Browsing by discipline "Käytännöllinen filosofia"

Pro-gradu tutkielma käsittelee Levinasin etiikan ja feministisen teorian mahdollisia risteyskohtia. Tutkielman teoreettinen viitekehys on poststrukturalistinen filosofia ja erityisesti vuosituhannen vaihteeseen paikantuva niin kutsuttu eettis-esteettinen käänne sen sisällä. Toinen tutkielman perustavista viitekehyksistä on feministinen teoria, etenkin poststrukturalistinen feministinen etiikka, jonka läpi suodattuvat Levinas-luennat erityisesti ruumiillisuuden sekä erojen pluraliteetin suhteen ovat tutkielman keskeinen sisältö. Tutkielman lähtökohtana on feminististen teorian keskustelututtaminen filosofian kanonisoitujen tekstien kanssa. Näitä teemoja käsitellään tutkielman johdantoluvussa. Tutkielman toisessa ja kolmannessa luvussa rakentuu se historiallinen ja teoreettinen tausta, jonka myötä työn keskeisimmät väitteet paikantuvat kontekstiinsa ja tulevat ymmärrettäviksi. Tutkielman uloin viitekehys on poststrukturalistinen eettinen käänne, erityisesti sen fenomenologinen juonne. Tutkielma esittää lyhyen katsauksen fenomenologiseen ajatteluun ja sen teoreettisen peruskäsitteistöön, jonka ymmärtäminen toimii johdatuksena myös Levinasin ajatteluun. Toinen luku päättyy tiiviillä katsauksella feministiseen etiikan tutkimukseen, joka vaaditaan myöhempien Levinas-tulkintojen kontekstualisoimiseksi: nimenomaan feministinen etiikka on se teoreettinen kenttä, johon tutkielmassa esitetyt tulkinnat fokusoituvat, ja jota se omalta osaltaan kehittää ja vie eteenpäin. Kolmas luku on puolestaan omistettu Levinasin filosofian lähtökohtiin ja keskeisimpään käsitteistöön tutustumiselle. Tutkielma tarjoaa läpileikkauksen Levinasin filosofiasta alkaen tämän ajattelun juurista kohti käsitystä eettisestä subjektista ja etiikan kielellisestä ja tätä kautta myös ruumiillisesta ulottuvuudesta. Levinasin etiikan ydin, minän suhdetta Toiseen, ilmenee radikaalilla tavalla minälle tuntemattomana, äärettömänä vierautena. Luvun keskeiset kysymykset liittyvät eettisen subjektiviteetin muotoutumiseen vastuullisessa kasvokkain-suhteessa, sekä toisaalta tämän suhteen kielen kautta ilmenevään ruumiilliseen ja aistilliseen ulottuvuuteen. Työn neljäs luku avaa dialogin Levinasin filosofian ja feministisen teorian välille. Uusien Levinas-tulkintojen tuottamisen kannalta on välttämätöntä tarkastella, millaista keskustelua aiheesta on jo käyty. Levinasin tapauksessa feministisen tulkinnan mahdollisuus vaikuttaisi palaavaan tämän käyttämän kielen ja käsitteistön sukupuolittumiseen ja niihin erilaisiin merkityssisältöihin, joita tästä on johdettavissa. Tutkielmassa tarkastellaan kahta käsitettä, feminiiniä ja erosta, ja jäljitetään näiden käsitteiden muodonmuutos läpi Levinasin tuotannon. Tälle perustuen esitetään arvio feministisen Levinas-tulkinnan mahdollisuudesta perustuen ajatukselle feminiinistä radikaalina toiseutena. Viides luku keskittyy ruumiillisuuden kysymykseen. Ruumiillisuudesta käydyt keskustelut yhdistetään feministisen etiikan teoreettiseen kenttään ja Levinasin filosofiaan. Levinasille suhde Toiseen avaa minän kohti ennakoimatonta, vierasta ja uutta. Näin ymmärrettynä eettiset käytännöt ovat ennen kaikkea aistivan ruumiin käytäntöjä, jotka toimivat ennakkoehtona eettisyyden tapahtumiselle. Tätä kautta ymmärrettyä aistillisen ruumiin etiikkaa esittellään sekä Ewa Ziarekiin että Tina Chanteriin nojaten. Niin Ziarekin kuin Chanterinkin tulkinnan puitteissa tärkeäksi keskustelukumppaniksi ruumiillisuutta käsiteltäessä muodostuu Luce Irigaray, jota vasten peilattuna Levinas tulee osaksi sukupuolieron etiikan perinnettä. Sukupuolieron etiikalle vaihtoehtoiseksi viitekehykseksi ehdotetaan tutkielman kuudennessa luvussa ajatusta dissensukseen perustuvasta erojen pluraliteetista. Tällaisesta lähtökohdasta Levinas-tulkintaa lähtee muotoilemaan Diane Perpich, jonka