiksi Suomelle osoitetut maakohtaiset suositukset sisältävätkin eläkejärjestelmää koskevia ohjeistuksia. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä seitsemästä erillisestä asiakirjasta: Euroopan komission eläkkeitä koskevasta valkoisesta kirjasta, EU:n vuosina 2011–2015 Suomelle osoittamista maakohtaisista suosituksista sekä sosiaali- ja terveysministeriön valkoista kirjaa koskevasta lausunnosta. Lisäksi tutkimusaineistoon lukeutuu Eläketurvakeskuksen ylläpitämä eläkeuudistus.fi -internetsivusto. Kyseessä on laadullinen tutkimus, ja tutkimusmenetelmänä käytetään pääsääntöisesti sisällönanalyysin menetelmiä, joita täydennetään retorisen diskurssianalyysin avulla. Analyysin tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten EU eläkkeiden alalla toimii, sekä tutkia unionin ohjeistusten ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen sisällön välisiä yhteneväisyyksiä. Sekä maakohtaisten suositusten että eläkkeitä koskevan valkoisen kirjan perusteella EU:lla on vahva halu lisätä vaikutusvaltaansa eläkepolitiikassa. Keskeisin unionin yleisten ja Suomea koskevien suositusten välinen ero on se, että EU ei ole maakohtaisissa suosituksissa kehottanut Suomea kehittämään lakisääteisen ansiosidonnaisen järjestelmän rinnalle niin sanottuja toisen ja kolmannen pilarin lisäeläkejärjestelmiä, vaikka lisäeläkejärjestelmien kehittäminen on nostettu valkoisessa kirjassa toiseksi kahdesta tärkeimmästä uudistusalasta eläkejärjestelmien kehittämisessä. Suomen hallitus on linjannut vuonna 2012, että Suomen eläkejärjestelmän tulee jatkossakin rakentua ensisijaisesti lakisääteisen ja julkisen ensimmäisen pilarin eläketurvan varaan. EU on kuitenkin kannustanut eurooppalaisen ohjausjakson kautta Suomea uudistamaan eläkejärjestelmäänsä, ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen voi katsoa vastaavan huomattavissa määrin erityisesti unionin Suomelle osoittamien maakohtaisten suositusten ohjeistuksia. EU:n suositusten ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen sisällön yhdenmukaisuus ei automaattisesti todista unionin vaikuttaneen eläkeuudistuksen toteuttamiseen ja sisältöön. Yhtäältä on mahdollista, että Suomi on onnistunut ajamaan omia eläkepoliittisia lähtökohtiaan unionin piirissä, ja toisaalta unionin suosituksia on voitu käyttää perusteluna tarpeelle uudistaa suomalaista eläkejärjestelmää. Eläkejärjestelmän säilyttäminen ensisijaisesti lakisääteiseen ensimmäisen pilarin eläketurvaan nojaavana, antaa osaltaan viitteitä eläkkeisiin liittyvän päätösvallan säilymisestä Suomen rajojen sisäpuolella.

Maisterintutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka vuokravelkatilanteissa olleet tai olevat henkilöt itse selittävät omaan vuokravelkaansa johtanutta tilannetta. Vuokravelkoihin liittyvää problematiikkaa ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa ja myös kansainvälinen, erityisesti sosiaalitieteellinen, tutkimus aiheesta on vähäistä. Tämän tutkielman kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmiset selittävät vuokravelkaantumistaan ja millaisia syitä ja tapahtumia siihen liitetään. Tutkielma on laadullinen ja se on toteutettu narratiivisuuden sekä eksploratiivisen tutkimusotteen viitekehyksissä. Tavoitteena on luoda vuokravelkailmiöstä monipuolinen kuvaus sellaisena, kuin se kertojien kokemana narratiiveissa näyttäytyy. Aineisto muodostuu vuosien 2019–2020 välillä kerätyistä narratiiveista, jotka on hankittu tutkielmaa varten kohdennetulla kirjoituspyynnöllä ja yksilöhaastatteluilla. Aineistoa on lisäksi täydennetty Internetin keskustelupalstoilta poimituilla narratiiveilla. Aineisto on analysoitu temaattisen narratiivisen analyysin periaatteiden mukaisesti. Vuokravelkatilanteessa olleet tai olevat henkilöt selittävät vuokravelkaantumistaan kolmen pääteeman kautta. Pääteemojen avulla ei ole tarkoitus esittää malliesimerkkejä vuokravelkaantumisesta, vaan ne havainnollistavat ilmiön monimuotoisuutta. Selittävinä tekijöinä omalle vuokravelkatilanteelle narratiiveissa nähdään ongelmat yhteiskunnallisissa rakenteissa, haasteet elämänhallinnassa sekä kohtalon vaikutus omaan elämään. Vuokravelkatilanteet näyttäytyvät monisyisinä vyyhteinä, joiden keskellä kokemukset kumuloituneista ongelmista ovat yleisiä. Narratiivit kuvaavat tyypillisesti vuokravelkaan johtaneita tilanteita paitsi moniulotteisina, myös usein negatiivisen kierteen omaisina prosesseina. Vuokravelkaproblematiikka on narratiiveissa usein liitoksissa muuhun velkaantumiseen ja pitkittyneisiin taloudellisiin ongelmiin, kuten maksuhäiriömerkintöihin, heikkoon työmarkkina-asemaan tai sairastamisen heikentämään taloustilanteeseen. Yleinen kokemus on, että apua vuokravelkatilanteeseen ei syystä tai toisesta ollut saatavilla, ja että tilanteen kanssa jäädään helposti yksin. Yksinjäämisen kokemus koskee sekä läheissuhteita että viranomaisverkostoja. Analyysin perusteella yksinjääminen vaikean vuokravelkatilanteen kanssa pitkittää ja vaikeuttaa vuokravelan hoitamista ja tilanne myös ajautuu herkemmin kriisiin. Myös kokemukset ehdottomasta itsepärjäämisen vaatimuksesta sekä häpeä omasta tilanteesta ovat tekijöitä, jotka analyysin perusteella selittävät vuokravelkatilanteiden syntymistä.

Poikkileikkaustutkielmassa selvitettiin vuokratyön ominaispiirteiden yhteyttä vuokratyöntekijöiden työn imun kokemiseen sekä mikäli vuokratyöntekijöiden mahdollisuus työsidonnaisten perustarpeiden tyydyttämiseen selittää vuokratyön ominaispiirteiden ja työn imun välistä yhteyttä. Tutkielmassa tarkastelun näkökulmaksi valittiin vuokratyöntekijän oma näkökulma vuokratyöläisyyteensä, ja aineisto koostui tietyn suomalaisen henkilöstövuokrausyrityksen vuokratyöntekijöistä. Kysely lähetettiin suomalaisen henkilöstövuokrausyrityksen vuokratyöntekijöille sähköpostitse helmikuussa 2012 ja kyselyyn vastasi yhteensä 144 vuokratyöntekijää. Tämän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimi työn imun teoria (Schaufeli & Bakker, 2004) ja Decin ja Ryanin esittämä itsemääräytymisteoria (Deci & Ryan, 1985). Tutkielman tutkimuskysymykset ja hypoteesit pohjautuivat pääasiallisesti näihin teorioihin ja ne koskivat ensinnäkin sitä, mikäli vuokratyön ominaispiirteet ja työsidonnaiset perustarpeet ovat yhteydessä vuokratyöntekijöiden kokemaan työn imuun. Tähän tutkielmaan valitut vuokratyön ominaispiirteet olivat yhteenkuuluvuus, työn epävarmuus ja ammatillisen osaamisen kehittämismahdollisuudet. Lisäksi tutkimuskysymykset liittyivät välillisen muuttujan tarkastelemiseen, jolloin tarkasteltiin, mikäli työsidonnaiset perustarpeet selittävät vuokratyön ominaispiirteiden ja työn imun välistä yhteyttä. Ensimmäiseksi tutkielmassa tehtiin tausta-analyyseja, jonka jälkeen suoritettiin regressioanalyyseja neljän ensimmäisen hypoteesin tarkistamiseksi. Tällöin toinen ja kolmas hypoteesi saivat tukea ja tulokset