Browsing by Subject "1920-luku"

Tutkimus käsittelee kotitalouksien sisäistä resurssienjakoa suomalaisissa kotitalouksissa 1920-luvulla. Kiinnostuksen kohteena ovat investoinnit tyttö- ja poikalasten inhimilliseen pääomaan: erityisesti koulutukseen, mutta myös terveydenhoitoon ja ravintoon. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, suosittiinko toista sukupuolta resurssienjaossa. Tutkimus lainaa menetelmiä ja kysymyksenasetteluja kehitystaloustieteestä, jossa kotitalouksien sisäinen toiminta on noussut keskeiseksi tutkimussuunnaksi 'kadonneiden naisten ongelman' myötä. Useat kehitystaloustieteelliset sekä talous- ja sosiaalihistorialliset tutkimukset ovat havainneet kotitalouksien syrjivän tyttöjä resurssienjaossa, minkä kumulatiiviset vaikutukset ovat johtaneet pahimmillaan naisten kuolleisuuden kasvuun. Useimmissa tapauksissa resurssienjaon on havaittu liittyvän lasten taloudelliseen arvostukseen. Vanhemmat panostavat niihin lapsiin, joiden tulevan ansiotason odotetaan olevan suurin. Tärkein tulevaan ansiotason vaikuttava tekijä ovat tavoitettavissa olevat työmarkkinat. Tutkimuksen keskeisimpänä aineistona hyödynnetään vuonna 1928 Suomessa suoritetun elinkustannustutkimuksen vuosikortteja. Aineisto sisältää 954 kotitalouden kulutustiedot 15 kaupungista ja 14 teollisuuspaikkakunnalta. Aineistoa analysoidaan ekonometrisin menetelmin regressioanalyysin avulla. Engelin lain mukaan kotitalouden tulojen noustessa ruokamenojen osuus kulutuksesta pienenee. Erilaisten Engel-mallin variaatioiden avulla voidaan tutkia epäsuorasti, miten kotitalouden demografinen rakenne vaikuttaa erilaisten hyödykkeiden kulutukseen. Tässä tutkimuksessa sovelletaan Engel-malliin perustuvaa Working-mallia, jonka avulla on mahdollista tarkastella, miten eri sukupuoli-ikäryhmien läsnäolo vaikuttaa koulutus- terveydenhoito- ja ruokamenoihin aineiston kotitalouksissa. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään, miten lapsiin kohdistuviin investointeihin vaikuttivat kotitalouksien sosiaaliluokka, asuinpaikan perifeerisyys, paikalliset työmarkkinat ja vanhempien inhimillisen pääoman määrä. Tutkimustulokset paljastavat, että lapsiin kohdistuvia investointeja aineisto kotitalouksissa selitti ensisijaisesti näiden reagoiminen taloudellisiin kannustimiin. Sosiaaliryhmien käyttäytymismalleissa oli kuitenkin eroja: työläisperheissä panostettiin tyttölasten koulutukseen, mutta toimenhaltijaperheissä suosittiin poikia. Tässä tutkimuksessa selityksiä epätasaiselle resurssienjaolle etsitään koulutuksen tuotosta. Vaikuttaa siltä, että vuosi oppikoulussa oli työläistytöille kannattavampaa kuin työläispojille, joille sosiaalisesti hyväksyttyjä ja riittävän hyvin palkattuja töitä löytyi myös ilman muodollista koulutusta. Toimenhaltijaperheissä kouluttautuminen oli puolestaan kannattavampaa pojille, sillä työelämän lasikatot ja sosiaaliset normit rajoittivat tyttöjen mahdollisuuksia työelämässä. Vaikka tutkimustulokset viittaavat siihen, että kotitaloudet pyrkivät tekemään taloudellisesti rationaalisia valintoja, vaikuttivat näihin valintoihin yhteiskunnan sukupuolihierarkiat. Koska tyttöjen ja poikien 'mahdolliset tulevaisuudet' olivat erilaiset, kannatti heidän inhimilliseen pääomaansa investoida eri tavoin. Tutkimuksen johtopäätökset antavat tukea useissa empiirisissä tutkimuksissa esiintyneelle havainnolle siitä, että lapsen asemaan perheen sisällä vaikuttaa hänen ansiomahdollisuutensa kodin ulkopuolella. Tutkimus pohtii myös koulutuksen vaikutusta laajemmassa rakennemuutoksessa. Koulutuksen voi perustellusti olettaa parantaneen työläistyttöjen sosiaalista liikkuvuutta työläispoikiin nähden. Koska naisten on todistettu siirtävän inhimillistä pääomaa lapsilleen miehiä tehokkaammin, oli tällä myös todennäköisesti ylisukupolvisia vaikutuksia suomalaiselle yhteiskunnalle. Kansainvälisessä kehitystaloustieteellisessä tutkimuksessa naisten koulutuksen on todettu liittyvän positiivisesti talouskasvuun ja koko yhteiskunnan sosiaaliseen hyvinvointiin. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrotaloushistoriallisesti kotitalouksien käyttäytymistä, osallistuu se myös tähän koulutuksen laajempia vaikutuksia käsittelevään keskusteluun.