mukaan toiseus Levinasilla tulee ymmärtää absoluuttisuuden sijaan singulariteetin käsitteen kautta. Singulaarisuus ilmaisee ajatuksen jokaisesta ihmisyksilöstä ainutlaatuisena, korvaamattomana itsenä. Tällaisena singulaari toinen on palauttamattomissa mihinkään yksittäisiin ominaisuuksiin tai kuvauksiin, jotka väistämättä redusoisivat toiseuden siihen, mitä tällä on yhteistä muiden kanssa. Lisäksi singulaarisuus ilmaisee ajatuksen siitä, että toisella on yksiselitteinen eettinen arvo. Singulaari toinen kohdataan eettisessä suhteessa sellaisenaan, ei jonkin universaalin ominaisuuden valossa. Tutkielman lopputulosten kannalta kiinnostavaa on, tuoko feministinen teoria uusia näkökulmia siihen tapaan, jolla Levinasin etiikka filosofian kaanoniin asettuu. Toisaalta lopputulosten kannalta merkittävää kuitenkin on myös se, kuinka tällaisten uusien tulkintojen kautta tutkitaan tai suorastaan muotoillaan uudelleen feministisen teorian ja kritiikin lähtökohtia. Näihin kysymyksiin vastataan työn viimeisessä luvussa.

The master´s thesis concerns the relationship between Martin Heidegger´s early philosophy and Pierre Bourdieu´s social ontology. It examines Bourdieu´s central concepts particularly in relation to Heidegger´s major work Being and Time. In the thesis it is shown, what kinds of similarities and differences can be found between the two thinkers. The thesis is also a summary of Bourdieu´s ontology. The thesis is the first extensive treatise on the influence of Heidegger on Bourdieu´s thought. Bourdieu has written about Heidegger at different stages of his career but the relationship between the two has not been discussed much in scholarly literature. With the help of Heidegger´s thought, the thesis clarifies the philosophical dimension in Bourdieu´s thought, especially his social ontology. The relationship between Bourdieu and Heidegger is approached through three questions in the thesis. These are: 1. What are the philosophical similarities between Bourdieu and early Heidegger? 2. What are the differences between them? 3. How is Bourdieu´s social ontology complementary in relation to Heidegger? The questions are examined by close-reading Bourdieu´s theoretical writings and Heidegger´s early philosophical works. The thesis shows that habitus and the social field, the conceptual pair central to Bourdieu´s so called 'theory of practice', is a modification of the conceptual pair Dasein and world that Heidegger uses in Being and Time. This similarity is connected to a broader connection between Bourdieu and Heidegger: both thinkers do away with the subject – object –distinction and show how out experience of reality is constituted in practical, always already interpreted acting in the world. Bourdieu´s thought is also shown to differ from Heidegger´s : Bourdieu emphasizes the significance of empirical findings for understanding social reality. He explicitly criticizes Heidegger for ahistoricality, namely for not examining the societal and historical conditions of the possibility of being human. Bourdieu sees the importance of Heidegger´s phenomenological hermeneutics but demands that it engage in dialogue with empirical research. The thesis brings to light how Bourdieu on the basis of Heideggerian fundamental ontology has developed a social scientific research program and thus taken Heidegger´s early thought on a new path. Bourdieu reforms the Heideggerian conception of the social and builds critical social scientific thought on the foundation of Heideggerian ontology. Bourdieu also attempts to bring out social and historical conditions of the possibility of Heidegger´s thought. As the conclusion of the thesis it is stated that the influence of Heidegger´s early thought on Bourdieu is apparent and complex, even though clear differences between the two thinkers can also be shown.

The present Thesis explores the possibility of applying a virtue ethics framework, based upon the Aristotelian tradition, into business ethics. The purpose of the Thesis is twofold: to give an overview of virtue ethics through Richard Taylor’s portrait and to offer a specific account of virtue ethics focused on the business realm. The examination of this virtue ethics proposal is largely founded on Robert C. Solomon’s works, which constitute the cornerstone of this Thesis. However, the critical nature of this examination requires serious criticism of both Taylor’s account of virtue ethics as well as of Solomon’s main articles and books on the topic under scrutiny. Remaining critical includes pointing out the existing flaws in their proposals. Ultimately, the aim is to show how a reinterpretation of Aristotle and virtue ethics can result in a pluralistic account of business ethics. Such interpretation, which revolves around the notion of ‘ethical styles’, is derived from Nietzsche’s understanding of the uniqueness of virtues. Attention to circumstances and flexibility characterize an ethical approach that, this Thesis will contend, is better suited than the traditional utilitarian and Kantian traditions for answering contemporary ethical business dilemmas. Eventually, reinterpreting the virtue ethics tradition will make new space for ethical solutions and discourses to emerge. An example of such a theory is offered in this Thesis. A tripartite approach, based on J. Thomas Whetstone’s account, will stress that there is no reductive conception that can reflect the complexity of our moral existence. Rather, a combination of the different existing traditions will result in the figure of the servant leader as the ideal towards which board members and executives should strive. An analysis of the function of those expressions used to define business will also play a major role in this Thesis. The ever-growing presence of influential corporations in contemporary markets and social scenarios should alert the reader that it is in society’s hands to change the course of humanity and to lead the present towards a more humane and ethical future.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan Carl Mengerin ja Ludwig von Misesin metodologiaa. Nämä kaksi tieteentekijää kuuluvat taloustieteen itävaltalaiseen koulukuntaan, joka on marginaalinen, mutta mielenkiintoinen paradigma. Se esimerkiksi ei käsittele taloustieteen lainalaisuuksia matemaattisin menetelmin. Lähtökohta tälle tutkielmalle muodostuu pääasiassa näiden kahden tieteentekijän alkuperäiskirjallisuudesta. Modernia kontekstia itävaltalaiselle taloustieteelle ei metodologian osalta juurikaan löydy. Vain Uskali Mäki on tehnyt korkealaatuista tutkimusta itävaltalaisen metodologian suhteen. Tällä tutkielmalla on kaksi tavoitetta. Ensin esitetään miten Mengerin ja von Misesin metodologia periaatteessa on rakentunut. Tämä tehdään esittämällä ensin heidän metodologiansa, ja sitten pohtimalla millaisista rakenteista ja ulottuvuuksista tämän metodologian mukaisesti kehitetyt teoriat koostuvat. Lopputulos on se, että Mengerillä teoriat ovat aina kytkettynä ulkomaailmaan, mutta von Misesillä teoriat ovat osittain a priori -formaaleja ja osittain riippuvaisia ihmisen fenomenologisesta ja empiirisestä elinympäristöstä. Sitten esitetään neljä tulkintaa siitä, mikä painoarvo kullakin ulottuvuudella von Misesin kaksijakoisessa metodologiassa on. Onko fenomenologinen vai formaali ulottuvuus painavampi. Tulkinnat tästä ovat seuraavat: von Mises pitää formaalia menetelmää tärkeämpänä, Mäki pitää fenomenologiaa painavampana, Hans-Herman Hoppe (itävaltalainen nykytieteilijä) pitää molempia ulottuvuuksia samanarvoisina, ja Mengerin teoriat ovat aina kytketty ulkomaailmaan. Tämän tutkielman toinen tavoite on esittää