Browsing by Author "D'ambrogi-Ola, Barbara"

Kuolevuus on viime vuosikymmeninä alentunut merkittävästi. Eläkejärjestelmän näkökulmasta elinajan piteneminen asettaa maksunnousupaineita, sillä eläkettä maksetaan pidemmäksi ajaksi kuin mihin oli varauduttu. Tästä syystä vuoden 2005 eläkeuudistuksessa otettiin käyttöön uusi sopeutumismekanismi, elinaikakerroin. Sen tarkoitus on sopeuttaa alkavien eläkkeiden määrä elinajanodotteen muutokseen. Lisäksi vuoden 2017 eläkeuudistuksessa on päätetty nostaa alinta eläkeikää asteittain 63 vuodesta 65 vuoteen kolmen kuukauden vuosivauhtia vuoteen 2027 asti. Sen jälkeen alimman eläkeiän nousu sidotaan elinajan odotteeseen. Edellä kuvattu kokonaisuus on edunsaajalle haastava ja elinaikakerrointa on julkisuudessa usein kuvattu ’eläkeleikkurina’. Tässä työssä elinaikakertoimen ja eliniän noston yhteisvaikutukset on kuvattu selkeästi. Muutosten tarpeellisuus on osoitettu skenaariolaskelmilla asteittain niin, että kunkin toimenpiteen vaikutus on eritelty sekä eläkejärjestelmän että vakuutetun näkökulmasta. Toimenpiteiden vaikutusten arviointiin on käytetty kahta kirjallisuudessa vakiintunutta mikrotalouden käsitettä: aktuaarinen reiluus ja aktuaarinen neutraalisuus. Tässä työssä ei arvioida edellä mainittujen käsitteiden arvoja absoluuttisina, vaan pikemminkin tarkastellaan niiden muutoksia eri sopeutusmekanismien tullessa voimaan. Laskelmissa arvioidaan myös vuoden 2005 eläkeuudistuksessa voimaan tulleen lykkäyskertoimen kannustavuutta. Arvio on toteutettu kahdella skenaariolla: ensinnä, kun työskentely jatkuu työeläkeotteella ilmoitettuun tavoite-eläkeikään asti ja toiseksi tilanteessa, jossa työskentely jatkuu yhden vuoden ajan alimman eläkeiän täyttymisen jälkeen. Laskelmista nähdään, että molempien sopeutumismekanismien voimaantulo on ollut välttämätöntä, jotta vakuutusmaksun korotuksen tarve ei olisi noussut kohtuuttomasti. Lisäksi vakuutetun näkökulmasta sekä elinaikakertoimen että alimman eläkeiän nosto kohdistuvat edunsaajille eikä tuleville vakuutetuille, kuten olisi käynyt mikäli vakuutusmaksua olisi nostettu. Kannustavuuden näkökulmasta tulokset ovat mielenkiintoisia. Työskentely tavoite-eläkeikään asti on toimeentulon näkökulmasta kannattavaa. Eläkejärjestelmän näkökulmasta se pidentää työuria ja lyhentää eläkeuria, näin ollen maksutulo kasvaa ja eläkevarallisuudet pienenevät. Vakuutetun näkökulmasta taas elinaikakertoimen pienentävä vaikutus eläkemäärässä kumoutuu lykkäyskorotuksen ansiosta täysin, ja lisäksi eläke kasvaa lisävuosien osalta myös tavallisella karttumalla. Mekanismi on siis näiltä osin toimiva. Yhden vuoden lisätyöskentelyn kannustavuus riippuu monista tekijöistä: odotetusta elinajasta, jo karttuneesta eläkkeestä ja jopa lykkäysvuoden eläkeindeksistä. Tämän tarkastelun perusteella on vaikea osoittaa, että mekanismi olisi kaikille ikä- tai tuloluokille täysin toimiva. Laskelmien tulosten perusteella nähdään, että vuoden 2005 ja 2017 eläkeuudistuksissa luoduilla sopeutumis-mekanismeilla on merkittävä rooli maksutason hillitsemisessä elinajan pidentyessä. Lisäksi tuloksista huomataan, että sopeutusmekanismeja on tutkittava eri mittareilla, jotta havaitaan niiden kokonaisuusvaikutukset eri tilanteissa. Aktuaarinen reiluus ja erityisesti aktuaarinen neutraalisuus ovat tämän tutkimuksen perusteella osoittautuneet varteenotettaviksi käsitteiksi tähän tarkoitukseen.