Browsing by Subject "1960-luku"
Now showing items 1-6 of 6
-
(2020)Tässä Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan poliittisen historian pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan Suomen kansan demokraattisen liiton, SKDL:n sosialistien syntyä 1960-luvun poliittisessa kontekstissa sekä heidän ideologista taustaansa. Tutkielmassa taustoitetaan 1960-lukua edeltänyt sosialistinen kehitys erityisesti Suomessa mutta myös ulkomailla. Tutkielmassa huomioidaan myös erilaiset kansainväliset virtaukset, joiden tuulet ulottivat vaikutuksensa myös suomalaiseen poliittiseen kontekstiin. Suomen vasemmistoa 1960-luvulla leimasi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) kahtiajako, Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) siirtyminen ”pari piirua vasemmalle”, Kekkosen suhteet Neuvostoliittoon sekä kansanrintamahallitukset. Kaikki nämä yhdessä vaikuttivat myös SKDL:n sosialistien identiteetin muodostumiseen. SKDL:n sosialistit toimivat SKDL:n sisällä Ele Aleniuksen johdolla, järjestäytyen lopulta yhdistykseksi. Omaa puoluetta he eivät kuitenkaan ikinä perustaneet. Tämä johtui erityisesti SKP:n sisäisestä taistelusta, missä SKDL:n sosialistit tukivat enemmistöläisiä. Oma puolue olisi saattanut kääntää valtatasapainon toisinpäin. SKDL:n sosialisteille muodostui kuitenkin oma ideologia, johon vaikutti merkittävästi Ele Aleniuksen ajattelu. Tässä tutkielmassa käydään läpi tuon ideologian syntymiseen ja kehittymiseen johtaneita syitä. Tutkielma on täten ollen aatehistoriallinen tutkimus aleniuslaisen poliittisen ideologian syntymisestä. Tutkielman lähteinä on käytetty aikalaiskirjoituksia, poliittisia muistelmia että aihetta koskevia tutkimuksia. Tutkielman tuloksena piirtyy kuva SKDL:n sosialistien syntymiseen johtuneista syistä sekä liikkeen aseman vakiintumisesta osaksi suomalaisen vasemmiston poliittista kenttää.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan kilpailukyvyn käsitteen historiaa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston (Sitra) perustamisvaiheessa 1966–1967. Sitran alkuperäinen tavoite oli markan arvon vakauttaminen, taloudellisen kasvun nopeuttaminen ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen. Tutkielma tuo 1960-luvun ja Sitran esimerkkitapauksen muodossa historiallista perspektiiviä ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa Suomen taloudellisia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja rakennettaan kilpailukyky-käsitteen ympärille. Keskustelua kilpailukyvystä Sitran perustamisvaiheessa lähestytään käsitehistoriallisen tutkimusotteen avulla. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastellaan, millaista kamppailua käytiin kilpailukyky-käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi Sitran perustamisessa mukana olleet henkilöt mielsivät kilpailukyvyn, ja erosiko rahaston perustamiseen liittyvä keskustelu kilpailukyvyn luonteesta aikakauden laajemmasta talouspoliittisesta keskustelusta. Sitran perustamisprosessin keskeisiä henkilöitä olivat Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, Suomen Pankin ylin virkamiehistö sekä rahaston lainsäädännölliseen valmisteluun osallistuneet poliitikot. Sitran perustamisprosessiin liittyvät asiakirjat, muistiot ja puheet muodostavat tärkeimmän lähdeaineiston. Aikakauden laajempaa talouspoliittista keskustelua tarkastellaan sanoma- ja aikakausilehtiaineiston ja hallitusohjelmien avulla. Sekundaarilähteenä hyödynnetään käsitehistoriaa ja aikakauden talous-, kauppa- ja integraatiopolitiikkaa käsittelevää aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitetään, että kilpailukykyä määriteltiin ja arvotettiin Sitran perustamisvaiheessa sen mukaan, miten käsitteen katsottiin palvelevan erilaisten intressiryhmien poliittisia tavoitteita. Käsitteen määrittämistavoissa esiintyi