miten Mengerin ja von Misesin teoriat käytännössä toimivat. Tavoitteena tämän toisen kysymyksen osalta on arvioida missä määrin rahaan liittyvien teorioiden syntymekanismi on luonteeltaan formaalia ja missä määrin fenomenologista. Tämä arvio tehdään käyttämällä hyväksi yllä mainittuja tulkintoja siitä, miten painavia itävaltalaisten teorioiden ulottuvuudet ovat. Vastakkain asetetaan Mäen fenomenologinen ja von Misesin formaali näkemys. Tutkimusmenetelmänä tämän toisen tavoitteen osalta on myös eriävä. Tässä osassa esitetään teoriat alkuperäislähteitä lainaten niin, että ilmenee miten eri ulottuvuudet ovat teorioissa läsnä. Lopputulos tämän kysymyksen osalta on seuraava: perimmäisten ilmiöiden osalta (esimerkiksi rahan synty) on yleensä havaittavissa fenomenologisia piirteitä, kun taas rahan teorian ollessa valmiina voidaan helposti formaalisti johtaa siitä muita ilmiöitä (esimerkiksi inflaatio). Tutkielman johtopäätös on siis, että perimmäinen itävaltalaisen taloustieteen olemus on fenomenologinen.

Globalisaatio ja kansainvälisen muuttoliikkeen räjähdysmäinen kasvu ovat haastaneet perinteisen maailmankuvamme ja käsityksemme itsenäisistä valtioista. Maahanmuuttoa koskevassa poliittisessa filosofiassa on enenevässä määrin ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti valtiosuvereniteettia. Samalla on kyseenalaistettu valtion oikeus rajakontrolliin, maahanmuuton estämiseen ja maahanmuuton kriteerien omaehtoiseen asettamiseen. Rajakontrollin katsotaan usein olevan ristiriidassa liberaalien arvojen ja ihmisoikeuksien kanssa. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Christopher Heath Wellmanin valtion rajakontrollia puolustavaa argumenttia. Wellman pyrkii ratkaisemaan valtiosuvereniteetin, ihmisoikeuksien ja rajakontrollin välisen jännitteen yhdistämällä liberaalin ajatuksen yksilön moraalisesta arvosta antiliberaaliin ajatukseen kollektiivisesta oikeudesta itsemääräämiseen. Hänen argumenttinsa rakentuu kolmesta premissistä: 1) valtiolla on oikeus itsemääräämiseen, 2) itsemääräämisoikeuteen sisältyy yhdistymisvapaus ja 3) yhdistymisvapauteen kuuluu oikeus olla yhdistymättä. Näistä kolmesta premissistä Wellman päättelee, että valtioilla on halutessaan oikeus evätä maahanpääsy kaikilta maahan pyrkiviltä yksilöiltä. Wellmanin johtopäätös on radikaali ja jyrkkä. Sen mukaan valtioilla olisi oikeus sulkea ovensa myös kaikkein heikommassa asemassa olevilta pakolaisilta ja turvapaikanhakijoilta. Tutkielmassa käsitellään Wellmanin argumentin premissejä ja johtopäätöstä kriittisesti. Työ etenee Wellmanin argumentin mukaisesti tarkastellen ensin hänen käsitystään valtion itsemääräämisoikeudesta. Argumentti sitoo kollektiivisen itsemääräämisoikeuden poliittiseen legitimiteettiin ja ryhmän kykyyn suojella ihmisoikeuksia. Liberalismin sitoutuminen arvoindividualismiin ja yksilön oikeuksiin asettaa Wellmanin näkemykselle haasteita. Työssä esitetään, ettei Wellman pysty näitä haasteita täysin ratkaisemaan. Tämän jälkeen tarkastellaan argumentin toista ja kolmatta premissiä yhdistymisvapaudesta ja sen ulossulkevasta ulottuvuudesta. Luvussa tarkastellaan kriittisesti Wellmanin näkemystä yhdistymisvapaudesta ja valtiosta yhdistymisvapauden oikeudenhaltijana. Lisäksi esitetään kaksi Wellmanin jyrkän johtopäätöksen haastavaa esimerkkiä kilpailevista oikeuksista. Näistä ensimmäiseen Wellman pyrkii antamaan ratkaisuehdotuksen. Toinen esimerkki osoittaa, että argumentti asettaa poliittisen yhteisön vähemmistön enemmistön tyrannian alle. Viimeisessä varsinaisessa luvussa tutkielman näkökulma vaihdetaan Wellmanin argumentin sisäisestä tarkastelusta valtion alueellisten oikeuksien tarkasteluun. Näkökulmanvaihdos osoittaa, miksi Wellman tarvitsee argumenttiinsa sen eri osat ja lisäulottuvuudet. Luvussa esitetään, että yhdistymisvapaus ei ole vastaus maahanmuutto- ja rajakontrollikysymykseen. Tämän takia Wellman joutuu antamaan itsemääräämisoikeudelle lisäulottuvuuden. Luvun lopussa osoitetaan, että tämä lisäulottuvuus tuo näkemykseen kommunitaristisia haasteita, joista Wellman on pyrkinyt irrottautumaan. Lisäksi näkemys perustuu konsekventalistisiin huolenaiheisiin eikä Wellmanin kannattamaan deontologiseen käsitykseen valtion itsemääräämisoikeudesta. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, ettei Wellmanin kollektiiviseen itsemääräämisoikeuteen ja yhdistymisvapauteen perustuva argumentti tarjoa oikeutusta valtion oikeudelle kontrolloida rajojaan. Argumentti kaipaa tuekseen perustelun itsemääräämisoikeuden lisäulottuvuuden hyväksymiselle.

Deliberative democracy is a branch of political theory that takes the ideal of public deliberation between citizens as the best way to conduct public affairs. This thesis explores the exclusionary implications of conceptions of deliberative democracy that aim towards reaching consensus. As a corrective, I present an alternative conception of democracy that takes difference and antagonism as constitutive of the political. I will use Jean-François Lyotard’s concept of the differend as a critical tool for normative assessment of deliberative processes, and present a conception of communicative democracy, based mainly on the writings of Iris Marion Young, as a credible starting point for politics that aims towards solving differends by greater inclusion of group difference into politics. I take as my method that of critical theory, understood as normative analysis that takes as its starting point existing social processes and aims to construct an account of them that is both descriptive and prescriptive, aiming to reveal hidden normative possibilities inherent in them. This thesis consists of an introduction and four chapters. The first one explores the concept of the differend, understood as the problem of systemic distortions in political communication making expressing some experiences of injustice impossible. The second chapter presents a standard model of deliberative democracy based on the writings of Joshua Cohen, and then shows how its normative conditions of consensus, unity, reasonable argument and a focus on the common good result in the formation of differends by precluding inclusion of difference. The third chapter then presents an account of communicative democracy as an amendment to the standard model of deliberative democracy. To this end I use and comment on the thought of Iris Marion Young, Chantal Mouffe and Susan Bickford, among others. This account takes antagonism and group difference as constitutive of the political, and aims towards greater political inclusion of groups that are excluded from deliberation by structural relations of privilege and disadvantage. Commenting on discussion around culture in political theory, an account of social groups based on writings of Iris Marion Young is given that refuses to use cultural identity as its basis. Instead, group difference is conceptualized as a structurally constituted and situated phenomenon that must be reflected in politics through the inclusion of differently situated group perspectives into deliberative processes. Structural injustice leads to formation of differends in deliberative processes, and I claim that inclusion of situated perspectives into deliberation through the communicative modes of greeting, rhetoric and narratives are a way towards solving them. I also explore Paul Healy’s suggestion of replacing the deliberative template with the notion of transformative dialogue. In the fourth chapter I briefly discuss Iris Marion Young’s essay ‘Activist Challenges to Deliberative Democracy’ (2001) to explore the limits of deliberation as a method for solving differends.