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvontaa Helsingissä sekä puolustuslaitoksessa vuosien 1922–1928 välisenä aikana. Sisällissodan päättymisen ja Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosien jälkeen puolustuslaitoksen käytänteet ja toimintamallit olivat vähitellen siirtyneet järjestäytyneelle tasolle. Puolustuslaitoksen sisällä kuitenkin kuohui monella eri tasolla. Ylimmän sotilasjohdon keskinäisten kiistojen lisäksi puolustuslaitoksen ratkaisemattomaksi haasteeksi oli muotoutunut asevelvollisten poliittisen luotettavuuden arvioiminen. Poliittisesti kahteen eri leiriin jakautuneessa yhteiskunnassa asevelvollisnuorukaiset jaoteltiin luotettavaan sekä epäluotettavaan ainekseen, joista jälkimmäisiä ei haluttu päästää palvelukseen lainkaan. Suomen puolustuskysymyksen sekä armeijan määrävahvuuksien täyttämiseksi tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Päämääräksi asetettiin ennakolta tiedettyjen epäluotettavien eristäminen puolustuslaitosta hyödyttävään ruumiilliseen työhön sekä estää epäilyttävien asevelvollisten eteneminen puolustuslaitoksen sisällä erikoisaselaji- sekä johtajakoulutuksiin. Tässä tutkimuksessa esitetään Helsingin kaupungissa suoritetun poliittisen luotettavuusarvioinnin muotoja, haasteita sekä luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten ratkaisuja pääkaupunkia koskettaneisiin ongelmiin. Tutkimus koostuu kolmesta erillisestä pääluvusta, joissa esitetään Helsingissä suoritetun asevelvollisten luotettavuuden valvontaa kutsuntavaiheen, asepalveluksen sekä maanalaisen kommunististen toiminnan torjumisen näkökulmasta. Näiden kolmen teeman kautta tutkimuksessa selvitään miksi poliittisen luotettavuuden arviointi suoritettiin 1920-luvun puolustuslaitoksessa. Tutkimuksen lähdeaineistoina toimivat aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi Kansallisarkistoon säilötyt puolustushallinnon sekä puolustuslaitoksen joukko-osastojen asiakirjat, kirjeenvaihto sekä yhteydenpito muihin valvontaa harjoittaneisiin viranomaisiin. Tutkimuksessa käytetystä lähdeaineistosta selviää poliittisen luotettavuuden arviointiin käytetyt määrävahvuudet, resurssit sekä keskeisimmät syyt sille, miksi luotettavuuden arviointi koettiin ajanjaksolla tärkeäksi. Tutkimusmenetelmänä käytetään laadulliseen sisällönanalyysin menetelmää, jonka avulla selvitetään tutkimuskysymyksiin nojaten mitä poliittisesta luotettavuudesta ajateltiin sekä kirjoitettiin puolustuslaitoksessa, Helsingissä sekä muualla suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksesta selviää, että asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonta oli seurausta nuoren parlamentaarisen demokratian pyrkimyksistä torjua maanpuolustusta sekä muuta yhteiskuntaa horjuttavia sisäisiä sekä ulkoisia uhkatekijöitä. Puolustuslaitoksen ylimmässä sotilasjohdossa käydyt keskinäiset valtakamppailut sekä epäluottamusta aiheuttaneet heijastuivat maanpuolustuksen kehitystyöhön ja kansallista eheytymispolitiikkaa asevelvollisten tasa-arvoisessa kohtelussa ei kyetty ratkaisemaan vuosikymmenen aikana. Erimielisyydet luotettavuusvalvonnan järjestämisestä sekä kehittämisestä puolustushallinnon ylimmillä asteilla tekivät valvontatyöstä ajallisesti hidasta sekä vajavaista. Poliittista luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten vaikeudet yhteistyössä sekä suojeluskuntajärjestön kykenemättömyys toimittaa luotettuusarviointeja helsinkiläisistä asevelvollisista vierittivät arviointivastuun Helsingissä sijainneiden puolustuslaitoksen joukko-osastojen harkinnanvaraiseksi tehtäväksi. Luotettavuuslausuntojen toimitusviivästykset sekä epätarkkuudet arviointityössä muodostivat riskin maanalaisen kommunistisen toiminnan harjoittamiselle pääkaupungissa valvovien katseiden alla. Väestömäärän suuruus, liikkuvuus sekä sosiaalisten verkostojen hajanaisuus tekivät paikallisissa maaseutuyhteisöissä toimineen asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonnasta Helsingin kohdalla moninkertaisesti vaikeamman toteuttaa.

Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.