kaksi yleistettävissä olevaa merkityskerrostumaa. Kilpailukyvyn pitkäaikainen ja voimakas pohjakerrostuma oli kustannuksia ja hintoja korostanut ajattelutapa, jonka rinnalle nousi 1960-luvun mittaan ja Euroopan talousintegraation seurauksena innovaatioita ja teknologiaa korostanut kasvukilpailukykyajattelu. Sitran perustamisen ja laajemman keskustelun yhteydessä esiintyivät kummatkin merkityskerrostumat. Sitra ei siis ollut uudenlaisen kasvukilpailukykyajattelun ensimmäinen ilmentymä, mutta symbolisesti merkittävä ja konkreettinen instituutio, jolle aikalaiset antoivat suuren merkityksen. Tutkimustuloksena esitetään myös, että kilpailukyky oli kansallisen tai kansantaloudellisen yhteishyvän tärkein legitimaatiokäsite 1960-luvulla. Kilpailukyky käsitettiin myönteisenä tavoitetilana ja välttämättömänä keinona turvata yhteiskunnan hyvinvointi. Kilpailukyvyn keskeisestä asemasta kertoo se, että ainoastaan kommunistien muodostama vähemmistö suhtautui kilpailukyvyn välttämättömyyteen ja käsitteen läntiseen talousintegraatioon liittyneeseen odotushorisonttiin nuivasti. Tutkielman perusteella esitetään, että kilpailukyvyn keskeisen aseman haastaminen oli Suomessa 1960-luvulla – kuten nykyään – vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
-
(2023)Tämä tutkielma tarkastelee vuosina 1968–1986 toimineen Keskusteluseura Psyke ry:n (Psyke) toimintaa vuosina 1968–1971. Psyke oli Suomen ensimmäinen virallinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistys, ja se perustettiin homoseksuaalisten tekojen vielä ollessa kriminalisoitua. Yhdistys ajoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia sekä toimi vähemmistön sisäisenä yhdyssiteenä ja keskustelufoorumina. Psyken toimijat olivat pääosin homomiehiä, lesboja, biseksuaaleja ja transvestiitteja. Tutkielmassa rekonstruoidaan Psyken ensimmäiset kolme toimintavuotta selvittämällä, miten ja miksi yhdistys perustettiin, millaista toimintaa sillä oli, keitä sen toimijat olivat ja mitkä heidän toimintamotivaationsa olivat. Lisäksi selvitetään, millaisia keskusteluita yhdistyksen piirissä käytiin yhdistyksen tavoitteista ja toimintatavoista, sekä miten Psyke osallistui seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Tutkielman tavoitteena on paikata Psyken historiaan liittyvää tutkimuksellista aukkoa sekä analysoida Psyken merkitystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Psykeä tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Psyken 96-jäsenlehteä vuosilta 1969–1971 sekä neljää muistitietohaastattelua, jotka toteutettiin tutkielmaa varten. Lehtiaineisto kattaa yhteensä 16 numeroa. Haastateltavat olivat aktiivisesti mukana Psyken toiminnassa tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Aineiston monipuolisuutta rajoittaa se, että Psyken asiakirjat eivät ole säilyneet. Ensimmäisinä vuosinaan Psykellä ei vielä ollut tavoite- tai periaateohjelmaa, eivätkä sen tavoitteet ja toimintatavat olleet vielä hahmottuneet tarkasti, joten niistä käytiin aktiivista keskustelua. Aineistosta on tunnistettu viisi tällaista keskustelunaihetta. Keskustelut tuovat esiin, että Psyken piirissä oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitä ja miten yhdistyksen tulisi tavoitella. Lisäksi tutkielma osoittaa, että Psyke loi uudenlaista diskurssia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja antoi vähemmistöön kuuluville uusia, positiivisia tapoja hahmottaa oma identiteettinsä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Psyken perustaminen oli lähtölaukaus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Sen toiminta loi pohjaa laajemmalle liikkeelle kolmella tavalla: luomalla yhteisön, joka mahdollisti laajemman järjestäytymisen, aloittamalla keskusteluita liikkeen tavoitteista sekä luomalla uusia tapoja puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.