antoivat viitteitä siitä, että mahdollisuus ammatillisen osaamisen kehittämiseen vuokratyössä ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat yhteydessä vuokratyöntekijän työn imun kokemiseen. Neljännelle hypoteesille ei saatu täydellistä tukea, mutta tulokset antoivat viitteitä siitä, että jos vuokratyöntekijä saa työssään autonomian tarpeensa tyydytetyksi, on tämä yhteydessä hänen työn imun kokemiseensa. Regressioanalyysien jälkeen tehtiin välittäjäanalyyseja kolmen viimeisen hypoteesin selvittämiseksi, jolloin viides ja kuudes hypoteesi saivat osittaista tukea. Tulokset antoivat viitteitä siitä, että yhteisöllisyyden tarpeen tyydyttämisellä on osittainen välillinen vaikutus yhteenkuuluvuuden tunteen ja työn imun kokemisen väliseen yhteyteen, ja että kompetenssin tarpeen tyydyttämisellä on osittainen välillinen vaikutus ammatillisen osaamisen kehittämismahdollisuuksien ja työn imun kokemisen väliseen yhteyteen. Tämän tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että vuokratyön ominaispiirteistä yhteenkuuluvuus ja ammatillisen osaamisen kehittämismahdollisuudet sekä työsidonnaisista perustarpeista autonomian tarve ovat keskeisiä vuokratyöntekijöiden työn imun kokemisen selittäjiä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten vankilan alakulttuuri uusintuu vankikohortista toiseen. Työn näkökulma on konstruktionistinen. Yksilön käyttäytyminen tämän sosiaalisessa ympäristössä tapahtuu rakenteiden ja ryhmäkäyttäytymisen ehdoilla. Kyse on kommunikatiivisesta prosessista. Vankiloissa muodostuu useita vankiryhmiä ja ryhmittymiä. Näiden vuorovaikutus uusintaa alakulttuuria. Vankilan alakulttuurin tyypillisiä tekijöitä ovat vallankäytön ja rikollisuuden kulttuurin suosinta, tietyissä määrin konfliktit, vihollisuuskin, joskin myös huumoria viljellään, sekä tiettyyn pisteeseen yltävä kollektiivinen lojaalius. Vankilassa eletään pakotetussa yhteiselämässä, jonka intensiteetti vaihtelee sosiaalisten rakenteiden mukaisesti. Tutkimuksessa on kaksiosaisen empiria. Ensimmäinen empiirinen osio perustuu vankien vuorovaikutuksen havainnointiin. Havainnoinnin apuvälineenä on käytetty Erving Goffmanilta lainattua dramaturgista perspektiiviä, käsitteitä ja termejä. Havaintomateriaalin analysoinnissa on apuna käytetty joitakin sosiaalipsykologian viitekehyksiä, muun muassa sosiaalisen identiteetin teoriaa. Jälkimmäinen empiirinen osio muodostuu alakulttuurin osin piilossa tapahtuvista rikoksista. Rikokset ovat tutkimuksen materiaalissa rikosepäilytasolla. Rikosepäilyjen tutkintapyynnöt on saatu haastattelulla ja pyynnöissä esiintyvät rikosnimikkeet tai asiat ovat liitteinä. Tutkimuksen tulos osoittaa alakulttuurilla olevan kaksi erilaista vuorovaikutustapaa. Avoimesti tapahtuva vuorovaikutus on hillittyä, lähinnä keskusteluun perustuvaa, ajoittain manipulatiivista kanssakäymistä. Piilossa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa syyllistytään myös rikoksiin ja väkivaltaan. Tutkimus antaa viitteitä kollektiivin taitavuudesta sellaisen toiminnan piilottamisessa, jota se ei halua tuoda julki. Työssä esiteltyjen tutkimusten valossa ovat mainitut vuorovaikutustavat alakulttuurille tyypillisiä ja toistuessaan uusintavat sitä. Tutkimuksen empiriasta on pääteltävissä, että vankilassa on ryhmiä, jotka pyrkivät laajentamaan vallankäyttöään. Nämä värväävät jäseniä pääasiassa vankiryhmistä, jotka eivät vielä kuulu mihinkään valtaryhmään. Prisonoituminen alakulttuuriin helpottaa vangin elämää vankilassa, jonka vuoksi sosiaalistuminen ryhmään ja ryhmittymään näyttää kulkevan saman suuntaisesti prisonoitumisen kanssa. Mainitusta ryhmäkäyttäytymisen ilmiöstä on työhön laadittu mikrososiologinen rakennemalli. Havaintomateriaalin ja rikosepäilyilmoitusten perusteella on todettavissa erilaisten vankityyppien erilainen alakulttuuria uusintava käyttäytyminen. Uusintavista vankityypeistä on laadittu tapahtumaperusteinen, empiriasta nouseva, tyyppikuva. Helsingin vankilan alakulttuurin uusintaminen tapahtuu monella tavalla ja tasolla, josta käsillä oleva tutkimus antaa tietyn ajanjakson ja tietyn empirian perusteella piirtyvän kuvan. Tulevaisuudessa tämä kuva voi olla erilainen. Muutoksiin vaikuttavat niin uusi penologia kuin vankien sijoittelu eri vankiloihin.