Tutkielman aiheena on sodankäynti filosofisena ongelmana. Tutkimusongelmaa eli sodankäyntiä ilmiönä tarkastellaan teoreettiselta kannalta, diskurssintutkimuksen, hermeneuttisen tieteenfilosofian ja fenomenologisen metodin muodostamassa viitekehyksessä. Keskeinen tutkimuskysymys koskee sitä, mikä tekee sodankäynnistä järjestäytyneen väkivallan muotona rationaalista. Johtopäätöksenä on tältä osin, että sodankäynnin rationaalisuutta koskevat käsitykset ja uskomukset muodostuvat merkityksenannon prosessien kautta sodankäyntiä koskevissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa diskursseissa, joissa keskustellaan siitä, onko jokin konflikti eli ristiriita tai erimielisyys olemassa ja miten siihen tulisi suhtautua. Tähän liittyen tutkielmassa pohditaan kysymyksiä: millaisissa diskursseissa ymmärrys sodankäynnistä ilmiönä rakentuu, minkälaista ymmärrystä sodankäynnistä ilmiönä diskurssit rakentavat ja miten ymmärrys ilmiöstä diskursseissa rakentuu. Sodankäyntiä historialliselta ja kulttuuriselta kannalta tarkasteltaessa voidaan havaita, että sodankäyntiä ilmiönä koskeva ymmärrys on kulttuurisidonnaista. Tutkielmassa tarkastelun painopiste on kansallisvaltioiden muodostumisen yhteydessä syntyneessä nykyaikaisessa länsimaisessa käsityksessä, jossa sodankäynnin katsotaan muodostavan osan niin kutsuttua kansallisvaltion väkivaltamonopolia. Keskeiseen asemaan nousevat tällöin sodankäynti poliittisena ilmiönä ja sotilaallisen vallan yhteydet muihin valtion sisäisiin ja valtioiden välisiin vallankäytön muotoihin sekä poliittisten toimijoiden harjoittamaan identiteettipolitiikkaan niiden pyrkiessä määrittelemään suhteitaan assosiaation ja dissosiaation käsittein. Diskursiiviseen tarkasteluun liittyy olennaisena käytännön käsite, jota voidaan tutkimusongelman näkökulmasta luonnehtia Carl Schmittin käsitteellä reaalinen taistelun mahdollisuus eli poliittisen konfliktin tai erimielisyyden kärjistyminen fyysiseksi, aseelliseksi taisteluksi. Sodankäynnin rationaalisuutta koskevan kysymyksen ytimessä sijaitsee näin ollen filosofiselta kannalta kiinnostava paradoksi, joka on esitettävissä esimerkiksi roomalaisen Flavius Vegetius Renatuksen lentävällä lauseella "jos haluat rauhaa, varaudu sotaan" tai Michel Foucault'n määrittelemällä taistelutekniikoiden taustaperiaatteella "on kyettävä tappamaan säilyäkseen hengissä". Sodankäyntiä ilmiönä voidaan näin ollen luonnehtia yhtäältä historiallisena käytäntönä eli ihmisen toimintana ja toisaalta sosiaalisen instituution muodostamana, toimintaa jäsentävänä ja ohjaavana, tiedollisena viitekehyksenä.

