Browsing by Author "Rantanen, Tuomas"

Tässä pro gradu -työssä tutkitaan, miten Charles-Louis de Secondant, baron de Montesquieun muotoilemaa vallanjako-oppia voisi soveltaa nykyisessä mediayhteiskunnassa perinteistä valtiollisen vallan instituutioiden erottelua syvällisemmin. Kysymystä taustoitetaan ensin käymällä läpi klassisten yhteiskuntafilosofien teorioita siitä, millainen yhteiskunta parhaiten tasapainottaa ihmisten itsekkyyden ja yleisen edun näkökulmia ja yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä. Tätä haastetta voidaan lähestyä esimerkiksi Platonin tapaan tarkasti säädellyn luokkapohjaisen työnjaon kautta, Aristoteleen tapaan valtiomuotoja sekoittamalla ja keskiluokan ehdoilla, Thomas Hobbesin tapaan yksinvaltiutta oikeuttamalla tai John Locken tapaan jakamalla valtiollista vallankäyttöä eri instituutioiden kesken. Näiden ratkaisujen kautta tutkielmassa osoitetaan, että Montesquieun erityismerkitys syntyy siitä, että hän selkeästi yhdistää hallinnollisten instituutioiden erotteluun liittyvän vallanjakonäkökulman todellisten valtapiirien eduntavoitteluun liittyvien pyrkimysten tasapainottamiseen. Montesquieuta seuranneiden Jean-Jacques Rousseaun ja Immanuel Kantin kautta tutkielman huomio kiinnittyy kehitykseen, jotka liittyvät valtakäsityksen muutokseen erityisesti kansalaisuuden alan laajentumisen ja osallisuuden merkityksen vahvistumisen myötä. Samalla alkaa jäsentyä tutkielman toinen keskeinen teema kansalaisyhteiskunnan suhteesta sekä valtiolliseen valtaan että yksityiseen omistukseen. Tällä tiellä päädytään Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Marxin kautta Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan ja Jürgen Habermasin teoriaan porvarillisen julkisuuden syntymisestä ja rapautumisesta. Habermasin mukaan Montesquieun aikaan nousussa olleen kauppaporvariston tapa käydä julkista kansalaiskeskustelua muodosti valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä valta-asetelmaa tasapainottavan mielipiteenmuodostuksen alueen. Kuitenkin siirryttäessä myöhäiskapitalismiin tai valtiomonopolikapitalismiin tämä porvarillinen julkisuus ei enää kyennyt toimimaan samansuuntaisena välittäjänä. Habermasin pessimistisen tulkinnan mukaan julkisuuden alueen kontrolli on sittemmin siirtynyt julkisuuden ulkopuolella oleville suuryrityksille, puolueille, työmarkkinajärjestöille ja sosiaalibyrokratialle. Tutkielman kolmantena pääteemana Habermasin julkisuusteorian näkökulmaa laajennetaan etenkin Douglas Kellnerin mediakulttuuriteoriaan tukeutuen. Tämän tarkastelun myötä mediajulkisuuden alueen tulkitaan muodostavan kansalaisyhteiskunnan suunnalta valtiollisen vallan ja keskittyvän yritystalouden intressejä haastavan – mutta samalla monisuuntaisesti toimivan – vuorovaikutussfäärin. Juuri julkisuuden sfäärissä näyttätyvän hegemonisen kamppailun piirissä osoitetaan löytyvän myös rajallisia edellytyksiä Habermasin kuvaamalle vapaalle mielipiteenmuodostukselle. Sen kannalta avainrooleissa tulkitaan olevan Habermasin sivuuttamat kansalaisosallisuutta tukevat journalistiseen ammattiprofessioon sisäistetyt eettiset ihanteet sekä kansalaisvaikuttamiseen kytkeytyvä vastajulkisuuksien perinne. Journalistiprofession ydintä ja kehitystä arvioidaan ajankohtaiseen mediatutkimukseen nojautuen. Kansalaisosallistumisen julkisuussuhteen analyysissä taas tukeudutaan erityisesti Tuomas Ylä-Anttilan tuoreeseen väitöskirjaan. Tutkielman pääväitteeksi kiteytyy ajatus siitä, että habermasilaisittain virittyneessä Montesquieun vallanjako-opin päivityksessä on löydettävissä normatiivinen peruste yhteiskuntajärjestykselle, jossa valtiollis-julkishallinollisen sfäärin, keskittyneiden markkinamahtien hallitseman yksityistalouden sfäärin ja (kansalaisyhteiskunnan sfäärin näkökulmaa tietyltä osaltaan edustavan) mediajulkisuuden sfäärin toisiaan haastavaa ja kontrolloivaa erillisyyttä on tarpeen tehdä läpinäkyväksi, ylläpitää ja edistää. Tutkielman katsotaan antavan tätä kautta myös filosofiset perusteet sellaisen arviointikriteeristön luomiselle, jolla voidaan vertailla demokratian tilaa eri yhteiskuntien välillä ja yhden yhteiskunnan sisällä eri aikoina. Jatkotyön kannalta tutkielma tarjoaisi myös edellytyksiä esimerkiksi journalistien ammatti-identiteettiinsä kuuluvaksi mieltämien valtakäsitysten empiiriseen tutkimukseen. Käsitteellisen selventämisen alueella tutkielma osoittaa, että puhe mediasta neljäntenä valtiomahtina perustuu yhteiskuntafilosofisesti virheelliseen käsitykseen siitä, mitä Montesquieu valtiomahdeillaan tarkoitti.