Browsing by Author "Valtonen, Saini"

Tutkielmassa selvitetään hoitotyöntekijöiden käsityksiä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien vanhusten kohtaamisesta pitkäaikaisen laitoshoidon kontekstissa. Tutkimuksen liikkeellepanijana on Seta ry:n kolmivuotinen Yhdenvertainen vanhuus -projekti, jonka tarkoituksena on tuottaa tietoa HLBTI-ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmaa ohjaa queer-teoreettinen näkemys sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta moninaisina ilmiöinä. Queer hylkää ajatuksen essentialistisesta, kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Sen sijaan sukupuoli ja seksuaalisuus nähdään moninaisina sekä ilmiö- että yksilötasolla. Tutkimus vastaa kysymykseen: minkälaiset valmiudet hoitotyöntekijöillä on kohdata sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta työssään? Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ikääntymiseen liittyviä kysymyksiä ei ole Suomessa aikaisemmin tutkittu. Sari Irni ja Jan Wickman laativat vuonna 2010 kansainväliseen tutkimukseen perustuvan tutkimuskatsauksen Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, vanheneminen ja palveluntarpeet. Katsaus on ensimmäinen suomenkielinen avaus aiheeseen. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ikäihmiset kantavat huolta siitä, miten heihin suhtaudutaan, kun he tulevat palveluiden piiriin. Lisäksi osa kokee pelkoa syrjinnästä ja jopa suoranaista häirintää vanhuspalveluissa seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä vuoksi. Pitkäaikainen laitoshoito kontekstina asettaa tarkastelulle tiettyjä reunaehtoja. Ensinnäkin merkityksellistä on se, miten laitoshoito rajaa asukkaiden minuutta ja autonomiaa. Toisaalta on tärkeää huomioida, kuinka laitos instituutiona määrittää hoitotyötä ja hoitajien asemaa. Tutkielmassa tukeudutaan sosiologi Bryan S. Turnerin näkemyksiin vanhuudesta sosiaalisena riippuvuutena ja sosiaalisena kuolemana. Lisäksi Erving Goffmanin teoria stigman hallinnasta ja totaalisista laitoksista rakentaa tutkimuksen viitekehystä. Keskeistä on se, missä määrin laitos rajaa ja mahdollistaa HLBTI-kysymysten huomioimisen ja miten hoitajat puhuvat moninaisuudesta tästä todellisuudesta käsin. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta. Haastateltavat olivat lähi-, perus- ja sairaanhoitajia, joista jokaisella oli useamman vuoden työkokemus vanhustenhoidosta. Lisäksi haastateltavien joukossa oli muutama esimiesasemassa toimiva hoitaja. Haastattelut toteutettiin kahdessa pääkaupunkiseudun vanhainkodissa, joiden asukkaat olivat pääasiassa muistisairaita. Tutkimuksen metodologinen lähestymistapa yhdistää sisällönanalyysia sekä diskurssianalyysista vaikutteita saanutta aineiston luentaa. Aineistolähtöinen sisällönanalyysi on ollut käytännössä empiirisen aineiston tiivistämistä ja jäsentelyä. Haastattelupuheen analyysissa huomio kiinnittyy siihen, että hoitajien puhe on puhetta tietystä ammattiasemasta ja sosiaalisesta kontekstista käsin. Keskeistä on tarkastella niitä tapoja, joilla hoitajat erittelivät, argumentoivat ja oikeuttivat näkemyksiään. Tutkimuksen tuloksena esitetään, että vanhustyötä tekevien hoitajien valmiudet kohdata sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta työssään ovat vielä puutteelliset. Valmiita toimintamalleja moninaisuuden kohtaamiselle ei hoitajien mukaan ollut, vaan jokainen kohtaaminen sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvan vanhuksen kanssa hoidettiin tapauskohtaisesti. Yhtenä huomioimisen esteenä nähtiin se, ettei heterovanhustenkaan seksuaalisuutta voida huomioida ajanpuutteen vuoksi. Hoitajat kokivat olevansa ylemmän tahon ja käytännön hoitotilanteiden ristipaineessa. Hoitotyöhön liitetyt eettiset periaatteet ja ammattietiikka, sekä toisaalta käytännön haastavat hoitotilanteet asettivat hoitajat vaikeiden tehtävien eteen. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien sosiaaliset identiteetit jäivät työssä huomiotta, kun ei-normatiivisista sukupuoli- ja seksuaali-identiteeteistä vaiettiin tahdikkaasti hoitoyhteisössä. Hoitajat argumentoivat, että asukkaan seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ollut merkitystä hoidon kannalta: kaikki saivat samanlaista hoitoa. Johtopäätöksenä esitetään, että HLBTI-kysymykset tulevat rajatuiksi niin instituution kuin hoitajienkin puheen tasolla. Niukat resurssit, kiire ja laitosympäristö asettavat haasteita kaikkien vanhusten yksilölliselle kohtaamiselle. Hoitajat legitimoivat toimintatapojaan vetoamalla ammatillisuuteen: koska olemme ammattilaisia, hoidamme kaikkia yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuus on heidän mukaansa jo kaiken hoidon lähtökohta, mikä tulkittiin vastapuheena väitteelle, etteivät hoitajat olisi tarpeeksi kompetentteja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvissä kysymyksissä. Näin hoitajat tuottavat puheessaan sellaisen hyvän hoidon kehyksen, jossa ei-normatiivisilla identiteeteillä ei ole sijaa. Olemalla ottamatta HLBTI-kysymyksiä puheeksi silloinkin, kun asia olisi ollut relevanttia, tulevat he kaapittaneeksi hetero- ja sukupuolinormin ulkopuolella olevia sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä.