Browsing by department "Institutionen för allmän statslära"

Kylmän sodan päätyttyä Suomi on luopunut puolueettomuuspolitiikastaan ja liittynyt Euroopan unionin jäseneksi. Maan uutta turvallisuuspoliittista linjaa ryhdyttiin 1990-luvun alussa kutsumaan sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi. Suomen EU-jäsenyyden aikana unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on kuitenkin kehittynyt ennalta arvaamattoman nopeasti, ja myös sotilaallisen liittoutumattomuuden tulkintaa on jouduttu supistamaan. Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on vuodesta 2004 lähtien esitetty ristiriitaisia näkemyksiä niin siitä, onko Suomi EU:n jäsenvaltiona enää sotilaallisesti liittoutumaton kuin siitäkin, mitä sotilaallinen liittoutumattomuus ylipäätään tarkoittaa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Keskustelu on saanut virikettä erityisesti ratifiointia odottavasta EU:n perustuslaillisesta sopimuksesta ja sen turvatakuulausekkeesta. Kun sotilaallisen liittoutumattomuuden käsitteestä ja merkityksestä ei ole yhteistä mielikuvaa, puhuvat osapuolet kuitenkin helposti toistensa ohi eikä keskustelu etene. Tutkielma pohjautuu ajatukseen, että yksi tieteellisen keskustelun tehtävistä on yhteiskunnallisen keskustelun lähtökohtien purkaminen ja analysointi. Työn tavoitteena on muodostaa Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden merkityksestä kokonaiskuva kolmesta eri tietoteoreettisesta näkökulmasta: objektiivisesta, subjektiivisesta ja intersubjektiivisesta. Objektiivisen näkökulman materiaalina käytetään EU:n perussopimuksia, kun taas subjektiivinen näkökulma perustuu Suomen hallituksen selontekoihin ja pääministerin ilmoituksiin. Kolmas näkökulma pohjautuu Iso-Britannian, Ranskan, Saksan ja Viron turvallisuuspoliittisten vaikuttajien haastatteluihin. Kaikista kolmesta perspektiivistä katsoen Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden nykymerkitys on suppea. Subjektiivisesta näkökulmasta se on kuitenkin edelleen keskeinen Suomen turvallisuuspolitiikkaa kuvaava määre. Toisaalta EU-näkökulman tarkastelussa huomataan, että EU täyttäisi perustuslaillisen sopimuksen myötä jo sotilasliiton määritelmän eikä Suomi ole hankkinut erivapauksia sopimuksesta. Sotilaallisen liittoutumattomuuden diskurssin jatkaminen Suomessa ja muissa liittoutumattomissa jäsenvaltioissa on ollut mahdollista, koska intersubjektiivisessa keskustelussa ei ole koettu tarvetta haastaa jäsenvaltioiden subjektiivisia tarinoita. Suomen EU-kumppanit eivät näe sotilaallisen liittoutumattomuuden tuottavan lisäarvoa, mutta ne eivät myöskään koe sen haittaavan maan osallistumista EU:n puolustusyhteistyöhön. Päinvastoin: Suomen koetaan olevan esimerkillinen ja aktiivinen kumppani Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisessä. EU:n puolustusyhteistyön tiivistyminen saattaa kuitenkin asettaa tulevaisuudessa Suomen pyrkimyksen pysyä integraation eturintamassa ristiriitaan sen sotilaallisen liittoutumattomuuden kanssa. Tekijän arvion mukaan tällaisessa tilanteessa Suomi tinkii mieluummin liittoutumattomuudestaan kuin vaikutusvallastaan.

The terrorist attacks of September 11, 2001 that were the catalyst for the US global war on terror have given high visibility to neoconservatism. However, analysis of US foreign policy has not translated such exposure into sufficient understanding of neoconservatism and the broader issue of US nationalism. To emphasise that identity politics is a never-ending project of shaping not only collective perceptions of the self but also of others as enemies , evil states , allies and so on, I construct a model of multi-directional processes of identification. These are found to be fundamentally oppositional, contradictory and highly combative. Within such a framework I locate neoconservatism as only the latest in a long US exceptionalist lineage that has always been deeply antithetical in nature. To develop this oppositional model I examine the political theories of Carl Schmitt. Here many significant parallels with the US exceptionalist genealogy in both past and present forms are identified, chiefly in Schmitt s heavy dependence on perceptions of animosity and struggle. Based on this analysis I isolate two principal operations essential to Schmittian and US identification processes: the continual creation and maintenance of exceptions and distinctions. The two-part model of oppositional processes of identification thus developed is applied to a selection of neoconservative writings from a US prominent think tank on the war on terror using theories and methods of rhetorical analysis adapted from Kenneth Burke and Jacques Derrida. In the subsequent critique particular attention is given to the problems that arise due to the conflict-driven nature of these identification processes. I argue that one of the major consequences of identifications projected identities of both the self of one s own country, government and people, and of others being mostly negatively defined is an increased tendency towards conflict at all levels, including war. The paper concludes that the oppositional and exceptionalist discourses that Schmitt and US neoconservatism exemplify advocate highly exclusionary, combative worldviews and practices that, if allowed, will not only expel more conciliatory voices but in seeking to monopolise all debate will also seriously damage future possibilities for sustainable and peaceful conduct of foreign policy.

Tutkimuksessa tarkastellaan eduskunnan toimintaa valtion talousarvion vahvistamismenettelyssä. Tutkimus ankkuroituu poliittisten suhdannevaihteluiden teorian opportunistisiin malleihin, joiden keskiössä on oletus taloutta omaksi poliittiseksi hyödykseen manipuloivista poliitikoista. Tutkimusperinteen piirissä on perinteisesti keskitytty tarkastelemaan hallituksen opportunistista toimintaa ja parlamenttien toiminnan tutkiminen on jäänyt vähemmälle. Tutkimuksessa laajennetaan poliittisten suhdannevaihteluiden teorian hallitusvetoista näkökulmaa soveltamalla teorian keskeistä oletusta vaalibudjetoinnista talousarvion viimekätisen hyväksyjän, eduskunnan, tutkimiseen: onko eduskunnan budjettipoliittinen aktiviteetti vuosina 1967 2003 ollut vaalien rytmittämää? Vaaliajankohdan ohella eduskunnan toimintaa on toissijaisesti selitetty kahdella kontrollimuuttujalla: talouskehityksellä sekä vuonna 1992 muuttuneilla budjetointikäytännöillä, pienkorjausmäärärahoista luopumisella sekä kehysmenettelyn aloittamisella. Eduskunnan budjettipoliittinen toiminta on työssä operationalisoitu 1) eduskunnan hallituksen