31 december 2019 rapporterades en mängd olika fall av lunginflammation med okänd förklaringsgrund i staden Wuhan i Kina, som senare skulle få namnet Covid-19. WHO gick ut med att Covid-19 är en global pandemi 11 mars 2020. I denna magisteravhandling har syftet varit att undersöka vuxensocialarbetares erfarenheter och upplevelser om arbetshälsa under Covid-19 pandemin. Forskningen har använt blandade metoder och datainsamlingsmetoderna av internetenkät och semistrukturerade personliga intervjuer bland socialarbetare. Forskningsmaterialet analyserades med univariata analyser och med kvalitativ tematisk analys. Magisteravhandlingen utgår ifrån en blandad analys där o ena sidan det kvantitativa datat importeras till det kvalitativa datat och å andra sidan en abduktiv analys av materialet där teorin om den multidimensionella arbetshälsan (Baldschun, 2014) fungerade som inspiration. Det huvudsakliga forskningsmaterialet i denna forskning är det kvalitativa materialet från intervjuerna. Forskningsfrågorna i magisteravhandlingen var följande: 1. Hur förändrade Covid-19 pandemin vuxensocialarbete och vilken inverkan hade detta på arbetshälsan? 2. Hur beskriver vuxensocialarbetare sina upplevelser om sin arbetshälsa under Covid-19 pandemin? Socialarbetare som deltog i denna magisteravhandling upplevde att Covid-19 pandemin hade förändrat vuxensocialarbete på följande sätt. Under Covid-19 pandemin ökade distansarbete, flexibiliteten, digitala verktyg, digitala möten men fysiska möten med klienter var trots detta möjliga vid behov. Då socialarbetarna beskrev sina upplevelser av arbetshälsa under Covid-19 pandemin kunde sex olika dimensioner (Baldschun, 2014) urskiljas; affektiv, social, kognitiv, professionell, personlig och psykosomatisk dimension av arbetshälsan. Socialarbetare upplevde en ökad autonomi, känsla av ökad arbetseffektivitet och att ledarskapet litar mer på dem som experter vilket bidrar till att stärka arbetshälsan. Faktorer som bidrar till att sänka arbetshälsan bland socialarbetarna under Covid- 19 pandemin var bl.a. den psykiska belastningen, stora arbetsmängden, oro, mindre kontakt med kollegor, inställda kurser och arbetsplatsevenemang, mindre tillgängligt stöd från arbetsgemenskapen, sämre ergonomi, utmaningar i att återhämta sig från jobbet och Covid-19 pandemins restriktioners inverkan på fritidsaktiviteter och att träffa nära och kära. Det framkom en varierande syn på den kognitiva dimensionen av arbetshälsan eftersom alla är i behov av olika arbetsmiljöer för att koncentrera sig bäst, men för en del medförde Covid-19 pandemin en bättre koncentrationsförmåga, vilket stärker det kognitiva välmående.