-
(2023)Tämä maisterintutkielma tarkastelee sukupuolten välistä tasa-arvoa ajanutta yhdistystä nimeltä Yhdistys 9, joka toimi Helsingissä vuosina 1966–1970. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millainen toimija Yhdistys 9:n oli, minkälaisia tavoitteita se toiminnalleen asetti ja kuinka se pyrki edistämään niitä. Tasa-arvopolitiikkaa on pääasiallisesti tutkittu toteutuneen lainsäädännön kautta, mutta tässä tutkielmassa keskiöön on nostettu tasa-arvopolitiikalle asetetut tavoitteet. Yhdistyksen jäsenistö koostui nuorista naisista ja miehistä. Monia heitä yhdisti akateeminen tausta ja lehdistö. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, kun yhdistykseen kuului liki 800 jäsentä. Yhdistyksen päämääränä oli muuttaa yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolten välistä roolijakoa siten, että jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta. Yhdistys ajoi toiminnassaan radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa, eli näkökulmaa, jonka mukaan sekä naisilla että miehillä on kaksi roolia: ansiorooli ja perherooli. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Kansan Arkistoon tallennettua Yhdistys 9:n arkistokokonaisuutta, joka koostuu yhdistyksen tuottamasta materiaaleista, kuten jäsenkirjeistä, toimintakertomuksista ja työryhmien raporteista. Yhdistys 9:ää tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää ja vuosikymmenen aikana syntyneitä niin kutsuttuja yhden asian liikkeitä. Yhden asian liikkeet omaksuivat samanlaiset toimintakeinot, joiden kautta ne lähestyivät niiden toimintapiiriä koskevia yhteiskunnallisia ongelmia. Yhdistys 9:n toimintakenttään kuuluivat sukupuolten tasa-arvoon liittyvät epäkohdat. Yhdistyksen toiminta ohjautui työryhmien kautta, joiden tehtävänä oli perehtyä omaan erikoisalaansa. Näitä olivat muun muassa seksuaalikysymykset, roolikasvatus ja lasten päivähoidon ongelmat. Tutkielma osoittaa, että yhdistys vaikutti laaja-alaisesti perehtyen erilaisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Tutkielma ottaa osaa Yhdistys 9:stä esitettyihin tulkintoihin korostaen, että Yhdistys 9:n pyrkimyksenä oli muuttaa sekä miesten että naisten sukupuolirooleja. Aiemmassa tutkimuksessa yhdistyksen rooli on kiteytynyt naisen aseman muuttamiseen. Täten miehen ja lasten rooleihin esitetyt muutokset ovat jääneet taka-alalle. Tutkielma osallistuu feminismin toisesta aallosta käytyyn keskusteluun, kyseenalaistaen vakiintuneen tavan käsittää toisen aallon toimijoita. Tutkielman esittää puheenvuoron, jonka mukaan vallitsevaa määrittelyä tulisi laventaa.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan 1960-luvun rakennussuojelua Helsingin kantakaupungissa tapaustutkimuksen avulla. Laajemmin analysoitavana tapauksena on arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema myöhäisjugendia edustanut Heimolan talo, joka purettiin Helsingin Kluuvista touko-kesäkuussa 1969. Heimolan talo on otollinen tapaustutkimuskohde taloon liitettyjen vahvojen kulttuuri- ja poliittishistoriallisten merkitysten takia. Eduskunta kokoontui Heimolan juhlasalissa vuosina 1911–1930 ennen nykyisen eduskuntatalon valmistumista, ja Heimolassa eduskunta muun muassa äänesti Suomen itsenäisyydestä vuonna 1917. Talosta ei myöskään ole aikaisemmin tehty yksittäisiä artikkeleita laajempaa tutkimusta. Tarkemmin tämän tutkielman tarkoituksena on analysoida Heimolan purkamisesta käytyä keskustelua: millaista keskustelua asiasta käytiin eduskunnassa, Helsingin kaupungin elimissä ja lehtien palstoilla? Ketkä keskustelussa olivat mukana, ja minkälaisia argumentteja talon purkamisen puolesta ja sitä vastaan esitettiin? Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten Heimolan tapaus sijoittuu suomalaisen rakennussuojelun kenttään 1960-luvulla. Tutkielman aineisto koostuu arkistomateriaalista sekä sanoma- ja aikakauslehtien uutisista ja artikkeleista. Arkistolähteinä käytetään Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan ja kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjoja ja esityslistoja sekä valtiopäiväasiakirjoja vuodelta 1969. Sanoma- ja aikakauslehdistä mukana tutkielmassa ovat Arkkitehti, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Ilta-Sanomat, Kansan uutiset, Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Tämän työn keskeisin sisältö muodostuu lähdeaineistona olevien Heimolan taloa käsittelevien tekstien sisällön, kielenkäytön ja vaikuttavuuden analyysistä. Analyysini nojaa retoriikka-analyysin perinteisiin, ja erityisesti niin kutsuttuun uuteen retoriikkaan. Uuden retoriikan teoreetikoista varsinkin Chaïm Perelmanin ajatukset ovat lähellä tämän tutkielman tapaa käsitellä retorista argumentaatiota. Perelmanin mukaan yksinkertaisimmillaan argumentaatiolla tavoitellaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille. Retoriikka-analyysin lisäksi Heimolaan liittyviä puheenvuoroja tarkastellaan myös kulttuurihistoriallisista arvoista alalla käytyjen keskusteluiden näkökulmasta. Analyysin perusteella voidaan esittää, että äänenpainot Heimolaa käsittelevissä teksteissä muuttuvat ajan myötä kärkkäämpään suuntaan. Juuri ennen purkamista kaupungin ja valtion elimissä syntyneissä puheenvuoroissa korostuu virkamiesmäisen asiallinen tapa käyttää retoriikkaa. Sekä purkamista puoltavat että sitä vastustavat argumentit ovat perusteltuja ja kiihkottomia. Sanomalehdissä Heimolaan liittyvien uutisten kirjoittajina toimivat nimettöminä esiintyvät rivitoimittajat, ja uutisointi etenee pääsääntöisesti varsinainen uutistapahtuma edellä. Talon purkamista käsittelevissä uutisissa muistetaan kyllä usein mainita jokin yksityiskohta Heimolan historiasta, mutta kannanottoja näistä teksteistä ei löydy. Suurin närkästys talon purkamista kohtaan ilmeneekin selvästi vasta jälkikäteen. Menneisyyteen sijoittuvaa toimintaa käsittelevät tekstit ovat kieliasultaan huomattavasti värikkäämpiä – ikään kuin jälkikäteen olisi helpompi kommentoida asioita rohkeammin. Rakennussuojelun historiassa vuonna 1969 purettu Heimolan talo näyttää puolestaan sijoittuvan vaiheeseen, jolloin yleinen mielipide oli muuttumassa rakennussuojelumyönteisempään suuntaan. Viisi vuotta aikaisemmin uudistettu rakennussuojelulaki ei kuitenkaan tarjonnut vielä riittäviä keinoja purkamiseen puuttumiseksi, vaikka sen laatimisen takana olikin alun perin ollut ajatus antaa yhteiskunnalle oikeus puuttua tarvittaessa myös yksityiseen omaisuuteen suojelun edistämiseksi. Rakennussuojelulainsäädäntö ja -käytännöt ovat kehittyneet 1960-luvulta nykypäivään tultaessa paljonkin, mutta rakennussuojelukeskustelussa pohditaan edelleen osin samoja teemoja kuin Heimolan purkamisen aikaankin. Olennaista on kysyä, osataanko edellisen sukupolven arkkitehtien työtä arvostaa samalla tavalla kuin niin sanottua vanhaa rakennuskantaa eli sellaisia taloja, joita yleisesti hyväksytysti pidetään riittävän vanhoina ja siksi säilyttämisen arvoisina.
