Browsing by Author "Salmu, Elina"

Afrikan valtioiden ja Kiinan välisen yhteistyön lisääntyminen on yksi merkittävimpiä kehityskulkuja 2000-luvun maailmanpolitiikassa. Viime vuosikymmenen aikana Kiinan kasvanut valta on haastanut myös niin sanottujen länsimaiden vakiintuneen aseman Afrikassa. Vähitellen Kiina on alettu nähdä niissä paitsi nousevana toimijana myös kilpailijana ja uhkana. Sama asetelma heijastuu myös länsimaisessa mediassa ja sen eri toimijoille tarjoamissa rooleissa. Aikaisemman tutkimuksen perusteella media näkee Afrikan usein pikemminkin toiminnan kohteena kuin toimijana ja läntiset tahot sen auttajana ja tukijana, kun taas Kiina esitetään usein valloittajana, uhkana tai sortajana. Vuonna 2016 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kiinan ja Afrikan valtioiden yhteistyön näyttävästä tiivistymisestä, ja työssä tutkitaan, kuinka Kiinan, Afrikan ja länsimaiden mediassa esitetyt roolit ovat tänä aikana rakentuneet ja muuttuneet. Tutkimuskysymys kuuluu: 'Millaisia valta-asetelmia Financial Times luo Kiina–Afrikka-suhteiden pehmeää vallankäyttöä kehystävissä diskursseissaan vuosina 2006–2015?' Teoreettisesti aihetta lähestytään kriittisiin teorioihin lukeutuvasta jälkikolonialistisesta näkökulmasta ja konstruktivistisesta ontologiapohjasta käsin. Lähtökohtana on, että diskurssit eivät ainoastaan heijasta vaan myös rakentavat ympäröivää maailmaa. Keskeisiä käsitteitä ovat muun muassa ideologia, hegemonia, pehmeä valta sekä kolonialismi, uuskolonialismi ja jälkikolonialismi. Tutkimusaineisto koostuu brittiläisessä Financial Times -lehdessä vuonna 2006–2015 julkaistuista verkkoartikkeleista, joissa käsitellään Kiina–Afrikka-suhteissa näkyvää pehmeää valtaa. Materiaalia analysoidaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin Norman Fairclough’n ja Teun A. van Dijkin jalanjäljissä. Artikkeleita analysoitaessa huomiota on kiinnitetty erityisesti niissä näkyviin diskursseihin ja teemoihin sekä rooleihin ja puhujiin. Lisäksi on tarkasteltu, millä tavoin eri Afrikan valtiot näkyvät aineistossa. Analyysi osoittaa, että vuosina 2006–2015 sanomalehtiaineistosta nousee esiin kolme erilaista diskurssia, jotka eroavat toisistaan erityisesti tavassaan kehystää Kiinan rooli. Ensimmäinen on niin sanottu 'lohikäärmediskurssi'. Siinä Kiina esitetään viekkaana ja nälkäisenä 'lohikäärmeenä', joka haluaa valloittaa Afrikan luonnonvarat eikä piittaa tekojensa seurauksista. Lohikäärmediskurssissa Afrikka näyttäytyy passiivisena uhrina tai kohteena ja länsimaat moraalisina vastuunkantajina. Roolit muistuttavat aiheen tutkimuksessa aiemmin löydettyjä asetelmia. Toinen diskurssi eli niin sanottu 'kaksiterädiskurssi' esittää Kiinan kaksiteräisenä miekkana, joka voi tuoda Afrikalle syviä ongelmia mutta myös uusia mahdollisuuksia. Rooleissa Kiina asetetaan tasavertaisempaan asemaan länsimaiden kanssa, ja molemmat saavat osakseen kritiikkiä uuskolonialismista. Samalla Kiinan nähdään tarjoavan Afrikalle uusia ratkaisuja. Afrikan rooli esitetään aktiivisempana, ja uutisoinnissa ääneen pääsevät myös 'tavalliset kansalaiset'. Kolmas diskurssi on nimetty 'vaihtoehtodiskurssiksi', sillä siinä Kiina nähdään ennen kaikkea positiivisena mahdollisuutena toisaalta Afrikan, toisaalta maailmanjärjestelmän näkökulmasta: 'Pekingin konsensus' voi tuoda 'Washingtonin konsensukselle' varteenotettavan vaihtoehdon, jota ei pidä eikä voi tyrmätä alkuunsa. Vaihtoehtodiskurssi suhtautuu kriittisesti länsimaiden rooliin ja kyseenalaistaa niiden ideologisen, taloudellisen ja poliittisen johtoaseman. Samalla Afrikka ja afrikkalaiset toimijat nostetaan esiin aiempaa voimakkaammin ja Kiina–Afrikka -suhteita käsitellään laajemman yhteiskunnallisen ja historiallisen kontekstin kautta. Ajallinen tarkastelu osoittaa, että vuosina 2006–2015 lohikäärmediskurssin osuus on vähentynyt ja vaihtoehtodiskurssin kasvanut. Käytännössä Kiina–Afrikka -suhteiden uutisointiin on siis tullut uusia rooleja ja valta-asetelmia, jotka haastavat aiemmat kolonialistista hegemoniaa heijastavat tulkinnat. Kiina nähdään aiempaa positiivisemmassa, Afrikka aktiivisemmassa ja länsimaat kriittisemmässä valossa. Länsimainen hegemonia ei enää ole ainoa vaihtoehto.