Browsing by discipline "Poliittinen historia"

The Master’s thesis examines how British Prime Minister David Cameron and Chinese President Xi Jinping construct discursive British and Chinese national identities in the context of foreign policy, how they are similar and different in their discursive constructions, and the reasons of such similarities and differences. In the past three years, both domestic politics and foreign policy in Asia and Europe have been shaped by the rise of nationalist parties as well as the ongoing financial crisis. Important issues such as EU enlargement, nuclear security, the refugee crisis, and Islamic extremism have a great impact on how political leaders construct their rhetoric on national identity in foreign policy, thus opens a fertile ground for research on nationalism. Based on a critical evaluation of literature on theories of nationalism and foreign policy, a modified theoretical framework is developed to explain components of national identity in discourse: construction and narrative of a common past that has national and international significance, construction of a cultural and political continuity, construction of the 'other,' and construction of common political goals and visions that are crucial for the nation’s destiny and the world’s future. The study uses Critical Discourse Analysis to identify and evaluate the fundamental similarities and differences Cameron and Xi construct their national identities in a total of 106 speeches from 2013 to 2015. Based on the findings, the thesis then uses Comparative-Historical Method to elaborate on important similarities and differences and discuss their historical significance. The findings show that that despite the cultural, historical, and political differences between Britain and China, both Cameron and Xi use various similar strategies to ensure that the discursive construction of their national identities is coherent with Britain and China’s national interests. The results suggest a new approach to the nationalism in Asia and Europe, which takes into account but look beyond Asia and Europe’s obvious difference in culture, politics, and history, and aims to reveal the means and the extent of convergence and divergence of nationalism in various forms.

Äitiyslomaa pidennettiin 1970-luvulla useasti, mikä herätti huolta lomien vaikutuksista naisten työmarkkina-asemaan. Edistääkseen lasten hoidon tasapuolisempaa jakautumista vanhempien kesken Suomi otti käyttöön isyysloman sekä vanhempien yhteisesti jaettavan vanhempainloman. Lomien kehittäminen kuitenkin pysähtyi 1980-luvun alkupuolella, kun taas muissa Pohjoismaissa isien kannustamiseksi kehitettiin 1990-luvulla kokonaan isille korvamerkittyjä lomakiintiöitä. Suomi otti vasta vuonna 2003 käyttöön ns. isäkuukauden, jonka käyttö kuitenkin edellyttää, että isä käyttää kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainvapaasta. Isät käyttävät Suomessa vanhempainvapaita edelleen hyvin vähän. Sen sijaan vuodesta 1985 saakka käytössä ollut kotihoidon tukijärjestelmä, jolla tuetaan lasten kotihoitoa, on äitien keskuudessa hyvin suosittu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkielmassa syvennytään tarkemmin kahteen ajanjaksoon: 1970-luvun uudistusaaltoon, jossa isät otettiin mukaan järjestelmään, ja 2000-lukuun, jolloin isien kannustaminen vapaiden käyttöön on jälleen ollut vahvasti poliittisella agendalla. Kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea pyrkimys vanhempien roolien muuttamiseen. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskeisenä tutkimuskohteena on se, millä tavoin päätöksentekoon osallistuneet toimijat ovat argumentoineet kantojaan perhevapaiden tiimoilta. Tutkielman aineisto koostuu mm. valtiopäiväasiakirjoista ja eduskunnan pöytäkirjoista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista, työmarkkinajärjestöjen kannanotoista sekä komiteoiden ja työryhmien muistioista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetelmillä. Molemmat menetelmät kiinnittävät huomionsa siihen, millä tekniikoilla poliittisessa argumentoinnissa pyritään aikaansaamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. Tutkielmasta ilmenee, että 1970-luvun keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kasvattaminen oli osa vasemmiston tasa-arvodiskurssia, jonka tavoitteena oli tehdä isistä äitien kanssa tasa-arvoisia vanhempia ja äideistä vastaavasti tasa-arvoisia ansaitsijoita työelämässä. Tätä näkökulmaa vastusti konservatiivien äidinhoivan diskurssi, joka näki äidin luonnostaan parempana hoitajana lapselle. Konservatiivien vaatimus pitkästä äitiyslomasta yhdistyi vaatimukseen kotihoidon tuesta, jonka turvin äiti voisi hoitaa lastaan kotona pidempään. Vasemmisto vastusti tätä kiivaasti. 2000-luvulla keskustelu on keskittynyt vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakamiseen sekä isien kannustamiseen vapaiden käyttöön. Näistä tavoitteista sinänsä on vallinnut lähes yksimielisyys, mutta keinoissa on eroja. Isien kannustamiseksi on varsinkin esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä. Perusteina on ollut isyyden vahvistaminen, isä-lapsi-suhde, tasa-arvon edistäminen sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Kiintiöitä vastustaneet työnantajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet niitä vanhempien valinnanvapauden rajoittamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasa-arvon ja isien kannustamisen puolesta. Kotihoitoa puolustava diskurssi ei puolestaan 2000-luvulla enää ole kiteytynyt pelkästään äidin hoivaan, vaan kotipiiriin yleensä. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet kotihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Tutkielmassa tarkastellaan Inarin 2000-luvun metsäkiistaa, joka syntyi poro- ja metsätalouden välisestä vastakkainasettelusta. Poronhoitajat kokivat, että he eivät voineet vaikuttaa Metsähallituksen hakkuusuunnitelmiin, jotka uhkasivat poronhoidolle tärkeitä laitumia. Murtaakseen syrjivänä pidetyn asetelman poronhoitajat pyysivät Greenpeacea äänitorvekseen. Osapuolet muodostivat hakkuiden vastaisen liittoutuman, jonka ympärille kerääntyi myöhemmin myös muita toimijoita. Saamelaisten oikeuksiin vetoamalla liittoutuma pyrki tekemään paikallisesta kiistasta kansainvälisesti merkittävän alkuperäiskansan oikeustaistelun, sillä metsäkiistan perimmäisenä syynä pidettiin saamelaisten ratkaisematonta maaoikeuskysymystä Suomessa. Tutkielmassa pohditaan, muodostuiko poronhoitajien ja Greenpeacen liittoutumasta yhteiskunnallista liikettä Alberto Meluccin kriteerien perusteella. Huomio kohdistuu etenkin siihen, syntyikö keskenään erilaisten liittolaisten keskuudessa kollektiivista identiteettiä eli käsitystä samaan sosiaaliseen yksikköön kuulumisesta. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan, mitkä muut tekijät vaikuttivat liittoutuman kehittymiseen. Koska metsäkiistaa käytiin lähinnä julkisuudessa, tutkielman pääaineisto koostuu kolmen sanomalehden, Helsingin Sanomien, Lapin Kansan ja Inarilaisen, vuosien 2000-2009 kiistaa käsittelevistä kirjoituksista. Aineistoa käytetään tutkielmassa eri tavoin, sillä sen lisäksi että lehtiuutisten perusteella kerrotaan metsäkiistan historia, aineiston avulla tarkastellaan osapuolten välistä argumentointia retoriikka-analyysin keinoin sekä pohditaan lehtien vaikutusta metsäkiistaan. Poronhoitajien ja Greenpeacen yhteistyö jäi pinnalliseksi, eikä siitä kehittynyt yhteiskunnallista liikettä. Liittolaiset toimivat toisistaan erillään, ja niitä erottivat monet sisäiset tekijät kuten erilaiset toimintatavat, arvot ja intressit. Lisäksi liittoutuman kasvamista ja syventymistä vaikeuttivat ulkoiset tekijät: hakkuita puolustanut paikallinen vastaliike onnistui myötämielisen paikallislehdistön kanssa kohdistamaan huomion Greenpeaceen, joka nähtiin ulkopuolisena ja pienen kunnan tulevaisuutta uhkaavana vastustajana. Liittoutumalla Greenpeacen ja saamelaistoimijoiden kanssa poronhoitajat rikkoivat perinteisen lappilaisen poliittisen toiminnan kaavaa ja tekivät konfliktin näkyväksi. Vaatimuksista huolimatta Suomen valtio ei puuttunut näkyvästi metsäkiistan ratkaisemiseen, vaan kiista päättyi Metsähallituksen ja poronhoitajien välisiin sopimuksiin. Metsäkiistan suurin häviäjä oli Inari, sillä julkisuuden kärjistämä vastakkainasettelu repi paikallista yhteisöä. Kun kiista nähtiin oman elinkeinon, elämäntavan ja kulttuurin eloonjäämiskamppailuna, lopputuloksena oli tilanne, jossa vastapuolta tai oman toiminnan vaikutusta toisiin ei ymmärretty.