esitykseen tekemiksi muutoksiksi sekä 2) tehdyiksi ja hyväksytyiksi talousarvioaloitteiksi sekä aloitteiden perusteella hyväksytyiksi määrärahoiksi. Aineisto on kerätty valtiopäiväasiakirjoista, pääasiassa valtiovarainvaliokunnan budjettimietinnöistä ja eduskunnan kirjelmistä sekä vastauksista. Menomuutosaineiston osalta validiteettiin on kiinnitetty erityistä huomiota käymällä läpi myös valtiovarainvaliokunnan kokouspöytäkirjat vuosilta 1967 2003. Lopputuloksena on tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta validi aineisto, joka sisältää vain ja ainoastaan eduskuntalähtöiset menojen muutokset. Analyysia varten aineisto on jaettu kahteen osaan. Toinen aineisto sisältää eduskunnan muuttaman lainsäädännön kustannusvaikutukset, toisessa nämä on jätetty huomioimatta. Aineistoa on analysoitu regressioanalyysin avulla. Tulokset osoittavat, että eduskunnan tekemien menojen muutosten osalta vaalisykli on koko budjetin loppusumman tasolla havaittavissa selvimmin aineistossa, joka sisältää eduskunnan muuttaman lainsäädännön kustannusvaikutukset. Sen sijaan lainsäädännön huomiottajättävässä aineistossa sykliä ei voida havaita lainkaan yhtä selkeästi. Hallinnonaloittaisessa tarkastelussa poliittisten suhdannevaihteluiden teorian mukaiselle budjetoinnille on saatu eniten tukea opetusministeriön hallinnonalalla. Talousarvioaloitteita tarkasteltaessa vaalien mukaan ajoittunut budjettiaktiviteetti on havaittavissa selkeimmin tehdyissä talousarvioaloitteissa, jotka kuvaavat yksittäisten kansanedustajien toimintaa. Sen sijaan eduskunnan enemmistön hyväksynnän vaativien aloiteindikaattorien - aloitteiden hyväksymisosuus ja aloitteiden perusteella hyväksytyt määrärahat - kehitys on ollut paljon heikommin vaalien ehdollistamaa. Yhteistä kaikille aloitemittareille kuitenkin on, että pienkorjausmäärärahoista luopuminen selittää aktiivisuuden laskua vuodesta 1992 lähtien.

The weight of neoconservative ideology in world politics is generally identified and acknowledged. In spite of this, more profound studies are found wanting. I attempt to make the ideology more understandable and approach it from a distinct point of view, examining neoconservatism's attitude to torture in the United States' 'Global War on Terror'. In so doing, my aim is also to clarify the thus far often somewhat vague distinction between the current U.S. administration and neoconservatism in political and academic writing. I have utilized the theory of cognitive dissonance created by Leon Festinger to study the mechanisms in play concerning the different attitudes toward the use of torture. The theory has so far found very few applications in the study of international relations, but I believe there to be significant potential in its future use. On a more concrete level, I undertake to examine whether the core values of neoconservatism (human rights, liberal democracy, 'American values' and 'moral use of power') on the one hand, and condoning attitudes toward the use of torture on the other, give rise to an intolerable inner conflict that could be called cognitive dissonance. The use of torture is absolutely prohibited in international law, standards and norms. The most central internationally binding legal obligation prohibiting the use of torture is the Convention against Torture from 1984. The convention prohibits the use of torture in all cases and without exception. My study examines the question of torture in the context of the 'War on