Browsing by Author "Yli-Hemminki, Esko"

Neurotiede on filosofiassa nähty haasteena vapaalle tahdolle. Päätökset toimia eivät ehkä olekaan vapaita ja tietoisia. Ihminen ei ehkä olekaan niin vapaa toimija kuin on oletettu. Tämä neurotieteen haaste toimijuudelle ja vapaalle tahdolle on nähty haasteena myös rikosoikeudessa. Neurotiede haastaa rikosoikeudellisen toimijan edellytyksiä, kuten autonomiaa, rationaalisuutta ja kykyä intentionaaliseen toimintaan. Työssä tutkitaan tätä neurotieteen haastetta rikoslain olettamalle toimijalle ja sen edellytyksille. Tutkimuskysymyksenä on, onko neurotiede haaste rikoslain olettamalle toimijalle? Työn tavoitteena on osoittaa filosofista argumentaatiota käyttäen, että neurotiede ei ole haaste rikoslain toimijalle eikä näin poista rikosvastuuta tai tee rikosoikeudellista järjestelmää tyhjäksi. Neurotieteen empiirinen näyttö ei riitä tähän tällä hetkellä. Ongelmallinen näyttö voidaan filosofisella tarkastelulla osoittaa käsiteelliseen sekaannukseen perustuvaksi. Työ kuitenkin tarjoaa myös optimistisen vastauksen siihen, jos neurotiede joskus tarjoaisi käsitteellisesti selkeän ja ongelmattoman näytön rikosoikeudellisen toimijan ehtojen hylkäämiselle. Suomalainen rikoslaki perustuu tehtyyn tekoon. Rikoslaki kuitenkin edellyttää tekijältä tiettyjä ominaisuuksia. Työssä esitetään, että rikoslain vaatimukset rationaalisesta ja intentionaaliseen toimintaan kykenevästä toimijasta vastaavat filosofiassa toimijalle asetettuja minimivaatimuksia. Tämän lisäksi rikoslaki edellyttää toisin toimimisen mahdollisuutta moraalisen toimijan ehtona sille, että toimijaa voidaan pitää vastuussa teoistaan. Vapauden ja rationaalisuuden elementit löytyvät syyllisyysperiaatteesta ja intentionaalisen toiminnan edellytys teon tahallisuuden vaatimuksesta. Vapaan tahdon, vastuun ja determinismin osalta kompatibilismi argumentoidaan parhaaksi vapaan tahdon variaatioksi rikoslain toimijan kannalta. Neurotieteen vapaalle tahdolle, toimijalle ja rikosoikeudelle asettaman haasteen osalta käydään läpi Benjamin Libetin kokeet ja Daniel M. Wegnerin teoria, minkä mukaan vapaalla tai tietoisella tahdolla ei ole mitään merkitystä toiminnan kannalta tai niiden merkitys pelkästään estävä. Neurotieteen haasteisiin vastataan pitkälti Alfred R. Melen argumentaatiolla. Melen mukaan empiria ei riitä Libetin ja Wegnerin väitteiden osoittamiseen. Nämä haasteet voidaan ylittää käsitteitä selkeyttämällä. Melen argumentaation lisäksi käydään läpi muitakin neurotieteen rikoslain toimijalle asettaman haasteen kyseenalaistavia argumentteja. Johtopäätös on, että neurotiede ei haasta mitään rikoslain toimijan ehdoista ja että kompatibilistinen lähestyminen vapaan tahdon ja determinismin yhteensopivuudesta on perusteltua rikoslain kontekstissa. Jos neurotiede joskus kyseenalaistaakin toimijuuden ehdot, rikosoikeus voidaan retribuution sijaan perustaa preventioon, jossa rikoksia pyritään ennakolta estämään.