Vuosikymmenten 1960–1970 kehitys oli murtanut Yhdysvalloissa yhtenäiskulttuurin ajan ihanteita ja uskonnollisen valtion kulttuurista konsensusta. Näiden kehityskulkujen seurauksina vuoden 1980 vaalien lähestyessä oli havaittavissa vahva konservatiivinen tendenssi vastareaktiona aiempien vuosikymmenten liberaalille kehitykselle. Uskonnollinen oikeistoliike, joka aiemmin oli pidättäytynyt poliittisesta toiminnasta, aktivoitui politisoituneiden sosiaalisten kysymysten, aborttioikeuden, homoseksuaalien oikeuksien ja naisten tasa-arvopyrkimysten ajamina. Poliittisissa tiloissa oli aiempien vuosikymmenten äänekkäiden kansalaisoikeusliikkeiden lisäksi nähtävissä konservatiivisen yhteisrintaman muotoutuminen. Näissä prosesseissa uskonnollisten äänestäjien poliittinen toiminta aktualisoitui reaktiivisesta proaktiiviseksi ja läheni republikaanista puoluetta. Samalla republikaanisen puolueen sisällä ymmärrettiin tämän äänestäjäkunnan tavoittamisen tärkeys. Odotukset moraalisesta suunnanmuutoksesta asetettiin Ronald Reaganiin vuoden 1980 presidentinvaaleissa. Tässä tutkielmassa analysoidaan Ronald Reaganin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan puheita. Tavoitteena on ymmärtää millaisia merkityksiä ja arvotuksia menneisyydelle ja Yhdysvaltojen historialliselle tehtävälle annettiin hänen kampanjaretoriikassaan. Reaganin puheista voidaan lukea esiin palauttamisen tavoitteet. Nämä tavoitteiden tueksi nostetut menneisyyden resurssit ovat analyysin keskiössä. Puheet ymmärretään menneisyys-nykyisyys suhteen kanssa työskentelynä. Retorisissa keinoissa sekoitetaan kansalaisuskonnon yleispäteviä elementtejä ja spesifejä raamatullisia aineksia mahdollisimmin laaja-alaisen moniyleisöisen vakuuttavuuden tavoittamiseksi. Aineisto koostuu Reaganin ensimmäisen presidentinvaalikampanjan puheista, joita luetaan milleniaalisen kansakunnan, amerikkalaisen erityisyyden, valitun kansan ja universaalin hyvän kehysten läpi. Vaaleja ei voida pitää ainoana moraalisen suunnanmuutoksen indikaattorina, mutta ne tarjoavat yhden näkökulman Yhdysvaltojen ajanhengen tarkasteluun. Reaganin voittoon sisältyy paradoksi suhteessa vastustajaan. Carter oli tuonut neljä vuotta aiemmin uskonnolliset argumentit osaksi reaalipoliittisia toimia. Pettymys Carteriin suunnanmuutoksen tuottajana kulminoitui vuonna 1980 Reaganiin, vaikka hän oli lähtökohdiltaan epätodennäköisempi uskonnollisten äänestäjien äänien voittaja. Tämän analyysin perusteella voidaan nähdä, että Reaganin retoriset keinot rakentuivat kansalaisuskonnon teemojen ja toiseuden ympärille. Toiseus näyttäytyi suhteessa kommunismiin kylmän sodan vastapuolena ja suhteessa sisäiseen epä-amerikkalaiseksi koettuun sekulaarikehitykseen. Käyttämällä kansalaisuskonnon elementtejä puheissaan ja tuomalla oman henkilökohtaisen hengellisyytensä osaksi vetoavuutta, hän kykeni tavoittamaan vaaleissa hajanaiset ja laaja-alaiset yleisöt.