Terror' and the relation of torture to the individual. The individual rises in fact to become one of the most salient levels of analysis in the paper: each of neoconservatism's core values can be said to be based on defending the rights of the individual while torture can simultaneously be defined as being the ultimate denial of the individual's worth and dignity. I conclude my study by asserting that neoconservatism's attitude toward torture has led to severe conflicts with its own core values. Although accurate definitions of the mechanisms used in alleviating the dissonance are impossible to find, the study gives evidence indicating that denial of responsibility and a rearranging of the hierarchy of internal values can have been included in the reduction of dissonance. I deem the observation made in the study that attempts to reduce dissonance typically 'spill over' to other seemingly unattached areas of decision-making highly important. What this means is that in addition to influencing core values or the fundamental level of ideology, past decisions also influence future decisions.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Suomen ihmiskaupan vastaista toimintaa foucaultlaisen diskurssianalyysin keinoin problematisointina. Sukupuolelle, kansalaisuudelle ja kaupalliselle seksille rakennettuja merkityksiä tarkastellen vastaan kolmeen tutkimuskysymykseeni: Miten ja millaiseksi ilmiöksi ihmiskauppa Suomen ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa rakennetaan? Miten ja millaisiksi uhri- ja auttamispositiot konstruoidaan? Miten ja millaiseksi rakennetaan prostituutiossa tapahtuvan ihmiskaupan vastainen toiminta? Tutkimusaineistoni koostuu Ihmiskaupan vastaisesta toimintasuunnitelmasta (2005) sekä Ihmiskaupan uhrien auttaminen -raportista (2006). Suomen ihmiskaupan vastaisen toiminnan kontekstia hahmotin tarkastelemalla sukupuolten väliselle tasa-arvolle ja prostituutiolle suomalaisessa yhteiskunnassa rakennettuja merkityksiä. Prostituution, tasa-arvon ja Suomen suhteen määritin ongelmalliseksi: prostituutio on Suomessa 'paheksuttua ja väärin', mutta prostituutiossa kaikki oikeudenloukkaukset ovat sallittuja. Suomalaisten pärjääjämiesten ja -naisten heteronormatiivinen ja saavutettu tasa-arvo rajaakin sekä kuulumista kansakuntaan että rakentaa rajoja sen sisällä. Se ei koske muun muassa prostituutiossa työskenteleviä ihmisiä, sillä he kyseenalaistavat heteronormatiivisen sukupuolijärjestyksen mukaisen seksuaalihierarkian. Tasa-arvon määrittyessä suomalaisten sisäistetyksi ominaisuudeksi , tipahtavat seksuaalihierarkian kyseenalaistajat myös kansalaisen käsitteen ulkopuolelle. Ulkomainen prostituutio myös konstruoidaan uhkaksi suomalaiselle tasa-arvolle. Ihmiskauppa samaistettiin tutkimusaineistossani laittomaan maahantuloon ja ulkomaisten naisten Suomessa harjoittamaan prostituutioon. Ihmiskauppa rakennettiin seuraukseksi 'lähtömaiden' heikkoudesta ja kulttuurisesta epäyhtenäisyydestä. Suomi konstruoitiin menestyväksi ja tasa-arvoiseksi yhteiskunnaksi, jota ihmiskauppa uhkaa 'rapautumisella'. Ihmiskaupalle rakennettiin kaksi uhripositiota: (naisten) seksuaalinen ja (miesten) työvoiman hyväksikäyttö. Ihmiskauppa seksuaalisessa hyväksikäyttötarkoituksessa rakennettiin tarkoittamaan ei-suomalaisten naisten Suomessa harjoittamaa prostituutiota ja kaikkea kaupallisen seksin areenalla tapahtuvaa ihmiskauppaa tarkasteltiin abolitionistisesta prostituutionäkemyksestä käsin vain seksuaalisen