Browsing by Author "Drakos, Elena"

Tutkielman kohteena ovat kehitysluotot, jotka olivat osa Suomen julkista kehitysapua vuosien 1972-1991 välillä. Luotot olivat niin sanottuja pehmeitä luottoja. Niiden tuli täyttää Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n (Organisation for Economic Cooperation and Development) kehitysapukomitea DAC:n (Development Assistance Committee) vuonna 1965 laatimat ehdot, jotta niitä voitiin käyttää julkisen kehitysavun muotona. Matalan korkoprosentin, kuoletusten vapaavuosien, pitkän maksuajan ja korko- ja kuoletuserien jaksotuksen avulla saatiin laskettua luottojen tärkein ehto eli lahja-aste, jonka tuli olla yli 25 % luoton laskennallisesta osuudesta. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä syitä tai motiiveja kehitysluottojen käyttöönoton taustalla oli, miten ne toteutuivat kehitysavun välineenä ja miksi niistä luovuttiin. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt historiallista lähdekritiikkiä ja teoreettisena viitekehyksenä professori Juhani Koposen tulkintakehikkoa kehitysyhteistyön developmentalismista ja instrumentalismista. Suomen kehityspolitiikan linjaukset ja periaatteet alkoivat rakentua vasta 1960-luvulla. Sitä ennen maalla oli ollut vain vähän suhteita kehitysmaihin. YK-jäsenyys ja sen myötä omaksutut tavoitteet kehitysmaille annettavasta avusta loivat paineita kehitysavun määrärahojen nostamiselle. Ulkoministeriön virkamiesten ensisijaiseksi huoleksi nousi pienen, tuontivetoisen maan oman maksutaseen tasapaino. Ratkaisu tähän oli kehitysluottojen käyttöönotto. Niiden avulla määrärahoja voitiin nostaa ilman merkittävää haitallista vaikutusta Suomen maksutaseelle. Samalla vientiä voitiin kasvattaa, koska luotot sidottiin pääasiassa 80 prosenttisesti suomalaisten tuotteiden tai palvelusten ostoon ja toiveena oli uusien kaupallisten suhteiden muodostaminen kehitysmaiden kanssa. Myös Suomen poliittista positiota alettiin rakentaa kehitysyhteistyön avulla, päämääränä mielikuva maailmalla kansainvälisestä – ja erityisesti puolueettomasta pohjoismaisesta – toimijasta. Kehitysluottoja myönnettiin yhteensä kahteenkymmeneen eri maahan – osalle paljon, osalle vain yksittäisiä luottoja. Sopimusten ehtojen periaatteena oli myöntää luottoja taloudellista kehitystä edistävien pääomahyödykkeiden ja investointipalvelusten hankintaan. Vaikka luottojen vastaanottajamaat voidaan jaotella ryhmiin luototuksen erityispiirteiden mukaan, yhteistä niille oli Suomen yrityselämän kiinnostus päästä kehitysluottojen kautta niiden markkinoille sekä tiettyjen yritysten ja teollisuudenalojen osuus kehitysluottohankintojen tarjoajina ja toimittajina. Ensimmäinen periaatepäätös luottojen anteeksiantamisesta tai lahja-avuksi muuttamisesta tehtiin vuonna 1979. Päätös perustui YK:n kauppa- ja kehitysneuvoston (UNCTAD) vuonna 1978 hyväksymään päätöslauselmaan, jonka mukaan avunantajamaiden tulisi tarjota velkahuojennuksia köyhimmille kehitysmaille ja erityisesti vähiten kehittyneille maille. Kehitysluottojen käyttö osana kehitysapua jatkui 1990-luvun taitteeseen vastaanottajamaiden huonosta taloustilanteesta huolimatta. Lähes kaikki kehitysluotot on tähän mennessä annettu anteeksi tai muutettu lahja-avuksi pääosin Pariisin klubin mahdollistamin järjestelyin. Vain kolmella maalla on vielä kehitysluottovelkaa Suomelle. Luottojen käyttö kehitysapuinstrumenttina epäonnistui monelta osin ja siksi niiden käytöstä luovuttiin. Suomalaisia tuotteita vietiin kehitysmaihin kehitysluottojen avulla ilman, että järjestelmällisesti olisi arvioitu niiden sopivuus vastaanottajamaan tarpeisiin ja oloihin. Suomalaiset teollisuustuotteet olisivat vaatineet enemmän perehdytystä käytön alkuvaiheissa ja jatkossa käytön ja kunnossapidon riittävää, jotta niistä olisi saatu suurin hyöty vastaanottajille. Kilpailun puute piti hinnat korkeina. Epäonnistuneiden tapausten rinnalla oli toki onnistumisiakin. Eniten kehitysluotoista hyötyivät sopimusten puitteissa kauppoja tehneet suomalaisyritykset.