Browsing by Author "Vainikainen, Kimmo"

Tutkielma tarkastelee median demokratiaa edistävien tehtävien onnistumista suomalaissa lehdissä käydyn kehitysapu- ja kehitysyhteistyökes­kustelun kautta. Tutkielma pyrkii kartoittamaan, rakentuuko julkisuudessa kattavaa, eri vaihtoehtoja ja suuntalinjoja käsittelevää, keskustelua, eli puhutaanko sekä kehitysavun puolesta, sen lopettamisesta että muutosehdotuksista. Pääsevätkö kaikki näkökannat tasapuolisesti ääneen? Li­säksi kysytään, millainen median ja (kehitys)politiikan suhde on. Rakentuuko tekstien yhteyteen poliittisia intressejä ja ideologioita, jolloin suhde voisi näyttäytyä ideologioiden kamppailuna vai näyttäytyisikö se menettelytapoihin liittyvinä valintoina tai valtapelinä. Kysymykset pohjautuvat teoriaan demokratian ja viestinnän suhteesta. Demokraattinen päätöksenteko ja sitä edeltävät keskustelut ratkaisuvaihtoehdoista edellyttävät tätä palvelevaa viestintäjärjestelmää. Median olisi levitettävä tehokkaasti tietoa päätettävästä asiasta sekä turvata avoin ja kriittinen keskustelu päätösvaihtoehdoista. Lisäksi teoria sivuaa medioitumisen käsitteen pohjalta tehtyä tutkimusta politiikan ja median suhteesta. Aineistona on Helsingin Sanomien, Hufvudstadbladetin ja suomalaisten puoluelehtien (Kansan Uutiset, KD, Nykypäivä, Perussuomalainen, Uutispäivä Demari, Vihreä Lanka) uutisia, muita artikkeleja, kolumneja sekä pääkirjoituksia vuosilta 2010–2011. Kaikkiaan tekstejä on 111. Menetelminä ovat kvantitatiivinen teemoittelu ja kehysanalyysi. Teemoittelu pyrkii hahmottamaan, millaisia toimijoita teksteissä on ja miten he pääsevät ääneen. Lisäksi teemoittelu kartoittaa, millaisia mielipiteitä teksteissä on kehitysavusta. Kehysanalyysi pyrkii paljastamaan, millä ta­voin lehdet kehystävät keskustelua. Kehysanalyysilla etsimään erityisesti poliittisia argumentteja ja ideologioita, joilla mielipiteet perustellaan. Kvantitatiivisen teemoittelun tuloksena teksteistä nousee esille kuusi toimijakategoriaa (kehitysavun ammattilaiset, päättäjät/poliitikot, asiantun­tijat, kotimaan kansalaiset, ulkomaan kansalaiset ja muut). Kategoriatyhmien välinen hierarkia jakautuu varsin tasaisesti neljän suurimman ryh­män osalta, kun tutkitaan prosentuaalista osuutta lähteistä, esiintyvyyttä sekä prosentuaalista osuutta sitaateista. Vain kotimaan kansalaiset ja muut-ryhmä jäävät selkeästi pienempään asemaan. Päättäjien kategoriaa lainataan kuitenkin hienoisesti muita enemmän. Kehitysapua koskevien mielipiteiden kartoitus tuo tulokseksi, että eri vaihtoehdoista kerrotaan, mutta kehitysapuun muutosta vaativa näkökanta on hallitsevin. Kehys­analyysi puolestaan paljastaa neljä hallitsevaa argumenttikehystä. Solidaarisuuskehys on hallitsevin. Siinä huomio kohdentuu kehitysmaiden hä­tään ja Suomen velvollisuuteen antaa apua. Lisäksi avun antamista puolletaan sillä, että sen laiminlyöminen vahingoittaisi Suomen kansainvälis­tä mainetta. Nationalismikehys liittyy perussuomalaisten poliittisiin linjauksiin, sillä se vaatii leikkauksia kehitysapumäärärahoihin ja avun ny­kymuotojen muuttamista. Keskeisimpänä intressinä on Suomen ja suomalaisten auttaminen kehitysapua leikkaamalla. Paternalismikehys kritisoi nykymuotoista kehitysapua ja vaatii siihen leikkauksia tai jopa sen lopettamista. Muutoksia perustellaan kehitysmaiden edulla. Avun väitetään vahingoittavan kehitysmaita, sillä sen katsotaan aiheuttavan korruptiota ja apuriippuvuutta. Tehokkuuskehyksessä tärkeintä on saada kehitysapu tehokkaammaksi. Argumenttia pohjustetaan onnistuneilla kehitysapuhankkeilla, joilla myös avun olemassaoloa ja puolustamista perustellaan. Apu saataisiin tehokkaammaksi, jos Suomi pitäisi kiinni tavoitteestaan nostaa kehitysapumäärärahat 0,7 prosenttiin bktl:stä. Vaikka kaksi argumenttikehyksistä suhtautuu kehitysapuun kriittisesti ja vaikka argumenttien intressit ja ideologiat saattavat erota toisistaan ja vaikka näin julkisuudessa rakennetaan melko monipuolista keskustelua, laajemmassa kuvassa kehystystavoilla luodaan eräänlaista myönteistä konsensusta kehitysavulle. Määrällisesti toimijoiden esiintyvyys näyttää edistävän demokratiaa, kun eri toimijakategoriat pääsevät varsin tasa­puolisesti esille, mutta syvällisempi tarkastelu osoittaa, että kehitysapuun kriittisesti suhtautuvat tahot rajataan vain tiettyihin toimijaryhmiin. Melko monipuolinen keskustelu on siis varsin näennäistä, koska sitä hallitsee kehitysapumyönteinen konsensus. Tämän vuoksi median ja poli­tiikan suhde näyttäytyy lähinnä menettelytapoihin liittyvinä valintoina. Suuria ideologioiden välisiä kamppailuja ei esiinny. Keskiössä ovatkin kehitysavun tekemisen keinot. Arvopohja on kaikissa muissa kehyksissä paitsi nationalismikehyksessä sama: kehitysmaita on autettava. Kon­sensusajattelusta voidaan vetää johtopäätös, että journalismin demokratiaa edistävät tehtävät eivät täysin toteudu. Päätettävänä olevaa asiaa koskevan tiedon levitys kohdistuu pääasiassa kehitysapuun myönteisesti suhtautuviin kantoihin. Täten avoin ja kriittinen keskustelu kallistuu tietyn näkökulman hallitsemaksi. Keskustelun typistyminen heijastelee Tiina Kontisen ja Juhani Koposen esittämää väitettä, jonka mukaan kehitysapukeskustelua käydään kahdessa todellisuudessa. Ensimmäinen liikkuu yleisten julistusten tasolla ja hyödyntää moraalisia perusteluita. Toinen on kehitysapujärjestelmän sisällä, jolloin keskustelua käydään käytännön kysymyksistä. Työn teksteissä käyty keskustelu viittaisi näin ollen ensimmäiseen todellisuuteen, jolloin varsinaiset päätöksiin liittyvät asiat jäisivät pienen piirin tiedoiksi. Tällöin vaarassa voisi olla koko julkisen keskustelun idea, jos keskustelu täyttyisi rationaalisten argumenttien sijaan pääasiassa tunteisiin vetoavista moraalisista puheista.