Browsing by Author "Valkonen, Ahti"

Liberaaliset puolueet ovat Suomessa pysyneet marginaalissa siitä lähtien, kun Liberaalinen Kansanpuolue (LKP) vuonna 1982 liittyi Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi ja menetti seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa kaikki paikkansa. Aiemmasta tutkimustiedosta käy kuitenkin ilmi, että Liberaalisen Nuorisoliiton (LNL) piirissä 1970-luvulla kehitelty ”ekologisen sosiaaliliberalismin” linja saa jatkuvuutta Vihreässä liitossa, joka on vakiinnuttanut asemansa keskisuurena puolueena. Tutkielmassa asetetaan nuorliberaalit ajalliseen ja aatteelliseen kontekstiin: Miten nuorliberaalien ekologinen sosiaaliliberalismi suhteutui yhtäältä taustalla vellovaan 1960- ja 1970-lukujen nuorisoradikalismiin ja sen kehityskulkuun ja toisaalta hajanaiseen liberalismin poliittiseen traditioon? Lisäksi pohditaan syitä liberaalien ja vihreiden väliselle kytkökselle: Miksi juuri liberaalipuolue päätyi kodiksi ekologisuuden aatteen keskiöön nostaneelle poliittiselle linjalle ja miksei se estänyt liberaalien kuihtumista, vaikka ekologisuudelle ilmiselvästi oli kasvavissa määrin tilausta, kuten vihreiden ilmestyminen todistaa? Tutkimuskysymyksiin vastataan katsauksilla liberalismin aatteeseen ja 1960-luvulla alkaneeseen nuorisoradikalismin aaltoon, rekonstruoimalla LNL:n elämänkaari 1950-luvun alkutekijöistä 1980-luvun haaksirikkoon sekä perehtymällä laaja-alaisesti nuorliberaalien poliittisiin linjauksiin ja heidän suhteisiinsa muihin poliittisiin ryhmiin ja ulkomaisiin veljesjärjestöihin. Aineistona ovat pääsääntöisesti LNL:n arkisto, lehtikirjoitukset ja ohjelmat, minkä lisäksi on hyödynnetty viidentoista entisen LNL-aktiivin haastatteluja ja muuta aihepiiriin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Tutkielmassa sovelletaan Karl Mannheimin sukupolvimallia. Sukupolvet ymmärretään avainkokemusten ympärille muodostuneina sosiaalisina ryhminä, jotka jakaantuvat poliittisiin traditioihin kytkeytyviin fraktioihin. Siinä missä Suomen ennätysnopean teollistumisen avainkokemuksesta syntynyt nuorten 60-lukulainen yleisradikalismi säilyi yleisesti edistysoptimistisena haarautuessaan 1970-luvun taitteessa erilaisiksi puoluepoliittisiksi versioiksi, nousivat talouskasvua epäilevät ajatukset nuorliberaaleissa viralliseksi linjaksi. Kehitystä edesauttoivat liberalismille ominainen avantgardistisuus ja nuorliberaalien uudelleen löytämät liberalismin klassikot, kuten John Stuart Mill. Lopputuloksena oli jyrkkä irtiotto erityisesti klassisesta liberalismista ja suuntautuminen vasemmistoon. Ajan edistysuskoinen ja joukkohenkinen suuntaus hautasi kuitenkin nuorliberaalien kaltaiset pienet toisinajattelijat alleen. Liberaalisen liikkeen hajanaisuuskin merkitsi suvaitsevuuden ohella myös eripuraisuutta, minkä vuoksi LKP oli vastahakoinen muuttumaan sosiaaliliberaaliseksi ympäristöpuolueeksi. Lopulta nuoret turhautuivat ja keskeisiä vaikuttajia siirtyi perustamaan vihreää liikettä. Samanlainen kehitys tapahtui myös Ruotsin liberaaleissa. Vaikka nuorliberaalit marginalisoinut edistysusko horjui 1970-luvun puolivälistä lähtien talouslaman myötä, heikensi nuorliberaalien mahdollisuuksia koota edistyksellisiä ja ekologisesti ajattelevia liberalismin lipun alle sen aikaansaama nuorten yleinen vetäytyminen puolueista vaihtoehtoliikkeisiin. Aloittaminen ”puhtaalta pöydältä” vihreässä liikkeessä oli näin ollen helpompaa.