hyväksikäytön kautta. Ulkomaiset prostituoidut eivät täten olleet ihmiskaupan uhreja, koska heidän työskentelyolosuhteensa olivat huonot, vaan koska heitä oli seksuaalisesti hyväksikäytetty, pakotettu tahdonvastaisiin yhdyntöihin. Näin jäsentämällä menetettiin mahdollisuus tarkastella muuta kaupallisen seksin areenalla tapahtuvaa hyväksikäyttöä: velkavankeutta, liikkumavapauden rajoittamista ja väkivaltaa ja tuotiin keskusteluun kysymys alkuperäisestä suostumuksesta. Ihmiskaupan uhrin kategorioita rakennettiin myös ulkomaalaisuuden ja avuttomuuden kautta. Auttamistyön tavoitteeksi konstruoitiin uhrin sopeutuminen ja 'normaaliuden' saavuttaminen, joka tarkoitti joko prostituutiosta irrottautumista tai Suomesta poistumista. Auttajat rakennettiin suomalaisiksi moniammattilaisiksi. Suomen kansalaiset saivat asiantuntijuudesta osansa ja ihmiskaupan vastainen toiminta rakennettiin kansakuntaa yhteen tuovaksi projektiksi, jonka tarkoituksena oli lähiympäristön puhdistaminen riskeistä ja 'liasta', joka rakentui tarkoittamaan ennen kaikkea ulkomaista prostituutiota. Prostituutiossa tapahtuvaa ihmiskauppaa haluttiin ehkäistä kehitys- ja lähialueyhteistyöllä, viisumipolitiikalla sekä kriminalisoimalla seksin ostaminen. Naisten maahanmuutto mitätöitiin kehityspolitiikalla ratkaistavaksi epäterveeksi ongelmaksi ja samalla epäonnistuttiin kehittämään ehdotuksia siitä, miten ihmiskauppaa prostituutiossa voitaisiin ehkäistä. Analyysini päätteeksi esitin näkemykseni siitä, kuinka jäsentämällä kaupallisen seksin kenttää työn käsitteen kautta voitaisiin raivata diskursiivista tilaa siirtolaisnaisten vaatimuksille työstä. Seksuaalisessa hyväksikäyttötarkoituksessa tehdyllä ihmiskaupalla ei ole mitään tekemistä työn kanssa, mutta 'työläisinä' subjektit voisivat olla poliittisia, sen sijaan että olisivat vain psykologisoituja ja traumatisoituja uhreja. Se, että ihmisiä hyväksikäytetään teollisuuden alalla, jota kukaan ei valvo tai säätele, tuskin varsinaisesti yllättää ketään. Työn käsite auttaisi tarkastelemaan tätä hyväksikäyttöä 'vääränä' ja seksityön argumentoiminen työksi haastaisi myös heikkoutta ja suojelun tarvetta korostavan käsityksen naisten seksuaalisuudesta.

Tutkimus käsittelee sukupuolikiintiökeskusteluja kahdessa suomalaisessa puolueessa, Kokoomuksessa ja Keskustassa. Kiinnostus Kokoomuksen ja Keskustan tarkasteluun kohdistuu niissä ilmenevään voimakkaaseen kiintiövastaisuuteen sekä tasa-arvokysymysten käsittelyn diskursiivisiin rajoitteisiin naisten poliittisen toiminnan kannalta. Tutkimuksella on kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin se pyrkii syventämään olemassa olevaa analyysiä suomalaisesta tasa-arvo- ja kiintiöpuheesta tarkastelemalla Kokoomuksen ja Keskustan naispoliitikkojen kiintiömyönteisiä puhetapoja suhteessa niiden miespoliitikkojen kiintiöitä vastustavaan puheeseen. Toisena tavoitteena on tarkastella näitä puolueita naisten poliittisen toiminnan tiloina ja ymmärtää paremmin niiden sisäisiä diskursseja, sukupuolen mukaisia jakolinjoja sekä näiden mahdollisia vaikutuksia naisten poliittiselle toiminnalle. Aineistona käytetään Kokoomuksen ja Keskustan varsinaisten puoluekokousten asiakirjoja ja kiintiöistä käytyjä eduskuntakeskusteluja vuosilta 1990-2005 sekä Kokoomusta ja Keskustaa edustavien kunnallispoliitikkojen haastatteluja. Tutkimuskysymyksiin pyritään vastaamaan diskurssianalyysin välinein. Yhtäältä tarkastellaan sitä, millä tavalla vallitsevat diskursiiviset käytännöt ja puheen