Tutkielmassa tarkastellaan menneisyyden vääryyksien johdosta esitettyjä valtiollisia anteeksipyyntöjä 2000-luvun Kroatiassa. Tutkimuskohteena on neljä Kroatian presidentin vuosina 2001–2012 valtiovierailun yhteydessä lausumaa historiallista anteeksipyyntöä. Tutkittavat anteeksipyynnöt liittyvät kahteen eri historialliseen kontekstiin ja ne voidaan jakaa Israelissa holokaustin vuoksi esitettyihin retrospektiivisiin anteeksipyyntöihin sekä Serbia ja Montenegrossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa esitettyihin Jugoslavian hajoamissotien tapahtumia koskeviin aikalaisanteeksipyyntöihin. Tutkimuksen primäärinen lähdeaineisto koostuu anteeksipyyntöjen lisäksi kroatialaisen sanomalehdistön anteeksipyyntöjä käsittelevästä kirjoittelusta. Pro gradu -työn tavoitteena on tutkia itse anteeksipyyntöjen ohella myös Kroatian kansallista menneisyyssuhdetta ja maan julkisen mielipiteen valmiutta tilintekoon Kroatian nimissä suoritetuista vääryyksistä. Tutkielmassa ammennetaan useamman anteeksipyyntöilmiötä käsitelleen tutkijan ajatuksista ja tarkastellaan tutkimuskohdetta osana yleistä anteeksipyyntöilmiötä neljän aikaisemmasta tutkimuksesta nousevan tutkimuskysymyksen valossa. Tärkeimmäksi tutkimuskysymysten muotoilun kannalta voi kuitenkin nostaa Nava Löwenheimin artikkelin A haunted past: requesting forgiveness for wrongdoing in International Relations. Kahdessa ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä arvioidaan tutkittavien anteeksipyyntöjen merkittävyyttä viisikohtaisen anteeksipyynnön ideaalimallin avulla sekä analysoidaan anteeksipyyntöjen Kroatiassa herättämiä reaktioita vääryyden sisäistämisen asteiden kautta. Vääryyden sisäistämisen asteet kertovat siitä, kuinka pitkällä Kroatia on menneisyydenhallintaprosessissaan. Muut tutkimuskysymykset koskevat anteeksipyyntöjen puoluepolitiikkaa sekä sitä, onko holokaustin vuoksi esitettyjen anteeksipyyntöjen ja Jugoslavian hajoamissotia koskevien aikalaisanteeksipyyntöjen välillä olennaisia eroja niiden merkittävyyden ja niihin suhtautumisen osalta. Lisäksi pyritään kartoittamaan mahdollisia anteeksipyyntöjen poliittisia motiiveja sekä pohditaan syitä sille, mistä erot anteeksipyyntöjen merkittävyydessä voivat johtua. Työn johtopäätöksissä todetaan retrospektiivisten anteeksipyyntöjen tavoittavan huomattavasti aikalaisanteeksipyyntöjä paremmin merkittävän historiallisen anteeksipyynnön kriteerit. Merkittävyydeltään voimakkaimmaksi anteeksipyynnöksi nousee Ivo Josipovićin vuonna 2012 Israelissa esittämä anteeksipyyntö, jota voi puheaktina pitää harvinaisen onnistuneena historiallisena anteeksipyyntönä. Vain tässä anteeksipyynnössä otti sen esittänyt valtionpäämies kiertelemättä vastuun edustamansa valtion ja kansakunnan suorittamista historiallisista vääryyksistä kolmen muun tutkimani anteeksipyynnön jäädessä yleisen pahoittelun ilmaisun asteelle. Lisäksi todetaan kansallisen yksimielisyyden ja vääryyden sisäistämisen olevan Jugoslavian hajoamissodista esitettyjen anteeksipyyntöjen suhteen vielä vähäistä verrattuna holokaustia koskeviin anteeksipyyntöihin.

