Browsing by Author "Rönnqvist, Katariina"

Tutkimus tarkastelee Yhdysvalloissa vuosina 1970–1979 ilmiöksi muodostuneen elokuvan lajityyppi eläinkauhun pahoina esitettyjä eläinhahmoja. Lähtökohtana on, ettei evolutiivisesti ole pahaa tai hyvää, joten paha eläin esittää elokuvassa jotain muuta kuin itseään tai lajiaan. Kauhuelokuvan kautta voidaan esittää yhteiskuntakritiikkiä ja työstää pelkoja. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia yhdysvaltalaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kipupisteitä pahat eläimet representoivat sekä miksi juuri eläin asetetaan pahaksi. Eläimen asema länsimaissa ihmisestä erotettuna toiseutena on tarkastelun yksi lähtökohta. Eläin on sallittua asettaa pahaksi, koska länsimaissa rasismiin verrattava lajismi eli kaikkien muiden lajien paitsi ihmisen syrjiminen on vielä sallittua. Tutkimus pyrkii tuomaan tämän yhteiskunnallisen epäkohdan keskusteltavaksi. Tutkimuksen tarkoitus on täydentää ekokriittisen elokuvatutkimuksen kenttää analysoimalla negatiivisia luonnon representaatioita. Tutkimus paikantuu kriittisen kulttuurintutkimuksen ja ekokriittisen elokuvatutkimuksen piiriin. Menetelmänä on käytetty elokuvien ideologiakriittistä lähilukua ja teemoittelua. Menetelmällä analysoidaan pahojen eläinten representaatioita, niiden yhteiskunnallisuutta ja piilomerkityksiä. Aineisto koostuu viidestä pitkästä fiktiivisestä kauhuelokuvasta, jotka ovat saaneet elokuvateatteri- tai televisioensi-iltansa 1970-luvulla ja joissa pääasiallisen uhkan ihmiselle tai yhteisölle tuottaa pahaksi luokiteltava eläin. Elokuvat ovat: Jaws, Willard, Devil Dog: The Hound of Hell, Squirm ja Piranha. Työn teoreettisina työkaluina ovat representaation lisäksi Stuart Hallin käsitys toiseudesta ja Richard Dyerin käsitys stereotyypistä. Elokuvallisen eläimen sekä ekokriittisen elokuvatutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat Randy Malamud, Adrian Ivakhiv, Dario Martinelli ja Stacy Alaimo. Pahuuden määrittelyssä käytetään apuna Henry Baconin ja Neil Batherin tutkimuksia. Kauhuelokuvaa käsiteltäessä päälähteet ovat Cyntia Freeland, Kim Newman, Robin Wood ja Asko Alanen. Käsiteltäessä Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen tilanteen suhdetta elokuvaan nojataan Michael Ryanin ja Douglas Kellnerin tutkimukseen. Menetelmällinen päälähde on Hannu Salmi. Aineiston avulla päädytään siihen tulokseen, että yksittäinen eläinkauhuelokuva voi esittää sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia arvoja, mutta asettuu selkeämmin toisen näistä kannalle. Oikeistolaisessa elokuvassa paha eläin edustaa liberalismia, feminismiä, 1960-luvun kapinaa ja seksuaalista vapautumista, jotka uhkaavat konservatiivista maailmankuvaa. Vasemmistolaisessa elokuvassa paha eläin edustaa talousahneutta, epäluotettavia auktoriteetteja sekä vanhoillisia ja kahlitsevia sääntöjä. Yleensä eläimen uhka saadaan puretuksi, mutta vain väliaikaisesti. Elokuvien avoin loppu viittaa vuosikymmenen vainoharhaiseen tunnelmaan. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen työssä tullaan siihen tulokseen, että paha eläin voi toimia myös halutun yhteiskunnan muodostajana tuhoamalla kaikki hahmot, jotka vievät yhteiskuntaa väärään suuntaan. Yksi syy eläimen asettamisessa pahaksi on sen toiseudella oikeutettu väkivalta sitä kohtaan ja tämän väkivallan katarttinen ja visuaalinen nautinnollisuus. Eläimet tarjoavat sijaisnautinnon katsojalle rikkomalla normeja. Eläinkauhu on konseptoitu tuote ja eläinten pahuus tuottaa rahaa. Pahaa eläintä perustellaan lajismin lisäksi kristinuskolla ja ihmisen tarpeella ulkoistaa oma pahuutensa. Tutkimuksessa nähdään, ettei eläimen esittäminen pahana ole yhdentekevää. Esimerkiksi valkohaista on elokuvan Jaws myötä muodostunut kuva väkivaltaisena hirviönä, vaikka se on todellisuudessa ujo kala.