reunaehdot tuottavat ja rajoittavat poliitikkojen toimijuutta; toisaalta sitä, millä tavoin toimijat käyttävät diskursiivisia aineksia haastaakseen, muovatakseen tai puolustaakseen erilaisia positioita ja argumentteja. Tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu pääasiassa pohjoismaiseen politiikan naistutkimukseen. Kokoomuksen ja Keskustan sukupuolikiintiökeskustelun yksi merkittävimmistä piirteistä oli se, ettei kiintiöissä kaikkien keskusteluun osallistuneiden osapuolten mielestä ollut lainkaan kyse sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Tämä johtui osapuolten erilaisista tasa-arvon määritelmistä - ei siitä, että keskusteluissa olisi käsitelty jotain kokonaan toista teemaa. Puolueissa vallinnutta tasa-arvoymmärrystä määrittivät näkemykset yksilöiden asenteiden sekä 'luonnollisen' tasa-arvokehityksen merkityksestä todellisen tasa-arvon saavuttamisen lähteinä. Tätä näkemystä vasten kiintiöt näyttäytyivät usein problemaattisina. Kokoomuksen ja Keskustan puoluehallitukset sekä aineistossa esiintyneet miespoliitikot käyttivät erilaisia aktiivisen ja passiivisen vastarinnan strategioita estääkseen kiintiökysymyksen politisoitumisen ja kiintiöiden käyttöönoton. Vastustus ulottui toisinaan myös tasa-arvoon ylipäänsä. Julkilausutun vastustuksen ja tasa-arvokysymyksiin liittyvien keskustelunavausten vaientamisen lisäksi aineistoissa esiintyi myös hienovaraisempaa tasa-arvokysymysten epäpolitisointia ja rajaamista. Silti miesten puheessa sukupuolten väliseen tasa-arvoon suhtauduttiin retorisella tasolla myönteisesti. Kiintiöitä puolustaneet naiset käyttivät hyväkseen tasa-arvopuheen yhteisiä elementtejä, joihin he ottivat etäisyyttä omiin kokemuksiinsa nojaten. Puolueissa vallinnut syrjimättömyyteen ja suosimattomuuteen perustuneen mahdollisuuksien tasa-arvon, sukupuolirooliajattelun ja tasa-arvon edistysuskon joustavasti toisiinsa yhdistävä puhetapa ei kuitenkaan antanut riittävästi tilaa naisten sosiaalisten kokemusten representaatioille. Tästä seurasi merkittäviä katkoksia ja ristiriitoja naisten puheeseen. Naisten toiminnan ehtoja Kokoomuksessa ja Keskustassa määritti ennen kaikkea puolueissa vallinnut tasa-arvoymmärrys sekä siitä seurannut 'yhden asian naiseksi' leimautumisen vaara: tasa-arvonäkökulmaa ei voinut soveltaa kysymyksessä kuin kysymyksessä.

The study is about the US policies towards the Indian and the Pakistani nuclear weapons programs in 1945-2001. In addition to the two nuclear weapons programs and the reasons behind them, also US policies towards them and the factors that have contributed to the success of the policies are considered, as well as US goals and interests in South Asia in general. The research method used in this non-experimental case study is critical literature analysis. The research material consists of books, articles, and statements about US non-proliferation policies, the South Asian nuclear weapons programs, and geopolitical and realist theories as well as theories about nuclear weapons. There are several reasons behind the Indian and the Pakistani nuclear weapons programs, of which the most important seem to be threats to security, the Indian aspiration to become a major international player, and domestic politics. The US seems to have been constantly against nuclear proliferation in South Asia, but its non-proliferation policies have not been totally successful. Preventing nuclear proliferation has not always been ensured because it has been