Browsing by Author "Westling, Jouni"

Kysymys valtiollisen rankaisemisen oikeuttamisesta on yksi oikeusfilosofian keskeisistä tutkimuskohteista. Vaikka rikollisten rankaisemisen oikeutus tuntuukin intuitiivisesti selvältä, tarvitsee järjestelmä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on piinan aiheuttaminen ihmisille, hyvin vahvan oikeutuksen toiminnalleen. Työn tarkoituksena on osoittaa, ettei tällaisen oikeutuksen löytyminen ole lainkaan itsestään selvää ja todistustaakka rankaisemisen oikeuttamisen suhteen pitäisi asettaa hyväksyttävällä tavalla, eli siirtää perusteluvelvollisuus rikosoikeusjärjestelmälle, eikä sen kriitikolle. Rangaistusteoreettisen keskustelun kannalta on tärkeää, ettei rikoksen ja rangaistuksen käsitteitä määritellä siten, että ne tukevat jo lähtökohtaisesti jonkin tietyn teorian perusteluja. Vaikka siis antropologisesta ja psykologisesta näkökulmasta jonkinlaiset sanktiot olisivat välttämättömiä ihmisyhteisöille, ei ihmisen luonto tai mikään muukaan määrittele ennalta niiden sisältöä ja ankaruutta. Mainittuihin kahteen käsitteeseen on liitettävä myös yleiset lainsäädäntöä koskevat ehdot, jotka kriminalisointien tulee täyttää. Valtiollista rankaisemista on perinteisesti yritetty oikeuttaa joko utilitaristisen tai retributivistisen rangaistusteorian kautta. Ensimmäisen tapauksessa rankaisemisen oikeutus palautuu sanktioiden tuottamiin positiivisiin seurauksiin, jotka kohdistuvat pääsääntöisesti muuhun yhteisöön. Utilitaristisen teorian on kuitenkin hyvin vaikea määrittää kohtuullisia rajoja rangaistusten ankaruudelle jolloin yksilöä käytetään muiden mielihyvän tuottamisen välineenä ja toiseksi sen on teoriassa mahdollista kohdistaa toimenpiteensä myös viattomiin ihmisiin. Retributivistisessa järjestelmässä rangaistuksen kohteena voi olla ainoastaan syyllinen itse ja seuraamukset katsotaan oikeutetuiksi, koska rikollinen teki väärin ja järkytti teollaan oikeudellista tasapainoa, jonka rangaistus taas palauttaa. Retributivismin ongelmiksi muodostuvat rangaistusten ankaruuden määrittelyn ohella sen epäinstrumentaalisuus. Ratkaisua rankaisemisen oikeuttamisen ongelmaan on haettu myös yhdistämällä keskenään sekä utilitaristisen että retributivistinen teoria jolloin ensimmäinen oikeuttaa rangaistusinstituution ja jälkimmäinen määrittelee ketä voidaan rangaista. Koko rangaistusjärjestelmän lakkauttamista ja rikoksen käsitteen korvaamista konfliktin käsitteellä vaativa abolitionismi ei kuitenkaan ole mainittujen rangaistusteorioiden kritiikin lisäksi onnistunut luomaan omia ehdotuksia siitä miten rikollisuuteen pitäisi suhtautua. Restoratiivinen oikeudenmukaisuus on abolitionistisesta taustastaan huolimatta yhtä altis kritiikille kuin utilitaristinen ja retributivistinen rangaistusteoria. Se ei täytä rikoslain yleisiä ehtoja ja toiseksi restoratiivisen oikeudenmukaisuuden välttämättömänä ehtona on perinteisen rangaistusparadigman säilyttäminen. Koska rankaisemisen oikeuttamisesta käytävässä filosofisessa keskustelussa vedotaan usein siihen intuitioon, että ihmisiä rankaisemalla luodaan pelotevaikutusta, joka vähentää muiden vastaavaa käytöstä, olen joutunut käyttämään työssäni oikeusfilosofisen kirjallisuuden lisäksi lähteenä jonkin verran kriminologisia ja oikeussosiologisia teoksia. Mainitun kirjallisuuden kautta osoitan, ettei liialliseen luottamukseen siihen, kuinka tietylle väärintekijälle aiheutettu piina vaikuttaa muiden käytökseen, ole syytä.