-
(2008)Tutkimuksen kohteena ovat sukupuolidiskurssien muutokset 1960-luvulla kahdentyyppisissä nuoria käsittelevissä aineistoissa: Väestöliiton valistusoppaissa vuosilta 1959–1970, 1977 ja 1979 ja Suosikki-lehdessä 1961–1970. Näistä valistusoppaat edustavat institutionalisoitua sukupuolen tietoisen määrittelyn diskurssia ja Suosikki-lehti kaupallista populaarikulttuuria, jolla ei ainakaan 1960-luvun alussa ollut aktiivista päämäärää sukupuolen tuottamisessa. Tutkimus edustaa kvalitatiivista sisällönanalyysia, tutkimusote on diskurssianalyyttinen. Aineiston analysoimisessa on hyödynnetty Atlas.ti -ohjelmaa. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty oppaiden ja Suosikki-lehden lisäksi Väestöliiton vuosikertomuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkimuksen teoreettinen asetelma nojautuu Michel Foucault'n näkemyksiin diskursseista, sukupuolesta ja seksuaalisuuden määrittelyihin liittyvästä vallasta. Tutkimuksessa rakentuvia käsityksiä sukupuolista verrataan myös Judith Butlerin ajatteluun. Tutkimuksessa oletetaan seksuaalisuuden olevan keskeinen sukupuolta koskevien "totuuksien" tuottamisen alue. Tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat molemmat sukupuolet, koska sukupuolten oletetaan muuttuvan suhteessa toisiinsa. Sukupuolta määrittävien ja tuottavien tahojen tarjoamien sisältöjen muuttuminen ja tahojen välisten valta-asemien uudelleenmäärittyminen muuttavat myös sukupuolia. Valistus ja kaupallinen populaarikulttuuri ovat esimerkkejä tällaisista tahoista. Syntyvät kuvat sukupuolista ovat erilaisia ja muuttuvat eriaikaisesti. Sukupuolidiskursseissa nähdään varsinkin valistuksen osalta muutoksen lisäksi myös pitkäikäistä jatkuvuutta. Suosikki-aineistossa näkyy, että populaarikulttuuriin liittyi sukupuolen rajojen asettamiseen liittyvää keskustelua, mutta myös kapinaa tai erottautumista sukupuolen "arveluttavina" pidetyillä puolilla. Kummassakin aineistotyypissä tulee esiin murrosvaihe suhteessa sukupuolten esittämiseen, Väestöliiton oppaissa vuosien 1965 ja 1967 välillä, Suosikissa vuonna 1968. Vuosikymmenen puolivälissä yliopistomaailmasta alkaneessa keskustelussa seksuaalisuudesta Väestöliiton valistus nähtiin riittämättömänä ja vanhanaikaisena. Liitto reagoi nopeasti tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muokkasi sanomaansa. Oppaissa esiaviollista seksuaalisuutta ei enää nähty luonnonvastaisena, vaan olikin luonnollista toteuttaa itseään ja omaa seksuaalisuuttaan. Suhteen oikeuttamista pelkällä rakkaudella ei enää vastustettu, vaan rakkaus kytkettiin vastuun kantamiseen kumppanista. Valistajien aiempaan tytön ihanteeseen kuului seksuaalinen koskemattomuus, tyttö torjui pojan sopimattomat lähestymisyritykset. Kun seksuaalisen koskemattomuuden merkitys tytön ihanteena väheni, poikaa kiellettiin yrittämästä murtaa tytön vastarintaa. Ihanteeksi tuli yhteinen päätöksenteko, luonnollinen seksuaalisuuden toteuttaminen. 1960-luvun loppuvuosina Suosikissa, jolla aiemmin ei ollut aktiivista agendaa seksuaalisuuden alueella, alettiin ottaa kysymyksiin avoimemmin kantaa ja haastaa vanhanaikaisiksi koettuja näkemyksiä. Tyttöjen ujous ja estoisuus muuttuivat ongelmallisiksi Suosikissa, ja tytön tuli olla vapautunut ja uudenaikainen seksuaalisuutensa suhteen. Kuitenkin Suosikissa tyttöjen seksuaalisuuden ilmaisuun liittyvä moraalinen arviointi jatkui. Toisaalta kahden aineistotyypin diskursiiviset asemat myös lähestyivät jonkin verran toisiaan. 1960-lukuun liitetty suuri seksuaalisuuden muutos paljastuu läheltä tarkasteltuna muotoutuvan pieninä katkeamina ja muutoksina sukupuolidiskursseissa.
Now showing items 1-6 of 6