secondary to some other goals of the US, most notably to that of blocking the growth of the Soviet sphere of influence during the Cold War. The US non-proliferation policies have somewhat concentrated on trying to prevent the spread of nuclear material and technologies but it has also tried to affect the reasons for proliferation. However, differing views on the best non-proliferation policies between the US Congress and the President and a lack of support from other states have caused certain ineffectiveness of US policies.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan strategisen johtamisen ja tutkimus- ja kehittämistoiminnan (t&k) suhdetta liikenne- ja viestintäministeriön (LVM) väylähallinnossa. Väylähallinnon laitoksista tarkastellaan Tiehallintoa ja Ratahallintokeskusta. Tarkastelun kohteena on strategisen johtamisen ja t&k-toiminnan hahmotettu luonne tarkasteltavissa organisaatioissa sekä LVM:n strateginen johtaminen laitoksiin nähden. Lisäksi selvitetään minkälainen asema ja merkitys t&k-toiminnalla on tutkimuskohteena olevien organisaatioiden strategiselle johtamiselle. Tutkimusongelmaan pureudutaan kvalitatiivisesti, puolistrukturoitujen teemahaastattelujen avulla. Tausta-aineistona on organisaatioiden monipuolinen asiakirja-aineisto. Haastatteluiden ja asiakirja-aineiston perustella t&k-toiminta on vahvassa tukiroolissa kaikkien tarkasteltavien organisaatioiden strategisessa johtamisessa. T&k-toiminnalla on huomattava vaikutus organisaation sisäiseen ja ulkoiseen strategiseen johtamiseen. Sisäisessä strategisessa johtamisessa organisaation t&k-toiminnan tärkein tehtävä on henkilöstön osaamisen ja kompetenssien ylläpitäminen. T&k-toiminnan avulla halutaan varmistaa se, että organisaation henkilöstö on tietoinen toimintaympäristön uusimmasta kehityksestä sekä henkilöstön osaaminen on riittävää organisaation tehtävien suorittamiseksi. T&k-toiminnan vaikutukset ulkoisen strategisen johtamisen osalta jakaantuvat kolmeen eri tasoon: lyhyeen aikavälin strategiaan, pitkän aikavälin strategiaan ja strategiaparadigmaan. Lyhyen aikavälin strategian osalta t&k-toiminnan vaikutus on pitkälti strategian tehostamisessa ja implementoinnin helpottamisessa. Pitkällä aikavälillä t&k-toiminnan avulla pyritään johtamaan yleisstrategioita ja ennakoimaan mahdollisia toimintaympäristön sekä yhteiskunnan muutoksia, jotta organisaatiot voisivat toteuttaa mahdollisimman hyvin niiden päätehtävät myös tulevaisuudessa. T&k-toiminnan vaikutus strategiaparadigmaan on harvinaisin, jolloin organisaation strategisen ajattelun tapa voi muuttua tutkimustiedon kautta. Seurauksena voi olla uuden strategiaparadigman syntyminen tai vanha paradigman hylkääminen. Lisäksi t&k-toiminnalla on välillisempää merkitystä ministeriön tulosohjauksessa ja väylähallinnon strategisen ohjauksen johtoryhmän toiminnassa. Saadut tulokset ovat linjassa Collier ym.:iden, Mintzbergin, Sydänmaanlakan ja Kirjavaisen tekemien tutkimusten kanssa strategisesta johtamisesta ja strategisen osaamisen johtamisesta. Collier ym. keskittyvät julkisen sektorin strategiseen johtamiseen, ja loput käsittelevät strategioita ja strategista johtamista yleisemmällä tasolla. Nämä ovat tutkielmassa myös pääasialliset teoreettiset lähteet. Sekundaarisina lähteinä ovat Choo ja Bean ym. Organisaatioiden taustan ja strategisen tilanteen selvittämisessä liikenne- ja viestintäministeriön, Tiehallinnon ja Ratahallintokeskuksen asiakirja-aineisto on tutkielman tärkein lähde.