Growing human populations and their growing appetites have caused severe environmental degradation. Ecological restoration promises an answer to environmental degradation and consequently serves as a major form of environmental management in the future. This Master’s thesis is a conceptual analysis of ecological restoration, also looking at the ethical implications that should follow from the concept. It is important to define the concept clearly to ensure that it fully responds to the causes and challenges of environmental degradation instead of simply justifying them by assuming that it is possible to restore nature without any problems. In addition, ecological restoration goes to the very heart of environmental philosophy, by challenging the dichotomy between nature and humans and therefore, offers a welcome perspective to the search of human place in the natural world. The thesis takes an analytical approach to the search for an appropriate definition of ecological restoration. Conceptual analysis is the main form of inquiry and the aim is to understand how the term has been understood and how it should be understood in a global context. This thesis looks at how ecological restoration has been defined in both philosophical and ecological literature, but the emphasis is on the philosophical literature. The analysis is confined to the most influential work covering ecological restoration, that is, of Robert Elliot (1982 and 1997), Eric Katz (1992 and 1997), Andrew Light (2000, 2012 and 2009), Eric Higgs (2003) and William Throop (2000 and 2012). Also Aldo Leopold’s (1949) work will be covered, even though he does not write about ecological restoration. The analysis is done by framing ecological restoration within four categories: goals, values, means and overall attitude. Framing ecological restoration within these categories ensures a thorough analysis of all the aspects of the concept that might otherwise remain hidden. If one of these categories is missing the concept would be lessened. The concepts of ‘nature’ and ‘wilderness’ have a major impact on how ‘ecological restoration’ is understood. The dichotomy of nature and humans distorts the debate surrounding ecological restoration. Therefore, the concept of nature needs to be defined clearly or even redefined in order to allow ecological restoration. The aim of the thesis is to resolve this conceptual conflict. Ecological restoration has the potential to re-build the relationship between nature and humans and offers the opportunity to re-evaluate the concept of nature, so that it does not necessarily exclude humans. If defined carefully, ecological restoration has the potential to restore damaged ecosystems.

Tutkielma tarkastelee Jacques Derridan eläinajattelua ja sen yhteyttä kieleen. Vaikka Derrida ei ole yleisesti tunnettu eläinfilosofina eikä hänen tuotantoaan ole luettu tyypillisesti eläinfilosofian parissa tai sen kautta, mainitsee Derrida itse kysymyksen eläimestä olleen hänen työssään keskeinen teema aina sen alusta asti. Työ tarkastelee, miten Derridan suhteellisen vähälle tutkimukselle jäänyt eläinajattelu suhteutuu hänen tunnetumpaan tuotantoonsa ja argumentoi, että sen keskeinen rooli on ymmärrettävissä elimellisenä osana Derridan laajempaa projektia. Tutkielmassa Derridan eläinajattelua jäsennetään kahden keskeisen teeman kautta: yhtäältä suhteessa länsimaisen filosofianhistorian dekonstruktioon, sen kriittiseen ja avaavaan uudelleenluentaan, toisaalta luontevana jatkumona Derridan kielifilosofialle. Derridan muotoilua eläinkysymyksestä 'eläimen' ja 'ihmisen" välille tehtävän dualistisen ja hierarkkisen jaon purkamisena ja monimutkaistamisena luetaan tiiviisti näitä teemoja vasten ja niiden käsitteistöstä lähtien. Työn keskeisen tutkimuskirjallisuuden muodostaa Derridan eläinajattelun osalta erityisesti teos L’animal que donc je suis sekä artikkelit 'Il faut bien manger' ja 'Violences contre les animaux' ja hänen kielifilosofiansa osalta kaksi ikonista artikkelia, 'La différance' ja 'Signature événement contexte', sekä varhaisteos De la grammatologie. Tämän rinnalla tutkielmassa tarkastellaan Derridan kriittisen uudelleenluennan kohteena olevan karteesiolaisen perinteen kahta ajattelijaa, René Descartesia ja Jacques Lacania, edellistä erityisesti vuoden 1638 kirjeen, jälkimmäistä kolmen Ecrits’ssä julkaistun artikkelin pohjalta. Työn lopun kritiikissä Derridaa tarkastellaan etenkin vasten Donna Harawayn teoksessaan When Species Meet esittämää kriittistä luentaa. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Työn alussa tarkastellaan, minkälaisen muodon eläinkysymys Derridalla saa ja miten sen rooli on ymmärrettävä suhteessa hänen laajempaan tuotantoonsa. Työssä esitetään, että eläinkysymys muodostuu Derridalla kahdesta erilaisesta, mutta toisiinsa liittyvästä lähestymistavasta: yhtäältä Derrida esittää ajatuksen jaetun kärsimyksen aiheuttamasta myötätunnosta ja eläinten kohtelun muuttumisen välttämättömyydestä; toisaalta hän taas asettaa haasteen limitrofiaan eli dualistisen jakolinjan purkamiseen eroja monentamalla ja kasvattamalla. Työn toisessa osassa esitellään filosofinen tausta, jonka varaan Derridan eläinajattelu rakentuu ja jota vasten se motivoituu. Tätä edustaa yhtäältä Derridan kielifilosofia ja sen näkemys kielestä poisviittaavana, täydentyvänä ja sosiaalisen toistettavuuden kautta merkitystä välittävänä järjestelmänä. Tämä kielifilosofinen tausta tarjoaa käsitteellisiä työkaluja dualistisen perinteen kritiikkiin. Toisaalta Descartesista lähtevä eläindualismin tapa erottaa eläimen konemainen reaktio ja ihmisen spontaani vastaus muodostaa keskeisimmän viitekohdan limitrofiselle projektille ja on tausta, jota vasten Derridan kritiikki tulee mielekkääksi. Tutkielman viimeisessä osassa tuodaan yhteen tarkastellut teemat ja niiden pohjalta esitetään, miten Derridan kielifilosofinen anti haastaa dualistista jakoa eläimen ja ihmisen välillä kyseenalaistamalla mahdollisuutta erottaa puhdasta vastaamista ja reaktiivista toistoa selvärajaisesti toisistaan filosofisesti mielekkäällä tavalla. Työn lopuksi tarkastellaan, missä määrin tätä lähestymistapaa voidaan kuitenkaan pitää eläinfilosofiana tai toislajisiin eläimiin kohdistuvana filosofisena tutkimuksena. Harawayn luennan ja primatologisen tapausesimerkin pohjalta päätellään, että vaikka Derridan eläinajattelun keskittyminen ihmisen kielellisyyden ja antroposentrisen perinteen purkamiseen on yhtäältä todennettavissa, tarjoaa sen dualistisia rajoja kyseenalaistava ja monentava lähestymistapa kuitenkin mielekkään filosofisen lähtökohdan myös toislajisten eläinten filosofiseen tutkimiseen.

Käytännöllisen filosofian historian alaan kuuluva Pro Gradu -tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Tarkastelen Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteitä ja erityisesti Aristoteleen etiikan egoistisesta perusluonteesta käytyä keskustelua. Tutkimuksessa kyseenalaistan oletuksen, että etiikan teorian funktio Aristoteleella olisi ollut sama kuin mikä se modernissa etiikassa on. Tutkimuksessani totean antiikin etiikan ja modernin moraalikäsityksen erot ja tuon esiin sen, kuinka helposti modernit Aristoteles-kommentaattorit lankeavat anakronismiin. Tämä tulee esiin egoismi-keskustelussa ja siinä, millaisia asioita keskustelun osapuolet vaativat Aristoteleen etiikalta tai olettavat etiikan teorian sisältävän. Keskustelu Aristoteleen etiikan egoismista toimii esimerkkinä, jonka kautta valotetaan modernien tulkintaperinteiden ongelmia. Tutkimuksessa päädytään kumoamaan ongelmallisena tulkintaperinne, jonka mukaan Aristoteleen eettinen naturalismi voisi tarjota rationaalisen perustan etiikalle. Myös perinteinen käsitys Aristoteleen etiikan teorian funktiosta hylätään ja päädytään esittämään että Aristoteleen etiikka on perusluonteeltaan erottamatonta politiikasta ja antiikin kreikan kaupunkivaltion poliittisesta rakenteesta. Tämän johdosta kyseenalaistetaan vakavasti mahdollisuus soveltaa Aristoteleen etiikkaa moderniin maailmaan. Johtopäätöksenä on, että Nikomakhoksen etiikka on enemmänkin lainsäätäjille/valtiomiehille (tai sellaiseksi aikoville) suunnattua asiantuntijakirjallisuutta kuin yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämässään vastauksia tarjoava opas. Etiikan teorian tarkoituksena on näyttää lainsäätäjille kokonaiskuva, mihin suuntaan heidän tulisi lainsäädännöllään kansalaisia ohjata.