Pro gradu – tutkielman tutkimuskohde on apteekkien kilpailusta ja apteekkijärjestelmästä käyty keskustelu 1990-luvulla. Tutkimus käsittelee yksityisten apteekkien kilpailua ja siitä on rajattu pois erillislailla säädetyt Yliopiston Apteekit, sekä keskustelu lääkekustannuksista niiltä osin, kun se ei tiiviisti liittynyt apteekkijärjestelmään ja siihen vaadittuihin muutoksiin. Selvityksen kohteena on, mitä apteekkialan kilpailun edistämiseksi 1990-luvulla tehtiin ja miten siitä keskusteltiin, mitä toimenpiteitä lääkealan kilpailun edistämiseksi tehtiin, kuka osallistui keskusteluun apteekeista ja lääkejakelusta, miten keskustelija perustelee oman näkökantansa ja mitä kilpailulla tavoiteltiin. Tutkimuslähteinä on käytetty eräitä sanoma- ja aikakaus lehtiä, virastojen ja sosiaali- ja terveysministeriön, sekä Lääkelaitoksen työryhmämietintöjä, Suomen Apteekkariliiton asiakirjoja. sekä kansanedustajien jättämiä kirjallisia kysymyksiä. Lähteitä analysoidaan sisällön analyysin kautta. Se on tutkimusmenetelmä, jolla pyritään tunnistamaan kirjoitetusta tekstistä tietyt piirteet ja ominaisuudet. Sisällön analyysiä voidaan käyttää myös tekstin sisällön kuvailuun. Menetelmä mahdollistaa myös kirjoittajan henkisen tilan määrittämiseen tai propagandan tai asenteellisen kirjoittamisen havaitsemiseen. Tutkielmassa havaitaan, että keskustelu apteekkien kilpailusta jakautuu muutamaan teemaan: Apteekkijärjestelmän vapauttamineen apteekkilupien myöntämisperusteita löyhentämällä, lääkekustannusten alentamiseen kilpailua lisäämällä, sekä lääkkeiden vähittäiskaupan myyntikanaviin. Suomalainen yhteiskunta muuttui 1980–1990-luvuilla kilpailua korostavaan suuntaan johtuen liittymisestä läntiseen talousalueeseen ja Euroopan Unioniin liittymisestä ja toisaalta Neuvostoliiton romahtamisesta ja turvatun idänkaupanajan loppumisesta. Vaatimukset kilpailun lisäämisestä saavuttivat myös tarkoin säännellyn lääkealan. Keskustelun osapuolet erottaa suhtautuminen apteekkeihin osana terveydenhuoltoa. Apteekkarit, Lääkelaitos ja Sosiaali- ja terveysministeriö tarkastelevat apteekkeja ja niiden välistä kilpailua terveydenhuollon näkökulmasta ja Kilpailuvirasto ja Päivittäistavarakauppayhdistys ry markkinaehtoisen kilpailunäkökulman kautta. Kilpailua yritettiin tuoda lääkealalle monin eri tavoin. Pääosa yrityksistä lisätä kilpailua kilpistyi lääkehuollon erityisasemaan osana terveydenhuoltoa ja apteekkien lakisääteisiin velvollisuuksiin, joita olisi ollut vaikea taata vapaan kilpailun vallitessa. Lääkelakia muutettiin tutkimusaikana pienin muutoksin, mutta vapaa kilpailu ei toteutunut

Suomen suvereniteetti oli kylmän sodan vuosikymmenet jonkin verran epävakaalla pohjalla. Neuvostoliitto piti oikeutenaan puuttua tasavallan asioihin, jos se katsoi etunsa sitä vaativan. Suomi puolestaan pyrki olemaan hyvä naapuri, josta ei tarvinnut kantaa huolta. Tähän kuvaan sopi huonosti 1950-luvun vaihteessa aktivoitunut länsitiedustelu. Suomea pidettiin siinä tukialueena Neuvostoliittoon suuntautuvassa tiedustelussa. Mikä pahinta, sitä suorittivat entiset kaukopartiomiehet. Suomen johto pyrki estämään kyseisen toiminnan, ja Suojelupoliisille (Supo) lankesi sen käytännön toteutus. Tutkimustehtävänä tässä opinnäytteessä on selvittää Arvo Juvosen toimet länsitiedustelun parissa Supon asiakirjatietojen pohjalta. Näin saadaan muodostettua kuva myös siitä, kuinka hyvin