Tutkimuskohteena on Suomessa havaittu ajoneuvojen tuottajavastuujärjestelmän toimeenpano-ongelma. Ajoneuvojen tuottajavastuujärjestelmä perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston romuajoneuvodirektiiviin 2000/53/EY. Romuajoneuvodirektiivin tavoitteena on tehostaa romuajoneuvojen romutusprosessia (hyödyntämistavoite) ja romuttaa kaikki romuajoneuvot tuottajavastuujärjestelmän piirissä (määrätavoite). Tämän tutkimuksen tutkimusongelma on toimeenpanovaje liittyen määrätavoitteen saavuttamiseen. Vain 10 30 % Suomessa syntyvistä romuajoneuvoista romutetaan tuottajavastuujärjestelmän piirissä. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Miksi romuajoneuvodirektiivin määrätavoite saavutetaan puutteellisesti Suomessa? 2. Miten ohjauksen vaikuttavuutta voitaisiin parantaa? Ensimmäisen kysymyksen vastaus selittää määrätavoitteen puutteellista toteutumista Suomessa tällä hetkellä. Toisen kysymyksen vastauksella etsitään ohjauskeinoja (regulatiivisia, taloudellisia ja informaatioon perustuvia) järjestelmän itseohjautuvuuden parantamiseksi. Toimeenpanoa tarkastellaan ohjausteoreettisesta näkökulmasta. Lähtökohtana on, että määrätavoitteen saavuttamisen kannalta, ajoneuvojen viimeisten omistajien tekemät päätökset ovat oleellisia. Tutkimuksessa tarkastellaan viimeiseen omistajaan kohdistuvaa ohjausta sekä ohjauksen vaikutuksia rakenteellisesta näkökulmasta. Analyysiyksikkönä on toimeenpanorakenne, joka sisältää kaikki oleelliset toimijat ajoneuvojen tuottajavastuujärjestelmän toimintaan liittyen. Aineistona on julkinen materiaali toimeenpanorakenteen toimijoista muun muassa viralliset asiakirjat toimeenpanon suunnitteluun liittyen. Tutkimusmenetelminä ovat tapauskuvailu ja analyysi teoreettisten konstruktioiden avulla. Ohjauskeinojen vaikuttavuutta analysoidaan teoriasta, aikaisemmasta tutkimuksesta ja empiriasta johdettujen kriteerien avulla. Tutkimuksessa on omaksuttu toimeenpanotutkimuksen kolmannen sukupolven lähestymistapa, jossa yhdistetään bottom-up- ja top-down -näkökulmat. Tutkimuksessa kuvataan ohjausketju, joka ylettyy poliittishallinnollisista toimijoista kohderyhmiin: tuottajiin, romutusalan taloudellisiin toimijoihin ja viimeisiin omistajiin. Viimeinen omistaja liitetään toimeenpanorakenteeseen ja siinä vaikuttavaan ohjaukseen rationaalisen valinnan teorian käsitteiden välityksellä. Tutkimuksen tuloksena havaitaan, että ajoneuvojen tuottajavastuujärjestelmän toimeenpanovaje selittyy ohjauksen sisällön ja kohderyhmien toiminnan yhteisvaikutuksena. Tulokset tukevat ja laajentavat aikaisempia tutkimustuloksia: Tuottajavastuujärjestelmän määrätavoitteen parempi saavuttaminen vaatii sekä tuottajista että romutusalan taloudellisista toimijoista erillisen ratkaisun. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että toimiakseen tuottajavastuujärjestelmä vaatii suoraan viimeiseen omistajaan kohdistuvaa ohjausta. Toimeenpanossa epäonnistutaan tällä hetkellä sen takia, että toimeenpanon muotoiluvaiheessa järjestelmälle on luodut säännöt olettavat viimeisen omistajan absoluuttiseksi yksiköksi, vaikka viimeistä omistajaa ei voi määritellä objektiivisin termein. Tällöin perinteinen sääntely ei saa aikaa haluttuja vaikutuksia ja määrätavoitetta ei saavuteta riittävällä tasolla. Järjestelmän koordinointi on vaikeaa, kun viimeisen omistajan toiminta sen ulkopuolella on mahdollista ja jopa kannattavaa. Tämä tuottajavastuujärjestelmän viimeisen omistajan ongelma vaatii ratkaisukseen kannusterakenteen, jossa regulatiivisia ja taloudellisia ohjauskeinoja sekä informaatiota käytetään toisiaan tukevasti. Tuloksena esitetään suomalaiseen toimintaympäristöön soveltuva toimintamalli viimeisen omistajan ongelman ratkaisemiseksi. Haasteena on valjastaa toimeenpanorakenteessa olevat ohjausresurssit käyttöön. Tuottajavastuun toimeenpanon muotoilussa tulisikin lähtökohdaksi ottaa toimeenpanorakenne ja kohderyhmien toiminnan ohjaus.