Browsing by Author "Uski, Ida"

Kansainvälinen muuttoliike on yksi nykyajan tärkeimmistä poliittisista ja moraalisista kysymyksistä. Tutkielmassa analysoidaan siirtolaisuuden oikeutuksesta esitettyjä filosofisia argumentteja. On yleisesti hyväksytty oletus, että kansallisvaltiot saavat kontrolloida valtion alueellisia rajoja sekä poliittisen yhteisön rajoja. Tutkimusongelmana on se, että ei ole itsestään selvää, miksi valtioilla olisi lähtökohtaisesti tuollainen kyseenalaistamaton moraalinen oikeus, joka ohittaa yksilön oikeudet. Tutkimuskysymys on, onko löydettävissä pätevä argumentti, joka kumoaa konventionaalisen oletuksen: voiko ihmisillä olla oikeus liikkua vapaasti valtioiden rajojen yli silloin, kun kyse ei ole pakolaisuudesta. Tutkielmassa pääasiallisena analyysin kohteena on Joseph Carensin teoria siirtolaisuuden etiikasta. Carens argumentoi, että liikkumisvapaus on globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja ihmisoikeus. Hänen mukaansa liberaaleihin ja demokraattisiin periaatteisiin sitoutuneilla valtioilla on velvollisuus sallia ihmisten vapaa liikkuminen. Vertailukohtana tutkitaan David Millerin teoriaa. Miller puolustaa ajatusta, että kansallisvaltioilla on oikeus rajoittaa ihmisten liikkumista, sillä valtioilla on velvollisuus edistää ensisijaisesti kansalaistensa intressejä. Tutkielmassa selvitetään, miten oikeudenmukaisuus, oikeudet ja ihmisoikeudet on Carensin ja Millerin teorioissa ymmärretty. Selvitystyön pohjalta Carensin ja Millerin näkemykset ihmisoikeuksista haastetaan Charles Beitzin poliittisen ihmisoikeuskäsityksen avulla. Analyysin tulos on, että Carensin teoria epäonnistuu tehtävässä tarjota kiistaton todistus siitä, miksi liikkumisvapaus tulisi ymmärtää ihmisoikeutena tai globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Resurssien jakoa koskeva oikeudenmukaisuus ei takaa kaikille ihmisille oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, koska oikeudenmukaisuus keskittyy maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Jos ihmisillä on oikeus siirtolaisuuteen, tuo oikeus on hyödyllistä ymmärtää yksilön tärkeisiin intresseihin perustuvana oikeutena, joka ei rajoitu pelkästään maailman huono-osaisimpiin. Kuitenkin kyseisen ehdon perusteella Carensin haasteena on selittää, miten moraalisessa ihmisoikeusteoriassa ihmisten intresseistä johdetaan oikeuksia, joita valtioilla olisi velvollisuus toteuttaa. Beitzin poliittinen ihmisoikeuskäsitys tarjoaa ongelmaan ratkaisuehdotuksen korostamalla valtioiden velvollisuuksia ihmisoikeuksien määrittelyssä. Kuitenkaan ei ole perusteltua väittää, että liikkumisvapaus olisi riittävän tärkeä kansainvälinen huolenaihe ollakseen poliittinen oikeus. Jos poliittinen käsitys on paras tapa ymmärtää ihmisoikeudet, myöskään tuon käsityksen perusteella ihmisillä ei ole oikeutta siirtolaisuuteen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että hyväksyttävää yksilön liikkumisvapautta puolustavaa argumenttia ei löydy. Tältä pohjalta tulisi päätellä, että valtioilla on oikeus ihmisten liikkumisen rajoittamiseen. Päätelmä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö pätevä argumentti olisi löydettävissä. Tutkielma esittää, että oikeudenmukaisuusteoriat ovat riittämättömiä siirtolaisuuden oikeutukseen. Sen sijaan analyysi jättää avoimeksi mahdollisuuden, että oikeus siirtolaisuuteen voisi olla ihmisoikeus.