Supo oli tiedustelijan toimista perillä. Yhden toimijan tarkastelu kertoo myös siitä, kuinka paljon itse ilmiöstä tiedettiin, ja kuinka tärkeänä sen selvittämistä pidettiin. Näin selviää Supon kokonaisintressi asiaan. Ajallisesti tarkastelu alkaa 1950-luvun alkuvuosista ja loppuu vuosikymmenen puoliväliin. Tämän pro gradu -tutkielman lähteenä on tutkinnan myötä syntynyt aineisto, pääosin vain yksi henkilömappi. Lähdeaineistoa tarkastellaan myös objektina ja selvitetään sen asiakirjallinen luonne. Supolla oli Juvosesta oma henkilömappi. Sen tärkeimmäksi tietolähteeksi paljastui Arvo Juvosen vaimo. Asiakirjoihin tutustuessa heräsi epäilys, että oliko kaikki asiaan liittyvä kirjattu asianmukaisesti, joitain niin suuria aukkoja kerronnasta löytyi. Tapahtumat oli kirjattu melko kattavasti, mutta toiminnan taustat ja motiivit jäivät suurelta osin pimentoon. Yhteenvetona voisi todeta, että asiakirjoista piirtyy melko selväpiirteisen kuva Juvosen elämästä tutkittavana ajankohtana. Supo sai selvitettyä hänen toimensa länsitiedustelun parissa. Sillä näytti olleen myös melko kattava kokonaiskuva ilmiöstä. Myös käytetty asiakirja-aineisto vastasi pääosin kaikkiin siltä vaadittaviin ominaisuuksiin myönteisesti.

Siirtolaisuus mielletään usein pysyväksi asettumiseksi vieraaseen maahan. Nykyajan maastamuutto on kuitenkin usein väliaikaista. Muuttoa ohjaavat maailmantaloudelliset ja poliittiset seikat ja mahdollisuus parempaan elintasoon, mutta myös seikkailunhalu ja sattuma. Kultaisen Lännen ohella kiinnostava suunta on mahdollisuuksien ja haasteiden Itä: Kauko-Itä, Lähi-Itä ja suomalaisille tutuin itänaapuri. Tässä pro gradussa tutkitaan ulkosuomalaisten blogeja ei-läntisissä maissa ja niissä rakentuvia identifikaatioita ja asiantuntijuuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan ulkosuomalaisblogien kirjoittajille muotoutuvia rooleja, suhdetta lukijan ja kirjoittajan välillä ja paikallisen representaatioita oman ulkomaalaisuuden ja ulkopuolisuuden pohjalta. Kansallisen identiteetin rinnalla ja siihen limittyen vieraassa maassa tarjoutuu useita muita osin väliaikaisia identifikaatioita, jotka tyypillisesti lakkaavat olemasta tai muuttuvat kotimaahan palatessa. Monelle kaukaisemmassa kohdemaassa olevalle suomalaiselle keskeinen identifikaatio on länsimainen. Ulkosuomalaisten blogeissa konstruoidaan omaan kokemukseen ja ensikäden tietoon pohjautuvaa asiantuntijuutta sekä suhteessa lukijoihin että paikallisiin, niihin, joista tiedetään. Tutkimusaineisto koostuu 76 ulkosuomalaisblogista, jotka sijoittuvat Kiinaan, Japaniin, Saudi Arabiaan, Qatariin, Israeliin, Turkkiin ja Venäjälle. Blogit ajoittuvat vuosille 2004-2015. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Stuart Hallin foucault’lainen diskurssianalyysi, ja erityisesti Hallin kuvaama Me ja Muut -diskurssi, vallitseva etnosentrinen tapa representoida Lännen ja muun maailman välisiä suhteita. Länsimainen on usein arkipuheessa, poliittisissa diskursseissa ja jopa akateemisessa tutkimuksessa esiintyvä normaali, johon muita ei-länsimaisia verrataan. Tutkimuksessa on vertaileva ote. Kunkin kohdemaan kohdalla huomiota kiinnitetään yhteiskunnan, hallinnon, ihmisten ja sukupuoliroolien kuvaukseen ja stereotyyppeihin, sekä tarkastellaan miten representoidaan paikallisten suhtautumista suomalaiseen, suomalaisille tarjottuja länsimaisuuden identifikaatioita. Norman