Browsing by Author "Lundén, Aapo Antti Aleksanteri"

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurista ylläpitoa osana länsimaista kestävyyden tavoittelua. Tutkimus keskittyy kestävyyden konstruoinnin ilmiön tavoittamiseen Talvivaaran kaivoksen ja sen uraanin talteenotosta käydyn julkisen keskustelun välityksellä. Tutkimus tavoittaa miten kestävyyttä on Talvivaaran tapauksessa rakennettu. Lisäksi selvitetään, millä tavalla kestävyyden tavoittelemisessa on onnistuttu ja miltä tämä tapauskohtainen kestävyys näyttää tutkimuskirjallisuuteen vertailtuna. Lopuksi tutkimuksessa pohditaan kestävän kehityksen yhteiskunnallisia ilmentymisen motiveeja erityisesti Ingolfur Blühdornin kestämättömyyden politiikan teorian valossa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii maltillinen konstruktionismi. Kestävyyden rakentamista kaivostoiminnan ja uraanintuotannon yhteydessä arvioidaan postekologisen teorian valossa, jonka keskiössä on ristiriita ympäristötietoisuuden kasvun ja ekologisen rappeutumisen kiihtymisen välillä. Postekologisen teorian mukaan kestävä kehitys toimii yhteiskunnallisena käytäntönä ylläpitää ekologisesti kestämätöntä jälkimodernia ympäristösuhdetta. Tutkimuksen empiirisenä aineistona toimivat Helsingin Sanomien ja Kainuun Sanomien uutiset vuosien 2006–2012 välisenä aikana. Kvalitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin avulla pyritään ensin tavoittamaan yleiskuva Talvivaaran kaivoksen tapahtumista ja sen pohjalta perehdytään tarkempiin tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksen tulosten perusteella julkinen keskustelu Talvivaarasta ja uraanista jakaantui kolmeen periodiin: alkuvuosien kaivoshypeen, vuonna 2010 alkaneeseen talteenottokeskusteluun ja vuoteen 2012 keskittyvään päästökeskusteluun. Tulosten valossa on myös huomattavissa kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa kehityskaarta, jotka osoittavat Talvivaaran imagon rappeutumisen ja uraanin talteenoton vihertymisen välisen suhteen. Kaivokseen liitetyn kestävyyden tarkastelu osoittaa, kuinka Talvivaaran kestävyys edusti pikemminkin kapeasti määriteltyä ekologista modernisaatiota, niin sanottua 'outokumpulaista kestävyyttä', kuin varantoihin ja korvaaviin materiaaleihin perustuvaa kaivostoimintaa määrittävää kestävyyttä. Yhteenvedossa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurisen ylläpidon ideaa tutkimustulosten valossa. Johtopäätöksissä todetaan Talvivaaran tapauksen kestävän kehityksen muodostuvan yhtäältä eleellisestä kestävyyden representaatiosta ja toisaalta tiukasti teknologiaan ja kaivoksen lähiseutuun rajautuvasta outokumpulaisesta kestävyyden normista.