Fairclough’n kriittisen diskurssianalyysin käsitteistöä hyödyntäen hahmotellaan ulkosuomalaisblogeille ominaisia lajityyppejä, eli blogityyppejä, ja diskurssityyppejä. Blogityyppi vaikuttaa keskeisesti siihen, mitä merkityksiä lukijat blogeille antavat, ja minkä diskurssien puhujaksi blogeissa asetutaan. Tutkittavat blogit on jaettu muodon, sisällön, kirjoittajan ulkomailla oleskelun statuksen ja blogin käyttötarkoituksen mukaan kahteen pääryhmään: matkakertomuksiin ja asiantuntijablogeihin sekä tarkempiin alatyyppeihin. Toiseutta konstruoivat diskurssit, ja toisaalta stereotypioita purkavat diskurssit otetaan käyttöön osin blogityypin pohjalta. Blogeille ominainen yhteisöllisyys näkyy tekstien moniäänisyytenä. Kommentit muotoutuvat osaksi blogien kokonaisuutta, ja niissä pääsee ääneen erilaisia näkökulmia, eri diskursseja. Kunkin kohdemaan representaatioihin vaikuttavat käytössä olevat diskurssijärjestykset, ne diskurssit, joissa kohdemaasta tyypillisesti puhutaan. Länsi viittaa kaikkialla kehittyneeseen, moderniin ja toimivaan yhteiskuntaan. Länteen liitetään ainakin implisiittisesti sukupuolten tasa-arvo ja yksilönvapaudet, erityisesti blogien kohdalla korostuva sananvapaus. Länteen liitetään useammassa kohdemaassa kristinusko. Tässä tutkimuksessa korostuu länsimaisuuden muotoutuminen etnisenä identifikaationa. Länsimaisuutta tuotetaan yhdessä muiden valkoisten ulkomaalaisten kanssa ja dialogissa paikallisen kanssa. Yhden Me ja muut -diskurssin sijaan hahmottuu kuitenkin useita tapoja puhua meistä ja muista. Eroa tehdään paikallisten lisäksi muihin ulkomaalaisiin, erityisesti turisteihin. Venäjän kohdalla diskurssijärjestys on huomattavasti vakiintuneempi ja moniulotteisempi kuin muiden kohdemaiden. Blogeissa on mahdollista syntyä kulttuurirajat ylittävää dialogia, mutta samalla niissä pidetään yllä hyvin vanhoja käsityksiä ja stereotyyppejä.

1800-luvun loppupuoliskoa pidetään merkittävänä Suomen käsitteellisten kiistojen aikana. Ajan poliittisten ja sosiaalisten käsitteiden muotoutumista on tutkittu laajalti, mutta taloudellisiin käsitteisiin ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota, vaikka fennomaanien ja liberaalien on tulkittu kiistelleen ”taloudellisen liberalismin” käsitteestä 1870-luvun lehtikirjoituksissa sekä ensin mainittujen suhtautuneen siihen voimakkaan tuomitsevasti. Vastaavasti taloudellisten käsitteiden roolia fennomaanien ajan poliittisessa ajattelussa ei ole juurikaan analysoitu. Tutkielman tarkoituksena oli täydentää tutkimusaukkoa selittämällä, miksi 1870-luvun kiistaan osallistuneet fennomaanivaikuttajat Axel Fredrik Granfelt, Yrjö Koskinen ja Thiodolf Rein tuomitsevat ”taloudellisen liberalismin”, toisin sanoen mihin poliittisiin tarkoituksiin he tarvitsevat sen käsitettä. Samalla fennomaanien käsitteen käytön analyysin pohjalta oli tarkoitus reflektoida tämän päivän ”taloudellisen liberalismin” käsitteen käyttöä. Tutkimusaineiston muodostivat fennomaanien sekä heille vastanneiden liberaalien sanoma- ja aikakauslehtikirjoitukset: Granfeltin Om vår tids sociala rörelser (1873), Koskisen Työväenseikka ja I arbetarefrågan (1874), Reinin Liberalismi ja socialismi sekä Liberalism och socialism (1878), Kansantalouden uusi oppikunta ja Ännu några ord om ”liberalism” (1879) ja liberaalien Axel Wilhelm Liljenstrandin Den politiska ekonomin i förhållande till sjelfviskheten och materialismen i vår tid (1873) sekä Leo Mechelinin De politiska partierna (1879). Fennomaanien ja liberaalien käsitteiden käyttöä vertailtiin käsitehistoriallisesti, analysoimalla erilaisia ajattelu- ja puhetapoja niiden poliittisessa kontekstissa Quentin Skinneriä metodisin välinein. Erityisesti tutkittiin, millä sanoilla fennomaanit nimeävät ”taloudellisen liberalismin”, kuinka he määrittelevät noita sanoja, millaisen viittausalan he niille määräävät, miten he kuvaavat niiden ajallista ulottuvuutta sekä kuinka he arvottavat käyttämiään sanoja omien poliittisten tarkoitustensa välineenä. Aineiston analyysin tuloksena on, että Granfelt, Koskinen ja Rein jakavat yhteisen ongelman työntekijöiden aseman parantamisesta, jonka ratkaisun esteenä he näkevät ”taloudellisen liberalismin” hallitsevana oppina. Kolmikko esittää ”taloudellisen liberalismin” olevan tuomittava, äärimmäinen ”manchesterdoktrin”, ”Manchesterkoulu” tai ”den absoluta frihandels- eller Manchesterskolan” ensinnäkin kiistääkseen sen ja sitä kannattavien, senaatissa ja komiteoissa istuvien liberaalien oikeutuksen valtaan. Toisekseen he kuvaavat sen ja ”socialismin” hyväksymättöminä vastakohtaisina ääripäinä, joiden avulla he esittävät omat, 1870-luvulla hyväksymättömät, politiikkaehdotuksensa työntekijöiden aseman parantamiseksi niiden oikeutetut puolet yhdistävänä ”välittäväisenä” politiikkana, ”enhet”. Samalla he oikeuttavat Koskisen johtamien fennomaanien valta-asemia tilanteessa, jossa he eivät ole keskusvallan suosiossa. Tärkeä argumentti heille on ensinnäkin esittää ”taloudellisen liberalismin” ala laajana: se koskee työntekijöiden koko elämää, kuten perhe-elämän ja uskonnollisen elämän mahdollisuutta sekä merkitsee surkeita oloja aina varhaisiin kuolemiin asti. Toisekseen he tuomitsevat sen ”siveettömänä”, kristinuskon, ”yhteiskunnan”, ”kansallisen” tai ”ajan” vaatimusten vastaisena oppina. Samalla he esittävät sen avulla liberaalit ”pääoman” tai ”yksityisetujen” edustajana. Aiempaan tutkimukseen nähden tutkielman tulokset yhdistävät analyyttisesti kiistan ”taloudellisen liberalismin” käsitteestä ja työntekijöiden asemasta tulkitsemalla ensiksi mainitun välineellisen roolin jälkimmäisen kannalta, täydentävät kuvaa fennomaanien ”taloudellisen liberalismin” käsitteen käytöstä tutkimalla sitä eri ajattelu- ja puhetapojen kontekstissa sekä avaavat heidän poliittista toimintaansa ottamalla siinä vahvemmin huomioon taloudellisten käsitteiden roolin. Tulosten mukaan fennomaanit määrittelevät ”taloudellista liberalismia” suhteessa muun muassa ”yhteiskunnan”, ”valtion ja ”kansan” käsitteisiin eli taloudellisten käsitteiden tutkimus on välttämätöntä myös poliittisten ja sosiaalisten käsitteiden ymmärtämiseksi. Tämän päivän poliittisen suomen kielen ”taloudellisen liberalismin” tai ”kapitalismin” ja ”sosialismin” käsitteiden reflektion kannalta on huomionarvoista muun muassa se, että fennomaanit vetoavat poliittisissa argumenteissaan yhtäaikaisesti molempia vastaaviin aikansa käsitteisiin, mikä ei ole nykyään tavanomaista. Fennomaaneille tällainen argumentaatio on mahdollista, koska 1870-luvun Suomen käsitteellinen ”puoluejako” ei perustu vasemmisto–oikeisto-akseliin vaan suomen ja ruotsin kieleen.

Tutkimus tarkastelee Chilen pakolaisten toimijuutta muistitietotutkimuksen keinoin. Työn päämäärä on purkaa perinteisiä pakolaisuuden käsitettä.